Varpu Vapaa.
29.
Viikon kuluttua tuli tohtori Friberg vieraisille Siirilään. Mennessään
hän vei lapset Uuhimäelle.
»Miten minulla onkaan niitä kultasia ikävä», ruinaa ja ruikuttaa rouva
Aho-Äyrämö toisille rouville. Ja minun täytyy hymyillen kuunnella
tuota, vaikka mieleni tekisi potkaista häntä leukaan.
Miehelleen hän sentään rehellisesti tunnusti, että »on hauskaa, kun
parkuvat riitakapulat ovat poissa».
Minulle hän sanoa paukautti eilen:
»Ihmettelen, miks’ei Asser sinua nainut, kun kuulemma olet hänen
leskenä ollessaan uhrautuvaisesti hänen lapsiaan hoitanut.»
»Sitä on luullakseni paras kysyä mieheltäsi», vastasin käverästi.
»Mahtoi sinua kovasti harmittaa, kun huomasit turhaan ponnistelleesi.»
»Vannon, että harmitti kamalasti.»
»Varpu, sinä olet ivallisen näköinen!»
»Tiedäthän, että mahdan ivallisuudelleni yhtä vähän kuin sinä
herttaisuudellesi. Ne lienevät meissä synnynnäisiä lahjoja.»
»Varpu, sinä taidat vieläkin rakastaa Asseria?»
»Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, neuvotaan raamatussa. Miehesi
on lähimmäiseni ja sinä myös.»
Tein täyskäännöksen ja marssin matkoihini, sillä kärsivällisyyteni ei
ole ohjasnuorasta lopultakaan.
30.
On minulla Siirilässä vihamieskin. Rouva Leimu. Hän ei jaksa
kärsiä minun pientä olemustani lähellään. Jos satun hänen kanssaan
samaan kylään, lähtee hän mielenosoituksellisesti pois. Onneksi
konttoristineiti ei ole yhteiskunnallisesti niin tärkeä henkilö kuin
insinöörinrouva, joten hänet voidaan tarpeen vaatiessa ilman muuta
syrjäyttää.
Miestään rouva Leimu vartioi kuin koira luuta. Rouva-parka on tehnyt
itsensä vallan naurettavaksi juostessaan vartioimassa miestään tämän
työssäkin ollessa. Iltapäivin ja vapaahetkinä ei tule kysymykseenkään,
että herra saisi yksin lähteä kylään. Ei. Pysy kotona tai ota rouva
mukaan.
Luulikohan Leimu saavansa minusta huonomman vaimon kuin perhetyttärestä?
Tänään sain kuulla, että rouva Leimu oli pyytänyt konttoripäällikköä
erottamaan minut konttorista. Mutta ei edes vanha rakkaus auttanut.
Konttoripäällikkö oli kuivasti huomauttanut, että aikoiko rouva laskea
kaikki Siirilän miehet tohvelinsa alle, eikö hänelle yksi nöyrä orja
riittänyt.
Jokohan lämmitetään Siirilässä minulle, poloisen pojalle, niin kuuma
sauna, että on parasta lähteä käpälämäkeen koko paikkakunnalta.
31.
Tämä on kertomus Siirilän herrasväen naamiaisista ja niiden
seurauksista.
Siirilän herrasväki päätti viettää laskiaissunnuntain ilossa,
nautinnossa ja elämänkoreudessa. Se päätti pitää naamiaiset. Naamion
turvissa voi näet riemuita vapaammin kuin omalla naamallaan.
Naamiaisiin pääsivät vain harvat ja valitut. Ne eivät olleet siis
mitkään julkiset kemut.
Rouva Aho-Äyrämö oli naamiaisten akseli ja napa, jonka ympärillä kaikki
pyöri. Hänen uskollisina apulaisinaan hyörivät tohtorin ja apteekkarin
rouvat, rouva Leimu ja puolikymmentä neitoa, perhetyttöjä. Naimattomat
herrat olivat työjuhtina ynnä insinööri Leimu, jota rouvansa ei voinut
jättää yksikseen.
Kahteen viikkoon ei Siirilässä puhuttu muusta kuin naamiaisista.
Laskiaissunnuntain aattona pakkasin matkalaukkuni koko Siirilän
ihmeeksi.
»Matkustan Viipuriin tuttavani häihin», valehtelin reilusti kaikille.
»Etkö aio ollenkaan tulla naamiaisiin?»
»En. Siirilän rouvat saavat kerran nauttia täysin siemauksin onnestaan.»
Kun Viipurin juna porhalsi asemalle, en ollut uskoa enää näköelimiäni
ja kuuloluitani. Rouva Leimu tuli asemakonttorista suoraan minua
puhuttelemaan.
»Päivää, neiti Vapaa! Matkustatteko pois?» Ikäänkuin se kelmi ei olisi
jo asemakonttorissa lipunmyyjältä ottanut selvää matkani määrästäkin!
»Matkustan.»
»Ettekö sentään tule naamiaisiimme huomenna? Siellä on varmasti
hauskaa.»
»Valitan, mutta en ehdi. Tulen vasta maanantaiaamuna takaisin.»
Rouvan naama loisti hyvästä mielestä kuin kuparikattilan kylki.
Pääsipäs hän kerrankin eroon kiusanhengestään. Huomenna ilo ilolle
tuntuisi. Ei tarvitsisi miestään paimentaa, ei pelätä tämän kaihoisasti
muita katselevan. Oli Vapaalla sentään hiukan tervettä järkeä.
