Kun hevosella matkustaa Varsinais-Suomea pitkin Turusta valtamaantietä
pohjoista kohti, näkee matkallaan tuon tuostakin vehmaan jokilaakson
laajoine viljelysmaineen, herraskartanoineen ja vauraine
talonpoikaistaloineen. Syvässä uomassaan kiemurtelee joki vihreiden
vainioiden halki. Se sukeltautuu esille peltojen takaa sinisestä
metsänreunasta. Sen poukamat ja suvannot kimaltelevat kuin pienet
peräkkäiset lammet niin pitkälle kuin silmä kantaa. Molemmilta
suunniltaan lisävoimia imien se vihdoin uppoaa lännessä tai lounaassa
kohoavien metsien siimekseen matkallaan merta kohti.
Siinä, missä kaupungista tuleva valtamaantie leveänä puusiltana kulkee
erään tuollaisen syväuomaisen joen yli, kohoaa joen pohjoistörmällä
ja sen jatkona olevalla rinteellä laaja Jokikylä useine taloineen,
torppineen ja mäkitupineen. Kylän editse jokirannan kanssa
samansuuntaisesti kulkee kapeampi maantie rannikolle. Tuo etelään päin
viettävälle rinteelle rakennettu kylä kohoaa suojattuna pohjoistuulilta
rakennuksineen, peltoineen ja puutarhoineen herttaisena ja hymyilevänä
suviauringon paisteessa. Kylän asukasten samoin kuin ohikulkijainkaan
mielestä se ei suinkaan ole ikävimpiä paikkoja maan pinnalla ihmisten
asuttavaksi. Kirjani kertoo tuon kylän kasvavien poikien puuhista
eräänä aurinkoisena suvena pienen tarinasarjan.
* * * * *
Tuolla teiden risteyksessä on Joki-Klemolan talo. Sen rakennukset ovat
vanhat; asuinrakennuksen pitkä seinä on valtamaantien suuntainen.
Vahva lautaportti, kuten kaupunkitaloissa, yhdistää asuinrakennuksen
aittaryhmään, ja koko talo muodostaa ikäänkuin neliönmuotoisen, joka
taholta suljetun linnoituksen. Talo on entisinä aikoina ollut majatalo
ja saman suvun hallussa niin kauan kuin miesmuisti riittää, minkä
vuoksi talon nykyinen haltijaväkikin on saanut Klemola-nimen.
Aamupäivän aurinko paistoi eräänä kesäkuun maanantaina lämpimästi
Joki-Klemolan suuren väentuvan ikkunoista -- huoneeseen, missä talon
emäntä Maria Klemola par'aikaa istui rukkinsa ääressä. Ulkoa tuleva
sädevirta ihan uuvutti kehrääjää. Hän loi katseensa joen kimmeltävälle
pinnalle ja rantaäyräälle, missä haapojen lehdet tuulenvireessä
värisivät, ja hänen ajatuksensa tahtoivat väkisinkin luiskahtaa
nuoruuden päiviin.
Mutta tuvassa oli myöskin hänen poikansa, Reino Klemola, toivorikas
11-vuotias nuorukainen, joka paraikaa oli, kuten vanhemmilla joskus
on tapana sanoa, pahimmassa iässään, se on siinä ikäkaudessa, jolloin
pojat sisäisen pakon siivittäminä riehuvat ja häiläävät melkein
kaikkialla, heittäytyvät seikkailusta seikkailuun, tahtovat tietää
ja kokea kaikki asiat auringon alla eivätkä jätä ketään rauhaan
itsepintaisessa tiedonhalussaan.
Reino istui sängynlaidalla kutitellen varpaallaan suurta
kiiltäväkarvaista emäkissaa, joka oli oikaissut uupuneet jäsenensä
rukin viereen ja hyräili nyt hiljalleen rukkia säestäen itselleen
tuutulauluja.
