(Uskonnollisaiheisia satuja.)
Vapahtaja ja Pyhä Pietari yösijaa hakemassa.
Kulkivatpa kerran Vapahtaja ja Pyhä Pietari kyliä ja tulivat eräänä
iltana erääseen rikkaaseen taloon pyytämään yösijaa. Rikkaan talon
emäntä kun näki kaksi huonoihin vaatteihin puettua matkalaista, ärjäsi
heille jo ennen kun he kerkisivät kunnolla lausua lausuttavaansa:
-- Vai minä teille yösijaa -- senkin ryysyläiset! Menkää matkoihinne!
No, eihän auttanut matkalaisten muu kuin mennä matkoihinsa, tulla
toisiin taloihin yösijaa pyytämään. Tulivat he köyhän talon kynnykselle
ja kysyivät:
-- Eikö hyvästä talosta annettaisi yösijaa?
-- Ka, eihän meillä tässä suuria tiloja ole, mutta kun tullette niissä
toimeen, niin olkaa -- mielellämme annamme teille moisen yösijan. --
Piika, laitappas vieraille ensin syötävää ja juotavaa ja laadi sitten
vuode tuonne kamaripuoleen!
Näin vastasi köyhän talon emäntä vieraiden kysymykseen ja kestitsi
heitä parhaansa mukaan sekä antoi sitten heille paraan paikan
yösijaksi.
Aamulla kun vieraat rupesivat lähtemään, lausui Vapahtaja, että "me
olemme köyhiä ja varattomia miehiä, emmekä voi rahalla palkita
vaivojanne, vaan sen minkä voimme, sen teemme ja sanomme sinulle, hyvä
emäntä: kun meitä köyhyydestäsi huolimatta näin hyvin kohtelit ja
kestitsit, niin seuratkoon siunaus sinun sitä työtäsi, mihin tänä
päivänä ensiksi ryhdyt." Ja sitten he lähtivät pois.
No, kun vieraat lähtivät pois, rupesi emäntä jatkamaan eilisiltana
kesken jäänyttä työtään, palttinan mittaamista. Mutta kun hän kävi sitä
tekemään, ei mitattavasta ruvennutkaan tulemaan loppua, vaan sai hän
mitata sitä kokonaista kolme päivää peräkkäin. Ja palttinaa ja vaatetta
tuli koko ilmaiseksi ikää sille talolle ja talo rupesi rikastumaan.
Mutta kun rikkaan talon emäntä kuuli tämän, rupesi hän katumaan
tekoansa ja päätti ensi kerralla menetellä toisin köyhien matkalaisten
suhteen.
No, vuosien kuluttua tulivatkin Vapahtaja ja Pyhä Pietari samassa
asussa samaan kylään ja menivät ensiksi rikkaaseen taloon. Talon emäntä
otti heidät mitä parhaiten vastaan, tarjosi heille parasta, mitä
talossa oli ja pani heidät parhaimmille paikoille nukkumaan.
Kun vieraat aamulla rupesivat lähtemään, sanoi heistä toinen,
Vapahtaja:
-- Me olemme köyhiä ja varattomia miehiä, emmekä voi sentähden
vaivojanne rahalla palkita, mutta palkitsemme sillä, millä voimme:
Seuratkoon, emäntä, siunaus sitä työtäsi, johon tänä aamuna ensiksi
ryhdyt!
-- Voi, voi, on sitä siinäkin palkkaa, enemmän kuin ansaitsen, lausui
emäntä kiitellen ja teeskennellen vaatimattomuutta.
Ja kun vieraat olivat lähteneet veti hän esille rahakukkaronsa ja aikoi
ruveta lukemaan siinä olevia rahoja. Mutta samassa huomasi hän
pihamaahan tulleen kaksi naapurin sikaa ja hän lähti ensin ajamaan
niitä pois pihasta. Mutta kun hän rupesi niitä ajamaan, tuli niitä yhä
uusia ja uusia pihamaalle ja sai hän ajaa niitä aina kolme päivää, eikä
ne sittenkään tahtoneet loppua. Ja kun hän sitten tuli lukemaan
rahojaan eivät ne enää karttuneetkaan, vaan oli siunaus seurannut tuota
sikain ajoa.
Niin kävi rikkaan talon emännälle köyhien matkalaisten kohtelemisen
johdosta.
Rikas talo ja köyhä ukko.
Kerran kulki eräs köyhä mies maantietä pienen poikansa kera. Tuli ilta
ja heidän piti saada yösija. He tulivat erääseen rikkaaseen taloon.