Olisi rouvan kattilankirkas naama pahasti nokimustaksi synkistynyt, jos
hän olisi jollakin tavalla aavistanut Viipurin häihin menijän nousevan
jo seuraavalla asemalla pois. Matkalippu minulla oli kyllä Viipuriin,
sillä rouva Leimun pettäminen vaati rahallisia menoja.
Kävelin pari kilometriä matkalaukkuineni ja tulin erääseen taloon. Olen
siinä talossa välisti käynyt lepuuttelemassa »hermojani». Talossa on
kokoiseni ja ikäiseni tytär. Hän on hyvin iloinen, hyvin mukava tyttö.
Minua pidettiin talossa kuin piispaa pappilassa. Syötiin, juotiin,
tarinoitiin, kylvettiin ja käytiin levolle. Laskiaissunnuntaina pantiin
varsa valjaihin, ja minä kokoiseni ja ikäiseni, iloisen, mukavan
talontyttären kanssa kävin laskiaista ajamassa.
Semmoiset ne »häät Viipurissa» todellisuudessa olivat.
* * * * *
Siirilän seuratalo oli komeasti valaistu sisältä ja ulkoa. Kun Demoni
ja Nunna tulivat sinne, kuhisi talo vieraita täynnä. Demoni-parka
luuli ensin tulleensa taivaan esipihaan, niin oli rouvien onnistunut
pahvipylväillä muuttaa huoneisto. Siellä oli salaperäisiä komeroita
mitä salaperäisimpine valaistuksineen. Loistavapukuiset naamiot
leijailivat paikasta toiseen. Soittoa, laulua, puheensorinaa, naurua,
tanssia, — simaa —, suudelmia pimentopaikoissa.
Valkea Nunna ja punainen, pitkähäntäinen Demoni, jonka puku välähteli
kuin salama, pyörähtelivät joukon jatkona, mutta aina vain keskenään.
Jos joku rohkea kaunotar uskalsi mielistellä Demonia tai leikitellä
hänen kanssaan, niin kauhukseen hän sai huomata tämän kylmässä
hiiltyneen sormen jättävän mustan tahran valkeaan pukuun tai ihoon.
Demoni ei sietänyt myöskään, että kukaan liehakoi Nunnaa. Armotta hän
ryösti Nunnansa pois piirittävien herrojen keskeltä. Vihlova ivanauru
kaikui silloin kautta salin.
»Hyi!» sanoi eräs keskiaikainen daami. »Demonia ei olisi pitänyt laskea
juhlaan. Hän saa naurullaan tuntemaan, etteivät tällaiset juhlat ole
oikein sopivia.»
Joka paikassa Demonin häntä häilähtikin. Missä luvaton suudelma
kalvensi huulia, siinä jo Demonin punainen suomupuku välähteli. Missä
simapullon korkki poksahti, siinä Demoni tanssi pirunpolskaa naurunsa
säestyksellä.
Huvitteleva, joka paikassa varpaillaan hiipivä Demoni kävi siinä määrin
arkatuntoisten herkille hermoille, että muutamalla taholla vaadittiin
hänen poistumistaan. Syvään kumartaen veti Demoni vaaleanpunaisen
kutsukortin näkyviin. Hän oli kunniavieras. Häntä ei voitu potkia ulos.
Mutta kuka? Ken hän oli?
Voitonriemuinen Demoni tarttui häntäänsä kutittaen sillä kiemailevasti
ahdistelijansa leukaa. Notkeana kuin tanssitaituri hän hypähteli yli
tuolien, sohvien, pöytien Nunnan luo, jonka valkeaan pukuun ei hänen
sormistaan jäänyt pienintäkään tahraa.
»Kuka on Demoni? Mieskö? Nainenko? Kuka on hänen Nunnansa?» pohtivat
naamiaisvieraat, joilla ei ollut tärkeämpää hommaa.
»Jos en itse olisi omin silmin nähnyt Vapaan nousevan junaan ja
nähnyt hänen ostavan lipun Viipuriin, niin totisesti tuo Nunna olisi
hän. Mutta kuka on Demoni? Kuka on Nunna?» jupisi rouva Leimu, jonka
romuluita ei edes pönkkähame voinut piilottaa.
Hänen miehellään, unkarilaisella hevospaimenella, näkyi olevan sama
luulo kuin rouvalla. Hän yritti lähennellä Nunnaa. Demoni ja madame
Pönkkähame tekivät lähentelyn mahdottomaksi. Madamen suojelu näytti
olevan vielä tehokkaampi kuin Demonin.
Kello kahden paikkeilla ap. oli ilo ylimmillään. Vanhempi ja
rauhoittavampi väki oli mennyt jo silloin yöpuulleen. Sima ja rakkaus
olivat tehneet nuorelle väelle samaa kuin säikäys virmalle varsalle.
Eräskin perhonen oli niin siman raukaisemana salaperäisessä nurkassa,
että kukkaset saivat kulkea häntä suutelemassa. Pienijalkaiset
kiipeilivät isojalkaisten syliin. Kenelle ei syliä riittänyt, roikkui
kaulassa.
Pikku Nunnaa alkoi jo väsyttää. Demoni livahti tarjoiluhuoneeseen
hakemaan teetä hänelle.
Sillä aikaa hyökkäsi väsyneen Nunnan kimppuun musta Munkki. Tämä
arvoisa isä oli uskollisesti istunut simapullon ääressä muiden
arvoherrojen seurassa ja antanut palttua pienijalkaisille. Nyt hän oli
vapautunut seurastaan ja rahjustautunut pelästyneen Nunnan vierelle
istumaan. Sima oli vapauttanut arv. isän selibaattisäännöstä. Demoni
ehti parahiksi kuulemaan hänen lemmenkuiskutustaan.
