Kuninkaantytär ja paimenpoika.
Olipa kerran kuninkaantytär, joka ymmärsi kaikkia kieliä, tajusi
kaikkien puhetta. Hän oli hyvin kaunis ja moni kävi häntä kosimassa,
mutta hän tahtoi mennä vain sellaiselle, joka puhuisi kieltä, jota hän
ei ymmärtäisi. Sentähden ei kukaan saanut häntä ja uskottiin, ettei
kukaan häntä saisikaan, sillä ei tiedetty olevan sitä kieltä, jota hän
ei ymmärtäisi.
Kuulipa tuosta kummasta prinsessasta eräs köyhä paimenpoika ja hän
päätti lähteä häntä kosimaan. Kaikki kieltelivät häntä tästä tuumasta
ja suorastaan sille nauroivatkin, mutta paimenpoika vain lähti. Hän
otti suuren kontin selkäänsä ja kokosi siihen matkalla kaikenlaisia
eläimiä, kuten varpusen, oravan, variksen, korpin, tilhin ja
tarhapöllön, ja lähti niiden kera kuninkaan linnaa kohti kulkemaan.
Tultuaan perille ilmaisi hän aikeensa. Kaikki rupesivat nauramaan
kuultuaan hänen asiansa.
-- Sinäkö kuninkaan tytärtä kosimaan!
-- Sinäkö, joka et osaa mitään oudompaa kieltä!
-- Sinäkö, tuollainen konttiniekka!
-- Voi, veikkonen, mille asialle tulit!
Mutta paimenpoika vain tahtoi päästä kuninkaantyttären puheille. --
Sittenpähän nähdään, kun koetetaan, sanoi hän. Olen kuullut, että
prinsessa menee vain sellaiselle miehelle, joka puhuu sellaista kieltä,
jota hän ei ymmärrä. Tiedän nämä ehdot. Jos minä voin osottaa, ettei
hän ymmärrä kaikkia kieliä, olen kai minä oikeutettu hänet saamaan,
vaikka olenkin vain tällainen paimenpoika. Eikö asia ole selvä?
-- On, on, myönteli kuninkaan väki naurussa suin ja poika päästettiin
kuninkaan tyttären puheille.
Kaunis ja viisas kuninkaantytär otti yksinkertaisesti puetun, mutta
näppärännäköisen paimenpojan suosiollisesti vastaan.
-- Mitä sinä tahdot? kysyi hän lempeästi.
-- Tulin sinua, armollinen prinsessa kosimaan, vastasi poika avoimesti.
-- Kosimaan, vai kosimaan, virkkoi kuninkaantytär ja jatkoi:
-- Mutta tiedätkö, että minua ei ole kukaan saanut. Minun saamiseeni
ovat näet sellaiset vaikeat ehdot.
-- Tiedän ne. Armollinen kuninkaantytär puhuu ja ymmärtää kaikkia
kieliä, mutta arvelee, että on olemassa sellaisiakin kieliä, joita hän
ei ymmärrä. Ja joka niitä osottaa olevan, se saa hänet omakseen.
-- Niin.
-- No, koetetaan nyt, mitä kieliä armollinen prinsessa ymmärtää ja mitä
ei.
-- Koetetaan vain.
Paimenpoika käänsi silloin konttinsa eteensä, pisti kätensä sinne ja
puristi varpusta pyrstöstä. Varpunen äännähti:
-- Tshiu, tshiu!
-- Mitä kieltä se oli? kysyi poika.
Kuninkaantytär hämmästyi, sillä hän ei sitä kieltä ymmärtänyt. -- Hänen
täytyi myöntää:
-- En ymmärrä sitä.
-- Kas niin, etpäs ymmärräkään kaikkia kieliä.
Sitten poika pisti kätensä uudestaan konttiin ja puristi oravaa
hännästä. Tämä alkoi hätäisesti rakuttaa:
-- Rakrakrakrak, kakakakakakaka!
-- Ymmärrätkö sitä kieltä?
-- E-en sitäkään.
-- Kas niin, etpäs ymmärrä sitäkään kieltä.
Sitten puristi hän varista pyrstöstä. Se alkoi vaakkua:
-- Vaak, vaak, vaak!
-- Mitä kieltä se on?
-- En, en sitäkään ymmärrä, virkkoi kuninkaantytär painaen päänsä.
-- Entäs mitä kieltä tämä on? kysyi paimenpoika pannen korpin
ääntelemään: kronk, kronk, kronk!
