Pojat makasivat vatsallaan kukkulan laella päivän paahtamalla
nurmikolla, minkä korsien läpi heillä oli hyvä näköala yli koko
jokilaakson. Itse he luulivat olevansa ehdottomasti näkymättömissä,
ja olisivat olleetkin, elleivät heinänkorsien yläpuolelle kohoavat
heiluvat jalkaparit olisi heitä ilmaisseet. Mutta nekin voi vain valpas
tarkastelija huomata.
Kukkulan juurella aivan heidän edessään alhaalla levisi heidän
kotikylänsä, maailman uljain Jokikylä, jonka mainetta ja kunniaa
he mielestään olivat jo useassa kiivaassa kahakassa puolustaneet
moitteettoman uljaasti.
Joen vastapäisellä rannalla näet kohosivat aivan rantatörmällä,
jokeen viettävän kallion laella, keltaisiksi maalatut Kukolan talot,
ympärillään laajat vainiot länteen päin, mutta idässä heti maantien
toisella puolen ulottui korkea metsän peittämä kukkulasarja aivan
maantien läheisyyteen. Maantie kulki Kukolan ohi, ja talossa oli
samanlainen portti kuin Klemolassakin. Tie jatkui edelleen taempana
sijaitsevaan kirkonkylään, mistä mäkisen maiseman vuoksi näkyi vain
pari kaukaista taloa, mutta aina kattoa myöten vanha, mäelle rakennettu
kivikirkko torneineen ja kullankiiltävine risteineen, mikä aina oli
herättänyt pojissa hartaita mielialoja, varsinkin kun se oikein välkkyi
ilta-auringon valossa ja kun muualle jo laskeutui hämärä.
Kaunis oli tuo viljava aukeakin. Kun uuden uutukaiset, kirkasväriset,
pehmeät matot levisivät sarat rinnakkain jokitörmältä alkaen
metsänrantaa kohti. Siellä oli vuoroin vihreä orasmaa, vuoroin
keltaisten kukkien peittämä heinävainio, ja kaiken taustana kohosivat
metsäiset kukkulat ja mäet. Siellä täällä peltojen keskelläkin oli
pieniä metsäsaarekkeita. Taivaan sinisellä laella leijaili valkoisia
hattaroita, poutapilviä, jotka kuvastuivat salaperäisinä syvässä
uomassa jyrkkien äyräiden välissä hiljaa liplattavaan säihkyvään
joenkalvoon.
Pääskysiä oli ilmassa. Ihan auringon kohdalta kuului niiden liverrys.
Näin ne liversivät:
"Kesä on tullut, päivä paistaa. Älkää huolehtiko, ihmislapset! Iloitkaa
ja tehkää työtä! Kylväkää ruskeaan multaan! Aurinko pitää huolen
muusta. Se nostaa maasta laihot ja kukat. Eihän meillä enää ole mitään
huolta eikä surua. Nyt on kesä, toukojen ja ilon aika."
Näöltään oli poikien eteen leviävä maisema mitä rauhallisin, mutta
ilmassa oli siitä huolimatta sähköä. Jokikylän pojat tähystelivät
tarkkoina kuin etuvartiopatrulli vastapäiselle rannalle Kukolan taloa
ja kirkonkylän maantietä. He tiesivät, että heitäkin tähysteltiin.
Annas olla! Eikös tuolla heinämaan laidassa tuvan nurkalla liikahda
jotakin? Aivan oikein. Neljä päätä sieltä pistää esille, neljä kaulaa
kurottautuu korkealle ja kirkkaat silmät pälyvät Jokikylää kohti.
Jokikylän pojat huokaisevat helpotuksesta. Siellä on vihollinen, nyt se
tiedetään. On aina paljon turvallisempaa, kun tietää, missä vihollinen
piileksii. Sitä voi silloin pitää silmällä eikä se kykene salakavalasti
hyökkäämään kimppuumme.
Rantalan Anssu jo innokkaasti viittoili Kukolaa kohti.
-- Tuolla ne ovat, katsokaa! hän kuiskasi. -- Siellä on Kukolan Kalle
ja Antti ja kirkonkylän poikia.
Poikaparvesta kuului hyväksymisen murina.
