Poikien huomio kääntyi seuraavassa silmänräpäyksessä suutarin mökille.
Suutari Ananias Nahum Lumperi seisoi mökkinsä portailla knallihattu
päässään ja eukko suki hänen takinselkämystään harjalla. Suutari
Lumperi lukeutui herrasväkeen sen vuoksi, että hänellä oli ruotsalainen
nimi ja että hänen eukkonsa osasi vähäisen puhuakin ruotsia. Hän oli
vakuuttunut siitä, että juuri hänen esi-isänsä olivat v. 1157 Erik
Pyhän johdolla tuoneet Suomeen sekä kristinuskon että länsimaisen
sivistyksen ja niiden mukana jalkineidentekotaidonkin.
Suutari aikoi silminnähtävästi lähteä kylään, ehkäpä kauppiaalle
nahkaa ostamaan. Pojat piiloutuivat heti heinikkoon ja kurkistelivat
jännittyneinä suutarin toimia. Musta takki yllään hän asteli
arvokkaasti vainionsa poikki. Nyt hän kääntyi pellolle. Siellä ynisi
hänen nupipää lehmänsä "Koevas". Se oli kiertänyt köyden, johon se oli
kiinnitetty, kuusi kertaa takajalkojensa ja neljä kertaa etujalkojensa
ympäri ja seisoi nyt siinä aivan neuvotonna siitä, mitä temppuja sen
oikeastaan olisi pitänyt vielä tehdä vapautuakseen pinnistyksestään,
sillä se oli juuri käyttänyt pienen älynsä viimeistä kipinää myöten
selvittääkseen paulansa, pyörinyt ja tepastellut kuin vuoden vanha
vasikka, ja omien laskujensa mukaan sen piti juuri nyt olla vapaa kuin
taivaan lintu, irti koko köydestä. Mutta eikös se yhä vain salponut
pahemmin kuin koskaan ennen!
Onneksi näkyi suutari maantiellä astelemassa. Suutari ja Koevas olivat
aina olleet hyviä ystäviä. Suutari vartioi ja valvoi lehmäänsä kuin
silmäteräänsä. Kun hän näki tien varressa rehevän heinätukon, tempaisi
hän sen maasta ja vei tuliaisiksi Koevakselle. Kerrotaanpa välistä
tien varressa olevien vierasten kaurantähkien ja perunanvarsienkin
suutarin ohi kulkiessa värisseen vaarasta joutua suutarin takinliepeen
alla kuljetetuksi suoraan Koevaksen ammottavaan kitaan. Koevas pani
suuren arvon näille ystävyyden palveluksille ja puolestaan osoitti
sitä ynisemällä, jopa joskus tuttavallisella nuoleskelullakin, mitä
viimeksimainittua liiton merkkiä suutari kuitenkaan ei laisinkaan
ymmärtänyt eikä sen vuoksi suosinutkaan. Siitä huolimatta tunsi suutari
Koevasta kohtaan lämmintä myötätuntoa, mikä suinkaan ei ihmeellistä
ollutkaan, kun tiedämme, että Koevas puolestaan palkitsi saamansa
suhteellisen niukat makupalat monilla kermaisilla maitolitroilla
päivässä. Jos olisimme ilkeitä, voisimme tosin huomauttaa eräistä
salaisista aatoksista, jotka joskus askarruttivat suutarin aivoja
hänen taputellessaan Koevaksen lihavia kupeita. Ne aatokset koskivat
Koevaksen vanhuudenpäiviä ja autuaallista eroa tästä matoisesta
maailmasta. Suutarin mielessä vilahti silloin lihapalleroita, pihvejä,
makkaroita ym. sellaista, mihin kuitenkaan emme tahdo kiinnittää sen
enempää huomiota muuten kuin todetaksemme, miten tässä maailmassa
uskollisimmankin ystävyyden muuten niin kirkkaan tähtisikermän usein
saattavat himmentää itsekkyyden harmajahenkiset usvapilvet.
Suutari irroitti taitavin ottein Koevaksen kahleistaan. Koevas ynisi
tyytyväisenä ikäänkuin se olisi palkinnoksi pelastajalleen toivottanut
täyden kuorman perunanvarsia sekä ämpärillisen leivänkannikkailla
höystettyä astiainpesuvettä päivälliseksi, -- toivomus, mille suutari
Koevaksen maun tuntien osasikin antaa sille tulevan arvon.
Suutari jatkoi taas matkaansa. Hän asteli veräjälle päin juhlallisin
askelin luoden ankaria ja arvostelevia katseita pitkin Jokilaakson
rakennusrivejä.