»Sinä olet Varpu. Tuntisin sinut, vaikka verhoisit itsesi säkkiin
ja vetäisit säkin suun kiinni. Tunsin heti, kun näin sinun kulkevan
pöytäni ohi. Älä riuhdo! Ei meitä kukaan näe. En ole niin humalassa
kuin luulet. Älä riuhdo! Näin naamiaisissa ei pieni suukko ole luvaton.
Kas niin. Otan väkisin. Oletko sinä todella niin perin siveä? Eikö
pieni lankeemus tekisi hyvää? Et tiedä, miten nämä käsivarret ovat
janonneet sinua. Muistatko, kuinka kerran sallit minun kannella...
Helvetti! Kuka perrr...» Munkki päästi Nunnan irti. Demoni oli pistänyt
arv. isää nuppineulalla. Musta käsivarsi kohosi opettavaiseen iskuun.
Demoni ei väistynyt. Nopeasti hän tarttui naamioonsa ja veti sen pois
kasvoiltaan.
Opettavaiseen iskuun kohonnut käsi painua retkahti alas. Hän tuijotti
Demonin paljastettuihin kasvoihin, kuin tämä olisi ollut todellakin
demoni. Irvistettyään täydellä hammasrivillään pani Demoni naamion
paikoilleen.
»Tule!» virkkoi häntäniekka Nunnalle. Tämä kääntyi tottelevaisena.
Molemmat hävisivät hämmästyneen munkin näkyvistä.
* * * * *
Maanantaiaamuna astuin unisena ulos junasta. Hämmästykseni oli rajaton.
Maisteri Äyrämö käveli asemalla turkinkaulus pystyssä. Rouva Leimu
nojaili hiihtopuvussa suksisauvoihinsa pakaasihuoneen vierellä.
Molemmat näyttivät olevan vastassa jotakuta rakasta sukulaista tai
tuttavaa, koska eivät nousseet junaan. Junasta ei kuitenkaan jäänyt
asemalle muita kuin kuusi työmiestä ja minä.
Rouva Leimu käänsi heti suksensa. Hän ei halunnut kysellä minulta,
oliko häissä hauskaa. L. Kr. kohotti hattuaan.
»Huomenta! Terveisiä Viipurista», visersin säteilevänä. L. Kr.
muistutti surukirjeen reunaa.
»Huomenta! Olitko todellakin siellä?»
Kohotin kummastuneet silmäni herra esimieheen.
»Missä olisin ollut?» kysyin ylhäisimmällä äänensävylläni.
»Oh, niin. Tietysti olit Viipurissa.»
Tartuin matkalaukkuuni, mutta L. Kr. tarjosi minulle paikan reessään.
Kiitin ja suostuin. Olihan kyytimies kolmantena.
»Kävitkö teatterissa?»
»Illalla kävin.»
»Mitä näyteltiin?»
»Kaino rakastelija», vastasin empimättä. Olin päntännyt »Karjalan»
ulkomuistitiedoksi. L. Kr. ei vaivannut minua muilla päiväntapahtumia
koskevilla kysymyksillä.
»Millaista oli häissä?» kysyi hän sentään, ettei näyttäisi
epäkohteliaalta. Minä lohkaisin hänelle muutamia hyviä juttuja, jotka
lienevät joskus tapahtuneet tai tulevaisuudessa tapahtunevat. En tiedä,
kuunteliko L. Kr. ollenkaan juttujani. Minusta hän näytti nukkuvan
komean pystykauluksensa sisässä. Kyytimies ainakin kuunteli.
Konttorissa olivat kaikki odottamattoman virkeitä. Naisisto otti minut
avosylin vastaan. Valmistauduin valehtelemaan ummet ja lammet.
»Varpu, Varpu, tiedätkö, mitä on tapahtunut?»
»Teillä oli hurmaavaa naamiaisissa.»
»Ei, ei! Konttoripäällikkö on ajanut rouvansa pois kotoaan.»
Olen tottunut yllätyksiin elämäni kirjavina kuukausina. En hämmästyisi,
vaikka maa hetkeksi luiskahtaisi jalkojeni alta.
»Vai niin.»
»Etkö ole utelias tietämään miksi?»
»Sanottehan sen utelemattakin.»
»Maisteri oli tavannut rouvansa kotona rakastelemasta erään oudon
miehen kanssa, jonka rouva oli kutsunut naamiaisiin. He olivat jo
hävinneet naamiaisten alussa pois seuratalolta, vaikk'ei sitä kukaan
huomannut. Pahaksi onneksi eivät rakastavaiset muistaneet seurata ajan
kulua, ja niin yllätti aviomies vaimonsa rakastajan sylistä. Armotta
oli ajanut molemmat ulos.»
»Mistä te sen jo tiedätte?»
»Äyrämön palvelija oli herännyt huutoon, itkuun ja ampumiseen. Hän
luuli talossa olevan varkaita. Hätäpäissään hän juoksi naapureita apuun
hakemaan.»
»Kuka ampui?»
»Sitä ei tiedetä. Kun naapurit uskalsivat mennä varkaita karkoittamaan,
tapasivat he maisterin yksin kotona. Hän oli ollut niin raivostunut,
että varkaiden karkoittajat kiittivät kauppojaan päästessään ehjin
nahoin pois hänen kynsistään.»
»Mistä tiedätte varmasti hänen ajaneen rouvansa pois kotoa?»
»Rouva Aho-Äyrämö pakeni rakastajansa kanssa majataloon. Siellä he ovat
vielä nytkin. Päiväjunassa matkustavat Helsinkiin.»
