Marina ja Nikita (astuu ensin allapäin, huitoen käsiään ja
jupisten itsekseen).
_Marina_. Ja miten synkännäköinen hän on!
_Nikita_. (Huomaa ja tuntee Marinan.) Marina! Ystäväni, Marina kulta!
Mitäs sinä tahdot?
_Marina_. Ukkoani tulin hakemaan.
_Nikita_. Miks’et tullut häihin? Olisit katsellut, ja nauranut minulle.
_Marina_. Mitäs minulla on nauramista? Miestäni vain tulin hakemaan.
_Nikita_. Voi, Marina kulta. (Tahtoo syleillä häntä.)
_Marina_. (Vihaisesti väistyen.) Anna olla, Nikita, tuo tapa! Se aika on
ollut ja mennyt. Nyt tulin miestäni hakemaan. Teilläkö hän on, vai?
_Nikita_. Eikö siis saa entistä aikaa enää muistella? Etkö anna?
_Marina_. Mitäpä siitä on muistelemista. Se on ollut ja mennyt.
_Nikita_. Ja ei saa palautetuksi, vai?
_Marina_. Eikä saa. Vaan mitä varten sinä sieltä pois tulit? Isäntä olet,
ja läksit häistä pois.
_Nikita_. (istuutuu oljille.) Mitäkö varten läksin? Voi, jospa sinä
tietäisit!... Ikävä minun on, Marina, niin ikävä, ett'ei silmäni enää
voi mitään nähdä. Nousin pöydästä ja läksin, pois ihmisten näkyvistä
läksin, ett’en ketään näkisi.
_Marina_. (Menee lähemmäksi häntä.) Miksikä niin?
_Nikita_. Siksi, ett’en syödessä syö, en juodessa juo enkä maatessa
nuku. Voi, niin inhottaa, niin inhottaa minua! Ja ennen kaikkia se,
Marina kulta, että yksin olen eikä ole kenen kanssa suruani vaimentaa
voisin.
_Marina_. Ilman surutta, Nikita, ei ole elämää. Minäkin olen suruni
kyyneleisiin haihduttanut.
_Nikita_. Sitäkö sinä tuota entistä, mennyttä tarkoitat? Voi, ystäväni,
sinä olet sen jo haihduksiin itkenyt, vaan nyt on minun aikani tulkit!
_Marina_. No, miten nyt niin?
_Nikita_. Koko elämäni on minulle vastenmieliseksi käynyt. Itsekin
olen itselleni vastenmieliseksi käynyt. Voi, Marina, et osannut minua
käsissäsi pitää, vaan hukutit minut ja itsesi myös! Sillä mitäs elämää
tämä on?
_Marina_. (Seisoo vajan luona, itkee ja koettaa pidättää itkuaan.) Minä,
Nikita, en voi elämääni valittaa. Suokoon Jumala semmoista jokaiselle!
Minä en voi nurkua. Minä tunnustin silloin miehelleni kaikki ja hän
antoi anteeksi, eikä soimaa minua nyt. Minä en voi elämääni pahaksua.
Mieheni on hiljainen, jommoista itselleni toivottelin. Minä hänen
lapsiansa puen ja pesen! Ja hän minua myöskin hellii. Mitäpä sitte
valittaisin? Jumala näkyy niin säätäneen. Entäs sinun elämäsi? Sinähän
rikkaudessa elät...
_Nikita_. Minun elämäni!... Häitä vain en tahdo häiritä, muuten kyllä
tuosta ottaisin nuoran, tämän näin (ottaa oljista käsiinsä nuoran)
ja heittäisin tuon orren yli, valmistaisin kelpo silmukan, kiipeisin
orrelle ja syöksisin pääni silmukkaan. Semmoinen se minun elämäni on.
_Marina_. Mitä sinä! Elä Jumalan tähden!
_Nikita_. Luuletko minun leikkiä laskevan? Tahi päissäni olevan? En
ole päissäni. Humala ei minuun enää ota. Vaan kaiho, se se minut on
masentanut, niin tuiki masentanut, ett'ei enää mikään minua miellytä!
Voi, Marina kulta, sinun kanssasi vain oli elämäni elämää; muistatko
kuinka tehtaalla yöt hauskasti hupenivat?
_Marina_. Nikita elä ärrytä vanhaa haavaa! Minä olen laillisissa
naimisissa ja niin olet sinäkin. Syntini on anteeksi annettu, elä sitte
enää entisiä esille kaiva...
_Nikita_. Mitäs minä sydämmelleni voin? Minne pääsen minä pakoon?
_Marina_. Mitäkö voit! Vaimohan sinulla on, elä sitte muita himoitse,
vaan pidä omasi. Kun kerran Anisjaan rakastuit, niin rakastakin
sitte häntä.
_Nikita_. Se Anisja, se on minulle karvasta karvaampi; hän on jalkani
kahleihin kietonut.
_Marina_. Vaimo kuin vaimo, olipa sitte minkälainen hyvänsä... Ja mitä
se puhumisesta paranee! Mene ennemmin vieraiden luo ja lähetä mieheni
tänne.
_Nikita_. Voi, jospa sinä tietäisit kaikki... Vaan mitä siitä haastaa!