Anisja ja Matrjona (tulee, keppi kädessä ja matkapussi selässä).
_Matrjona_. Jumala antakoon hyvää päivää, mansikkani.
_Anisja_. (Katsoo ympärilleen, jättää työnsä ja lyö kämmenensä yhteen
ilosta.) No, tätäpäs en odottanut, Matrjona kulta. Jopas lähetti Jumala
hyvän vieraan oikeaan aikaan.
_Matrjona_. Mikäs nyt on sitte?
_Anisja_. Ihan on mulla pää mennä sekaisin. — Semmoinen tuska!
_Matrjona_. Vielähän sen sanotaan elossa olevan.
_Anisja_. Elä puhukaan. Ei se ole elävä eikä kuollut.
_Matrjona_. Entäs rahat, onkos se ne kelle antanut?
_Anisja_. Just’ikään sisartaan, Marfaa, tahtoi hakemaan. Varmaan
rahojen takia.
_Matrjona_. Se on selvä. Vaan eikö lie antanut kelle jo tietämättäsi?
_Anisja_. Eikä ole. Minä vartioin häntä kuin haukka.
_Matrjona_. Missäs ne sitte ovat?
_Anisja_. Ei sano. Enkä saa mitenkään selkoa. Minne kätkenee paikasta
toiseen. Enkä Akulinaltakaan saa mitään tehdyksi. Hupero huperokseen,
vaan yhä kuitenkin vaanii ja vartioi. Voi minun päiviäni! Ihan olen jo
tuskastunut!
_Matrjona_. Voi, mansikkani, kyllä se ne rahat antaa pois käsistäsi,
niin että ikipäiväsi saat niitä ikävöidä. Ja talosta sinut vielä
ilman mitään pois työntävät. Olet koko ikäsi, kultaseni, kuluttanut
miehen parissa, jota et ole rakastanut, ja sitte saat vielä leskenä
keppikerjäläisenä kuleskella.
_Anisja_. Elä puhukaan, kultaseni. Sydämmeni on pakahtua, en tiedä
mitä tehdä eikä ole kenen kanssa neuvotella. Nikitalle kyliä haastoin,
vaan se pelkää asiaan ryhtyä. Sanoi vain minulle eilen, että lattiaan
ne ovat piiloitetut.
_Matrjona_. No, etsitkö?
_Anisja_. En voinut, — itse oli siellä. Huomaan, että se niitä milloin
luonaan kantaa, milloin muualla piilossa pitää.
_Matrjona_. Muista vain se, tyttöseni, että jos kerran hairinko
tapahtuu, niin et kuuna päivinä saa sitä korjatuksi. (Kuiskaten.) No,
oletko sitä väkevää teetä antanut, vai?
_Anisja_. Voi tokisen! (Aikoo vastata, mutta huomaa naapurimuijan ja
vaikenee.)