Pojalla oli parhaillaan auttamaton kyselyvimma. Keskustelu liikkui
aluksi korkeasti hengellisellä alalla, itse paratiisin vihreillä
ruohokentillä.
-- Äiti!
-- Mitä?
-- Oliko paratiisissa jo lampaita?
-- Oli oikke!
-- Kerittiinkö niiltä sielläkin villat?
Äiti mietti hetkisen, mutta ei ollut oikein varma asiastaan. Sitten hän
päätti vastata jotakin, mitä tahansa, ja sanoi:
-- Kerittiin, kuinkas sitten.
-- Kuka niitä siellä paratiisissa keritsi?
-- Aatami ja Eeva, jatkoi äiti opettavalla äänellä.
-- Äiti!
-- Mitä taas?
-- Mitä Aatami ja Eeva tekivät niillä lampaanvilloilla?
-- Hm! Sukkia, vaatteita ja lankaa.
Äidin ääni oli vähän epävarma.
-- Mutta paratiisissahan käytiin alastomina, intti poika.
-- Niin aina. Niin, mitä lienevät tehneet, puheli äiti ja jatkoi: --
Kyllä sinut täytyy kouluun panna. Turkuun oikein lyseoon sinut pannaan
syksyllä. Eihän tässä yksinkertainen ihminen jaksa enää kuunnellakaan
kaikkia sinun kyselyjäsi. Kouluun sinut pannaan ja siellä saat selville
vielä enemmänkin kuin jaksat kysyä. Mutta muistakin olla ahkera,
että minä saan kerran nähdä sen päivän, jolloin meidän poika liperit
kaulassa saarnaa oman pitäjän kirkossa.
Reino ei antautunut sen pitemmälle pohtimaan äitinsä tulevaisuuden
suunnitelmia, 11-vuotiaan itsepintaisuudella hän jatkoi vain kyselyjään
ja muutti aihetta keveästi kuin sanomalehden palstoilla.
-- Äiti, menevätkö suuret rautaiset höyrylaivat joskus kallelleen?
-- Menevät kaiketi ne joskus kallelleen, vastasi äiti koettaen pysyä
kärsivällisenä.
-- Milloin ne menevät kallelleen?
-- Myrskyssä, myrskyssä ne menevät kallelleen.
-- Mutta, väitteli poika, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt rautaisen
höyrylaivan, joka oli kallellaan, vaikka ei ollutkaan myrsky.
Äiti vaikeni.
-- Äiti! kysäisi Reino.
-- No, mitä sinä taas tahdot?
-- Juu, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt suuren rautaisen höyrylaivan,
joka oli kallellaan, eikä ollutkaan myrsky.
Äiti oli kuitenkin jo väsynyt jauhettuaan koko aamun kaikkia
mahdollisia ja mahdottomia asioita avaruuden alla ja vastasi tiukasti
ikäänkuin lopettaakseen keskustelun tällä kertaa, että olkoon lukkarin
Vaito nähnyt vaikka kymmenen höyrylaivaa kallellaan. Mitäpä se asia
liikutti enempää Reinoa kuin koko Joki-Klemolan taloa.
Reino katseli äitiään silmät suurina. Tietysti se asia liikutti juuri
häntä. Olihan hirveän tärkeätä saada tietää, mikä se semmoinen laiva
oli, joka oli kallellaan, puolikumollaan vedessä, vaikka ei myrskyn
värettäkään käynyt vanhan Auran ruskealla kalvolla, ja kun se kerran
oli mennyt kallelleen, oliko se sitten aina maailman loppuun saakka
kallellaan vai voiko se ehkä vielä nousta siitä pystyynkin, kuka
sen silloin nostaa pystyyn ja kuka maksaa nostokustannukset. Ne ja
tuhannen muuta asiaa oli äärettömän tärkeätä saada selville, sillä
niissä kysymyksissähän piilivät koko fysiikan salaisuudet ja vieläpä
voimassaolevan porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen perusteet,
kulmakivet, joilla koko rakennus lepäsi. Reino ei laisinkaan voinut
käsittää, miten äiti saattoi olla niin välinpitämätön noin tärkeiden ja
suurien asioiden suhteen.
