Suutarin mentyä matkaansa alkoi maantien vieressä olevalla
kukkulallakin taas näkyä elonmerkkejä. Pojat nousivat varovaisesti
kukkulan laelle. He olivat aikanaan kaivaneet syvän kuopan kukkulan
rinteeseen, paaluttaneet sen, laatineet siihen seinät ja katon
laudoista ja tarkasti verhonneet ja peittäneet sisäänmenoaukon. Sitten
he olivat tehneet pyhän lupauksen olla ainoallekaan elävälle olennolle
hiiskumatta, että heillä oli sellainen mainio pakopaikka, "sillä",
oli Vaito sanonut, "nykyisinä rauhattomina aikoina voidaan tuota
piilopaikkaa tarvita".
Sinne olivat pojat äsken kadonneet jäljettömiin, eikä yksikään ihminen,
saatikka tuomiopäivän pasuunain pelästyttämä suutari Lumperi, olisi
voinut heitä sieltä löytää. Tulos, minkä he intiaanikiljunnallaan
olivat saavuttaneet, oli mennyt yli heidän uhkarohkeimpien
odotustensakin. He olivat keksineet sen edellisenä päivänä ja ryhtyneet
sen aikaansaamiseksi suuripiirteisiin varusteluihin. Lukkarin Vaito oli
tuonut mukanaan joululahjaksi saamansa suuren rummun ja kaksi vanhaa
kattilan kantta. Kankareen Epalla oli kaksi paria hirveitä päristimiä.
Ne oli tehty päreestä ja niitä pyöritettiin ympäri. Silloin ne antoivat
äänen, jolla saattoi herättää koko Jokikylän unestaan. Klemolan
Reinolla taas oli isänsä vanha metsästystorvi, jonka äänen kerrottiin
kuuluvan kolmelle kirkolle sakeimmasta korpimetsästä. Muut pojat
kiljaisivat, joten kaikki äänivarat tulivat käytetyiksi.
Kun suutari putosi maantielle istualleen, valtasi pelko pojat.
-- Jos se kuoli, vaikeroi lukkarin Vaito.
He nousivat polvilleen kukkulan harjalle, tukat kauhusta ja
jännityksestä pörröisinä, missä asennossa suutari heidät sitten näki,
arvellen kumpuun haudattujen kuolleiden nousevan kätköpaikoistaan.
Kun sitten suutari huutaen ja mekastaen nousi seisoalleen ja seiväs
ojolla kompuroi kukkulalle, pääsi kuudesta seitsemästä rinnasta riemun
huuto. Kuin haamut katosivat pojat maan uumeniin äsken mainittuun
piilopaikkaansa ja kuuntelivat hiljaa kuin hiiret suutarin kiivasta
pärmänttäystä kukkulan laella. Vasta kun se jo aikoja oli lakannut
ja kun tähystäjä ilmoitti myrskypilven laskeneen, tulivat pakolaiset
takaisin auringon valoon aprikoimaan kaikkea ihmeellistä, mitä oli
tapahtunut.
Kun sitten suutarin jokainen liike oli tarkalleen muisteltu, pohdittu
ja eritelty yhä uudelleen, ehdotti Rantalan Anssu, että lähdettäisiin
seilaamaan heidän veneellään joelle. Hän oli laatinut siihen
säkkikankaasta purjeen, joka oli "melkein yhtä suuri kuin Klemolan
talon pääty". Tuuli kävi luoteesta ja sillä tuulella oli erittäin
sopiva purjehtia jokea alaspäin. Takaisin kyllä täytyi soutaa, mutta
sellaisen retken jälkeen soutaminen oli muka pelkkää huvia.
Jokikylän pojille oli ominaista, että he äkkiä eräässä paikassa
katosivat kuin maan alle ja sukelsivat aavistamatta esiin kokonaan
toisaalla, joskus kilometrien päässä. Ei ollut lähiseudulla sitä
metsäpolkua, mitä he eivät tunteneet. Jokainen pellonoja ja aidanvieri
oli heidän liittolaisensa, heinäladot, riihenalustat heidän
kokoontumis- ja piilopaikkojaan. Niinpä sattui usein, että kun poikia
olisi tarvittu asioita toimittamaan, pikkutehtäviin jne., oli heitä
mahdoton löytää mistään. Äsken he metakoivat talon pihalla, mutta nyt
näytti maa nielleen heidät housuineen päivineen.
