»Ei. Hän meni käymään kotonaan Uuhimäellä.»
»Vai niin.» Käänsin selkäni ja katselin vanhaa Viipuria, johon
parhaillaan porhalsimme.
»Oikeastaan vaimoni ei tiedä tästä matkastani mitään», selitti E. Kr.
epäkohteliaalle selälleni.
»Vai niin.»
»Sinä kai jatkat matkaa aamujunassa Siirilään?»
»En. Ajattelin mennä vasta iltajunassa.»
»Sitten voimme matkustaa yhtä matkaa. Iltajunassa minäkin menen.»
»Ehkä.»
»Mitähän jos menisimme ensiksi Espilään aamiaiselle?»
»Kiitos. Valitettavasti olen luvannut heti mennä tuttavani luo.»
»Päivälliselle voit ainakin tulla?»
»Kiitos!...»
Onneksi työntäytyi seuraavasta kopista ulos käytävän täyttävä herra.
Tämän elävän barrikadin selän turvissa otin matkalaukkuni. Asemalla
hävisin sinne, minne on miehiltä pääsy kielletty.
Matkaani jatkoin aamujunassa Siirilään. Viipurissa minulla ei ole
minkäänkarvaisia tuttavia.
»Missä herra konttoripäällikkö piileksii?» kyselin viattomana
työtovereiltani, kun puolenpäivän aikana menin konttoriin itseäni
näyttämään.
»Anoppi-muoriaan meni tervehtimään, rouvaansa kotia noutamaan», vastasi
konttorin sekakuoro.
»Vai niin!»
»Alapa nyt kertoa Helsingin kuulumisia. Koponen on v. t.
konttoripäällikkö. Hänestä ei huoli piitata mitään!»
En viitsi tähän valheitani ikuistaa.
"Niin maailma täynnä on vilppiä,
kovin usein oon huomannut sen.
Se rikkaita, köyhiä kahlehtii.
Mistä uskotun löytänen?"
Tämä värssy ei ole minun neroni tuote. Se vain putkahti esiin
muististani sopivaksi ja aatteelliseksi peräkaneetiksi tähän
vaatimattomaan tekstiin.
29.
Jäljennän tähän kirjeen, jonka tänään pitkän mietinnän ja harkinnan
jälkeen vien postivaunun kylkeen. Kolmen kilometrin kävelymatka
edestakaisin edistää terveyttä, siksi en jätä kirjettä parinkymmenen
askelen päässä olevaan postilaatikkoon.
Siirilä, 3 p. jouluk. 192..
Tohtorinrouva Friberg.
Suokaa anteeksi, hyvä rouva, että rohkenen vaivata Teitä. Asiani on
tärkeä, siksi katson sen voivani tehdä.
Ettei tämän kirjoittajan nimi tuottaisi Teille turhaa muistelemista,
ilmoitan kuka olen. Te muistatte kai sen pienen tytön, joka leikki
puutarhassa Sadun kanssa. Saman tytön Te koulutitte ja myöhemmin
toimititte hänelle paikan Ahon liikkeeseen. Se tyttö olen minä, Varpu
Vapaa.
Kohtalon oikku lennätti minut Siirilään. Seurustelin paljon Sadun
kanssa. Te ette sitä tietänyt, sillä pyysin Satua, ettei hän kertoisi
minusta Teille. Miksi? En voi sitä tässä kertoa.
Olimme Sadun kanssa ystävät edelleenkin. Niinpä hän pyysi minua
huolehtimaan lapsistaan, kun hän ei itse sitä enää voinut tehdä.
Lupasin.
Nyt on tämä lupaukseni käynyt minulle raskaaksi.
Kuten tiedätte, on lasten isänäiti, rouva Äyrämö, äskettäin kuollut,
ja lapset joutuivat tänne äitipuolensa hoitoon.
Rouva Aina-Siviä Äyrämö ei ole hyvä äitipuoli. Asun herrasväki Äyrämön
kanssa samassa talossa ja voin selvästi huoneihini kuulla tapauksia
seinäni takaa.
Kun maisteri Äyrämö on kotosalla, on lapsilla siedettävä olo.
Kun maisteri on poissa, näyttelee rouva syöjättären osaa.
Lapsi-raukat pelkäävät äitipuoltaan ja pakenevat. Pari palvelijaa
on saanut lähtöpassit, kun ovat uskaltaneet suojella lapsia rouvan
»kasvatustoimenpiteiltä».
En tahdo ollenkaan tässä mainita siitä erimielisyydestä, mikä herralla
ja rouvalla on lapsista.
Niin hunajaisia kuin rouva Äyrämön puheet Sadusta ja tämän lapsista
ovatkin, ovat ne valheita. Hän vihaa heitä.
Voitte uskoa, hyvä rouva, että äärimmäinen hätä on pakottanut minut
turvautumaan tähän keinoon.
En jaksa nähdä lasten pelkoa ja hätää. Lupaukseni painaa kivenä
mieltäni.
Te ymmärrätte minut, hyvä rouva. En voi sotkeutua muuten mitenkään
vieraan perheen asioihin. Rouva Äyrämö on jo ilman sitäkin vihainen
minulle, kun lapset ovat kiintyneet minuun. Nykyisin hän ei salli
lasten tulla ollenkaan luokseni.
Jospa tohtorinrouva kutsuisi lapset luokseen! He ovat terveitä,
reippaita lapsia ja varmaan viihtyisivät mainiosti isovanhempiensa
luona. Heistä on vain iloa.
Harras pyyntöni on, että tämä juorukirje jäisi meidän väliseksi
salaisuudeksi.