Miksi sitten Kukolan ja Jokikylän pojat olivat vihoissa keskenään?
Kumma kysymys! Ovathan riidoissa suuret valtakunnatkin, kuten ryssä,
turkki ja monet muut. Aivan kuten heidän rajoillaan metsästys- ja
kalastusoikeuksista ym. syntyy aluksi rajakahakoita ja lopuksi
julkisotia, samoin oli alkanut sota Kukolan ja Jokikylän poikien
välillä.
Kumpi on sitten syypää, kuka oli sodan aloittanut?
Jokikylän pojat olisivat voineet vaikka vannoa, että syy oli täydelleen
ja yksinomaan kukolalaisissa. Muistihan heistä itsekukin vielä
päivänselvästi kiistan alkutapahtumat viime syyskesällä, jolloin
kukolalaiset käyttäytyivät niin inhottavan nolosti.
Mutta kysäisitpä asiaa Kukolan pojilta! Ei perääkään! He, kukolalaiset,
olivat puhtaita kuin lumivalkeat karitsat tämän riidan alkamisesta,
eikä mitään kinaa olisi koskaan maailmassa syntynytkään, elleivät
Jokikylän pojat olisi aivan ilkeyttään ja pahuuttaan saaneet aikaan
ensimmäistä tappelua.
Niin ovat riitapuolet aina kiukun ja intohimojen sokaisemat eivätkä
kykene vähimmässäkään määrässä puolueettomasti arvostelemaan asioita.
He syyttävät vain toisiaan ja itse muka liitelevät puhtaina kuin
pulmuset kaiken pahuuden yläpuolella. Samoin on asianlaita, kun
valtakunnat kamppailevat keskenään. Mutta myöhempi aika vasta kykenee
kylmästi ja tasapuolisesti arvostelemaan asioita. Historioitsijat,
niille on helppoa vapaina kaikesta intohimosta ja puolueellisuudesta
lausua tyynesti harkittu, luotettava ja oikea arvostelunsa asioista,
objektiivinen ratkaisunsa, olivatpa sitten kysymyksessä joko
menneet tapahtumat tai historiallisten henkilöiden toimet ja niiden
vaikuttimet. Heille on helppo työ antaa tuo pätevä historian tuomio,
jonka edessä kansakunnat ja hallitsijat vapisevat.
Mitä nyt tulee tuohon sotakantaan Jokikylän ja Kukolan poikien
välillä, antakaamme me tuo historian tuomio, ratkaiskaamme täysin
puolueettomasti selvällä valistuneella järjellämme, kumpi heistä oli
oikeassa tai väärässä. Meillehän se tehtävä on maailman helpoin asia.
Kuulkaamme vain ensin itse tapahtumat.
Riita alkoi ravunpyyntiaikaan viime kesänä. Kukolan pojat olivat eräänä
kauniina iltapäivänä laskeneet rapuverkkoja jokeen omalle rannalleen ja
paneutuneet sen jälkeen loikoilemaan päivänpaisteeseen, kunnes tulisi
aika vetää saalis rannalle. Juuri silloin saapui vastapäiselle rannalle
joukko Jokikylän poikia tavalliselle uimapaikalleen suutarinmökin
kohdalle, ja he alkoivat ilman muuta nauraen ja leikkiä lyöden riisua
vaatteitaan.
Kukolan pojat hyökkäsivät pystyyn. Heillä ei ollut vielä ainoatakaan
rapua, ja nyt tulivat Jokikylän pojat uimaan ja peloittelemaan ravut
pois koko paikkakunnalta.
-- Ei sinne nyt saa mennä uimaan, huudahti Kukolan Kalle, kun meillä on
rapuverkot joessa.
-- Tämä on meidän uimapaikka, vastasi Kankareen Epa, vetäen pitkillä
käsillään housut, jotka jo olivat nilkoissa, takaisin vyötäröille asti.
-- Miksi te ihan meidän uimapaikallemme tuotte rapuverkkonne. Viekää
tuonne sillalle päin, siellähän oikeat rapupaikat ovat.
-- Emme me vie niitä enää mihinkään.
-- Olkaa sitten viemättä. Me kyllä osaamme uida verkkoon menemättä.
Ja me uimme, kun olemme näin pitkän matkan kävelleet, uhkasi lukkarin
Vaito.