Mutta annapas, että toimitettiin jotakin, mitä tahdottiin pojilta
salata! Heillä oli hajuaisti kehittynyt kuin ketuilla. Jostakin
ullakolta tai nurkasta kuului kahinaa, ja kun katsoit sinne, näit
pyöreitä, sinisiä silmäpareja, jotka ripsiä väräyttämättä seurasivat
tapahtumia ja jälkeenpäin muistivat ne vaihe vaiheelta, piirre
piirteeltä, unohtamatta pienintä yksityiskohtaakaan.
Niin katosi poikaparvi nytkin kukkulan varjoon ja Jokikylässä vallitsi
rauha. Unisina astelivat kaupungista palaavien maalaisten hevoset
pölyävää maantietä mannerta kohti. Joki kimalteli päivänpaisteessa.
Ruisvainiot lainehtivat hiljalleen suvituulessa ja pääskyset liitelivät
pitkin pihoja kärpäsiä pyydystellen. Jokikylä haukotteli hiljalleen
kuumana kesäpäivänä. Siellä täällä kalskahti kirves. Jossakin vikisi
vaivautunut kaivonvintti, ja tuvissa istuivat emännät ajatellen
hiljainen pelko sydänalassa poikiaan sekä suunnitellen heidän
tulevaisuuttaan tehdäkseen sen mahdollisimman ruusunhohtoiseksi. Pojat
itse taas eivät olleet vielä koskaan nähneet huoli-sanaa tositekstissä.
Rantalan talo sijaitsi Jokikylän vasemmassa laidassa noin kilometrin
päässä valtamaantiestä, aivan jokirannalla. Talon edustalla oli pieni
laituri, ja siihen kiinnitettynä kellui laineilla vanhahko vene.
Vesille venosen mieli
tervatuiltakin teloilta,
saatikka Rantalan laituripahasesta, arvelee sananlasku.
Mutta ken näki Rantalan veneen, ei uskonut sananlaskuihin. Se
loikoili mukavasti helteisessä auringonpaisteessa kuunnellen
laineiden liplatusta ja käänsi laiskasti vuoroin kummankin kylkensä
aurinkokylvylle. Nuoran pätkä piti sitä paikoillaan ja veden päällä
se pysyi luonnostaan. Sillä ei näyttänyt olevan pienintäkään ajatusta
lähteä kyntämään ulapoita hankkiakseen enempää mainetta kuin saaliin
kilisevää kultaakaan kaukaisilta taistotanterilta. Näin se tuntui
hyräilevän hiljakseen:
-- Laiskuus, veljet, on hyvä avu, kun sitä osataan oikein käyttää,
mutta siinäpä, veljet, temppu onkin! Palttua maineelle, joka on iän
ikuisen rehkimisen takana, ja vielä enemmän palttua kullalle ja
saaliille, joka on satojen kiljuvien karien, tuhansien taistojen ja
vaarojen takana. Mikä on suurempi ilo ja nautinto vanhukselle kuin se,
että ylevin kaikista taivaan kappaleista, aurinko, lämmittää kylkeä,
että tuoksuva suvituuli suvaitsee puhallella kärpäset loitommaksi,
pois nenän edessä ärhentelemästä. Siinä sitä on yllin kyllin kunniaa
ja mainetta vanhalle venepahaselle. Ihmiset ovat hulluja. Ne rehkivät
ja ponnistelevat yöt päivät turhuuksien takia eivätkä osaa levätä ja
nauttia levosta sekä niistä rikkaista ja ihanista antimista, mitä
luonto suorastaan tuhlaamalla tuhlaa heidän hyväkseen.
Katsokaa Rantalan vanhaa vaaria! Ukko on yli 80 vuoden. Mitä hän tekee
tänne rannalle joskus tultuaan? Katselee ympärilleen leimuavin silmin,
yskii verta, nojaa hoiperoiden keppiinsä, mutta puhuu itsekseen:
-- En minä tätä menoa kauan kärsi. Jahka minä rupean, tuon
rahkasuon minä kuivautan. Kymmenessä vuodessa se on ruismaana,
silmänkantamattomana ruismaana. Siitä saa rahaa. Sitten minä laitan
navetan ja riihen uudestaan. Ne lahoavat jo. Sitten minä laitan uuden
päärakennuksen. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei tätä taloa enää
tunneta.