Puhetta olisi piisannut ties minne saakka, mutta konttoripäällikkö
astui huoneeseen. Pakinoivat painuivat töihin.
Työpöytäni sijaitsee siten, että näen esimieheni komean profiilin,
kun vain viitsin nostaa pääni ja venyttää kaulaani kolme senttiä.
Harvoin teen sen. Osaan L. Kr:n siksi hyvin ulkoa. Nyt en malttanut
malttaessanikaan olla venyttämättä kaulaani. L. Kr. parka! Hän oli
kalpea. Pohmelo ja petollinen vaimo olivat imeneet veren pois poskilta.
Kulmien välissä oli syvä ryppy. Mahtoi olla raskasta hänenkaltaiselleen
itserakkaalle luonteelle nähdä vaimonsa pitävän toista miestä
parempana. »Oppia ikä kaikki.» Olen siksi ilkeä, että täydestä
sydämestäni suon hänelle tämän nöyryytyksen. Maailman edessä mulistan
silmäni nurin ja osaaottavana huokaan: »Maisteri Äyrämö parka, rukka,
raiska!»
Hölytään Siirilässä paljon muutakin. Kahvipannut porisevat, kielet
kilisevät.
Nuori insinööri Ekberg muuttaa paikkakunnalta pois. Väitetään hänen
naamiaisissa suudelleen isännöitsijän rouvaa. Tämä tietysti joutui
hyvässä järjestyksessä isännöitsijän korviin. Perhekohtaus kolmessa
näytöksessä: I. Mies syyttää vaimoaan. II. Vaimo peseytyy liljan
valkeaksi syyttäen nuorta miestä ryöväriksi. III. Nuori mies saa potkut.
Konttoristi Jaatinen kuuluu myös vannottavan nuorella rouvallaan
kerran päivässä, ettei kukaan vieras ole rouvaa naamiaisissa
sormipaukullaankaan nykäissyt. Mies ei usko sittenkään. Rouva laihtuu
ja on onneton.
Pappi on huhujen mukaan antanut veljellisen selkäsaunan sisarelleen.
Tämä oli näet veljen kielloista piittaamatta mennyt filistealaisten
kemuihin. Sisar on matkustanut pois paikkakunnalta.
Siirilä on siiriläläisten mielestä maailmankaikkeuden keskipiste.
32.
Herra Asser Äyrämö tahtoo avioeroa.
»Jaa», sanoi rouva Aho-Äyrämö kirjeellisesti, »sen tulet saamaan heti,
kun lasket käteeni 500,000 mk.»
Mitä L. Kr. tähän vastasi, siitä ei ole Siirilän historiassa säilynyt
suullisia eikä kirjallisia tietoja. Jos L. Kr. olisi pyykkimuijan sukua
edes kolmannessakaan polvessa, uskoisin hänen vastanneen vaimolleen:
»Mene helvettiin!»
Kaikessa tapauksessa ei herra L. Kr. ole suostunut maksamaan rouvalleen
Smk. 500,000.
Rouvan helsinkiläinen ihailija ei myöskään ottanut huolehtiakseen
lemmittynsä elinkustannuksista.
Kauppias Aho, sydämetön isä, saatuaan kuulla tyttärensä avionrikkojana
ajelehtivan maailmalla, tempasi tyttären edessä ovensa kiinni, osoitti
tietä ja sanoi sen olevan leveän ja sannoitetun. Kiukkupäissään oli
ukko luvannut testamentata omaisuutensa »pahantapaisten naisten
ojennuslaitokselle», koska kerran hänen lapsistaan oli tullut
juopporenttuja ja avionrikkojia.
Näin oli synkkä maailman ranta rouva Aho-Äyrämölle.
Kun ei siis muu auttanut, pukeutui rouva säkkiin ja palasi katuvin
mielin miehensä luo.
Seinäni takaa kuului miehinen huudahdus. Aluksi en hoksannut sitä
ollenkaan tervehdykseksi. Tulipalo loimuavine liekkeineen syttyi
silmiini. Kiiruhdin aarrelaatikolleni.
»Enkö ole sinua kieltänyt ilmestymästä silmieni eteen!» jyrisi
ukkosääni seinän takana.
Aarrelaatikko sai jäädä paikoilleen. Verkalleen kohosi tajuntani
tilanteen tasalle.
»Rakas As...!»
»Älä lausu sitä sanaa käärmekielelläsi! Matele tiehesi tai heitän sinut
ulos!»
»Anna minun selittää!»
»Ei mitään selityksiä! Joko menet heti, tai heitän.»
»Heitäpäs! Koetapa heittää! Koska et maksa minulle pyytämääni
rahamäärää, en halua kuulla minkäänlaista puhetta ulosheittämisestä.
Asun täällä kuten ennenkin sinun kanssasi.»
»Älä koske minuun saastaisine käsinesi!»
»Ovatko omasi sitten puhtaat?»
»Se ei kuulu tähän! Menetkö sinä?»
»En.»
»Hyvä! Asu tässä! Tuhat markkaa saat kuussa rahaa. Syö tai juo se! Minä
muutan heti.»
Tunnin kuluttua ajoi kuusi hevosta pihaan. Rouvan estelyistä huolimatta
suurin osa huonekaluja vietiin pois. Hänen omat tavaransa vain jäivät.
Rouva Aho-Äyrämö koetti saada miestänsä mielenmuutokseen. Hän kulki
talosta taloon. Itki. Vaikerteli. Katui syntejään.
»Ehkäpä hän sentään ostaa haudalleni ruusuja, kun suruun kuolen», oli
hänen katumuspuheensa kaihoisa loppulause.