Siinä pidettiin häitä, eikä heille annettu yösijaa. Sanottiin: menkää
saunaan!
Mutta siinä talossa makuutettiin koiratkin kamarissa ja annettiin
heille herkkuja.
Köyhä mies ajatteli surulla köyhäin kulkevaisten kohtaloa ja päätti
koettaa konstiensa tehokkuutta. Hän kääntyi saunan nurkkaan päin,
sopotteli siellä hieman ja sanoi pojalleen:
-- Menepäs katsomaan, mitä hääväki tuvassa tekee.
Poika meni ja toi viestin:
-- Se siellä seinille hyppii.
-- Hyvä; vielä ovat siis konstini tehokkaat.
Sitten kääntyi hän toisen kerran nurkkaan päin ja sopotteli taas sekä
sanoi:
-- Menepäs nyt katsomaan, mitä se nyt tekee.
-- Se karjuen ja möristen toistensa päälle hyppii, sanoi poika pirtissä
käytyään.
-- Aivan oikein! kerta vain vielä ja kaikki on tehty. Ja sitten kääntyi
hän kolmannen kerran sopottelemaan nurkassa ja sanoi pojalleen:
-- Menepäs nyt katsomaani
-- Nyt se nelinkontin ja karjuen metsään menee.
-- Juuri niin! Ja nyt voimme lähteä muita kaksijalkaisia karhuja
nelijalkaisiksi tekemään, sanoi ukko pojalleen ja lähti pois rikkaasta
talosta.
Pyhä Pietari ja leivänpaistajaeukko.
Kerran käveli Pyhä Pietari yksin kylillä ja tuli taloon, jossa emäntä
paistoi leipiä. Pietarilla oli kova nälkä ja hän kysyi:
-- Eikö hyvä emäntä antaisi minulle yhtä leipää?
Emäntä mietti hetken ja sanoi:
-- No, olkoon menneeksi!
Ja hän rupesi ojentamaan Pietarille juuri uunista ottamaansa leipää.
Mutta hänen tätä tehdessään rupesi leipä ylen suuresti laajenemaan ja
laajeni aina pöydän kokoiseksi. Emäntää rupesi tämän nähdessä
lupauksensa kaduttamaan ja hän sanoi:
-- Elähän, minä otankin toisen leivän sinulle uunista!
-- No, sama se, lausui Pietari.
Emäntä laski laajentuneen leivän pöydälle ja rupesi ottamaan toista
uunista. Mutta tällävälin olivat siellä olleet leivät palaneet
pahanpäiväisiksi ja pöydälle asetettu laajentunut leipä supistui monta
vertaa entistään pienemmäksi.
Vapahtaja ja Pyhä Pietari pajassa.
Erään kerran ajoivat Vapahtaja ja Pyhä Pietari hevosella ja rattailla.
Yhtäkkiä hevosen jaloista pääsivät kengät ja heidän piti päästä
johonkin pajaan niitä takaisin kiinnittämään.
He näkivätkin erään pajan siinä lähettyvillä ja ajoivat sen luo.
-- Hyvää päivää, hyvä seppä, saisimmeko me vähän käyttää sinun pajaasi,
kun meidän hevosemme jaloista pääsivät kengät, lausui Vapahtaja pajan
ovella sepälle, joka par'aikaa kiinnitti vanteita tynnyriin.
Mutta seppä ei virkkanut mitään.
Vapahtaja korotti ääntänsä ja sanoi toistamiseen:
-- Hyvää päivää, hyvä seppä, emmekö me saisi käyttää vähän sinun
pajaasi.
Seppä käänsi vain vähän päätään ja mulkaisi silmillään, ei virkannut
mitään.
Silloin Vapahtaja ja Pyhä Pietari lähtivät edelleen ajamaan, eivät
tahtoneet enempää seppää vaivata.
Tulipa siitä eräs köyhä, vaivainen vaimoihminen heitä vastaan ja he
kysyivät häneltä:
-- Ruuleppas, vaimokulta, mikä tuota seppää vaivaa, kun se ei vastaa
kysymyksiin mitään?
-- No, mitenkäs te kysyitte?
-- Näin ja näin. Saisimmeko me, hyvä seppä j.n.e.
-- Voi, veikkoset, kun te ette osanneet kysyä. Olisittepa te sanoneet:
Hyvää päivää, hyvä ja korkea seppämestari, sinä kuuluisin alasimen
kalkuttaja tällä seutukunnalla j.n.e., niin olisittepa nähneet, kuinka
hän olisi vastannut ja puhunut. Menkääpäs ja tehkää niin!