-- Hän ei tiedä, että tämä kesä on hänen viimeinen kesänsä. Ihmisellä
on levoton henki.
Niin mietti Rantalan vene. Se oli vanhuudenheikkouden filosofiaa.
Mutta viimeisille sanoilleen se sai pian vahvistuksen, sillä valkamaan
ilmestyi hyppien ja hälisten parvi vaaleatukkaisia nuorukaisia,
etumaisena Rantalan Anssu, joka ylpeällä äänellä selitti:
-- Otetaan tästä tämä meidän vene. Ei sillä ole pitkään aikaan missään
oltukaan.
Samassa oli vene täynnä paljasjalkaisia, ruskeita, päivänpaahtamia
poikaviikareita. Eivät nekään välittäneet kullasta eivätkä hopeasta.
Sellainen saalis ei ollut heille äyrinkään arvoinen. Kunnian kukkokin
lauleskeli vielä heidän näköpiirinsä ulkopuolella. Mutta heillä oli
veressä eräs voima, joka terästi jäsenet ja sai silmät hehkumaan. Se
on halu nähdä ja kokea jotakin uutta ja repäisevää, halu antautua
vaaroihin, panna kaikki alttiiksi, kärsiä rasituksia, ponnistaa
voimiaan ja nähdä, miten pitkälle ne riittävät. Sellainen on poika.
Rantalan vene irroitettiin säälimättömästi valkamasta. Se sai
tuuppauksia puolelta ja toiselta, kallistui, haukkasi vettä,
kallistui toiselle puolelle ja keikkui kuin äkkinäisissä
vatsanväännekohtauksissa. Kankareen Epa ja lukkarin Vaito riitelivät
keulapaikasta, kunnes Epa pitkine käsivarsineen sen valtasi tyynesti,
ikäänkuin paikka olisi ollut hänen. Reino taas asetti airot paikoilleen
ja vetäisi innoissaan. Sitä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä,
sillä itse Anssu, aluksen kapteeni, istui veneen takalaidalla ja
piti kädellään laiturin käsipuusta siksi, kunnes kaikki olisivat
sijoittuneet alukseen. Sitten hän aikoi nostaa purjeensa ja tarttua
peräsimeen.
Kun nyt Reino vetäisi venettä, jäi Anssu riippumaan hetkeksi maan
ja taivaan tai oikeammin taivaan ja veden välille. Käsistään hän
riippui laiturin kaidepuusta ja kantapäillään yritti saada tukea
veneen laidasta. Hän päästikin hätähuudon, mikä kuitenkin hukkui
yleiseen meluun. Reino vaaraa aavistamatta vetäisi uudelleen. Kuului
kumea molskahdus, vesi pärskähti korkealle. Hetkisen kuluttua kohosi
Anssun pää majesteetillisena veden pinnalle. Hänet otettiin vastaan
riemuhuudoin.
-- Ahti, aaltojen kuningas! huusi Reino, ja Epa kehoitti hänen
majesteettiaan nousemaan kuivemmalle.
Mutta majesteetti oli pahalla tuulella. Hän pyöritteli kamalasti
silmiään; tukka oli valahtanut otsalle ja suu oli täynnä savista
jokivettä. Hän yski, yökkäsi, huitoi ja potki, suorittaen kaikki
nuo temput samalla kertaa. Hovimiesten naamat venyivät pitkiksi ja
osoittivat huolestumisen merkkejä. Kauhean epäsuosion vaara sai heidät
vihdoin toimimaan.
Ellei hetki olisi ollut vakava, olisivat he täysin siemauksin
nauttineet tuosta arvaamattomasta uimanäytöksestä, noudattaen kuuluisaa
"antaa mennä"-oppia, jolloin Anssu olisi saanut tulla toimeen omin
neuvoin. Mutta hetken vakavuuden aiheutti se seikka, että vene
oli Anssun, ja jos hän sydämistyi ylenpalttisesti, ei lupaavasta
viikinkiretkestä voinut tulla mitään. Kankareen Epa tarttui Anssun
takinkaulukseen ja veti miehen kuivalle maalle. Siinä seisoi nyt Anssu
vaatteet vettä valuen ja lotisten. Aluksi hän oli pakahtua kiukusta,
mietti jo juosta kotiinsa ja antaa palttua koko purjehdusretkelle,
mutta halu näyttää pojille purjehtimistaitoa voitti kaikki muut
vaikutelmat. Ei hän enää toveriensakaan mielestä näyttänyt kovin
majesteetilliselta. Pikemmin olisi saattanut luulla, että siinä oli
joesta laiturille pulpahtanut jokin Ahdin ja Vellamon nuorimmista
pojista, joka matkustaa tuntemattoman siviilipuvussa seikkaillen mailla
ja mantereilla ja on sattumalta osunut Rantalan laituriin odottamaan
uutta kulkuneuvoa ja kaiken lisäksi nyrpeällä tuulella. Mutta vahvasti
syljeskeltyään ja yökkäiltyään prinssi nosti kasvonsa, kääntyi
arvokkaasti yleisön puoleen ja -- hymyili.
