Esittely.
Elelipä kerran satujen mailla, Peikkolan pihoilla, lystikäs olento:
häntäniekka, nykyräsarvinen, ylen ruma. Ihmisen tavoin käveli hän
kahdella jalalla, mutta iho oli kovin karvainen ja kasvot kulmikkaat.
Lisäksi hän oli ylen tuhma.
Mutta hän oli hyväsävyinen ja seurusteli mielellään ihmisten parissa.
Yöt makasi hän metsässä, Peikkolassa, mutta päivin tuli kylään,
pihoihin -- ellei tavannut ihmisiä metsässä. Tästä joutui hän moniin
seikkailuihin ihmisten kera. -- Tavallisimmin seurusteli hän Matin
kera. -- Näistä seikkailuista kertoo tämä satukirjanen.
Peikon sikainosto.
Kerran peikko tahtoi ostaa sikoja. Hän jätti Peikkolan pihat ja tuli
Matin luo. Laati hänelle tervehdyksen ja lausui:
-- Kuulehan, Matti, kun minä tahtoisin ostaa sikoja. Sanoppas, mistä
niitä saisin.
Matti mietti hetkisen asiaa ja virkkoi:
-- Ky-kyllä sinä niitä saat, mutta et tänään. Tule huomenna, niin saat
minulta viisikymmentä sikaa.
-- Hyvä asia, lausui peikko ja meni kotiinsa.
Peikon lähdettyä meni Matti kylään. Siellä oli sikain teurastuspäivä ja
hän sanoi teurastajille:
-- Kuulkaahan, kun minä tarvitsisin sikain häntiä -- viisikymmentä.
Ettekö antaisi teurastamainne sikain häntiä minulle.
-- Hehehe, miks kä emme. Ota vain, joutavat ovat.
Näin vastasivat hänelle teurastajat.
Matti keräsi viidenkymmenen sian hännät ja meni kotiinsa. Tai ei
kotiinsa, vaan talonsa viereiselle suolle, jossa pisteli kaikki
saamansa sikain hännät suohon, pystyyn. Sitten meni hän nukkumaan.
Huomenna jo varhain tuli peikko puhumiansa sikoja hakemaan. Kysyi jo
kynnykseltä:
-- No, joko ne ovat siat valmiit?
-- Jo. Mutta kuulehan, veliseni, kuu ne kaikki illalla ryöstäytyivät
käsistäni ja ryntäsivät tuonne suolle. Ja siellä, pakanat, upposivat
suohon, päät edellä. Ja niin syvälle, että jäivät vain hännät näkymään.
Mitäs nyt, tahdotko ostaa ne siellä olevina ja vetää sitten ne hännistä
ylös?
-- Mikäs siinä, aivan sama asia! Ostan ne. Tuoss' on rahat.
Ja peikko luki rahat Matin kouraan ja kauppa oli tehty.
Sitten mentiin suolle. Siellä peikko kävi sikoja hännistä ylös
nostamaan. Mutta kumma, hän saikin sieltä vain hännät, ei mitään
sikoja.
-- Mitäs tämä? Eikö täällä olekaan sioista muuta kuin hännät? kysyi
hämmästyneenä peikko.
-- Oli illalla -- oli eilen jokaisessa hännässä sika, mutta minnekä ne
ovat nyt joutuneet? Olisivatkohan, pakanat, uponneet niin syvään -- --
olleet niin raskaat, että upposivat syvemmälle kuin nämä kevyet hännät.
Peikko töllisteli kauvan aikaa kädessään oleviin sianhäntiin, mutta
sitten heilautti hän niitä ja virkkoi, ylen viisaan näköisenä:
-- Kuule, Matti, ne sikain ruumiit kun olivat niin raskaat ja upposivat
niin syvälle, niin, kun nyt vetäsin näin äkkiä, katkesivat nämä hännät
ja sain vain nämä käsiini, ruumiit jäivät sinne. Näin on asia
ymmärrettävä.
-- Niinpä onkin, virkkoi Matti ja löi kättä peikolle.
Ja peikko ei suinkaan perinyt Matilta rahojaan takaisin, vaan lähti,
sianhännät käsissään, astuskelemaan kotiinsa päin.
Peikko teettää Matilla konstikkaan sillan.
Toisen kerran peikko tahtoi, edellisenkertaista viisauttaan muistellen,
osottaa Matille vieläkin suurempaa viisauttaan, saattaa hänet aika
pulaan, ja sanoi hänelle:
-- Kuules sinä, veliseni Matti, sinä kun olet niin viisas mies, niin
teepäs sinä minulle silta tämän puron yli, sillä, joka ei ole tehty
puusta, ei kivestä eikä raudastakaan. Tämähän on aivan kaitainen oja ja
sentähden on tähän aivan helppo sellainen silta rakentaa.
Matti arveli ensin, että jopa se sarvipää taisi tosiaan saattaa hänet
pulaan, mutta sitten hän yht'äkkiä heittäytyi ojan yli nelinkontin,
jättäen jalkansa toisella puolelle ja asettaen kätensä toiselle
puolelle, ja sanoi:
-- Kas, tässä, ole hyvä ja astu yli. Tämä silta ei ole rakennettu
puusta eikä kivestä eikä raudasta. Astu yli!
Peikon ei auttanut muu kuin myöntää että Matti oli tehtävänsä
täyttänyt, ja käyden pitkästi katsomaan häneen sanoi hänelle:
-- Kyllä sinä, Matti, sentään olet aika viisas mies!
Peikko asettaa Matin raha-aittansa oven vartijaksi.
Kerran suori peikko häihin. Hän oli juuri koonnut raha-aittaansa suuret
määrät rikkauksia ja häntä huolestutti hieman jättää talo yksin, aitta
vartioimatta. Sitäpaitsi suunnitteli hän uutta juonta Matille, jota hän
ei jättänyt mielestään. Hän tahtoi saada Matin jäämään pois häistä, sen
kesteistä ja riemuista.
Hän kutsui Matin luokseen ja sanoi hänelle:
-- Kuule, Matti, etkö tahtoisi joskus olla suurien rahakirstujen
vartija, seistä täyden raha-aitan ovella?
-- Voi, veikkonen, hyvin mielelläni. Kunpa semmoisia raha-aittoja
olisi!
