Samat ja Kuoma (kulkee tuvan ohi ja kuuntelee sisästä kuuluvaa
huutoa. Anisjalle.)
_Kuoma_. Kuulehan, Anisja! Anisja! — Sinun miehesi siellä taitaa huutaa.
_Anisja_. Se niinikään aina yskii, ikäänkuin huutaisi. Kovin jo on
huono.
_Kuoma_. (Lähestyen Matrjonaa.) Terveeks’, muori kulta! Mistä kaukaa nyt
tullaan?
_Matrjona_. Kotoa, kultaseni. Poikaani tulin tervehtimään. Ja puseroita
toin. Aina sitä, näetsen, lapsikultaansa kaipaa.
_Kuoma_. Sitähän se on. (Anisjalle.) Luulin jo pitävän laudoille panna,
vaan aikaistapa näkyi olevan.
_Anisja_. Minnepä sitä on kiire?
_Matrjona_. Jokos sille on ehtoollinen annettu?
_Anisja_. Mitenkäs; eilen kävi pappi.
_Kuoma_. Jo minäkin, kultaseni, katselin eilen, että missähän siinä vielä
henki pysyy! Niin on kovin kuihtunut. Ja muutamia päiviä sitte ihan jo
lähtöä teki ja pyhäin kuvain eteen pantiin. Jo itkemäänkin ja pesemään
aiottiin ruveta.
_Anisja_. Vaan virkosi, ja nousi ylös. Nyt se taaskin siellä kuleksii.
_Matrjona_. Ai’ottekos viimeistä voitelusta sille antaa, vai?
_Anisja_. Tahtovathan ne ihmiset. Jos elää, niin ai’otaanhan sitä
huomenna lähettää pappia hakemaan.
_Kuoma_. Voi, Anisja kulta! Kyllä maar’ sinun tulee ikävä? Eikä sitä
syyttä sanota, että "ei sen mieli mettä keitä, joka on suuressa
surussa".
_Anisja_. No, vielä häntä puhuu.
_Kuoma_. Arvaahan tuon, kun se jo koko vuoden on hengenhieverissä.
Siinähän sitä on käsin sidottu.
_Matrjona_. Katkeraahan se on leskenkin elämä. Nuorena kyllä menettää,
vaan kukapa häntä vanhoilla päivillä säälii. Sillä ei vanhasta ole
myöden eikä säästäen. Niin tässä on minunkin laita. Pitkänkö matkan
olen kulkenut, niin olen jo ihan uuvuksissa, jalat jären turruksissa.
Vaan missä poikani on?
_Anisja_. Kyntämässä on. Mutta käyhän tupaan, niin pannaan samovaari
kiehumaan ja teellä luontoa lievitellään.
_Matrjona_. (Istuutuu.) Kylläpä olenkin uuvuksissa. Vaan mitä siihen
viimeiseen voitelukseen tulee, niin se on ihan välttämätöntä. Niinhän
ne ihmiset sanovat, että siitä on sielullekin hyötyä.
_Anisja_. Kyllä, huomenna lähetetään.
_Matrjona_. No niin, parasta se on. — Meillä taas, kultaseni, oli häät
_Kuoma_. Vai niin! Näinkö keväällä?
_Matrjona_. Eipä se sananlasku, näköjään, näy suotta totta sanovan,
että malttaa köyhä keittää, vaan ei malta jäähdyttää, ja niin sen on
naidessakin. Semjon Matvejitsh’han se Marinan otti.
_Anisja_. Löysipäs se tyttö onnensa!
_Kuoma_. Leskimies varmaan, jonka lastenhoitajaksi rupesi?
_Matrjona_. Neljä sillä on lasta. Kukas oikea ihminen hänet olisi
ottanut! No niin, sen tautta hän Marinan naikin. Ja se tietysti
mielellään sille meni. Viinaa, näetsen, ryypättiin, niin että vähän
maahankin läikähti, kun ei ollut lasi luja.
_Kuoma_. Sitäkös! Vai semmoinen huhu? No, onkos mies varakas, vai?
_Matrjona_. Siinäpähän nuo elää toistaiseksi.
_Kuoma_. Tottahan se on, että kukapa muu juuri lasten hoitajaksi menee.
Niinkuin täällä esimerkiksi on tuo Miihka. Mies, näetsen, kyllä...
_Miehen ääni_. Marfa hoi, minnekä sinä, senkin vietävä, menit? Tule
lehmää ajamaan. (Naapurinainen menee pois.)