Pojat uskalsivat vasta nyt purskahtaa iloiseen nauruun. Anssu nauroi
itsekin täyttä kurkkua, ja aurinkokin tuli esille pilvenhattaran
takaa hymyillen sekin, niin lämpimästi, että Anssun vaatteet alkoivat
höyryten kuivaa. Hän riisuutui. Vaatteista väännettiin ensin vesi
jokeen, ja sitten ne levitettiin päivänpaisteeseen kuivamaan.
Tämä odottamaton tapaus viivytti hetkisen liikkeelle lähtöä. Pian
kuitenkin Anssun vaatteet olivat ainakin puolikuivat ja hän puki ne
ylleen. Astuttiin taas veneeseen. Nytkös Anssu oli elementissään! Hän
komenteli kuin mikäkin viikinkipäällikkö.
-- Pankkaast airot pois! Luuletteks' te et' tämän pojan paatis' tarttee
soutaa? Ei suinkaan tämä silloin mikään seilipaatti ja luuppi oliskaan.
Me seilataan nyt, etteks' te sitä tiärä!
Sitten Anssu nosti veneen pohjalta seipään, jota hän kunnioitti nimellä
"masto", kiinnitti sen keskimmäiseen istuinlautaan ja levitti purjeen.
Se oli ommeltu neljästä säkistä, siinä oli monta väriä, päävärinä
likaisenharmaa, ja jo useita paikkoja reikien tukkeena.
Ei se tosin ollut Klemolan talon päädyn levyinen, mutta purje se oli,
sitä ei voinut kieltää, ja veneessä istujista se näytti suorastaan
valtavalta, varsinkin kun tuuli pullisti sitä. Anssu tarttui
peräsimeen, ja vene lähti hiljalleen liikkeelle.
Pojat olivat juhlatunnelman vallassa. Näky oli heistä suurenmoinen.
Vene lipui eteenpäin soutamatta, luonnonvoimien kiidättämänä. Koko
venekunnan täytti salaperäinen kunnioitus suurta luontoäitiä kohtaan,
jonka mahtavat puhallukset tuon purjepahasen avulla nyt kiidättivät
heitä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Pojat istuivat kauan
äänettöminä ja katselivat sitä menoa. Talot ja puiden latvat tuntuivat
vierivän hiljalleen heidän ohitseen. Joen loivat mutkatkaan eivät
vauhtia haitanneet, ja pian alkoi keulasta kuulua iloinen solina veneen
vauhdin kasvaessa.
Tuolla näkyi jo Jokikylän maantieranta, missä eukot pesivät pyykkiä.
Poikien rinta paisui ylpeydestä. Nytpähän näkevät kerran kummia
jokikyläläisetkin, näkevät, millaisia purjehtijoita ja merisankareita
Jokikylän pojat ovat.
-- Kai ne meitä nyt töllistelevät ja ihmettelevät, arveli Vaito, ja
Reino lisäsi:
-- Kun ne vain nyt kaikki näkisivät tämän menon, ettei sitten kenenkään
tarvitsisi harmitella, ettei ollut rannalla.
Vene kulki nyt maantierannan ohitse. Ja se huomattiinkin, mutta pari
eukkoa vain hetkeksi kääntyi katselemaan purjevenettä. He hymähtivät
hiukan ja jatkoivat taas työtään ikäänkuin mitään erikoista ei
olisi tapahtunutkaan, vaikka tämä tapaus, mikäli historialliseen
tietämättömyyteen varmasti voidaan luottaa, oli ensimmäinen, jolloin
purjevene "nuolen nopeudella" kiiti Jokikylän vesiä, ja tapahtuma
niin ollen oli käänteentekevä koko Jokikylän liikenneolojen
kehityshistoriassa.