-- No lupaatko todella ruveta sellaisen aitan vartijaksi?
-- Lupaan.
-- No seiso tuon aitan ovella se aika kunnes minä viivyn häissä. Minun
pitäisi sinne kaikin mokomin mennä, mutta en ole saanut ketään aittani
vartijaksi.
-- Mutta minäkin aioin mennä noihin häihin. En, veikkonen,
en jää -- -- --
-- Ei auta enää, olet luvannut. Seiso vain siinä. Ja katso, ettei ovi
koskaan jää näkyvistäsi!
Eihän auttanut Matin muu kuin jäädä peikon raha-aitan ovea vartioimaan.
Peikko meni häihin ja oli hyvillään.
Mutta Matti, joka myöskin halusi häihin ja jonka aika kävi kovin
pitkäksi peikon kolkossa pihassa, kävi keksimään keinoa, mitenkä
pääsisi pois pälkähästä. Mitenkä pääsisi pois taitavasti, ei sanaansa
syöden. Vihdoin hän sieppasi raha-aitan oven paikoiltaan, nosti sen
selkäänsä ja lähti. Lähti häätaloon.
Täällä olivat juhlat paraillaan ja peikko istui paraina vieraina,
paraan pöydän päässä. Söi, joi ja riemuitsi.
Yhtäkkiä näki hän Matin ovensuussa. Karjasten hyppäsi hän hänen
luokseen ja kysyi:
-- Miten olet uskaltanut jättää raha-aittani vartioimatta? Etkö muista
kuinka lupasit, ettet jätä aittani ovea näkyvistä sinnes, kunnes tulen
häistä?
-- En ole rikkonutkaan lupaustani, lausui Matti rauhallisesti. Ovi ei
ole poissa näkyvistäni, se on tässä. Toin sen selässäni tänne.
Lensivätpä silloin peikon silmät selälleen eikä hän osannut muuta kuin
tunnustaa uudestaan Matti viisaaksi mieheksi ja -- lähteä pois häistä,
kesken paraita kestejä ja riemuja.
Järven kokoonkelaaminen.
Matti muisti peikon suuret aarteet ja kun hän tunsi myös hänen suuren
tuhmuutensa, arveli hän erään juonen avulla anastaa häneltä osan näitä
rikkauksia.
Hän istuutui Peikkolan järven rannalle, otti kelan ja nuorapalan
käteensä ja alkoi pyörittää kelaa.
Peikko tuli järven rannalle ja nähtyään Matin hommat kysyi häneltä
kummissaan:
-- Mitä sinä, Matti, teet?
-- Minäkö? Kelaanpahan tämän järven kuiville.
-- Elä, veikkonen, sillä se on meidän ainoa järvemme, ainoa kalavetemme
ja juomavesipaikkamme.
-- Kelaan kuin kelaankin, sillä tämä järvi on meidän tiellämme, aina
edessä kierrettävänä ja muutenkin meille vahingollinen.
Ja Matti kelasi entistä vinhemmin.
-- Mutta etkö, hyvä mies, jättäisi sitä työtäsi, jos lupaisin sinulle
säkillisen hopeita.
-- No, se on eri asia. Mutta lupaus hyvä, anto parempi. Missä ovat
hopeat?
-- Täällä. Tule tänne pihaani, niin annan.
-- Tuo tänne järven rannalle!
Toihan se peikko sen lupaamansa säkillisen hopeaa järven rannalle ja
niin pääsi Matti osalliseksi peikon suurista rikkauksista.
Hatun hopeilla täyttäminen.
Toisen kerran joutui peikko antamaan Matille rahaa runsaamminkin. He
olivat tehneet semmoisen kaupan, että peikon oli annettava Matille
hatullinen hopeita.
Tämä hattu oli suippea huopahattu ja Matin oli määrä pitää sitä
käsissä. Hän kuitenkin sanoi peikolle:
-- Kuule, sinun rahasi ovat niin raskaat, etten minä jaksa mitenkään
pitää hattua käsissäni kun se rupeaa täyttymään; eikö sentähden ole
parempi että panen hatun tuon kannon päähän ja pidän sitä siinä kun
sinä kaadat.
-- Ykskaikki, pane vain!
Matti pani hatun onton kannon päähän ja leikkasi salaa pohjan hatusta
ja rupesi sitten pitämään sitä laidoista. Peikko rupesi kaatamaan
siihen hopeaa. Mutta eihän se hattu ruvennut mitenkään täyttymään, se
kun hopea moni sinne kantoon. Peikko kävi sitä ihmettelemään, mutta
minkäs sille mahtoi, eihän Matissa näyttänyt olevan mitään syytä.
Täytyi vain kaataa. Pari säkkiä täytyi hänen kaataa hattuun hopeita,
ennenkun se täyttyi.
Kun työ oli suoritettu lausui peikko Matille, päätään pyöritellen:
-- Kyllä sinä, Matti, olet viisas mies, mutta suuri on sinulla pääkin.
Kokonaista kaksi säkkiä hopeita se vetää. Mitä sitten koko olemuksesi!
Elä koskaan tee minun kanssani kauppaa, että minun pitäisi täyttää
sinun paitasi!
Niinhän se on, kun toisen päälaessa on aukko ja toisen ei, virkkoi
Matti siihen, mutta peikko ei sitä ymmärtänyt.
Matti uhkaa kantaa pois peikon raha-aitan.
Kerran kolmannenkin teki Matti loven peikon rahavarastoihin
lystikkäillä juonillaan.
Hän otti käsiinsä suuren vitsan ja rupesi sitä peikon raha-aitan edessä
vääntämään.
-- Mitä sinä siitä väännät? kysyi peikko nähdessään Matin työn.
-- Väännän kantovitsaa, jolla aion kantaa tuon sinun aittasi pois
tuosta, järveen, vastasi Matti rauhallisesti ja väänti kiivaasti
vitsaa.
-- Elä veikkonen, Mattikulta, tee niin; teet minulle suuren vahingon ja
mitä hyötyä siitä lähtee, jos aitta järveen joutuu, -- elä, veikkonen,
kanna!
-- Kannan uhallakin! Mitä peikko rahalla tekee ja mitä kukaan muukaan
peikon rahoilla!
-- Etkö siis enää rahallakaan lepy, kysyi peikko hätäisesti.