-- Tuommoiset miehet eivät mene uimaan silloin, kun näillä pojilla on
rapuverkot joessa, kivahti Kukolan Antti, ja toiset säestivät, että --
jäi kuin jäikin uiminen tällä kertaa.
Mutta nyt alkoi Jokikylän poikien sisu kuohahtaa. Eivätkö he muka
saaneet mennä uimaan tällä ikivanhalla uimapaikalla, missä koko
Jokikylä polvi polvelta kuului uineen niin kauan kuin nämä mäkitöyräät
olivat olleet viljelyksen hallussa. Kukolan rapuverkoista ei noina
vuosisatoina liene välitetty hivenen vertaa.
Pojat päästivät oikein pilkallisen höhönaurun ja alkoivat nopeasti
riisuutua.
-- Älkää menkö veteen, huusi Kukolan Kalle uhkaavalla äänellä. --
Menkää tuonne kosken rannalle.
-- Ei siellä ole mitään uimapaikkoja.
-- Tässä ei nyt uida!
-- Kuka sen kieltää?
-- Me!
-- Me uitamme lystiksemme pian teidätkin.
Jokikylän pojat seisoivat nyt ilkialastomina. Vesi viekoitteli,
liplatteli ja kimmelsi. Vastapäisellä rannalla taas Kukolan pojat
astuivat uhkaavina jokirantaan estääkseen uimisen.
Kankareen Epa, joka oli pitkä, erikoisen pitkillä käsivarsilla ja
suurilla kourilla varustettu vakava poika, astui nyt jokirantaan,
koetteli jalallaan vettä, polskahutti kerran hiljaa, toisen kovemmin
ja oli juuri hypätä jokeen, kun toiselta puolen lensi multakokkare
jokeen aivan pojan nenän eteen ja kasteli hänen keskiruumiinsa. Epa
tempaisi samanlaisen kokkareen viskaten sen Kukolan Kallen niskaan. Nyt
alkoi savea sataa alastomia Jokikylän poikia vastaan, jotka temmaten
vaatteensa mukaansa peräytyivät nopeasti suutarin mökin turviin saakka.
Kukolan joukko riemuitsi voitostaan ja pojat heittäytyivät jälleen
rantaruohikkoon lepäämään.
Kului muutama päivänpaisteinen, rauhalla kyllästetty sekunti. Äskeinen
ukkospilvi näytti häipyneen taivaanrannan taa.
Yht'äkkiä Kukolan pojat heräsivät kovaan polskinaan.
-- Rapu verkot, rapuverkot! he kirkaisivat hädissään ja katselivat
ällistyneinä jokeen, missä rapuverkkojen koko ympäristö kiehui ja
kuohui, mölisi ja pölisi kuin hiiden kattila.
Pian heille kuitenkin selveni ilmiön syy. Jokikylän pojat saivat sen
aikaan. He olivat koonneet taskunsa täyteen kiviä ja viskasivat ne nyt
yhtenä kuurona kohti kukolalaisten rapuverkkoja.
Kukolan pojat karkasivat pystyyn. Ällistyneinä he hyppelivät
edestakaisin rannalla saadakseen käsiinsä kiviä, puita tai mitä
tahansa, mutta ennen kuin he olivat asekuntoisia, oli Jokikylän
poikaparvi hurraata huutaen marssinut takaisin kylään.
Sen tapauksen jälkeen eivät välit jokirannassa olleet ennallaan.
Vihollisuudet olivat alkaneet, ja ne jatkuivat pieninä kahakoina
milloin missäkin pitkin jokirantaa. Vain varovasti ojia ja aidanvieriä
pitkin kierrellen ja kaarrellen uskalsivat kummatkin riitapuolet
lähestyä rantaa ja suorittaa ennen niin hauskat ja virkistävät
uintiretkensä. Ja tuskin oli veteen päästy, kun jo täytyi nopeasti
kavuta rannalle pukeutumaan, ettei vihollinen yllättäisi.
Sellainen oli kiistan alkuvaihe. Lausukaamme nyt rauhallisesti ja
tyynesti tuomiomme, julistakaamme, kenessä oli syy riidan alkamiseen.
Meillehän on helppoa antaa tuo historian tuomio.