-- Maailman turhuutta ja katoavaa korskeilua kaikki! hän huokaisi,
sillä hän oli lahkolainen ja oli lukenut erästä maailmanlopun
ennustuskirjaa, mistä hänen etsivä katseensa oli löytänyt kertomuksen
tuomiopäivän pasuunista, ja se taas täytti hänen sielunsa ylevällä
juhlatunnelmalla. Sen johdosta hän vaistomaisesti oli uloslähtiessään
kiskaissut hartioilleen mustan kirkkotakkinsakin. Eukko tästä
ällistyneenä oli tosin saidankireällä äänellään kysynyt:
-- Mitääs snää nyy parhaimppii krekkalei päälles tällää arkkiopäevän?
Suutari ei suonut hänelle silmäystäkään vastaukseksi. Mennessään tiellä
hän uudelleen aprikoi tuota pasuunajuttua.
-- Mahtavat ne olla pasuunia, kun niistä lähtee sellainen maan kamala
jylinä! hän tuumaili. -- Ensin alkaa ensimmäinen pasuuna. Idästä
länteen se puhaltaa: hihi hihii ja hu hu huu! Sitten tulee rakeita ja
tulta, verellä sekoitettua, kuin maan päälle heitetään. Ja sen kuulevat
niin rikkaat kuin köyhätkin, niin pienet kuin suuretkin, niin valmiit
kuin valmistumattomatkin. Ja rikkaat, hän ajatteli vahingoniloisena,
rikkaat ne ovat siinä kiipelissä. Mitäpäs auttaa tuota Klemolan
isäntääkään vilja-aittansa kukkuraiset laarit. Pasuuna puhaltaa idästä
länteen -- huhuu huhuu! Mikäs auttaa, kiipeä sillä minuutilla tukka
pörrölläsi ja silmät pyöreinä katsomaan sitä pitkäisen jylinää yhtä
alastomana kuin olet tänne tullutkin.
Sitten kuolleet nousevat haudoistaan. Tekemistä on sillä
vallesmanni-vainaallakin, jonka haudalle viime viikolla tuotiin kiviä
neljättäsataa kiloa. Sillä lailla ne rikkaat rehkivät, mutta siitä
rehkimisestään he tuomionsa saavatkin, ja hyvä onkin, että nekin kerran
ovat kiipelissä. Toista on köyhän, ei pidätä maailmassa mikään. Iloinen
on meillä lähtö, vaikka heti paukahtaisi se pasuuna...
Yht'äkkiä kuului hirmuinen kiljunta aivan suutarin kohdalla. Oli kuin
kamala kaiku olisi kiirinyt idästä hamaan länteen saakka. Suutarin
polvet horjahtivat.
-- Nytkö se tuli! hän kirkaisi, ja suutari Ananias Nahum Lumperi, jonka
esi-isät olivat tämän maan valloittaneet ja tuoneet tänne kaiken,
mitä täällä oli kunniallista, pudota töksähti pyhätakissaan istumaan
keskelle maantietä. Kylmä hiki kihosi yli koko hänen syntisen ruhonsa.
Hän loi kaihoisat katseensa Klemolaan, odottaen Klemolan isännän
alastomana putkahtavan esille viljalaareistaan tuomittavaksi. Olisihan
saanut silloin edes onnettomuuskumppanin.
Uusi entistään kamalampi kiljahdus täytti ilmapiirin. Se tuntui ihan
tärisyttävän maata, ja pilvenhattarat rupesivat tanssimaan auringon
ympärillä, ihan kiikkumaan ylös ja alas.
-- Toinen pasuuna! huokaisi suutari. -- Nopeastipa tämä kehittyykin.
Hohoi jaa! Hohoi jaa! Hiukan se tuli ikäänkuin liian aikaisin. Kunpa
vielä parikin viikkoa olisi jatkunut armon aikaa, ei se olisi pahaa
tehnyt enempää hänelle itselleen kuin naapureilleenkaan.
Suutari katsahti alakuloisena sivulleen. Hänestä tuntui aivan kuin
olisi pasuunanpuhaltaja seisonut tien varrella olevan kukkulan huipulla
ja sieltä töräytellyt. Hän loi kyyneleiset katseensa kukkulan harjaa
kohti.
Ei sitä pasuunanpuhaltajaa siellä ollutkaan, vaan viisi kuusi päätä
sieltä nousi hiljalleen kohoten kukkulan yläpuolelle taivaanrantaa
vasten.
-- Aa-aa! vaikeroi suutari. -- Kuolleet nousevat haudoistaan. Koska
niitä tuohon kumpuun niin paljon on haudattukaan? Kas, kun siitä ei
koko pitäjässä kukaan ennen ole tietänyt! Kammottavaa joka tapauksessa!
Mutta nyt kuuli suutari jotakin, joka ei soveltunut laisinkaan tuohon
juhlalliseen mielikuvaan. Joku nauroi, tai oikeammin, jotkut nauroivat.