-- No, tahtoisitko sitten jotain antaa?
-- En enää hattukaupalla rupea antamaan, mutta kaksi kukkurapäätä
säkkiä saat. Suostu!
-- No olkoon menneeksi, sanoi Matti ja heitti vitsan vääntämisen.
Ja peikko tyhjensi taas raha-aittaansa.
Peikko ja Maiti kilpailemassa.
Kun peikko ja Matti tulivat lähemmiksi tutuiksi, heräsi heissä ajatus
ruveta kilpailemaan keskenään kaikenlaisissa puuhissa. Peikko teki
siitä ehdotuksen ja Matti, ajatellen juoniaan, mielellään suostui
siihen.
He menivät metsään Peikkolan lähistöllä ja rupesivat koettamaan, kumpi
saisi pikemmin puun kaadetuksi. Ensin sai koettaa peikko. Hän tarttui
käsin yhteisesti määrättyyn puuhun ja rupesi sitä sylivoimalla
kaatamaan. Mitäs, eihän se kaatunut. Nyt sai Matti ryhtyä toimeen.
Hänkin tarttui aluksi puunrunkoon sylin, mutta sitten hän karjasi
kovalla äänellä, että "pois, pois, puu jo kaatuu", ja kun peikko tätä
peläten loikkasi loitos metsään, tempasi hän äkkiä mukaan tuomansa
kirveen kätköstään ja hakkasi sillä puun äkkiä poikki. Kun peikko
palasi metsästä oli puu jo kaatunut ja hänen täytyi tunnustaa, että
Matti oli tässä asiassa häntä etevämpi.
-- Mutta koetetaanpas puun vetämisessä, kumpi siinä on etevämpi,
ehdotti urhokkaasti peikko.
-- Koetetaan vain, vastasi rauhallisesti Matti ja tempasi kaadetun puun
tyvestä käsiinsä ja veti sitä helposti kappaleen matkaa. -- Niin minä,
mutta kuinkas sinä, huudahti hän teon tehtyään.
-- Saatpahan nähdä, virkkoi peikko ja nosti puun tyven olkapäille ja
alkoi vetää. Mutta Matti istuutui puun latvalle ja tarttui vieressä
oleviin kasvaviin puihin kiini ja esti vetämistä. Puu ei
liikahtanutkaan.
-- Mikä sillä on? kysyi peikko.
-- Vedä, vedä vain, kyllä se tulee. He-hei!
Mutta puu ei liikahtanut, vaikka peikko olisi kuinka kiskonut.
Niin hävisi peikko tässäkin asiassa.
-- Mutta kuule, käydäänpäs kiveä puristamaan, siinä sinä et voita
minua, huudahti peikko Matille, toivoen tässä uudessa kilpailussa
voittavansa hänet.
-- Käydään vain, virkkoi Matti, joka tätä tapausta varten oli pistänyt
taskuunsa keitetyn perunan. -- Käydään vain ja kumpikin saa valita
maasta itselleen sopivan kiven, jota käy sitten puristamaan.
Ja heitettyään salaa maahan taskuun varaamansa keitetyn perunan, lausui
hän heti jatkoksi:
-- Minä otan tuon kiven.
-- Ja minä tuon, lausui peikko.
-- Ja nyt puristamaani
Puristettiin, ja Matin kivi meni aivan mäsäksi, mutta peikon kivi ei
yrittänytkään.
-- Mikäs tässä on? arveli peikko nolostuneena ja katsellen ihmetellen
Matin kivien jätteitä.
-- Siinä on se, että yksi on kivillä koko, vaan on voimilla väli.
Sitten ehdotti peikko kiven heittoa. -- Siinä sinä et ainakaan voita,
kehäsi hän.
Mutta Matti oli tätäkin tapausta varten varannut varat ja ajatteli
toisin.
-- Käydään vain ja valitaan kivet, sanoi hän.
Ja samassa otti hän pyöreän, linnannäköisen kiven maasta ja pisti sen
taskuun.
-- Miksi sinä sen taskuun pistät? kysyi peikko.
-- Tee sinäkin niin.
Pisti peikkokin kiven taskuun ja viskasi sen sitten ilmaan. Se viipyi
siellä aika kauvan ja peikko oli voitonriemuinen. Mutta Matti päästi
kiven asemasta taskuun varaamansa pikku linnun ilmaan ja se viipyi
siellä niin kauvan kuin vapauteen päässyt lintu tavallisesti viipyy: ei
palannut koskaan. Silloin peikon voitonriemu loppui ja hänen täytyi
tunnustaa hävinneensä tässäkin seikassa.
-- Mutta tuota rautakurikkaa sinä et ainakaan heitä paremmin minua,
huudahti peikko hyökäten hakemaan mainitsemaansa esinettä talonsa
pihamaalta. Ja ennen kun oli vielä mitään sovittu heitälsi hän sen
hirveällä voimalla ilmaan, josta palattuaan se upposi syvälle maahan.
-- Niin, heitäppäs sinä noin! Heitäppäs noin korkealle, tuonne loitos
puitten latvojen yläpuolelle ja upota noin syvälle maahan, intoili
peikko Matille.
-- Ka, pitänee tuo heittää, arveli Matti ottaen kurikan käsiinsä ja
ruveten sitä huimasti heiluttamaan.
-- Mutta eläpäs, virkkoi hän sitten, keskeyttäen heiluttamisen, --
annapas kun tuo pilvenmöhkäle tulee lähemmäksi, niin heitän kurikan sen
päälle, heitän jotta vonkuu.
Ja hän otti kiivaan heittovauhdin.
-- Elä, elä veikkonen sitä tee, elä heitä kurikkaani pilven päälle,
hätäytyi peikko. Kurikka on ainoa ja taatto suuttuu, jos en saa toista
samanlaista. Elä heitä, uskon muutenkin.
Ja niin tuli Matti voittaneeksi tämänkin kiistan, ja kilpailut
päättyivät tällä kertaa.
Peikko ja Matti toisen kerran kilpakentällä.
Vaikka peikko joutuikin täydellisesti häviölle edellisellä kerralla, ei
hän kilpailuja kuitenkaan jättänyt siihen kertaan, vaan ehdotti
ryhdyttäväksi uuteen. No, Matti, jolla oli varat ja juonet täksikin
kertaa, suostui siihen.