-- Kylläpä ovat nuo ämmät tyhmiä! kirkaisi Reino Klemola tulipunaisena
kiukusta, minkä todellisissa keksijöissä ja löytöretkeilijöissä aina
herättää aikalaisten epäusko ja välinpitämättömyys.
Lukkarin Vaito yhtyi täydellisesti Reinon mielipiteeseen. Hän ei
ajatellessaan ämmien tyhmyyden syvyyttä, sen loppumattomuutta ja
rannattomuutta -- kaihotonta rannattomuutta -- voinut parhaimmalla
tahdollaankaan sanoa muuta kuin tuon tuostakin toistaa säälivästi:
-- Voi ämmiä, voi ämmiä ja voi -- mämmiä! Se oli hänestä sattuvasti
sanottu. Hän ei ollut edes pahoillaan. Hänen mieleensä muistui kertomus
Kolumbuksen munasta, mikä juttu historian tunnilla jää jokaisen
koulupojan mieleen, ja Vaito vain hymyili.
Mutta Reino oli kiivasta poikaa.
-- Täräytetäänpäs niille intiaanikiljunta! hän ehdotti. Se puhe oli
löytöretkeilijäin makuun.
-- Tietysti täräytetään, mutta täräytetään tällä kerralla sotahuuto,
että alkuasukkaat tietävät täältä saapuvan puhdasverisiä espanjalaisia
löytöretkeilijöitä.
-- Onko se sotahuuto erilainen kuin intiaanikiljunta? kyseli Reino
epäröiden.
Vaito mietti hetkisen.
-- Ei! Se on aivan sama, mutta se on muuten vain tällä kertaa
sotahuuto. Se sopii asiaan näet paremmin. Sotahuutoon tarvittavat
kojeet temmattiin esille. Vaito nousi rumpuineen seisomaan, asetti
hattunsa kallelleen ja komensi kaikuvalla äänellä:
-- Hänen oikeauskoisen majesteettinsa Espanjan kuningas Ferdinandin ja
kauniin kuningatar Isabellan nimessä, hurraa!
Sama kaamea kiljuna, mikä oli pudottanut suutari Lumperin maantielle,
kajahti nyt uudelleen iltapäivän hiljaisuuteen. Vaikutus oli valtava.
Ikkunoita tempaistiin auki ja pyykkimuijat alkoivat siunata. Muutamat
heikompihermoiset juoksivat jo rantatöyräälle pakoon.
Reino loi pyhää kiivautta hehkuvan katseen ympärilleen.
-- Ähä, hän mietti, jopa te hoksasitte meidät -- senkin ämmät!
Kyynelpisara pirahti hänen poskelleen. Nytkös heitä katseltiin ja
tirkisteltiin. Siellä huidottiin, viittoiltiin ja siunailtiin. Vaidon
mieli oli kuitenkin käynyt alakuloiseksi.
-- Siinä sitä oltiin, hän tuumaili. -- Todellinen uraa uurtava
keksintö, vuosisadan repäisevin yritys Jokikylässä ei kiinnitä
pienintäkään huomiota puoleensa, mutta remuava pauhina, huuto ja
rähinä, se on toista. Nostapa oikein kamala ääni ja meteli, silloin
sinut huomataan. Vain tyhjänpäiväiselle räminälle täällä arvo annetaan.
Vaito huokaisi ajatellessaan, miten kaikki todelliset nerot, keksijät,
löytöretkeilijät ym. ovat suurtyönsä suoritettuaan saaneet vastaansa
tuon jääkylmän välinpitämättömyyden aikalaisiltaan, jotka eivät ole
heitä ymmärtäneet.
-- Mutta mitäpä siitä, hän ajatteli. -- Mitäpä välitti siitä
yksinäisessä suuruudessaan Kristoffer Kolumbus, ja mitä välitämme siitä
me Jokikylän Kolumbukset. Maailma on nyt kerta kaikkiaan sellainen kuin
se on, ja sen päätunnusmerkkinä on ja on ollut -- tyhmyys.
Sitten sanoi Epakin ajatuksensa rauhallisesti kuin loppupäätöksenä koko
keskustelulle:
-- Kyllä sen nyt näkee, ettei ihmiskunta ämmien järjellä ole kohonnut
luomakunnan herraksi.