Kului viikko. Kului toinen. Ei L. Kr:n päätös vieläkään horjunut.
Rouvan kuulut katumuskyynelet eivät kyenneet sulattamaan routaa hänen
paatuneen sydämensä ympäriltä.
Neljä, viisi kertaa tuli rouva tapaamaan miestään konttoristakin, mutta
aina ehti L. Kr. näpsäyttää ovensa lukkoon. Rouva sai palata tyhjin
toimin.
Eräänä päivänä olin juuri viemässä muutamia laskuja
konttoripäällikölle, kun puhelin hänen pöydällään soi.
»Halloo. Äyrämö puhelimessa!»
Puhelin oli hyvä. Toisessa päässä olija huusi niin, että langattakin
olisi ääni kilometrin päähän kuulunut.
»Rouvanne putos akkunalasin kansa muaha. Tulukee het’ häntä kahtomaa!»
»Särkyikö akkunalasi?» kysyi esimies järkkymättömän tyynesti.
»Ettäkö mitä?» kiljui piika puhelimessa.
»Särkyikö akkunalasi?»
»Särky se.»
»Hyvä! Voitte ostaa uuden laskuuni! Soitan siitä tehtaan kauppaan.»
»Entäs rouva? Tuletteko työ?»
»Toivoisin pian voivani vaihtaa hänetkin uuteen.» Hän pani
rauhallisesti kuulotorven paikoilleen.
Persoonalliset tunteeni hukkuivat pariin siunattuun aivastukseen.
»Sinä nauroit, Varpu?»
Olin punainen kuin kukonheltta. En osannut puolustautua.
»Mielestäsi olen ansainnut kaiken tämän, niinkö?»
»Salli minun pitää mielipiteeni ominani! Ole hyvä, laskuja!»
33.
Istuin veneen perässä, jonka kokka oli nuoralla laiturissa kiinni.
Pienet väreet vierivät venettä vastaan. Nuori kaisla huojutti uneksien
päätään. Sudenkorentojen siivet surisivat. Kalanpojat telmivät
vastapuhjenneen lumpeen vierellä. Aurinko paistoi. Oli sydänkesä
riemuineen.
»Pium, poum poum, pium poum!» kumisivat kellot tornissaan.
Mitä kuolemattomia säkeitä tämä kaikki olisikaan synnyttänyt runoilijan
sielussa, koskapa minäkin, Varpu Vapaa, ajattelin elämäni runottomuutta
kaihoten.
Elämäni on ollut suurin piirtein katsottuna nuolemista ennenkuin on
tipahtanut. Vaikka olen vasta kaksikymmentäkuusivuotias, on sieluni
näivettynyt pistäväksi vanhanpiian sieluksi. Hakkailuun, komeuteen,
valheeseen, nollien kirjoittamiseen olen perin pohjin kyllästynyt.
Ainoa iloni on, ettei maailma tiedä sieluni konkurssista mitään. Niin,
onhan minulla toinenkin ilo, ilo toisten ihmisten vahingoista.
»Mitä näet vedestä?» kysyi tuttu ääni veneen kokasta.
Hätkähtäen huomasin veneeni liukuvan kaukana rannasta. Olinpa todella
tylsistynyt, kun en ollut huomannut saaneeni seuraa. Pakoonpääsy oli
mahdotonta.
»Et suinkaan aikone järveen hypätä, kun noin hätäytyneenä ympärillesi
vilkuilet?» kysyi L. Kr. tarttuen airoihin.
»Niin vastenmielinen ei toki läsnäolosi ole», vastasin kylmästi.
»Minne saan soutaa?»
»Rantaan takaisin, jos todella tarkoitat mitä kysyt.»
»Et siis halua lähteä kanssani soutelemaan?»
»Mitä huvia siitä olisi.»
»Mistä olet noin vihainen minulle?»
Todellakin! Mikä viaton kysymys! Jos minulla olisi ollut mela, niin
vettä olisi lentänyt päin Äyrämön hymyilevää naamaa. Käänsin pääni
sivulle. Viiletin sormiani vedessä.
»Siitäkö, että uskallan rakastaa sinua, vaikka olen nainut mies?»
»Puhu muusta tai souda rantaan!»
»Luuletko todella, että olen turhan tähden hiipinyt veneeseesi? En. Nyt
et pääse karkuun etkä voi minuakaan ulos ajaa. Puhun suuni puhtaaksi.
Sinun on kuunneltava, halusit tai et.»
»Äärettömän ritarillisesti tehty.»
»Ymmärrän katkeruutesi. Toivottavasti se häviää, kunhan kuulet
kertomukseni. Rakastan sinua, Varpu. Hymyile vain ivallisesti, se on
kuitenkin totuus! Rakastin sinua ensinäkemästä. Koetin voittaa sen.
Olinhan salakihloissa Sadun kanssa. Se kävi ylivoimaiseksi, sillä näin
sinun rakastavan itseäni. Älä katso noin murhaavasti! Sinä rakastit
minua. Silmäsi sen minulle kavalsivat. Muistatko vielä keväistä päivää
vuokkoparatiisissa. Voitko vannoa, ettet silloin rakastanut minua? Sitä
päivää en ole voinut koskaan unohtaa. Jos morsiameni olisi ollut joku
toinen kuin Satu, olisin varmasti luoksesi tullut. Mutta Satua, joka
rakasti minua, en voinut edes sinun tähtesi pettää. Varpu, ymmärräthän
sen?»
Olen sen jo aikoja sitten ymmärtänyt, että rikasta tohtorin tytärtä on
raskaampi pettää kuin köyhää ja orpoa konttoristia.