-- Kiitoksia, vaimohyvä, teemme niin.
Ja Vapahtaja ja Pyhä Pietari ajoivat takaisin sepän luo.
Tultuaan pajan ovelle sanoi edellinen heistä:
-- Hyvää päivää, hyvä ja korkea seppämestari, sinä kuuluisin alasimen
kalkuttaja tällä paikkakunnalla, etkö antaisi meidän vähän käyttää
pajaasi, kun meidän hevosemme jaloista pääsivät kengät.
-- Ka, mikäs tässä, ken kunnian antaa, se kunnian saa. Käykää sisään,
käykää sisään vaan, te matkalaiset!
Näin sanoi mulkosilmäinen seppä ja keskeytti oman työnsä tehdäkseen
tilaa vieraitten toimille.
Vapahtaja ja Pyhä Pietari riisuivat nyt hevosensa ja rupesivat
kengityspuuhiin. Ja ne puuhat olivat yhtä omituisia kuin Vapahtajan ja
Pyhän Pietarin puuhat aina. He kulettivat hevosensa pajaan, kohottivat
sen ahjoon ja rupesivat painamaan palkeita ja kohentelemaan hiiliä. Kun
hevonen oli jonkun aikaa seissyt kohisevassa ahjossa otettiin se pois
ja kas, se oli ehjissä, uusissa kengissä. Tuli ei ollut polttanut siitä
mitään, vaikka se oli aina sen kupeille asti leimunnut. Seppä ja muut
pajassaolevat katsoivat tapausta suuresti ihmetellen.
Hetken perästä valjastivat vieraat hevosensa rattaiden eteen ja
rupesivat tekemään lähtöä. Mutta silloin muistivat he sen köyhän,
vaivaisen vaimon, joka oli heille antanut ne äskeiset ohjeet. He
laskeutuivat rattailta ja kutsuivat pihaan tulleen vaimon luokseen ja
kysyivät häneltä:
-- Sinä hyvät neuvot antanut vaimovanhus, tahtoisitko tulla terveeksi
ja nuoreksi?
-- Kuinka en tahtoisi, eihän kukaan tahtoisi olla vanha ja vaivainen!
-- No, tule tänne pajaan, sanoi Vapahtaja ja vei vaimon ahjon suulle ja
rupesi painamaan palkeita. Painoi niin että kipunat peittivät vaimon ja
sitten pesi vaimon kasvot karkaisuvedessä. Samassa tämä tuli terveeksi
ja nuoreksi.
-- Nämäpä vieraat, arvelivat seppä ja muut läsnäolevat.
Ja vieraiden poistuttua arveli seppä, että minäpä teen samalla tavalla.
Minäkin saatan samoin tavoin kengättömän hevoseni uusiin kenkiin ja
samalla tavalla teen myös vanhan, vaivaisen eukkoni terveeksi ja
nuoreksi.
Mutta kun hän saattoi kengättömän hevosensa ahjoon seisomaan ja painoi
kotvasen palkeita, paloi siinä hevonen pahanpäiväisesti ja hänen vanha
ja vaivainen vaimonsa sai tuossa parannuspaikassa sellaiset haavat ja
tuskat, että niihin hetken perästä kuoli.
Vapahtaja ja työtoveri.
Kerran Vapahtaja teki erään miehen kera rakennusta saloon ja kun
rakennus oli saatu valmiiksi, lähtivät he saloa myöten kotiinpäin
kulkemaan. Puolivälissä taivalta oli yksinäinen mökkinen ja kun heitä
väsytti ja nukutti ja Vapahtajalla oli vielä työpalkkakin miehelle
maksamatta, menivät he mökkiin. Palkkaa maksaessaan sanoi Vapahtaja
miehelle:
-- Tässä sinulle palkka työstäsi; puolet rahoistani annan sinulle,
toiset jätän itselleni.
Sitten kävivät he lepäämään.
Vapahtaja nukahti heti, mutta kumppani jäi valveille. Häntä ei
nukuttanut. Hän päätti, seuralaisensa vaivuttua sikeään uneen, yhtäkkiä
kuristaa hänet kuoliaaksi, ottaa häneltä kaikki rahat ja sitten
vierittää ruumiin hautaan, jota rupesi kiireisesti kaivamaan mökin
ulkopuolelle.
