-- Mitä, -- mitä ihmeitä sinä oikein teet?
-- En minä mitään ihmeitä tee, mutta sinähän niitä yritit tehdä
koettaessasi tunkeutua sormenpään kokoisesta reiästä sisään. Mutta
niitä ihmeitä ei tehdä sepänpajan edustalla.
Siitä lähtien pelkää peikko seppää.
Peikko kosii kaunista tyttöä.
Kerran peikko näki kauniin tyttösen ja hän rupesi häntä kosiskelemaan.
Tyttö sanoi:
-- Jos ojennat tämän käyristyneen hiuskiharan, niin tulen sinulle.
Peikko rupesi käyristynyttä hiuskiharaa oikasemaan.
Mutta minkä hän sitä näppien välissä vetää, sen käyremmäksi tulee
kihara.
Lopulta hän sanoo tytölle:
-- Mikä kihara tämä on, kun tämä tulee vain yhä kiharammaksi?
-- No, kun et voi tuollaista työtä suorittaa, niin elä ajattelekaan,
että tulisin sinulle.
-- Voi, voi, elä toki anna niin pian kieltävää vastausta. Anna joku muu
työ!
-- No mene tuonne jäälle ja mätä toisesta avannosta vettä toiseen,
jotta edellinen tulisi tyhjäksi. Sitten tulen.
-- Voi toki, teen toki sen.
Ja peikko meni jäälle toista avantoa toiseen tyhjentämään.
Mutta eihän siitä mitä tullut. Yhtä täytenä pysyi kumpikin avanto.
Taas sanoi peikko tytölle:
-- Mutta eihän tämä avanto tyhjenekään.
-- No, kun ei tyhjene, niin mene matkoihisi! Minäkö mokomalle
sarvipäälle tulisin!
Eikä peikko tyttöä saanut.
Peikko varkaana.
Lopulta peikko vimmautui varastelemaan. Kuukki kylissä ja otti sieltä
mitä sai.
Kerran varasti hän mylläriä. Kun hän oli kantanut kaiken muun tältä
niin lähti hän eräänä yönä viemään myllynkiveä sen talolta omille
pihoilleen. Pisti sen sopivasti nuoraan ja lähti sitä selässään
kantamaan.
Mutta kivi oli raskas ja tultuaan erään joen partaalle tahtoi peikko
siinä levähtää. Hän asetti kiven pystyyn vierelleen, kääri nuoran
käteensä ja kävi loikomaan.
Mutta kuinka hän siinä lie sattunut hiukan sysäämään kiveä jalallaan ja
kivi lähti vierimään jokeen päin. Peikolla oli nuora kovasti käteen
käärittynä ja hän lähti kierimään perästä. Ja aina jokeen asti hän
kiven perästä kieri. Ja ihan joen pohjaankin olisi peikko parka
joutunut, ellei viime hetkessä olisi onnistunut päästämään nuoraa
kädestään.
Sen pituinen se.
Peikko toisen kerran varkaissa.
Toisen kerran yltyi peikko varastamaan maamiestä. Hän kolusi tämän
aitoissa, eteisissä ja tuvissa. Lopulta, kun ei ruvennut enää näihin
pääsemään, kävi hän tyhjentelemään maamiehen riihtä. Vei sieltä ahoksen
ja jyväkasan toisensa jälkeen.
Maamies mietti, mitenkä hän saisi tuon epämieluisen vieraan käynnit
loppumaan. Viimein teki hän suurensuuret virsut ja asetti ne pystyyn
riihen oven vierelle.
Kun peikko tuli taas seuraavana yönä maamiehen riihtä tarkastelemaan,
huomasi hän nuo suuret jalkineet oven vieressä.
-- Mitä, mitkä ne nuo ovat? kysyi hän hämmästyneenä itseltään. -- Mutta
nehän ovat virust, miehen jalkineet. Mutta kylläpä siellä on suuri mies
sisällä, -- ei, tästä on lähdettävä kiireellä käpälämäkeen. Sellaisen
miehen kera ei ole hyvä joutua tekemisiin.