Mentiin taas Peikkolan metsistöön ja peikko ehdotti ensiksi painia.
-- Ruvetaan vain, lausui Matti. -- Mutta minä luulen, virkkoi hän vähän
ajan perästä, että sinusta ei ole kunnolla painijaksi edes minun vanhan
appiukkoni kanssa, joka loikoo tuolla kuusen juurella, niin että
eiköhän ole turhaa että ryhdyt minun kanssani painisille, vaan parempi,
että käyt koettelemaan voimiasi hänen kanssaan. Vai mitä, kutsunko
hänet tänne?
-- No, kutsu vain, virkkoi peikko arvellen olevan hauskaa painia vanhan
ukon kanssa.
Kutsui Matti siihen vanhan appiukkonsa -- karhun. Kun peikko näki tämän
unipäisenä, mörmöttelevänä tallustelevan heidän luokseen, säikähti hän
niin pahasti, että ei antanut puhuakaan painista tämän kera, eikä hän
tahtonut ryhtyä kilpailemaan Matinkaan kera. Olet väkevämpi, olette
molemmat väkevämmät minua tässä asiassa, hoki hän ja koki häätää karhua
pois. Matti voitti painin.
-- Mutta ryhdytäänpäs kilpajuoksuun, siinä sinä et ole minua etevämpi,
lausui hän hetken perästä -- kun karhu oli tallustellut takaisin
pesälleen.
-- Ryhdytään vain, mutta luulen kuitenkin, että tässäkin sinä häviät.
Arvelen, että sinä tuskin pystyt juoksemaan kilpaa nuorimman
veljenpoikani kera, joka tuolla pensastossa oleilee. Ehkä koetatkin
ensin hänen kerallaan kilpailla?
-- Koetetaan vain!
Matti kutsui nyt kilpatanterelle jäniksen, ja peikko, joka ei tätä niin
säikähtänyt, lähti sen kera koettamaan. Mutta mitäs, eihän siitä
koetuksesta mitään tullut: jänis jätti hänet kuin seisomaan.
Huomattuaan tämän, jätti peikko enemmät koetukset ja tunnusti taas
tulleensa voitetuksi.
Kolmanneksi ehdotti peikko kilpakiipeämistä. Tällöin viittasi Matti
tyttärenlapseensa, oravaan, ja kun peikko näki tämän nousevan puuhun
kuin lentämällä, luopui hän tästä kiistasta ilman muuta.
-- Mutta huudossa sinä et suinkaan minulle riitä, huudahti hän sitten,
ja rupesi samassa huutamaan minkä kidasta sai. Se olikin niin kovaa
huutoa, että metsä kaikui kuin sotatorvien soidessa ja Matin korvat
menivät lukkoon.
-- Ka, voimmehan tuotakin koettaa, tuumi Matti. Nyt olet sinä huutanut,
mutta ennenkuin minä rupean huutamaan täytyy tässä tehdä muutamia
varokeinoja. Tuoppas tuolta hyvä tuomi.
Peikko katsahti kummastuen häneen ja kysyi:
-- Mitä sinä sillä teet?
-- Teenpähän siitä lujan vitsaksen, jolla sidon pääsi. Sinä kun huusit,
menivät minun korvani lukkoon, mutta kun minä käyn huutamaan, niin
sinun pääsi halkeaa, ellen sitä hyvällä vitsaksella ympäri kääri. Niin
minä huudan.
-- Elä veikkonen, hyvä Matti, halkaise päätäni, uskon minä muutenkin
sinun äänesi olevan kovemman.
-- No, sitähän minäkin, lausui Matti, ja jätti huudon. Ja niin tuli
Matti etevämmäksi tässäkin asiassa.
Oli vielä pari kilpakoetusta tälle kilpailukerralle varattuna ja peikko
uskoi, että kyllä hän ainakin niissä voittaa. Ensiksi ehdotti hän
ryhdyttäväksi hevosen kantamiseen. Hän tiesi, ettei hän itsekään voi
sitä tehdä, mutta oli varma, ettei sitä Mattikaan suinkaan voisi, kun
näet hevosta piti kantaa ympäri järven. Hän arveli, että Matti epää jo
koko aikeen.
Mutta Mattipa ei sitä tehnytkään, vaan myöntyi empimättä siihen. Eihän
siinä silloin auttanut muu kuin ryhtyminen toimeen. Haettiin hevonen ja
peikko sai alkaa. No, hän alkoi, mutta eihän siitä toimesta tullut
mitään. Heitti siis sen aivan alkuunsa ja sanoi, että se on kelle
tahansa mahdotonta.
-- Jokohan lienee, lausui Matti ja nousi kahareisin hevosen selkään.
Kannustaen hevosta lausui hän peikolle:
-- Katso, minä kannan hänet jalkojeni välissä.
Ja hän lähti ajamaan hevosella ja kohta oli kiertänyt sillä ympäri
järven.
-- No sinäpä mies, sanoi peikko, ja kirvelevällä mielellä täytyi hänen
taas tunnustaa olevansa aivan mitätön mies Matin rinnalla.
Toinen loppuponnistus oli puun puskeminen. Piti hyökätä kohti puun
kylkeä ja tunkea päänsä siihen korvia myöten.
Matti etsi sellaisen puun, jonka kylki oli lahonnut, ja kun hän
hyökkäsi sitä kohden, painui pää heti korvia myöten siihen, mutta
peikko puski ehjiä puita, eikä saanut päätään ollenkaan puun sisälle.
Tämä oli kaikista onnettomin koetus peikolle, sillä hänen päänsä puihin
puskiessa sai kovia kolahduksia ja kohosi lukuisille kipeille
kuhmuille, joita hän sitten poti pitkät ajat. Siihen päättyi toinen
kilpailukerta.
Kolmas kilpailukerta.
Mutta kaikesta edellisestä huolimatta tahtoi peikko lähteä vielä kerran
kilpasille Matin kera.
Nyt määrättiin ensiksi maan sisään hyppääminen.
Mentiin eräälle aholle ja peikko rupesi ensin hyppäämään. Hän hypätä
kopsahutteli kolme, neljä kertaa, mutta aivan onnistumatta. Ei päässyt
tuumaakaan maan sisään päin.