-- En, en sitäkään ymmärrä..
-- Siinäpä se. Ja vielä vähemmin kai ymmärtänet näitä kieliä, lausui
poika antaen tilhin äännellä "thiuu, thiuu" ja tarhapöllön huudella
"puuh, puuh, puuh".
-- En, en niitäkään ymmärrä.
-- Kas niin. Niitä on siis sittenkin paljon kieliä, joita et ymmärrä,
vaikka olet viisas. Siksi ei olisi pitänyt asettaa sellaista ehtoa.
Mitäs nyt? Nyt on käynyt niin, että minä, paimenpoika, olen osottanut,
että on olemassa kieliä, joita armollinen kuninkaantytär ei ymmärrä, ja
näin ollen -- --
-- Näin ollen olet sinä saapa kuninkaantyttären, lausui siihen
kuningas, joka oli saapunut asiaa seuraamaan. -- Sinä olet osottanut,
että on kieliä, joita ei kuninkaantytär ymmärrä ja sen mukaan sinä saat
tyttäreni. Ota hänet!
-- Niin, ota hänet, vahvisti kauvempana seisova hoviväki. Sinä olet
täyttänyt ehdot.
Ja näin sai köyhä paimenpoika kauniin ja viisaan kuninkaantyttären
puolisokseen ja lisäksi puolen valtakuntaa ja -- heidän häitänsä
vietetään vieläkin.
Kuningas ja mökin poika.
Kerran oli kuningas metsästysretkellä. Tiepuolessa hän näki erään mökin
ja hänessä heräsi yhtäkkiä ajatus, että hänpä menee hevosineen
päivineen tuohon mökkiin. Mutta mökin ovi oli matala, eikä hän päässyt
pitemmälle kuin että hänen eturuumiinsa ja hevosen pää tulivat mökin
sisäpuolelle, mutta muu jäi ulkopuolelle. Tässä asennossa ollen teki
hän kysymyksen mökkiin:
-- Onko täällä ketään?
-- On puolitoista miestä ja hevosen pää, vastasi uunin päällä loikova
poikanen, joka oli yksin mökissä.
-- Niinkö! Missäs sinun isäsi on? kysyi kuningas, ihmetellen ja
hämmästellen viisasta vastausta.
-- On vähästä paljoa saamassa, vastasi poika alkamaansa tapaan.
-- Vai niin. No missäs on äitisi?
-- Hän on menneen vuotisia leipiä leipomassa.
-- No, oletpa sinä aika poika! Mutta sanoppa, missä on sisaresi?
-- Hän on menneen vuotisia naurujaan itkemässä.
Kuningas joutui nyt aivan ymmälle, mutta sitä hän ei tahtonut suinkaan
osottaa ja sentähden lähti hän pois mökin ovelta ilman muuta. Mutta
kotiinsa tultuaan hän ei saanut rauhaa noilta pojan vastauksilta ja
sentähden hän kutsutti seuraavana päivänä pojan luokseen tekemään
selvää niiden tarkotuksista. Koottuaan hovinsa viisaimmat miehet
ympärilleen kysyi hän pojalta:
-- Sanoppas, mitä tarkotit, kun sanoit, että isäsi on vähästä paljoa
saamassa.
-- En mitään muuta kuin sitä, että hän on nauriita kylvämässä.
Nauriinsiemenistähän, jotka mahtuvat kouraan, saadaan kuopallisia
nauriita.
-- Aivan oikein. Mutta mitäs tarkoitit sillä, kun sanoit, että äitisi
on menneen vuotisia leipiä leipomassa?
-- Sitä, että me otimme viime vuonna naapurista leipiä velaksi ja nyt
oli äitini leipomassa leipiä, joilla tuo velka maksettaisiin.
-- Hyvä on. Vaan entäs mitä tarkotit sillä, kun sanoit siskosi olevan
menneen vuotisia naurujaan itkemässä?
-- Sillä tarkoitin sitä, että siskoni meni viime vuonna naimisiin,
mutta nyt äskettäin kuoli hänen miehensä ja hän oli sitä surua
itkemässä.
-- Sinä olet ihmeellinen ja kekseliäs poika sinä, lausui kuningas
selitykset kuultuaan, -- mutta joka tapauksessa on sinun vastauksissasi
jonkun verran vallatonta ja julkeata. Senpätähden asetan sinulle vielä
yhden kysymyksen, ja jos et siihen osaa antaa oikeata vastausta, niin
pistetään sinut tyrmään, pimeään vankikoppiin. Sanoppas siis minulle,
kumpi on valkeampi, maitoko vai päivä?