Ja peikko lakkasi käymästä maamiehen talossa.
Peikon viimeiset vaiheet.
Vihdoin olisi puhuttava peikon viimeisistä vaiheista. Ne olivat
kovaosaisia. Ensin kohtasi tätä hupaista veijaria kova onnettomuus,
sitten veivät vastoinkäymiset koko miehen.
Hän tapasi nimittäin miesjoukon, joka valoi tinaa. Oli uudenvuodenyö ja
miehet tekivät tavallista uudenvuodentaikaansa.
-- Mitä teette, miehet? kysyi peikko lähestyessään heitä.
-- Valamme tinaa silmään.
-- Mitä, tinaako silmään? Mitä varten?
-- Sitä varten, että se, joka saa tinaa silmään, näkee näkemättömätkin,
tulee tietämään kaikki.
-- No valakaa, veikkoset, tinaa minunkin silmääni!
-- Hyvin mielellämme.
Ja miehet valamaan tinaa peikon silmään. Työnsä tehtyään pötkivät he
pois.
Mutta peikon silmä tuli tinasta sokeaksi ja sitäpaitsi tunsi hän
hirveitä kipuja. Hän rupesi kovasti huutamaan ja kutsumaan miehiä.
Mutta ne eivät tulleet. Peikon ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloonsa
ja jäädä toissilmäksi.
Toisen kerran sattui hän, palatessaan eräältä elonkokoomisretkeltä,
joutumaan yhteen matkaan erään miehen kera. Peikko kun oli lopulla
ikäänsä tullut ylen ahneeksi, kiinnitti hän huomiota kaikkeen ja tahtoi
saada ne omakseen.
Niinpä nytkin kulkiessa kun hän mitä näki, kysyi että mikä se tuo on ja
pyysi saada ottaa sen. Mies tietysti antoi ottaa.
Tultiin erään heinähaasian luo ja peikko kysyi:
-- Mikä se tuo on?
-- Se on minun äitini pirta.
-- Enkö minä saisi sitä ottaa?
-- Ota, veikkonen.
No peikko heitti sen selkäänsä ja lähdettiin edelleen.
Tultiin siitä vanhan veneen luo ja peikko kysyi:
-- Mikä se tuo on?
-- Se on minun äitini kenkä.
-- Saanko minä sen ottaa?
-- Ota, veikkonen.
Peikko otti senkin ja lähdettiin edelleen.
Siitä tultiin vanhan, suuren myllynkiven luo. Vaikka peikko oli jo
kerran ennen ollut tekemisissä myllynkiven kera, kysyi hän mieheltä:
-- Mikä se tuo on?
-- Ka -- äitini vanha rukinpyörä.
-- Enkö saisi sitäkin ottaa?
-- Ota, veikkonen.
-- Mutta minnekä tämän panisin, -- paha selässä kantaa.
-- Pane kaulaasi.
Peikko empi ensin hetken, mutta pisti sitten kiven kaulaansa, johon se
hyvin sopikin.
Astuttiin siitä matkaa vähäsen, tuli järvi vastaan.
-- Mitenkäs tästä yli päästään?
-- Onhan sinulla vene matkassasi.
-- Ka, tosiaan! Käydään veneesen.
-- Ei, minä lähden tästä toisaanne, minä en tule veneesen.
-- Ka, hyvästi sitten.
-- Hyvästi, hyvästi.
Peikko istui veneesen ja lähti soutamaan järvelle. Mutta vene oli vanha
ja pieni, ja kivi oli suuri ja raskas. Järven selälle tultua painoi
kivi veneen järven pohjaan. Ja tietysti meni sinne peikkokin. Haasia
kyllä piti vähän aikaa veden pinnalla, mutta ei kauvan. Meni kuin meni
peikko. Oli huutanut ja pitänyt melua, mutta ei sekään auttanut.
Siihen päättyvät sadut tuhmasta peikosta.