-- Siis eteenpäin uusiin seikkailuihin, me miehet! huudahti Vaito.
Mutta Jokikylän Kolumbukset saivat pian muuta ajattelemista. Kukolan
puolelta kuului huutoja, ja Kukolan pojat mukanaan joukko kirkonkylän
poikia juoksivat jokirantaan. Aluksi he hämmästyneinä näkemästään
äänettöminä katselivat purjevenettä. Siinä se käänteli, paisutteli
purjeitaan, niin että vesi keulassa lotisi. Kukolalaiset seurasivat
sen menoa juosten rantaa pitkin veneen kohdalla. Jokikylän poikien
veneessä oli vihollisen ilmestyminen heti huomattu. Tuo äkkiarvaamatta
esiintyvä vaara herätti siellä aluksi hämmästystä, ja Anssu aikoi jo
ohjata veneensä rantaan, mutta muu miehistö ei ollut siihen laisinkaan
suostuvainen.
-- Purjehditaan koskelle asti, kun kerran on liikkeelle lähdetty,
pyyteli Reino.
-- Mitäs noista vääräsäärisistä, arveli Kankareen Epa ja heilautti
uhkaavasti kouriaan.
Anssu ohjasi jälleen keskelle jokea, vaikkakin hänen kurkussaan
karvasteli. Olihan vene hänen, so. hänen isänsä, ja Anssu oli vastuussa
sen eheänä säilymisestä. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää pelkurilta.
Pian lipui Jokikylän poikien vene taas uljaana keskellä jokea.
Kukolalaiset juoksivat yhä rantaa pitkin. He tunsivat, että Jokikylät
pojat olivat tehneet keksinnön, jolla he yhdellä iskulla olivat
astuneet ikäänkuin etualalle jokilaaksossa molempien kylien silmissä,
ja se harmitti heitä. Jokikylä oli voittanut rauhallisessa kilpailussa
ja keksinnöissä. Se teki heidät kateellisiksi, ja pian rupesi kompia
satelemaan Jokikylän venettä vastaan.
-- Sillä on säkkirääsy seilinä!
-- Rantalan Anssu on tyyrmannina!
-- Meri-Anssu, hohoijaa! Meri-Anssu, hohoijaa!
Jokikylän pojat eivät puhuneet sanaakaan. He tunsivat olonsa veneessä
vähän turvattomaksi. Kukolan pojat saattoivat aloittaa kivisodan ja
vene voi kaatua. Synkännäköisinä he istuivat purressaan kallistamatta
korvaansa kukolalaisten pilkalle.
-- Mitenkähän tässä mahtaa veneen käydä, tuumaili Anssu. Jos se menee
rikki, niin kaiken muun murheen kaupanpäälliseksi hän saa isältään
selkäsaunan.
Vene lipui eteenpäin. Lähestyi joen mutka, jossa oli kukolalaisten
laituri ja uimapaikka. Ennen sitä kohosi jyrkkä kallio jokirannalla.
-- Kun vain pääsisimme tuon kallion ohi, kuiskasi Vaito, silloin
olisimme turvassa. Kukolan pojat eivät ehdi kiertämään sitä kyllin
nopeasti.
Heidän toiveensa toteutui, mutta vain osaksi. Vene lipui kallion ohi.
He näkivät, miten Kukolan pojat hätääntyivät, pysähtyivät kallion
juurelle. Rantaa pitkin ei enää voinut kulkea. Jotkut heistä alkoivat
juosta ylös törmälle kiertääkseen esteen. Jokikylän poikien mieliala
parani. Pian he arvelivat olevansa turvassa. Vene kulki vuoren ohi ja
saapui joen mutkan kohdalle aivan vastapäätä Kukolan laituria. Mutta
siihen se pysähtyi. Ei liikahtanut tuumaakaan. Kallio, minkä vene äsken
oli kiertänyt, varjosi joen mutkan tuulelta. Ei värettäkään tuntunut,
joen kalvo oli peilityyni. Jokikylän purje lysähti kokoon, painui
voimattomana pitkin mastoa.