Poika mietti hetken asiaa ja sanoi sitten rohkeasti:
-- Päivä.
-- Ahaa, jopa vastasitkin väärin, lausui kuningas, -- maitopa onkin
valkeampi kuin päivä. Kaadappas maitoa lattialle sen paikan viereen,
mihin päivä paistaa, niin huomaat, kumpi on valkeampi. Se on maito. Ja
sentähden saat astua vankikoppiin!
Poika ei voinut siinä hetkessä todistaa väitettään oikeaksi ja sai
sentähden käydä vankikoppiin. Mutta sinne jouduttuaan rupesi hän
miettimään, miten hän pulmasta selviäisi. Ja pian keksikin hän keinon
siihen. Hän asetti hänelle evääksi annetun maitoastian vankikopin oven
eteen, kynnyksen alle, ja jäi sitten odottelemaan kuninkaan tuloa
sinne. Kuningas tulikin sinne aamulla, ja vaikka koppi olikin jo
valoisa, astui hän ensiksi oven eteen asetettuun maitoastiaan, josta
roiskahti maitoa ei ainoastaan lattialle vaan kuninkaan vaatteillekin.
-- Mikäs siinä, kysyi kuningas hämmästyen.
-- Siinä sattui olemaan maitoastia. Kuningas väitti, että maito on
päivää valkeampi, mutta nyt huomaakin hän ennemmin päivänvalon kuin
maidon. Kumpi siis on kiistan voittanut?
-- Sinä, vastasi kuningas, myöntäen itsensä olleen väärässä, -- ja
niinpä olet tästä rangaistuksesta vapaa. Mutta jotta sinä pääsisit
täysin vapaaksi ja saavuttaisit kaiken suosioni, niin teepäs minulle
seuraava teko: Tule linnaani sellaisella ajalla, joka ei ole yö eikä
päivä, tule tietä, joka ei ole tietä eikä tien viertä, tule niin, ettet
tule hevosella etkä jalan, ja kun perille pääset, niin ole linnassani
niin, ettet ole sisällä etkä ulkona.
-- No, täytyy koettaa, sanoi poika ja lähti pois kopista.
Kun sitten tuli seuraava aamu lähti hän liikkeelle aamuhämyssä, kun
vielä oli yö, mutta jo samalla aamukin, ja kulki kuninkaan linnaan
nelinkontin tienvieristä ojaa myöten. Perille tultuaan asettui hän
seisomaan linnan ovelle sillä tavoin, että toinen jalka oli
sisäpuolella ja toinen ulkopuolella.
Kun kuningas tuli tutkimaan hänen saapumistapaansa, niin selittivät
linnanvahdit, että poika oli saapunut linnaan aamuhämyssä, jolloin ei
ole yö eikä aamu, nelinkontin, siis ei hevosin eikä jalkasin,
ojanpohjaa myöten, siis ei teitse eikä tienviertä, ja perillä oli hän
asettunut seisomaan linnan ovelle, niin että toinen jalka oli
sisäpuolella ja toinen ulkopuolella.
Silloin kuningas ei enää epäillyt pojan viisautta ja hän päästi hänet
täydellisesti vapaaksi ja antoi hänelle palkkioksi kauniin kartanon,
tyttärensä ja puolen valtakuntaa.
Piispa, pappi ja talonpoika.
Olipa kerran eräs piispa ja eräs pappi. Piispa oli ankara mies ja pani
toimeen myötäänsä tarkastuksia. Pappi taas oli vähän yksinkertainen.
Pahemmaksi muuttui asia, kun seurakuntalaiset rupesivat kantelemaan
tästä piispalle. Kerrankin kantelivat he oikein joukolla hänen
tyhmyydestään ja silloin piispa tuli oikein ankaralle tutkimusretkelle
pitäjään.
Hän kutsui papin luokseen ja asetti hänelle neljä kysymystä. Ne olivat:
ensimäinen: kuinka syvä on meri?
toinen: kuinka paljon on matkaa taivaaseen?
kolmas: kuinka paljon tulee tervahaudasta savua? ja
neljäs: mitä minä, piispa, ajattelen, kun näitä sinulta,
papilta, kysyn?