Kun Reino ei yhtä tietä saanut tiedonjanoonsa lievitystä, yritti
hän, kuten viisas mies ainakin, toista helpompaa tietä, missä ehkä
vähemmillä vastuksilla päästäisiin tiedonpuun hedelmiin käsiksi.
Rohkeasti hän muutti keskustelunaihetta.
-- Äiti, mihin äiti menee iltapäivällä?
Äiti oli kuitenkin jo lopen väsynyt ja sanoi:
-- Ole hiljaa nyt jo. En minä jaksa enää kuunnella sinun kyselyjäsi.
-- Juu, mutta mihin äiti menee iltapäivällä? penäsi paatunut poika.
Ei vastausta. Äiti päätti haudata kaikki keskustelun mahdollisuudetkin.
Mutta Klemolan emäntä ei tarpeeksi tuntenut esikoistaan. Kun Reino
ei saanut vastausta kysymykseensä, alkoi hän vastata itse ja katseli
samalla tarkasti, minkä vaikutuksen vastaukset tekivät. Hän aikoi äidin
kasvoista lukea ainakin joko myöntävän tai kieltävän ajatuksen.
-- Mihin äiti menee iltapäivällä? hän kysäisi vielä ja vastasi itse: --
Jassoo, vai Rantalaan.
Äiti naurahti tyytymättömänä. Olipa sillä vesselillä tarkka huomiokyky.
Klemolan emännällä oli vilkas luonto eikä hän kestänyt kauan
yksinäisyyttä. Milloin sopiva hetki sattui, pistäytyikin hän sen vuoksi
parhaan ystävänsä Rantalan emännän luona juttelemassa. Mutta hän ei
silti halunnut kenenkään huomaavan tuota tavaksi tullutta kylässä
käymistä.
-- Kas vain sitä poikaa, kaikki se huomaa! hän mietti, ikäänkuin
puheenaolevaa asiaa eivät muut, palkollisia myöten, olisi huomanneet.
Poika sillä välin jatkoi kyselyä ja vastasi itse.
-- Mitä äiti taas menee Rantalaan? Tietysti kahvia juomaan. Onko se
kahvi Rantalassa parempaa kuin kotona?
-- Häh! ärähti emäntä. Nyt häntä jo suututti. Nuo lorut täytyi
lopettaa, ja äiti tiesi kuin tiesikin siihen keinon. -- Oletko sinä
vielä pessyt silmiäsikään? hän kysyi ankaralla äänellä:
-- Jaa silmiänikö? kertasi poika hämmästyneenä tästä asian käänteestä.
Oli nähtävästi siirrytty epämieluisalle alalle ja poika oli
menettämäisillään aloitteen.
-- Tietysti minä olen pessyt silmäni, hän jatkoi, ainakin eilen
aamulla, ja täytyykö niitä nyt joka aamu hangata ja tahkota. Rikki ne
menevät, kun aina...
-- Vai rikki menevät. Jopa nyt kummia kuuluu. Etkö sinä tiedä, että
silmät pestään joka aamu!
Äiti oli nyt paremmalla puolella. Pojan kyselyt olivat loppupuolella
olleet pikkuisen pistäviä, ja äidin teki mieli hiukan rangaista
Reinoaan.
-- Eikä pestä, väitti Reino. -- Ei Rantalan Anssunkaan tarvitse joka
aamu pestä. Eikä ne tee sitä muutkaan kuin rovastin väki ja muut
herrat. Ei talonpojan tarvitse pestä joka aamu silmiään. Ne tulevat
kumminkin taas likaisiksi illaksi.