Mutta Matti oli pitänyt varan jo kilpakentälle tullessaan ja hypätä
kopsahutti vanhaan nauriskuoppaan, jonka päälle oli kokoutunut risuja.
Hän vajosi kainaloita myöten maahan.
Peikko ei voinut kyllin ihmetellä Matin taitavuutta ja tunnusti
jääneensä tappiolle.
Toiseksi järjestettiin kilpasoutu tai oikeammin joenrannan vetäminen
veneen avulla. Lyötiin vahvat vaajat toiseen joenrantaan, niihin
sidottiin vahvat nuorat ja nuorain toiset päät kiinnitettiin veneiden
peräkeuloihin. Sitten istuttiin veneisiin ja ruvettiin soutamaan
tarkotuksella, kumpi ennen pääsisi joen toiseen rantaan.
Peikko souti, souti, mutta vene ei hievahtanut. Toinen ranta oli aina
yhtä kaukana kuin alottaessa.
Mutta Matti oli varalta sahannut kappaleen veneensä peräkeulaa niin,
että se jäi vain pienestä säleestä pysymään kiinni, ja kun hän tempasi
airoillaan vettä, irtautui peräkeula pois veneestä ja vene lensi heti
toiselle rannalle. Niin Matti voitti tämänkin kilpailun. Peikko parka
yritti vielä uudestaan tätä rannansoutokonstia, mutta onnistumatta.
-- Mutta kumpi meistä tuo kummallisemman vetoeläimen tähän
nähtäväksemme, täysiin ajoneuvoihin valjastettuna, ehdotti
lohdutuksekseen tappiolle jäänyt peikko. -- Siinä sinä et ainakaan
minua voita!
-- No koetetaan!
Peikko meni ja valjasti pienen reen eteen pukin ja toi sen nähtäväksi.
Se oli varsin lystikkään näköinen vetoeläin, tuo pitkäsarvi,
partaniekka otus, ja ainakin peikkoa itseään nauratti kovin keksintö.
Mutta Matti meni metsään, pyydysti siellä pienen hiiren, laati sille
pienenpienet ajovehkeet ja tuli sen kera näytekentälle. Peikko ei
voinut olla myöntämättä, että tämä vetoeläin oli hullunkurisempi. Hän
kuuristui kyyryyn sitä katsomaan ja häntä rupesi naurattamaan niin,
että oli siihen katketa. Hätäytynyt pikku hiiri se pienine mustine
silmineen hyppäeli pelonalaisena valjaissaan joka suuntaan, mutta
luonnollisestikaan se ei minnekään päässyt. Pitkäparta pukkikin painoi
päänsä katsoakseen tuota outoa reenvetäjää ja päkätteli. Matti siveli
partaansa, ja peikko tunnusti Matin etevämmyyden asiassa.
-- Mutta et suinkaan sinä minua syömisessä voita, jos kaikessa muussa,
innostui peikko ja ehdotti kilpailua tässä toimessa. -- Päästetään
vetoeläimet valjaistaan ja mennään meille keittämään puuroa ja syömään
sitä kilpaa.
-- Tehdään niin.
Ja vetoeläimet päästettiin valjaistaan ja mentiin Peikkolaan keittämään
puuroa. Se oli syötävä kuumana, ja kun se tuli valmiiksi, käytiin heti
sitä syömään. Peikko oli tottunut syömään kuumaa ruokaa ja sentähden
kävi se häneltä varsin hyvin. Ja kun hän muutenkin oli kova syömäri,
hupeni puuro huimaavasti hänen kattilastaan.
Matilta ei kuuman puuron syönti käynyt niin hyvin ja muutenkaan hän ei
ollut niin vahva syömämies. Mutta hän keksi keinon. Lusikoidessaan
syötäväänsä pistälti hän sitä salaa joka toisen lusikallisen parran
alatse poveensa, mekkonsa alle. Niin pysyi hän tasalla. Puuro hupeni
huimaavasti hänenkin kattilastaan. Lopuksi peikko väsyi, mutta Matti ei
osottanut oireitakaan siihen, hän jatkoi vain samassa nopeassa tahdissa
kuin alkaessa. Peikko jo jätti syöntinsä, mutta Matti ei, hänen
lusikkansa vain kävi. Ja loppujen loppu oli, että Matti tuli syöneeksi
lähes puolta enemmän puuroa kuin peikko.
Kun Matti voitti tässäkin kilpailussa ilmoitti peikko, ettei hän enää
koskaan rupea kilpailemaan Matin kera, ei missään asiassa, ja niin oli
tämä viimeinen kilpailukerta heidän välillään.
Matti peikon renkinä.
Kilpailut lakkasivat, mutta nyi rupesi peikko houkuttelemaan Mattia
rengikseen. Hän oli nähnyt Matin niin taitavaksi ja keinokkaaksi
mieheksi, niin kaikesta selviytyväksi -- juuri sellaiseksi, jonkalaisen
hän halusi palvelukseensa. Sentähden hän häntä houkutteli.
Matti antoi houkutella, mutta ei tahtonut mitenkään suostua. Mitäs hän,
peikon rengiksi! Mutta sitten pisti hänen päähänsä: mitäs jos sittenkin
olisi ruveta -- eräällä ehdolla... Ja hän päätti ruveta peikon rengiksi
eräällä ehdolla. Meni tämän luo ja sanoi: Peikko, jos et isäntänä
ollessasi koskaan suutu, niin rupean rengiksesi!
Peikko ihastui tästä ikihyväksi ja lausui:
-- No, johan minä arvasin, että sinä suostut. Sinä olet semmoinen mies.
Ja juuri sellaisilla ehdoilla kuin itsekin ajattelin! Suuttuisinko,
minäkö suuttuisin? Ei, en koskaan, ennen rengit suuttuvat, minä en
koskaan. Ja kun sinäkään et suutu, on kaikki hyvin!
-- No mitä tässä sitten saisi ensitöiksi tehdä, kysyi Matti rengiksi
ryhdyttyään.
-- No jospa menisit, ja toisit kuorman rankoja pihaan, lausui isäntä
hetken mietittyään. Mutta, Matti, meillä on se paha epäkohta, että
meidän puunhakijamme täytyy tuoda kuormansa samasta veräjänaukosta
pihaan, mistä meidän metsäkoiramme tulee pihaan, jatkoi hän
opastukseksi. Sen portin eteen hevonenkin johtaa.