Mutta saatuaan haudan valmiiksi ei hän päässytkään siitä pois. Koetti
ja koetti, mutta ei päässyt. Kuin tervassa istui siellä.
Siihen heräsi jo Vapahtajakin. Näki miehen haudassa, kysyi:
-- Mitä sinä siellä teet?
-- Voi, veikkonen, elä kysy, vastasi matkakumppani häpeissään ja
valittaen, -- rupesin sinulle kaivamaan hautaa, mutta nyt en pääse itse
siitä pois.
Vapahtaja hymähti ja meni nostamaan miestä pois kuopasta. Matkaa
jatkettaessa sanoi hän tälle:
-- Se on niin, hyvä ystäväni, että kun rupeaa toiselle kuoppaa
kaivamaan, pitää se kaivaa sellaiseksi, että pääsee itse siitä pois.
Pahamies, rikas veli ja köyhä veli.
Kerran oli pahamies taas liikkeellä maailmassa ja tuli erääseen
rikkaaseen taloon pyytämään hevosta kyytiin. Mutta sitä ei sieltä
annettu, vaan neuvoi talon isäntä häntä menemään naapuritaloon,
veljensä luo, sanoen, että siellä on hevosia ja siellä annetaan.
Mutta siinä talossa ei ollut hevosia eikä mitään -- sen talon oli rikas
veli aivan typötyhjäksi riistänyt ovelilla ja tunnottomilla
keinoillaan.
Tämän tiesi paholainen, mutta meni kuitenkin köyhän veljen luo ja kysyi
hevosta.
-- Ei ole, veikkonen, en voi antaa.
-- No, kuka sinut on niin tyhjäksi tehnyt? kysyi paholainen.
Ei tahtonut köyhä veli sitä ilmaista.
-- No, lähtisitkö kyytiin, jos saisit hevosen, sanoi paholainen
reippaasti.
-- No, sitten lähden.
-- Tuoss' on sinulle hevonen, sanoi paholainen ja toi pihaan rikkaan
veljen, jonka oli muuttanut hevoseksi. -- Ja siinä on sinulle hevosta
koko vuodeksi.
Köyhä veli lähti paholaista kyytiin.
Matkalta palattuaan kuuli hän, että hänen veljensä oli kadonnut,
kadonnut hyvin omituisella tavalla, vaipunut kuin maan alle väkensä
keskeltä. Ja se oli tapahtunut juuri kuin hän, köyhä veli, oli lähtenyt
vierastaan kyytiin. Sanoma koski kovasti köyhään veljeen.
Mutta eihän hän, enempää kuin muutkaan, voinut asiaa selittää.
Kun tapahtumasta oli kulunut vuosi, ilmestyi rikas veli takaisin
omaistensa keskuuteen. Samalla katosi köyhältä veljeltä hevonen.
Silloin valkeni asia sekä hänelle, köyhälle veljelle, että muille. Ja
samalla päättivät he, veljekset, tehdä ikuiset sovinnot keskenään, --
rikas veli sitä oikein vesissä silmin toivoi. Mutta samassa hetkessä
he, ennenkuin kerkisivät tehdä mitään sovintoa, molemmat kuolivat.
Pahamies hyväntekijänä.
Kerran eräs kova kartanonvuoti ahdisteli kovasti erästä vanhaa
torppariaan.
Kerrankin vei hän hänet heinäniitylle ja käski hänen niittämään yhtä
kovasti kuin hän itse tekee. Asetti hänet niitylle vierelleen ja käski
pysyä samassa rinnassa hänen kanssaan. Mitäs, eihän vanha ja kivuloinen
mies mitenkään pysynyt rotevan ja terveen voudin rinnalla, vaan jäi
jälelle. Vouti torui ja löi häntä siitä sekä sanoi lopuksi:
-- Jos et huomenna pysy kanssani samassa rinnassa niittysaralla, niin
ajan sinut pois torpastasi.
Torppari pyysi ja valitti, mutta ei auttanut.
Hän lähti murtuneena kotiinsa päin astumaan.
Tulipa pahamies häntä vastaan. Näki hänet murtuneena ja kysyi:
-- Mikäs sinua, vanhus, vaivaa?
-- Vaivaapahan se, että kun vouti määräsi, että jos en huomenna jaksa
niittää hänen kanssaan yhdessä rinnassa, niin ajaa hän minut pois
torpastani.