-- Mene pesemään silmäsi ja pian, sanoi äiti tiukasti.
-- Minkätähden niitä nyt täytyy pestä, kun ne kuitenkin taas heti
tulevat likaisiksi?
-- Mene pesemään silmäsi!
-- Onko siellä saippuaakaan? uteli Reino. Tiedustelu ei suinkaan
johtunut puhtauden harrastuksesta eikä halusta todella käyttää
saippuaa, vaan Reino toivoi, ettei saippuaa olisi saatavilla, sillä
silloin mahdollisesti koko toimitus siirtyisi seuraavaan aamuun.
-- On siellä saippuaa, vastasi äiti.
Silloin tapahtui jotakin merkillistä, joka täydelleen muutti tilanteen.
Ulkoa kuului hiljainen, kimakka vihellys. Äiti sitä tuskin huomasikaan,
mutta poikaan se vaikutti kuin tuli tappuroihin. Kohta oli kaikki
ilmiliekissä.
Reinon silmät välähtivät, posket hehkuivat. Hän hyppäsi kuin tuulispää
permannolle. Kissa kauhuissaan suhahti emännän villakoriin. Poika
tempaisi lakin seinältä ja pyrähti ovelle. Mutta hän kuuli perässään
kiivaan kysymyksen:
-- Reino, mihin sinä menet?
Reino pysähtyi ovessa. Hän epäröi. Silloin kuului uusi vihellys,
entistä kovemmin. Sitä oli mahdoton vastustaa.
-- Minä en nyt ehdi, äiti. Minä pesen illalla, tai huomenaamulla ihan
varmasti.
-- Reino, sinäpä olet paha poika!
Mutta Reinon äänessä värisi jo melkein itku.
-- Minä pesen varmasti huomenna, hän uhkasi, oikein saippualla pesen
korvat ja kaulan ja kaikki. Mutta nyt minulla on kamala kiire, kun
toiset pojat jo menevät...
-- Hyi sinua, Reino!
Reino oli epätoivoinen. Hän oli jo oven ulkopuolella ja hänen
kasvoillaan kuvastuivat koko Pohjois-Euroopan kaikki tuskat ja
kärsimykset. Nenän toisella puolella kiilsi kyynelpisara.
-- Kunniasanalla pesen, hän huudahti. Se oli hänen viimeinen valttinsa.
Hän ei kylläkään oikein ymmärtänyt, mitä se sana merkitsi, mutta
lukkarin Vaito, joka kävi lyseota, sanoi niin välistä kaikkein
juhlallisimmissa tapauksissa. Ja nyt Reino muistaen tuon taikasanan
viskasi sen vaa'alle.
-- Pesen kunniasanalla ja saippualla, hän huusi. Äiti heltyi.
-- Mene nyt, senkin kunniasana, hän sanoi, mutta tule pian takaisin,
ettekä saa tehdä mitään pahaa.
Reino läähätti lupauksen elää siivommin ja kunniallisemmin kuin kaikki
Suomen vanhat suojeluspyhimykset yhteensä ja katosi avaraan maailmaan.
Voi sitä riemua! Päivä paistoi, joki kimmelsi, puut humisivat tuulessa
ja maantie pölysi. Siellä oli mahdollisuuksia tuhansittain.
Suoraa päätä Reino juoksi veräjälle, niin että jalkapohjat vilkkuivat,
veräjältä tarhaan ja sieltä tien vierellä olevalle kukkulalle hypähtäen
kuin ammuttuna istumaan keskelle viiden, kuuden samanikäisen tai
vähän vanhemman pojan muodostamaa piiriä. Siellä oli lukkarin Vaito,
13-vuotias poika, joka kävi lyseota Turussa, Kankareen Epa ja Rantalan
Anssu, jotka vast'ikään kumpikin olivat täyttäneet 14:nnen ikävuotensa,
ja pari muuta Jokikylän poikaa.