»Ymmärrän.»
»Vihasin sinua, koska en voinut naimisissakaan ollessani voittaa
tunnettani sinuun. Kielsin Satua seurustelemasta kanssasi. Monesti
aioin antaa sinulle lähtöpassit konttorista, kun silmäni väkisin
tahtoivat kääntyä katsomaan hiuksiasi, jotka loistivat kuin kulta.
Mutta en voinut, en voinut päästää sinua luotani. Kun sitten Sadun
sairastaessa ja kuoltua huolehdit lapsistani, kuvittelin sinun haluavan
sitä tietä tuppautua vaimokseni. En ollut silloin itsekään selvillä,
mitä halusin, mitä en. Aina-Siviä osasi mainiosti työntäytyä väliin.
Seurustelin aikoinani Helsingissä hänen kanssaan, ja sinun kiusallasi
päätin ottaa hänet. Huomasin samassa tehneeni tyhmyyden, päätin sen
korjata, mutta epäonnistuin. Ajoit minut ulos kuin rosvon. Nyt olen
tullut siihen päätökseen, että Ainasta eroon päästyäni olet sinä tai ei
kukaan oleva vaimoni.»
»Kunnia on liian suuri, että voisin nousta edes sinua siitä kiittämään
näin vaappuvassa veneessä. Sinä siis ostat itsesi vapaaksi vaimostasi
puolella miljoonalla markalla?»
»Hän on alentanut summan sataanviiteenkymmeneen tuhanteen. Sen summan
voin hankkia, kun annan koko omaisuuteni hänelle. Varpu, sano, tahdotko
tulla vaimokseni!»
»Mitä teen miehellä, joka on köyhä kuin kirkonhiiri. Tiedäthän, ettei
minusta ole köyhän vaimoksi.»
Luomakunnan voitokas herra oli vaiti. Hän ei ollut tottunut rukkasiin,
raukka.
»Etkö, etkö rakastakaan minua?» »Luulitko rakastavan?»
»Eihän osoittamasi leppymätön viha voi olla muuta kuin loukattua
rakkautta. Varpu, polvillani rukoilen ante...»
»Jätä! Veneen pohjalla on vettä. Se voi sammuttaa omankin rakkautesi.»
Hän nojasi airoihin.
»Vaikk’et rakastakaan, niin tule kuitenkin! Olen kaivannut sinua
äärettömästi, tyttöni. Molemminpuoliselle kunnioitukselle voimme
rakentaa lujemman avioliiton kuin rakkauden huumalle.»
»Oletko niin varma molemminpuolisesta kunnioituksesta, maisteri?»
»Varpu, ethän toki halveksine minua todella?»
»Sydämestäni ja sielustani.»
»Varpu!»
»Ja jos tietäisit minusta yhtä paljon kuin minä sinusta, niin
halveksisit sinäkin minua. Avioliittomme on mahdoton. Siitä on turha
puhua. Se kiusaa sinua ja minua.»
»Tuo ei voi olla viimeinen sanasi?»
»On.»
»Jokin ääni sydämessäni vakuuttaa sinun rakastavan minua, halveksi tai
älä minua.»
»Se ääni vakuuttaa pötyä. Nyt kai olet saanut asiasi selvitetyksi. Ole
hyvä ja souda rantaan!»
»Mitä minun pitää tehdä saadakseni anteeksiantosi? Etkö usko minun
rakastavan sinua?»
»En. Tiedänhän, kuinka vähän on silmiesi ja huultesi kaunopuheisuuteen
luottamista. Jos eläisimme vanhaa, hyvää aikaa, jolloin joutsenien
ampuminen Tuonelan joesta oli muodissa, panisin sinut koetukselle.»
»Tulisitko vaimokseni, jos Tuonen joutsen olisi kainalossani?»
»Paljon mahdollista... että sortuisit Tuonelan jokeen, eikä sinulla
olisi enää äitiä, joka sieltä ruumiisi ja sielusi kuiville haravoisi.
Ja — minä saisin olla rauhassa tunkeiluiltasi.»
»Olet julmuri. Sinusta on hauskaa repiä ja raadella minua. Kuitenkin.
Mitä tekisit, jos tulisin luoksesi ja pakottaisin pistävän suusi
suudelmin vaikenemaan.»
»Et ehtisi kunnolleen kohota kokkatuhdolta, kun noudattaisin
Joukahaisen sisaren esimerkkiä.»
»Tekisitkö todella niin?»
»Sopii koettaa!»
Vaikenimme. Hän käänsi veneen. Voimakkain vedoin lähenimme rantaa.
»Jos herra konttoripäällikkö sallii, pidän edelleenkin paikkani
Siirilän tehtaan konttorissa. Toinen tällainen kohtaus pakottaa minut
vaihtamaan paikkaa», sanoin rannalle päästyämme.
»Olkaa huoletta, neiti. En rukoile ketään kahdesti.» Hän otti
kiukkuisena keppinsä ja hattunsa.
Tien mutkassa hän vilkaisi taakseen, enkö sittenkin osoittanut
katumuksen oireita. Katselimme toisiamme. Kumpikaan ei askelella
lyhentänyt välimatkaa. L. Kr. kääntyi. Hävisi kukkivan pihlajan taa.
Mitäpä kertoisin itsestäni ja tunteistani? Meitä on tuhansia naisia,
jotka olemme samat tuskat kärsineet, ja niiden, joille rakkaudenonni
on ollut myötäsukainen, ei tarvitse meidän kärsimyksillämme herkutella
tai niitä sääliä. Me olemme ilkeitä, kovia vanhojapiikoja, jotka oomme
maailmassa liikoja.