Tämä uusi ilmiö tuli aivan odottamatta. Pojat istuivat nyt tietämättä
mihin ryhtyä ja odottivat tuulta. Olihan siinä veneen pohjalla
airotkin, mutta kukapa niitä nyt otti esille, kun kerran oltiin
purjehtimassa. Mitä kauemmin heidän täytyi tuossa poukamassa viipyä,
sitä uhkaavammaksi kävi tilanne, sillä Kukolan ja kirkonkylän pojat
olivat tulossa.
Heidän aprikoidessaan ilmestyikin jo ensimmäinen vihollinen laiturille.
Nähtyään jokikyläläisten tukalan aseman hän päästi kaikuvan
riemuhuudon, ja hänen perässään lappoi koko vihollisjoukko laiturille.
-- Kukolan vene vesille, kuului huuto. Kehoitusta seurasi heti
toiminta. Jo työnnettiin Kukolan venettä irti laiturista, ja pian se
oli täynnä poikia. Rantalan veneessä syntyi hälinää. Yksi huusi sitä,
toinen tätä, kunnes lukkarin Vaito otti ylijohdon ja kirkaisi:
-- Intiaanikiljunta!
Se neuvo kelpasi. Pojat ottivat orkesterinsa esille, asettivat
räikät pyörimään, torvet ja pillit huulilleen, ja tuo kuuluisa
intiaanikiljunta kajahti jälleen tyynessä kesäillassa.
Sen vaikutus oli valtava täälläkin. Kukolan veneessä syntyi tavaton
hämminki. Eräät hyppäsivät pystyyn, toiset painautuivat veneen
pohjalle. Sepän Mikko, pieni, kiharatukkainen miehenalku, hyppäsi
suin päin jokeen ja ui laiturille joutuen siten kokonaan eristettyyn
asemaan, mutta sieltäkös hän sitten piti ääntä ja kirkui koko ajan
kehoitushuutoja omalle puolueelleen.
Aluksi tuli hiljaisuus. Veneet olivat nyt vastakkain, ja vaieten
töllistelivät niissä istujat toisiaan. Silloin Jokikylän veneen
päällikkö teki kohtalokkaan virheen. Kun hän huomasi, miten voimakas
vaikutus intiaanikiljunnalla oli, komensi hän sen uudelleen ja yhä
uudelleen.
Kukolan pojat kuuntelivat aluksi kauhuissaan, mutta kun mitään sen
enempää ei tapahtunutkaan, häipyi sen vaikutus kokonaan mitättömiin. Ja
seitsemännen kerran jälkeen se sai vastauksekseen pilkkanaurun.
-- Käydään kimppuun! kuului Kukolan veneestä. Siellä oltiin sotaisella
tuulella, sillä eniten harmitti kukolalaisia tuo Jokikylän poikien
uusi keksintö -- purje. He pitivät kunniaansa pelastettuna vain, jos
he kykenisivät repäisemään tuon rääsyn riekaleiksi. Ja nyt he lähtivät
tappeluun. Kukolan vene souti kohti, ja pian se kolhaisi voimakkaasti
Jokikylän veneeseen. Täälläkin oli jo airot temmattu esille, mutta
niillä ja irtonaisilla laudanpalasilla pärskytettiin nyt suuria
vesisuihkuja Kukolan veneeseen, josta samalla mitalla vastattiin.
Laidoilla olijat joutuivat käsirysyyn. Kuului huutoja ja läiskäyksiä.
Ilmassa vesisuihkujen keskellä näkyi nyrkkejä ja käsivarsia, jotka
risteilivät keskenään. Lakit lensivät päästä ja tukat törröttivät pian
märkinä ja sekaisina.
Ankarimmin riehui Anssu, joka oli varma vielä toisesta selkäsaunasta,
jos tässä tappelussa kärsittäisiin tappio. Hän taisteli ei ainoastaan
omastaan, vaan myöskin Jokikylän laivaston puolesta. Kankareen Epa taas
käytti koko taidollaan hirveän pitkiä käsivarsiaan tarttuen milloin
minkin vastustajansa tukkaan ja pöllytti sitä, ilman että vastustaja
kykeni ulottumaan edes rintapieliin käsiksi.
Veneet kolahtivat vastakkain, erosivat taas milloin perä-, milloin
keulapuolelta, olivat joskus irtautumaisillaankin, mutta aina oli
jossakin kahden miehenalun muodostama kiemurteleva ja vääntelehtivä
side, mikä piti veneitä yhdessä, ja kähäkkä alkoi taas pitkin veneen
laitoja.
