1) Jokikylän poikien olisi tietysti pitänyt... tuota... jaa... tai
oikeammin ei olisi pitänyt? Ei, ei! Olisi sittenkin pitänyt... Siis
olisi ja ei olisi pitänyt!
Merkillistä!
Aloittakaamme heti toisesta pykälästä. Ehkä se on selvempi.
2) Kukolan poikien syy oli siinä -- niin, sehän on selviö -- että he
laskivat rapuverkkonsa jokeen... hm! Mutta mihinkäs he sitten olisivat
ne laskeneet? Eivät kai he kalliolta olisi saaneet rapuja?
Menemme heti loppuponteen koetteeksi:
Se on siis ainakin varmaa, että elleivät Kukolan pojat koskaan olisi
laskeneet rapuverkkojaan jokeen ja jos Jokikylän pojat eivät laisinkaan
olisi saapuneetkaan joen rannalle -- sanokaamme, ellei jokea olisi
ollut olemassakaan -- ei ehkä mitään kahakkaa sen rannalla olisi
syntynyt, varsinkaan jos siellä ei olisi ollut ketään muitakaan poikia.
Ja vielä voitaneen joltisellakin varmuudella väittää, että eiköhän, jos
sovittelunhalua olisi ollut puolella jos toisellakin enemmän kuin mitä
sitä todellisuudessa oli, ehkä olisi saatu asiat selviämään kutsumalla
puolueettomia henkilöitä sovintotuomareiksi.
Tosin ravut sillä aikaa olisivat ehtineet täydelleen syödä Kukolan
poikien syötit ja Jokikylän pojat olisivat palelluttaneet kananlihalle
koko ihonsa.
Niin, sittenkin taitaa olla riitakysymysten arvostelu niin vaikea
tehtävä, että vain asianajajan omallatunnolla kyetään syy työntämään
häikäilemättä toisen puolueen niskoille. Mutta Suomen kansalla, jonka
rajariitaisuudet ovat yleisesti tunnetut, on sananlasku, joka sopinee
useimpiin riitakysymyksiin:
"Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin." Ja se sopii parhaiten
tähänkin tilaisuuteen.
Sellainen oli tilanne jokilaaksossa ja siksi oli sähköä ilmassa.
Kiistan kestäessä olivat Jokikylän pojat tehneet vielä erään katkeran
kokemuksen. Suutari, jonka mökki oli jokirannassa ja jonka vainion läpi
tie uimapaikalle vei, oli julkisesti asettunut kukolalaisten puolelle.
Hänen mökkinsä seinään oli kerran lentänyt kivi, tietysti Kukolasta
päin heitettynä, mutta siitä lähtien suutari ei päästänyt poikia
kivenheiton matkaa lähemmäs asuntoaan.
Pojat koettivat vakuuttaa viattomuuttaan, mutta mikään ei auttanut.
Yrititpä astua suutarin aidan yli, heti oli ukko pelättävä nahkahihna
kourassaan karjumassa mökin portailla. Kerran oli Rantalan Anssu saanut
maistaa tuosta sittemmin kuuluisasta nahkahihnasta ja silloin huutanut
niinkuin sika joulun edellä, siis silloin kun sitä tapetaan.
Tämän uuden vihollisen ilmestyminen katkeroitti kovasti Jokikylän
poikia. He eivät olleet pitäneet mahdollisenakaan, että Jokikylän mies
petti kurjasti omat kyläläisensä ja meni vihollisen puolelle. Lukkarin
Vaito, joka lyseossa oli perehtynyt historian opetuksiin, tosin tiesi
kertoa samanlaatuisia esimerkkejä entisiltäkin ajoilta. Mm. silloin,
kun persialaiset Kserkseen johdolla hyökkäsivät Kreikkaan, oli eräs,
luultavasti suutari, Efialtes, mennyt vihollisen puolelle, mutta
hänen nimensä oli sitten säilynyt peloittavana esimerkkinä historian
lehdillä, seikka, mitä Jokikylän suutari nähtävästi ei tietänyt, koska
uskalsi panna maineensa alttiiksi samanlaiselle kohtalolle.
Asia oli surkuteltava, mutta ei ollut autettavissa, ja niin oli nyt
Jokikylän pojilla voimakas vihollisrintama edessään joen takana ja sen
lisäksi kiivas patteri, joka heitä pommitti sivustalta.