-- No, ei mitään, kyllä selvitään. Olihan puhe, ettei suututa.
Ja Matti lähti puunrankoja hakemaan. Tultuaan takaisin Peikkolan
pihoille huomasikin hän, että edessä oli portti, jossa oli vain pieni
aukko keskellä. Mukana seurannut metsäkoira meni siitä läpi, mutta
hevonen ja kuorma eivät voineet siitä mitenkään mahtua. Mitäs nyt?
Matti otti ja pilstoi hevosen ja reen puineen pieniksi palasiksi ja
viskoi ne sellaisina aukosta pihapuolelle.
Isäntä kun tuli katsomaan ja näki hevosensa ja rekensä pikkupalasina
kauhistui hän ja kiljasi Matille:
-- No, Matti, mitenkä sinä olet minun hevoseni ja rekeni tuollaisiksi
pilstonut?
-- Ka, niinhän oli puhe, että kaikki on saatava pihapuolelle tuosta
pienestä aukosta. Muuten eivät mahtuneet. Ja toisekseenhan päätettiin,
ettei koskaan suututa, eikö isäntä muista sitä?
Muistihan isäntä hyvin sen eikä siis auttanut muu kuin jättää asia
siihen, tyytyä kohtaloonsa.
Kun asiasta oli täten selvitty, kysyi renki uutta työtä. Nyt sai hän
mennä pilkkomaan pihassa olevia puita pieniksi. -- Mutta, jatkoi
isäntä, meillä on tapana, että puut pilkotaan ummessa silmin.
-- Saman tekevä, kyllä selvitään. Onhan puhuttu, ettei suututa.
Ja hän kävi pilkkomaan pihassa olevia puita ummessa silmin.
Sattuipa siinä puuröykkiöllä olemaan Peikkolan vanha kissa, ja Matti
pilkkoi puiden ohella senkin, ummessa silmin kun oli, pieniksi
palasiksi palotteli.
Kun isäntä tuli työtä katsomaan ja näki vanhan kissansa pieninä
palasina kauhistui hän taas ja karjaisi:
-- No, Matti, mitä sinä olet taas tehnyt, vanhan nimikkokissani
pieniksi palasiksi palotellut?
-- Ka, enhän minä mistä nähnyt, kun työ piti tehdä ummessa silmin. Oisi
siinä saattanut mennä paloiksi vaikka isäntä itse. Ja toisekseen,
meillähän oli puhe, ettei suututa koskaan.
Ei siinä auttanut isännän muu kuin taas leppyä ja jättää asia silleen.
-- Entä mitäs työtä minä nyt saan?
-- No nyt minä lähden tästä perheineni kylille, niin että jos sinä
sillä aikaa siivoisit, puhdistaisit ja kuivaisit tuon koirani ja
punaisit sitten kaikki ulkorakennukseni. Mutta tee, niinkuin käskin.
-- Kyllä, kaikki täytän.
Peikko lähti perheineen kylille ja Matti kävi töihinsä.
Hän otti ja tappoi koiran, siivosi ja puhdisti sen ja pani aitan
seinälle kuivamaan. Sitten pisti hän tulen kaikkien ulkorakennusten
alle ja antoi niiden palaa ja punertua.
Peikko tuli kotiin tulipalon vielä vallitessa. Nähtyään asianlaidan
hyökkäsi hän raivoisana Matin luo ja kysyä jyristi:
-- Mitä sinä teet, mitä tuo merkitsee? Miksi poltat ulkohuoneitani?
-- Isäntähän käski minun ne punata. Ja eikö isäntä näe, että ne
paraillaan tulevat punaisiksi.
-- Kyllä minä sinulle... yritti peikko, mutta samassa huomasi hän
koiranraadon aitan seinällä ja kysyi:
-- Entä tuo? Mikä siinä?
-- Siinä on isännän koira siivottuna ja puhdistettuna ja kohta
kuivuneenakin.
-- Sinä ylenannettu, yritti peikon kärsivällisyys kokonaan loppua,
mutta silloin Matti tarttui hänen käteensä ja huomautti:
-- Kuule, isäntä, meillä oli semmoinen puhe, että... ei suututa
koskaan.
-- Niin, niin, myrisi peikko ja koetti niellä raivosanojaan. -- Niin,
niin, kyllä muistan, mutta kyllä sinäkin muistat näitä tekojasi.
Siitä alkain peikosta ja Matista tuli vihamiehet; peikko rupesi kaikin
tavoin etsimään tilaisuutta saada tappaa Matti. Mutta se ei voinut
käydä päinsä julki ja salayrityksiä vastaan oli Matti varulla.
Kerrankin kun peikko päätti lopettaa hänet kirveellä eräänä yönä, hänen
nukkuessaan, muutti Matti illalla varalta pois siitä makuupaikasta,
jättäen sijaansa voikirnun. Peikko tuli yöllä kirveineen makuupaikalle,
mutta kirves sattuikin kirnuun, ei Mattiin. Matti oli huomenna yhtä
elävä kuin ennenkin. Lopulta täytyi peikon päästää Matti pois
palveluksestaan -- hänestä kun ei ollut hänelle muuksi kuin harmiksi ja
vahingoksi. Kun oli tehty niin kiero sopimus.
Siitä lähtien loppuivat Matin ja peikon seikkailut. Peikko joutuu
muiden ihmisten kera tekemisiin -- millä tapaa, siitä kertovat
seuraavat sadut.
Peikko häissä.
Kerran oli peikko häissä. Hän söi ja joi siellä niinkuin peikko
konsanaan, monen miehen edestä. Häätalon väki jo rupesi katsomaan
kierosti häneen, pelkäämään, että hän syö kaikki talon varukset. Muukin
hääväki jo tahtoi päästä hänestä.
Mutta mitenkä hänestä päästäisiin, siinä kysymys. Peikko on peikko,
siitä ei vähällä pääse. Pahalla ei ollenkaan, hyvällä tuskin myöskään.
Onneksi sattui hän pöytäpuheina kertomaan, että hän ei pelkää mitään,
mutta kyllä käärmeitä. Niitä ja niiden sohinaa hän ei mitenkään siedä.
Ne ovat viimeisiä eläviä. Näin juhlainnossa hän ei ehkä niitäkään
pelkäisi, mutta kyllä muulloin. Näin hän puheli.
