Anisja ja Matrjona.
_Matrjona_. (Puhuu tavallisella äänellä naapurinaisen poistuessa.) Kun,
näetsen, tyttö nyt on naitettu, niin ei ainakaan minun ukkohölmöni
enää Nikitaa ajattele. (Muuttaa yht’äkkiä äänensä kuiskeeksi.) Jo meni
pois! (Kuiskaten.) Niin no, oletko sitä teetä juottanut, vai?
_Anisja_. Voi, elä muistelekaan! Kuolkoon ennen itsestään! Ja eihän
se siitä kuitenkaan kuole; syntiä vain teen. Voi minun päiviäni! Minkä
tautta annoitkaan minulle niitä pulveria?
_Matrjona_. Mitäs pulvereista?! Nehän, hyvä ihminen, ovat unipulveria;
miks’ei niitä sitte antaisi? Ei niistä mitään pahaa lähde.
_Anisja_. Enhän minä niitä unipulveria tarkoita, vaan niitä valkoisia.
_Matrjona_. No, ne on, mansikkani, lääkepulveria.
_Anisja_. (Huoahtaa.) Tiedän; mutta pelottaa. Ihan se on saanut minut
tuskistumaan.
_Matrjona_. Jokos olet paljonkin käyttänyt?
_Anisja_. Kahdesti olen antanut.
_Matrjona_. No, eikös tuntunut mitään?
_Anisja_. Itse kosketin huulillani teehen, ei kuin pikkuruisen
karvasteli. Vaan hän joi kaikki teen kanssa ja sanoi, että "ei
maistu minulle teekään". Siihen minä, että "sairaasta tuntuu kaikki
karvaalta". Mutta voi kun se minusta oli kamalaa, Matrjona kulta.
_Matrjona_. Mitä tuota ajattelee! Pahempi vain on ajatella.
_Anisja_. Parempi olisi ollut, ett’et olisi niitä antanutkaan minulle
ja syntiin saattanut. Kun muistelen, niin oikein sydäntä vihloo.
Miksikä ne annoitkaan minulle?!
_Matrjona_. Mitä sinä nyt, mansikkani! Ole jo, Herran nimessä! Mitä sinä
minun päälleni lykkäät? Eläkä sinä, hyvä ihminen, syytöntä syytä! Jos
mitä tulee, niin olen minä viaton enkä tiedä mistään tään taivaallista,
— ristiä suutelen sen päälle, ett’en ole mitään pulveria antanut enkä
ole kuullut enkä nähnyt, mitä pulveria ne ovatkaan. Ajattelehan sinä,
hyvä ihminen, itse. Me tässä tuonnoin vielä sinusta haastettiin,
että kylläpä se raukka vaivaa näkee. Tytärlentämä on hupelo ja mies
lahonnut kuin kanto. Semmoisessa elämässä sitä tekee jos mitä.
_Anisja_. Enhän minä kielläkään. Ja minun asemassani on valmis
pahempaankin: joko hirteen menemään tahi hänet kuoliaaksi kuristamaan.
Sillä mitäs elämää tämä on?
_Matrjona_. Sitähän se on. — Aikaa ei ole avosuin töllistellä. Ja oli
miten oli, niin pitää rahoja etsiä ja antaa hänen sitä teetä juoda.
_Anisja_. Voi minua poloista! En tiedä, mitä tehdä, ja kovin
pelottaakin. Kunpa ennen kuolisi itsestään. Sillä en tahtoisi sitä
sielulleni ottaa.
_Matrjona_. (Vihaisesti.) Vaan miks’ei se rahoja ilmoita? Vai aikooko
se ne mukaansa ottaa eikä kellekään antaa? Onkos se hyvin tehty?
Armahtakoon Herra, semmoiset rahat ja suotta aikojaan hukkaan menevät.
Eikös se sitte ole synti? Mitäs hän sitte tekee? Vai katsellako vain
häntä pitää?
_Anisja_. Enpä tiedä enää itsekään. Ihan se on saanut tuskistumaan
minut.
_Matrjona_. Mitä et tiedä? Asiahan on selvä. Jos nyt teet erehdyksen,
niin tulet sitä ikäsi katumaan. Hän antaa sisarelleen rahat ja sinä
jäät ilman.
_Anisja_. Voi, voi, sitähän se lähetti hakemaan — pitää mennä.
_Matrjona_. Elä nyt sitä kiirehdi, vaan pane ensi asiaksesi samovaari
kiehumaan. Juotetaan sitte hänelle teetä ja etsitään rahat yhdessä.
Kyllä maar’ ne käsiimme saadaan.
_Anisja_ Voi, kun ei vain mitään tapahtuisi.
_Matrjona_. Ka mitä sitte? Voiko katsella vain? Ja silmilläsikö sinä
vain rahoja koskettelet käsiin ottamatta? Tee sitte, niinkuin tahdot.
_Anisja_. Menenpähän sitte ja panen samovaarin kiehumaan.
_Matrjona_. Mene, mansikkani, ja tee niinkuin tehdä pitää, ett’ei
perästäpäin katua tarvitsisi. Se on oikein. (Anisja aikoo poistua.
Matrjona kutsuu takaisin.) Yksi asia vain. Nikitalle elä haasta mitään!
Hän on hölmö. Jumala varjelkoon, jos hän saapi pulvereista tiedon.
Hän voi tehdä, Jumala tiesi, mitä, sillä hän on kovin sääliväinen.
Ennen aikaan hän, näetsen, ei ottanut kanaakaan tappaakseen. Elä
haasta hänelle! Hukka perii, sillä hän ei sitä ymmärrä. (Pysähtyy
kauhistuneena, kun Pjotr näytäkse kynnyksellä.)