-- Kuka hitto siellä uskalsi nauraa, vieläpä niin sydämensä pohjasta
kikattaa tällä ankaralla hetkellä? ärjäisi suutari. Hänen kurkkuaan
ahdisti, hän nieleskeli ilmaa, mutta sitten hänen kasvonsa hiukan
kirkastuivat. Nuo naamat kukkulalla eivät kuuluneetkaan niille
hänen esi-isilleen, jotka v. 1157 olivat kaatuneet ensimmäisellä
ristiretkellä Suomeen, vaan ihan ne tuntuivat tutuilta.
-- Ka, eikö siellä ole Kankareen Epa ja Rantalan Anssu ja, ja -- ne
muut poikakullat! -- He, he! No ovat tosiaan!
Mutta nyt suutari alkoi ajatella rohkeammin. Asia alkoi selvetä,
ja suutarin otsalle nousi hitaasti, mutta uhkaavan varmasti synkeä
ukkospilvi, joka ennusti vielä paljon pahempia asioita kuin koko
tuomiopäivän pasuuna.
Hän kiristeli hampaitaan, joiden välistä livahteli pidätettyjä
r-kirjaimia kiljuva lauma ilmoille. Suutari tuli aivan murhaavalle
tuulelle. Tosin hänen ilonsa oli suuri, kun hänen toivomuksensa
armonajan pitentämisestä niin odottamatta oli tullut huomioon
otetuksi, mutta kuin meren salskea tyrsky kohosi hänen vihansa,
sillä hän huomasi tulleensa törkeästi petetyksi. Kylän poikaviikarit
olivat kätkeytyneet kukkulan taa ja hänen ohi kulkiessaan päästäneen
yhteisen intiaanikiljunnan, jota he säestivät monenlaisilla
äänensynnyttämiskojeilla. Ja nuo lurjukset olivat pelästyttäneet
suutarin puolikuoliaaksi.
-- Tulimmaista! riehui suutari. -- Mitähän tästä kylällä puhutaan
iltapäivällä? Sitten hänen mielensä kuitenkin jonkin verran rauhoittui,
sillä eihän kukaan voinut tietää, mitä hän kylälle mennessään oli
ajatellut.
-- Saivatpa lurjukset säikäytetyksi minua, mutta vuoronsa kullakin,
murisi suutari, nousi seisoalleen, oikoi jäseniään ja tempaisi käteensä
aidanseipään. Hän koikkelehti kukkulalle ryhtyäkseen itse järjestämään
tuomiopäivää, joka näytti antavan odottaa itseään. Suutari päätti
ensiksi ottaa käsiteltäväksi Jokikylän poikaviikarit.
Hän saapui kukkulan laelle, mutta siellä ei näkynyt pojista jälkeäkään.
Ei ristinsielua, tirkisteli minnepäin tahansa. Ei takin lievettäkään.
Suutari siristeli silmiään ja päästi ilmoille huudahduksen, jota
samalla voinee pitää kysymyksenä:
-- Häh? Hähäh!
Paljon ilmaiseva huudahdus! Se merkitsee, että eipäs ollutkaan asia
aivan niinkuin luulisi sen olevan. Ei ollut sinne päinkään. Jotakin on
vinossa. Täällä on jossakin koira haudattuna.
Suutari risteili kukkulan idästä länteen, kaarteli ja kierteli kaikki
paikat, mutta hiiskahdustakaan ei kuulunut. Sitten hän alkoi jälleen
tuntea epävarmuutta. Hän vei kouransa otsalleen. Kaikki tuntui olevan
tallella, ei ainoastaan kallon ulko-, vaan sisäpuolellakin, -- vai
olisikohan siellä järjestys jollakin tavalla häiriintynyt? Oliko hän
nähnyt näkyjä keskellä päivää?
Suutari käveli hiljaa maantielle ja supisi itsekseen kulkiessaan. Hän
ei edes silmäillytkään vastaantulijoihin, jotka katselivat taakseen,
pudistivat päätään ja miettivät, että vanhuudenoireet alkavat jo näkyä
Ananias Nahum Lumperissakin.
Mutta olisivatpa nähneet hänet, kun hän palasi takaisin! Nopeasti
pistelivät jalat eteenpäin. Varsi oli jälleen suorana ja katse pälyi
uhkaavana puolelta toiselle. Nyt hän oli päässyt asiasta täyteen
selvyyteen. Kauppa-Eveliina oli nähnyt koko jutun ja kertonut sen
suutarille. Suutari pisti heti markan Eveliinan käteen, mutta jutun hän
lupasi panna korvansa taakse, ja se oli paljon sanottu, se.