»Tapauksesta» on nyt kaksi viikkoa. Minulla on huonetoveri, kätilö.
Oikein sievä ja hauska tyttö. Meillä käy nyt paljon nuoria poikia ja
tyttöjä. Täytyy olla iloinen ja irti maasta!
34.
Elinkeinot ovat monet.
Rouva Aho (Äyrämö on hänen täytynyt pyyhkiä pois nimestään) on nyt
laillisesti erossa ensimmäisestä miehestään. Ero tuotti hänelle vain
75,000 mk. Jos maisteri Äyrämö olisi eroa vielä viivytellyt, olisi hän
loppujen lopuksi päässyt ilmaiseksi koko jutusta.
Rouvalla oli heti uudet pihdit tulessa. Heti eron tapahduttua hän meni
kihloihin erään helsinkiläisen Liikemiehen kanssa.
Liikemies nautti onnestansa.
Yhtenä kauniina päivänä Liikemies tapasi kukkean morsiamensa sattumalta
erään toisen miehen matkasta.
Liikemies hyökkäsi toisen miehen niskaan. »Mitä tekemistä teillä on
morsiameni yksityisasunnossa tähän aikaan vuorokaudesta?» karjui
vähemmän sivistynyt Liikemies.
Toinen mies kumarsi, pitkä tukka löyhähti.
»Anteeksi, onko tämä nainen morsiamenne? Hän on myös minun morsiameni.»
Sanat sakoivat. Asiat selvenivät. Liikemies huomasi tulleensa
puijatuksi. Hän vaati kihlauksen purkamista.
»Jaa, kyllä se tapahtuu, mutta se maksaa 25,000 markkaa», vastasi
morsian.
Liikemies ei pelannut yhdellä napilla. Hän avasi lihavan lompakkonsa.
Kymmenentuhatta hän luki pöydälle uusina, pankista nostettuina
seteleinä.
»Enempää ei tipu», lompakko pistettiin taskuun. Liikemies hävisi
näyttämöltä.
Tänään oli jälleen lehdessä: Kihlauksensa ovat julkaisseet »taiteilija»
(lainausmerkit minun) Maija Aho ja tilanomistaja Albin Hovi.
Albin Hovi parka! Toivottavasti on koko kihlauksesi aprillia, koska se
oli aprillipäivän lehdessäkin.
35.
»Neiti Vapaa, tulkaa heti tohtorille! Joku on vahingossa ampunut
maisteri Äyrämön», huusi hengästynyt poika esipuheitta oveltani.
Jalkani olivat kuin tinalla lattiaan juotetut. En päässyt paikaltani
pykähtämään.
»Herra Jumala!» kiljahti huonetoverini. »Kuka hänet ampui?»
»Joku suojeluskuntalainen, taisi olla Leimu. Ei luullut kiväärissä
mitään olevan. Oli varomaton, ase laukesi, luoti sattui.»
»Kuoliko maisteri?»
»Ei ihan. Hän haluaa puhutella neiti Vapaata.»
»Varpu, Varpu! Äyrämö-parka haluaa puhutella sinua», höpätti
huonetoverini.
»Joutuin, neiti! Hän voi pian kuolla.»
Tuska, ennen tuntematon, kouristi rintaani Jalkani irtautuivat
maasta. Ulkona satoi kuin saavista kaataen. Tiet olivat kevätlikaa
kukkuroillaan. En sitä huomannut. Avopäin, puolikengässä, ohuessa
puvussa juoksin kilometrin matkan tohtorille.
Talo oli täynnä hätäytyneitä suojeluskuntalaisia. En heitä nähnyt.
Märkänä, ropakoisena lensin huoneisiin.
Etuhuoneessa käveli Leimu pidellen päätään ja valitellen surkeasti.
Hän lienee ollut sekaisin päästään. Sekaisin olin minäkin. Tempasin
vastaanottohuoneen oven auki. Siellä oli Asser, minun Asserini.
Vihani, halveksumiseni, katkeruuteni olivat poissa kuin tuulen
riepottamat höyhenet. Tuskasta vaikeroiden vaivuin hänen vierelleen
maahan. Hän, Asser, vahankalpea Asser, oli minulle kalliimpi, rakkaampi
kuin elämä. Kuinka kaduinkaan kylmyyttäni ja julmuuttani! Nyt oli
tuossa enää kylmenevä ruumis, jolle en saanut, voinut rakkauttani
lahjoittaa. Kiemurtelin maassa ja itkin ääneen. Mitä välitin
tohtorista, mitä välitin tohtorinnasta, mitä koko maailmasta? Minun
kaikkeni, kärsimykseni, rakkauteni jättäisi minut iäksi.
Joku kosketti päätäni. Joku koetti nostaa minua maasta. Tohtori? Mitä?
»Rauhoittukaa, neiti! Hän ei ole kuollut. Hän haluaa sanoa teille
jotakin.»
Tohtori nosti minut seisomaan. Asser, ah, hän avasi silmänsä. Hän ei
ollut vielä kuollut!
»Varpu!» kuulin kuiskauksen.
»Ah, Asser! Et saa kuolla! Kuulitko, et saa! Minä rakastan sinua. Sinä
tiedät sen. En enää koskaan ole julma, en kylmä. Asser, Asser! Ooo,
tohtori, te ette saa antaa hänen kuolla. Ette saa!»
»Rauhoittukaa, neiti!» sanoi tohtori toistamiseen, »Haava on
vaarallinen, mutta pelastuksen toivo on. Olkaa rohkea! Hillitkää
itsenne! Siitä riippuu paljon.»
