Nikita ja Anisja.
_Anisja_. Voi minua poloista! Ei se sitä ilman aikojaan sanonut: vaan
näköjään jotakin ajatteli. (Menee Nikitan hio.) Mitäs sinä sanoit, että
rahat ovat lattiassa, kun eivät ole.
_Nikita_. (Ei vastaa, vaan itkee.) En mitään pahaa ole häneltä saanut,
vaan paljasta hyvää. Ja mitä olenkaan tehnyt!
_Anisja_. Ole tuossa! Missä rahat ovat?
_Nikita_. (Vihaisesti.) Mistä minä tiedän. Etsi itse!
_Anisja_. Kovinpa olet sääliväinen!
_Nikita_. Sääli minun on häntä, kovin sääli. Kuinka hän itki! O—oh!
_Anisja_. Senkös nyt kävi sääliksi, ja vielä ketä! Koirana se on sinua
kohdellut, vastikään vielä käski pellolle ajamaan. Säälisit ennemmin
minua.
_Nikita_. Mitä sinussa on säälimistä?
_Anisja_. Kuolee ja rahat piiloittaa...
_Nikita_. Eikä piiloita...
_Anisja_. Voi, Nikita! Hän lähetti sisartaan hakemaan; tahtoo, näet,
hänelle antaa. Hukka meidät perii! Kuinka sitä eletään, jos hän antaa
rahat pois. Pellolle ajavat minutkin! Tekisit edes sinä jotakin.
Sanoithan hänen eilen parvelle kiivenneen.
_Nikita_. Näin kyllä hänen sieltä tulevan, vaan minne hän rahat pisti,
sitä en tiedä.
_Anisja_. Voi minun päiviäni! Menenpähän sieltä etsimään. (Nikita
vetäytyy syrjään.)