Kukolan miehet ponnistelivat hekin hartaasti. Heillä oli ylivoima,
mutta heidän oli vaikea käyttää sitä. He yrittivät hyökätä, tunkeutua
Jokikylän veneeseen, päästäkseen tuohon vihaamaansa purjeeseen
käsiksi, mutta varovaisuus pidätti heitä. Olisihan voinut tapahtua,
että pari miestä olisi jäänyt vihollisveneeseen, jonka tuuli äkkiä
olisi kiidättänyt pois. He olisivat silloin tulleet mukiloiduiksi
pahanpäiväisiksi.
Mutta sitä innokkaammin Kukolan veneen perässä olijat alkoivat nyt
rusikoida laudoilla Rantalan veneen peräsintä. Anssu nähdessään
veneensä perässä lastuja lentelevän tunsi uuden selkäsaunan enteet jo
pohjoispuolellaan ja hyökkäsi nyt hurjasti esille. Hän hyppäsi suoraa
päätä Kukolan veneen laidalle, tarttui kiinni kahden vastustajansa
tukkaan, notkautti polviaan ja painalsi Kukolan veneen laidan veden
alle.
Kuului kumea hörppäys. Kukolan vene ryyppäsi valtavan annoksen
jokivettä. Sen perä vajosi. Molemmin puolin kajahti hätäinen kirkaisu.
Kukolan ja kirkonkylän pojat veneineen ja Rantalan Anssu mukanaan
vaipuivat jokeen. Jokikylän pojat taas kohdistivat hurjan vesipärskyn
tuon uponneen veneen yli. Kaikkein suurinta ääntä koko taistelun ajan
piti kuitenkin sepän Mikko laiturilla. Hän huusi, kirkui ja heilutti
käsiään kuin tuulimylly. Hän edusti tunnettua lausepartta:
"Kyllä maalla ollaan viisaita, kun merellä on hätä."
Anssun pää pisti pian esille vedestä. Joki oli rannalta matala,
joten vaaraa ei ollut kummallakaan taholla. Päästyään veneensä luo
Anssu tarttui siihen molemmin käsin, ja sitten sattui taas jotakin
odottamatonta.
Samalla kuin Kukolan poikien päät pulpahtivat veden pinnalle, lähti
Jokikylän vene liikkeelle. Taistelun kestäessä se oli kulkeutunut
ulommas ja oli jälleen tuulen saavutettavissa. Klemolan Reino oli
äkännyt, miten vihurit jo leyhyttelivät märkää purjetta. Hän veti sen
kireälle ja vene lähti liikkeelle. Kukolan pojat yrittivät uhkauksia
kirkuen uida sen perässä, mutta vene sai pian vauhtia ja kiiti
nopeasti pois taistelunäyttämöltä laahaten mukanaan Anssunkin, joka
yhä piti kiinni veneen laidasta, ollen niin pää pyörällä, ettei hänen
mieleensä johtunut edes pyytää apua tai pyrkiä veneeseen. Muutkaan
eivät kiinnittäneet häneen aluksi huomiota, kun kerran tiedettiin hänen
olevan mukana.
Siten Jokikylän retkikunta oli suoriutunut lopuksi voittajana
taistelusta. Vene oli pysynyt veden pinnalla. Sen purje hulmusi ja
pullistui yhä entistään ylpeämpänä. Tosin oli saatu kolhauksia,
mustelmia ja tukkapöllyä, tosin olivat vaatteet likomärät, rummut ja
räikät olivat taistelun kuluessa vierähtäneet jokeen, mistä matkalla
onnistuttiin pelastamaankin lukkarin Vaidon iso rumpu, mutta kaikkien
mielestä oli taistelu suoritettu kunnialla.
Tyytyväisinä ohjasivat pojat veneensä myllärin laituriin, mihin se
toistaiseksi oli jätettävä ja missä Anssu vedettiin maihin. Heidän
päästyään rannalle, varmalle vakavalle pohjalle, kohosi poikien
mieliala ja heidän kielensä lukot laukesivat. Kun myllärillä oli
leipomapäivä, saatiin vaatteet kuivatuiksi. Koko kotimatkan riitti
pojille juttua taistelun yksityiskohdista. Tuskin he huomasivatkaan,
että aurinko jo laskeutui metsänrannan taa ja purppurahohteinen
suvi-ilta alkoi tummentua yöksi.