-- No, elä hätäile, vanha mies, kyllä siitä selvitään. Tiedän sinut
rehelliseksi mieheksi ja tahdon auttaa sinua. Tulen aamulla luoksesi ja
pukeudun sinun vaatteisiisi ja lähden sijastasi voudin kera
kilpailemaan niitossa.
Vanha torppari kiitti ja lupasi odottaa aamulla häntä.
Aamulla tuli pahamies torpparin luo, puki torpparin vaatteet päälleen
ja meni sitten voudin luo heinänummelle.
-- No, jokos olet valmis?, kysyi vouti kopeasti.
-- Jo, vastasi pahamies ykskantaan.
-- No, käydään sitten.
-- Käydään vain.
Ja niin käytiin niittämään kilpaa, vouti ja torpparin sijassa oleva
pahamies. Vouti niitti parhaansa mukaan toivoen voivansa jo ensi
saroilla kumppaninsa väsyttää. Mutta tämäpä ei väsynytkään, pysyi aivan
yhdessä rinnassa hänen kerallaan, pyrkipä edellekin menemään. Tämähän
kummaa, ajatteli vouti ja paransi vauhtia. Mutta kumppani pysyi yhä
edelleen hänen rinnallaan. Vouti kummasteli ja paransi vauhtia. Mutta
kumppani ei vain jäänyt jälelle. Silloin vouti vähensi vaatteitaan ja
lähti rientämään kuin tuulispää heinäsaralla. Mutta kumppani pysyi
yhäkin vierellä. -- No, sinähän mies, sanoi jo vouti kumppanilleen ja
kohosi huoahtamaan. -- Ka, täytyyhän tässä, kun on torppa kysymyksessä,
vastasi mies ja nojasi viikatteesensa. -- Mutta sen minä sanon, ettet
sinä pysy nyt minun rinnallani, sanoi vouti ja sylkäistyään kouriinsa
rupesi kuin hullu huitomaan. Mutta kumppani pysyi yhä edelleen hänen
rinnallaan. Silloin vouti aivan kirosi ja pani viimeisensä liikkeelle.
Mutta se oli niin kova koetus, että hän saran päähän päästyä kaatui
kuolleena maahan.
Niin pääsi torppari pahasta voudistaan ja pahamies tuli kerran
tehneeksi hyvääkin.
Muurahainen, paimen, hämähäkki ja Jumala.
Kerran muurahainen puri paimenta ja paimen tästä pahastuneena pisti
kepin muurahaisen pesään. Tästä suuttuneena päätti muurahainen kannella
paimenesta Jumalalle. Mutta minkä hän ottaisi kantelun aiheeksi, sillä
jos hän kertoisi asian niinkuin se oli, ei paimen joutuisi syyhyn. Hän
tarkasteli paimenen syöntiä ja kun hän näki, että tämä syödessään
pudotteli muruja maahan, päätti hän tehdä siitä aiheen.
Hän meni Jumalan luo ja selitti hänelle, että paimen syödessään
pudotteli muruja maahan.
Jumala kuunteli ilmotusta, mutta sanoi sitten:
-- Kyllähän sinä, muurahainen, asian niin kerrot, mutta onko sinulla
tähän todistajia.
Muurahaisella ei ollut sillä kertaa todistajia ja hän lähti niitä
hakemaan.
Hän tuli hämähäkin luo ja sanoi:
-- Sinähän tiedät paimenten syödessään pudottelevan muruja maahan, tule
todistamaan Jumalalle siitä.
-- Tiedän kyllä, voin tullakin.
Muurahainen ja hämähäkki menivät Jumalan luo.
Jumala kysyi hämähäkiltä, että onko totta, että paimen pudottelee
muruja maahan syödessään.
-- On kyllä, sanoi hämähäkki.
-- Mutta sano minulle, minkätähden hän niin tekee? kysyi Jumala.
Hämähäkki mietti asiaa ja sanoi:
-- Sentähden että paimenella ei ole pöytää eikä lavitsaa, ei edes
pirtin lattiaakaan, siksi hänen murunsa maahan putoavat.
-- Sinäpä toden sanoit, sanoi Jumala ja tuomitsi muurahaisen kantelun
halpamieliseksi sekä iski rangaistukseksi häntä kalikalla selkään, niin
että hänen ruumiinsa jakautui kahteen osaan. Mutta hämähäkin asetti
Jumala kauniissa, kultaisessa rihmassa kellumaan kirkkaan taivaan ja
viheriän maan välille, ja siinäpä hän, toden puhuja, kelluu vieläkin
taivaan kirkkaana helottaessa ja maan kesäisenä vihertäessä.