Pappi ei voinut aavistaakaan vastauksia näihin ja sentähden hän pyysi
saada antaa ne hänelle huomenna. Mutta mitenkäpä hän huomennakaan
osaisi ne antaa -- mistä saisi selvityksen? Ja jos ei osaisi, niin
menisi virka armotta, -- niin oli piispa sanonut. Sentähden lähti hän
ylen murheellisella mielellä kotiinsa päin astumaan.
Tulipa hänelle talonpoika vastaan. Tämä näki hänen alakuloisuutensa ja
kysyi:
-- Mikäs herra kirkkoherraa vaivaa?
-- Se, kun piispa on tullut tarkastusmatkalle pitäjään ja asettanut
vastattavakseni neljä kysymystä, joihin minun on aivan mahdotonta
vastata. Mutta jos en huomenna osaa vastata, on virkani mennyt.
-- No mitkä kysymykset ne ovat?
Pappi selitti talonpojalle ne kysymykset.
-- Voi, veikkonen, kun olette vähään hätäytynyt. Hetihän nuo kysymykset
ovat vastatut. Annatteko tämänvuotiset rästini anteeksi, niin menen
huomenna puolestanne nuo vastaukset antamaan. Mutta tietysti teidän
pitää antaa minulle myös virkapukunne.
-- Hyvin mielelläni suostun ehtoihisi, mene vain puolestani piispalle
vastailemaan.
Asia sovittiin ja huomenna oli talonpoika papin puvussa piispan edessä
tämän kysymyksiin vastailemassa.
Piispa otti hyvin juhlallisen asennon ja teki ensimäisen kysymyksensä:
-- Niin, vastaapas tähän ensimäiseen kysymykseen. Kuinka pitkälti on
matkaa meren pohjaan?
Talonpoika-pappi mietti hetken asiaa, yskäsi ja lausui vakaisesti:
-- Oi, herra piispa, kuinka yksinkertaiseksi minut luulettekaan, ettekö
usko minun tuota tietävän. Kiven putoamahan sinne on matkaa, sillä jos
kiven mereen heittää, niin menee se varmasti pohjaan, ellei tänään niin
huomenna.
Piispa joutui tuosta vastauksesta aivan ymmälle ja katsoen kovin
tarkkaavaisesti tutkittavaansa lausui hänelle:
-- Niin, aivan oikein, mutta vastatkaapa minulle siihen toiseen
kysymykseen. Kuinka pitkältä on matkaa taivaaseen?
Talonpoika-pappi mietti taas hetken asiaa ja vastasi taas yhtä
vakaisesti:
-- Oi, herra piispa, ettekö luule minun tuota tietävän.
Silmänkantamahan sinne on matkaa, ja jos silmä kantaa lähemmäksi, niin
on taivas lähempänä, mutta jos se kantaa kauvemmaksi, niin se on
kauvempana.
Piispalle kelpasi tämäkin vastaus ja hän teki kolmannen kysymyksensä jo
aivan leppyneellä mielellä:
-- Mutta entäs se kolmas kysymys. Kuinka paljon lähtee tervahaudasta
savua?
-- Oi, herra piispa, siihen on vähän vaikeampi vastata, lausui
vastaaja, mutta kun oikein tarkkaan ajattelee, niin saadaan selvyys
siihenkin. Kun puut punnitaan tervahautaan pantaessa ja sitten haudan
poltettua punnitaan tuhka ja hiilet, niin nämät vähentämällä puiden
painosta jää itsestään selväksi, kuinka paljon on savua tervahaudasta
noussut.
Se vastaus lepytti piispan jo aivan kokonaan ja hän kysyi vastaajalta
neljännen kysymyksen oikein taputellen häntä olkapäälle:
-- Entä sitten viimeinen kysymys: mitä luulette minun ajattelevan näitä
kysyessäni.
Talonpoika-pappi korjasi ryhtiänsä ja vastasi sitten voitokkaasti:
-- Oi, herra piispa, te luulette minun olevan teidän ahdistelemanne
kirkkoherran, mutta hänkö itse olisi viitsinyt tulla näin alentavan
tutkimuksen alaiseksi, ei, vaan hän lähetti yhden tyhmimmistä
talonpojistaan puolestaan vastailemaan. Tässä pitäjässä ovat tyhmimmät
talonpojatkin näin viisaita, eikä vain itse kirkkoherra!
Silloin ei piispa enää kauvemmin kantanut epäluuloa pappia kohtaan,
vaan antoi hänelle täyden tunnustuksensa, ja -- talonpoika sai kaikki
vanhat rästinsä anteeksi.