Silloin kannettiin äkkiä pihalta kimppu märkiä pajunvesoja tuvan uuniin
ja pistettiin niihin tuli. Ne syttyivät hyvin hitaasti, mutta kun ne
pääsivät paloon, paloivat ne kovasti ja kiihkeästi. Ja palaessaan ne
pitävät pahaa sohinaa ja rätinää.
Peikko oli parhaassa juonnin innossa, kohotteli haarikkaansa, keikutti
ruumistaan ja remusi pöydän päässä kuin pahamies konsanaan. Yhtäkkiä
kuuli hän tuon pajunvesojen synnyttämän sohinan ja rätinän tuvan
ovipuolelta. -- Mikä se, höristi hän korviaan, mikä sohina ja rätinä
se?
-- Ei suinkaan se mikään ole, arveli hääväki. Ei suinkaan se liene
käärmeiden sohina, eihän käärmeitä olisi mistä tupaan tullut.
-- Ei suinkaan, mistäs niitä tänne pirttiin, myönsi peikko, mutta
yhtäkaikki hänestä tuntui pahalta. Ei maistanut enää oikein rieska ja
viina. Hän oli levoton ja katseli pelonalaisena ympärilleen.
Yhtäkkiä sohina uunissa yltyi kovaksi paukkeeksi. Silloin peikko ei
kestänyt enää paikoillaan, vaan nousi pystyyn pöydän päässä ja rupesi
levottomasti silmäilemään ympärilleen. Ja kun joku paju uunissa
yhtäkkiä päästi pitkän pihisevän vihellyksen, silloin hän ei enää
siekaillut tuvassa, vaan lähti kiireen kautta pötkimään pois sieltä.
Ja hääväki pääsi rauhaan.
Peikko yöllisellä tarkastusretkellä.
[Tämänsisältöinen satu on jo painettuna tämän satusarjan ensi osassa
("Vanhan miehen kertomus"), mutta kun satu paremmin kuuluu tähän
yhteyteen, sovitetaan se tähän osaan, ja uuden painoksen mahdollisesti
ilmestyessä poistetaan se ensi osasta.]
Kerran teki peikon mieli lähteä tutkimaan ihmisasuntoa yöaikaan. Hän
arveli, että silloin, kun tuvissa kaikki nukkuvat, on niissä paljoa
rauhallisempaa ja vapaampaa liikuskella ja tehdä havaintoja, eikä
niissä silloin ole myöskään mitään vaaraa tarjolla.
Hän meni erääseen taloon kylän laidassa, laskeutui sen savupiipusta
keskelle lattiaa ja näki, että kaikki nukkuivat. Siis ei mitään vaaraa
eikä häiriötä, päätteli hän itsekseen ja rupesi liikuskelemaan tuvassa.
Mutta tuvassa sattui, paitsi ihmisiä, olemaan pässi, sika, kissa, kukko
ja pukki, viimemainittu kuitenkin eteisessä. Kun peikko saapui sisään
oli pässi pöydällä, sika lattialla penkin alla, kissa uuninliedellä ja
kukko avonaisessa häkissään oven vieressä. Ne olivat horrostilassa,
mutta yksikään ei nukkunut.
Kun peikko lähti liikuskelemaan, tuli hän ensiksi pöydän luo. Hämärässä
hän ei nähnyt pässiä ja rupesi kädellään sivelemään pöytää. Mutta kun
pässi kuuli käden liikettä pöydällä, heräsi hän horrostilastaan ja
päkkäsi yhtäkkiä sarvillaan peikkoa kovasti otsaan. Peikko säikähti
tästä ja pidellen otsaansa istuutui penkille pöydän viereen. Mutta sen
alla oli sika ja havaiten oudon jalan tulleen eteensä, purasi äkäsesti
sitä. Tästä peikko kimmastui yhä enemmän ja hyökkäsi jalkaansa pidellen
lieden luo. Mutta siellä kissa sähähti ja kävi raappimaan hänen
kasvojaan. Peikko ei enää tiennyt minne mennä, vaan töytäsi kohden
ovea. Siellä horroksestaan herännyt kukko kävi nokkimaan hänen
kuvettaan, pistelemään kuin suurella naskalilla. Peikko ei voinut jäädä
ovellekaan, vaan syöksi eteiseen. Mutta täällä antoi pukki hänelle
sellaisen päkkäyksen, että hän lensi monen sylen päähän pihamaalle.
Olipa se kovanonnen käynti peikko paralle, ja kun hän meni kotiinsa
kertoi hän kauhistuneena omaisilleen:
-- Olipa siellä nukkujia siellä tuvassa ja lempoko heidät lienee kaikki
herättänytkin! Kun menin pöydän ääreen, niin siellä räätäli saksillaan
töykkää otsaani, kun menin istumaan penkille, niin sieltä penkin alta
nikkari höylällään sipasee jalkaani ja kun menin lieden ääreen, niin
siellä emäntä raapasee kalavartaalla kasvojani, ja vihdoin kun rupean
lähtemään pois, niin ensin tuvan ovella mikä suutari pistänee kupeeseni
ja ulko-ovella isäntäkö vai mikä antanee sellaisen potkun, että lennän
monen sylen päähän pihamaalle. Kyllä se oli talo, kyllä se oli väkeä.
Enpä toista kertaa sinne nokkaani pistä!
Peikko tahtoi polttaa tupakkaa.
Osuipa peikko kerran miehen luo, joka poltti tupakkaa. Tapaus se oli
hänelle outo ja hauska. Hän tahtoi heti seurata esimerkkiä, panna
miehen tavoin piippuun ja ruveta polttamaan.
No, mies tahtoi olla hänellä apuna, hänen ottaessaan ensiaskeleitaan.
Hän lainasi hänelle piippunsa, täytti sen tupakalla, antoi suuhun ja
vetäsi tulen, jolla käski sytyttää. Mutta hän oli Matin kaimoja, suuri
kujeniekka ja keppostentekijä. Hän oli pannut piipun pohjaan, tupakkain
alle, ruutia, pannut aika panoksen.
Kun peikko sytytti piippunsa, räjähti ruuti piipussa ja lennätti sen
sekä tupakat kauvas ilmaan, mutta sai niistä myöskin peikon naama
osansa. Naama mustui pahanpäiväisesti ja peikko oli säikähdyksestä
aivan kuolla.
Eipä peikkoa haluttanut toista kertaa polttaa tupakkaa.
Peikko tahtoi oppia soittamaan,
Peikko kulki kerran erään riihen ohi, josta kuuli soittoa. Hän meni
riihen ovelle, näki siellä miehen soittavan kannelta, sanoi:
-- Ah, kuinka kauniisti soitat! Etkö minuakin opettaisi soittamaan?
-- Eipä sinusta tule soittajaa, kun sinulla on niin väärät sormet.
-- Ka, eikö niitä saisi suoriksi? Etkö sinä voisi niitä ojentaa?
Ojenna, veikkonen!
-- No, jos oisi ojentaa. Tulehan tänne!
Peikko tuli riiheen ja mies halkaisi kirveellä erään pölkynpään, pisti
kiilan halkeamaan ja sanoi peikolle:
-- Pistähän nyt sormesi tuonne kiilan alapuolelle, niin nähdään,
oikenevatko.
Peikko pisti. Silloin vetäsi mies kiilan pois halkeamasta. Halkeama
vetäytyi kiinni ja sormet jäivät väliin.
-- Voi, voi, huusi peikko.
-- Elä, veikkonen, voivota, opit paremmin soittamaan, lohdutti mies.
-- Kyllä minä näytän sinulle soittamisen, äkäytyi peikko ja hyökkäsi
miestä kohden. Mutta mies loikkasi pois tieltä lähitaloon. Peikko
arveli mennä sinnekin, mutta katsoi sitten parhaaksi kääntyä
kotipihoille päin, jossa pölkky hänen sormistaan irrotettiin.
Peikko käy kummituslinnassa.
Kerran peikko tapasi miehen, joka kysyi, onko peikko käynyt koskaan
kummituslinnassa.
-- En, vastasi peikko.
-- No, eikö lähdetä katsomaan. Olisi se hauska nähdä. Etenkin eräs
salainen kuilunsuu sen pohjalla.
-- No, mennään vain katsomaan.
Mentiin sitä hauskaa kummituslinnaa katsomaan. Tultiin maanalaiseen
luolaan ja ruvettiin siellä, pimeässä ja louhuisessa sokkelossa,
liikuskelemaan. Mies opasti kompastelevaa peikkoa.
Tultiin vihdoin sille salaiselle kuilunsuulle. Mies sanoi: tässä se on,
Pitää olla varovainen siihen kurkistaessa. Jos kurkistaa siihen, näkee
sen pohjalta valoa ja kultaa ja muuta hyvää.
Peikko tahtoi sinne kurkistaa. Mies auttoi häntä toisella kädellään.
Mutta toisella toimi hän omissa tarkotuksissaan. Siellä luolan suulla,
juuri sillä kohdalla, mihin parta kurkistaessa asettui, oli halaistu
kanto, siinä valmiiksi lyöty kiila. Mies kopeloi toisella kädellään
sitä kantoa ja samalla peikon partaa. Saatuaan parran halkeaman sisään
vetäsi hän kiilan pois kannosta. Ja sanoi: nyt se näkyy se valo sieltä
kuilun pohjalta ja ne kullat. Katsele vain rauhassa niitä, minun täytyy
lähteä pois.
Ja mies lähti, peikko jäi. Mutta kun peikko rupesi lähtemään -- turhaan
etsittyään silmillään valonhohdetta kuilun pohjalta -- ei hän
päässytkään nousemaan, parta oli kiinni. Hän äkkäsi juonen ja rupesi
kovasti huutamaan. Mutta mitäs se auttoi? Parta ei päässyt, kukaan ei
tullut auttamaan.
Vihdoin hänen täytyi ruveta teräväin kivien avulla partajouhiaan
katkomaan. Saikin hän ne lopulta katkotuksi ja silloin vasta, monen
katkeran hetken perästä, pääsi peikko parka pintehistään.
Peikko antaa kullata partansa.
Peikon parta joutui toisenkin kerran pahaan pinteeseen.
Hän näki kerran eräällä miehellä ylen kauniin, punakellervän parran, ja
hän kysyi:
-- Mitenkä sinä olet saanut noin kauniin parran?
-- Minä kultasin sen.
-- Etkö, veikkonen, kultaisi minunkin partaani?, kysyi hän ihastuen.
-- No, jos olisi tehdä tuo.
Ja mies otti suuren padan tervaa ja pikeä ja pani ne kiehumaan. Kun ne
olivat kiehuneet sanoi hän peikolle:
-- Pistä nyt partasi tuohon, elä kuitenkaan ihan juureen asti. Pidä
siinä sitten sinnes, kunnes keitos jäähtyy -- silloin vetäse ja partasi
on kullanvärinen niinkuin minunkin.
-- Hyvä on, lausui peikko, pisti partansa pataan ja rupesi sitä siinä
pitämään. Piti, piti siinä, kunnes keitos jäähtyi, oikein kovaksi kävi.
-- Mies meni sillä välin pois.
Nyt vetäsi peikko parran pois padasta. Mutta eipä se lähtenytkään, oli
tarttunut kovettuneesen pikeen. Nyki, nyki sitä, mutta turhaan.
Silloin huomasi peikko joutuneensa taas kerran petoksen esineeksi,
mutta eipä hänen auttanut nytkään muu kuin ryhtyä entisin kiduttavin
keinoin päästämään partaa pois kattilasta.
Peikko pyrkii sepän pajaan.
Erään kerran tahtoi peikko päästä sepän pajaan. Mutta hän oli
jolloinkin tehnyt kiusaa sepälle ja tämä tahtoi kostaa: ei päästänyt
häntä pajaan. Tai ei suorastaan kieltänyt, vaan teki hänelle seuraavan
ehdotuksen:
-- Katso; siinä keskellä ovea on pieni reikä. Jos olet oikea peikko,
niin tule siitä sisään. Miks'et tulisi, tule!
Peikko yrittikin sitä konstia. Mutta oven taakse, sen pienen reiän
kohdalle, seppä asetti pyssyn, jonka latasi puuluodeilla. Kun peikko
yritti tulla siitä pienestä reijästä sisään, laukasi seppä pyssynsä ja
peikko lensi puolenkymmenen sylen päähän selälleen sen panoksen
voimasta.