»Varpu!» kuiskasi haavoittunut. Kumarruin lähelle tohtorin tukemana.
»Ei ole... äitiä... joka sieluni... ja... ruumiini haravoisi...
Tuonelan joesta.»
»Ah, Asser, ei äitiä, mutta minä olen.»
»Si-nä?»
»Minä, sillä rakastan sinua.»
»Suu-te-le!»
Ja minä suutelin.
36.
Seurasin Asseria Viipuriin, missä häntä hoidettiin läänin sairaalassa.
Aluksi hän oli hyvin heikko. Hänen henkiinjääntiään ei uskonut kukaan.
Kaikki ne tuskat, jotka olin saanut tuntea ennen tuon saman miehen
takia, olivat kuin kääpiöitä uuden tuskajättiläiseni rinnalla. Vihdoin,
kahdeksan päivän kuluttua, lääkäri ilmoitti hänen varmasti parantuvan
entiselleen. Palasin Siirilään läpinäkyvänä kuin akkunalasi.
Millä kunnioituksella kaikki siiriläläiset minua kohtelivatkaan!
Yksinpä konttorimme teräväkielinen naisisto jätti yksityisasioitteni
urkkimisen sikseen, vaikka he tavallisesti pitivät amerikkalaista
kirjanpitoa toistensa asioista. Koko Siirilän taajaväkinen
yhdyskunta piti selvänä asiana, että Varpu Vapaasta oli tuleva
konttoripäällikön kolmas rouva. Niin pidin itsekin. Sitä vain kovasti
ihmeteltiin, milloin tämä salaperäinen rakkaus oli syttynyt, kun
tarkkasilmäisimmätkään naiset eivät olleet sitä huomanneet.
»Kyllä minä tiesin, että maisteri on sinusta aina pitänyt», huomautti
rouva Kivi, kun olin eräänä iltana hänen luonaan kahvilla.
Kohotin epäillen katseeni emäntääni.
»Katsos, ennenkuin tulit konttoriin, kulki maisteri aina minun
pulpettini ohi. Sinun tultuasi ei hän ole sitä reittiä käyttänyt kuin
asiain vaatiessa», selitti rouva hymyillen.
»Tiesitkö minun pitävän hänestä?»
»Luulin sinun pitävän kaikista nuorista miehistä yhtä paljon.»
Siiriläläisille oli kuitenkin vähän iloa läsnäolostani. Muutaman viikon
kuluttua sain Asserilta kirjeen, jossa hän pyysi minua jättämään
paikkani ja tulemaan heti hänen luokseen. Mieleeni ei noussut sekunnin
murto-osaksi epäilys. Noudatin oitis kutsua.
»Mahdatte te olla onnellinen, kun sulhasenne on teihin niin
äärettömästi rakastunut», juorusi kiltti hoitaja-neiti. »Hän ei puhu
mistään muusta kuin teistä, neiti. Kun hän oli liian heikko puhuakseen,
sain selittää hänelle teidän vaatteenne, jotka olivat yllänne, mitä te
sanoitte, miltä te minusta näytitte, millaisena teitä pidin. Neiti,
aivan kadehdin teitä.»
Tunsin itsekin olevani todella kadehdittava. Nyt, kun Asser makasi
kalpeana vuoteessa, uskoin todeksi ne monet hellät silmäykset, jotka
olin väläyksinä nähnyt menneinä vuosina hänen silmissään. Monesti
silloin kirosin niitä, sillä ne ryöstivät sieluni rauhan, löytäen
tuskallisen vastakaiun rinnassani. Vihasin itseäni, vihasin silmäysten
lähettäjää.
Nyt olivat paratiisin portit selkoselällään janoiselle kivikkotien
kävijälle. Jo häämöttivät onnen kentät. Pyhä-Pietari hymyili leppeästi.
Istuin tuntikaudet Asserin vuoteen vierellä, käteni hänen kädessään.
Hän puhui minulle rakkaudestaan, omaisistaan, elämästään, kodistaan,
vaimoistaan, tulevaisuudestamme. Välisti vain katselimme toisiamme.
»Tiedätkö, tyttöseni», sanoi Asser eräänä päivänä, kun hän jo voi
istua tyynyjen varassa, »miksi nykymaailmassa on niin vähän onnellisia
avioliittoja?»
»Luultavasti siksi, etteivät ihmiset jaksa kauan rakastaa toisiaan.»
»Ei, lemmikkini! Siksi, etteivät aviopuolisot rakenna huonettaan
rehellisyyden kalliolle, vaan valheen juoksevalle hiekalle.
Aviopuolisoilla ei saa olla mitään toisiltaan salattavaa, silloin he
ovat molemmat onnellisia.»
Hätkähdin niin, kuin kipeä luodin reikä olisi ollut omassa rinnassani.
»Sinä hätkähdit. Varpu! Älä käännä pois kasvojasi! Nyt voin
rehellisesti katsoa silmiisi. Minulla ei ole mitään, mitä tarvitsisi
sinulta salata.»
»Etkö sentään vannonut rakastavasi molempia edellisiäkin vaimojasi,
kuitenkin tunnustat pettäneesi molemmat? Voinko minäkään luottaa
sinuun?»
Totisesti! Millainen pässinpää olin. Eihän minun noin pitänyt sanoa.
Aina-Siviää pilkkasin, ja nyt olin pilkulleen kuin hän.
Asser kohottautui kiivaasti.
»Ah, Asser! Älä Herran tähden! Tiedän sinun rakastavan todella minua.
Ilman aikojani vain kiusasin.»
Hän retkahti takaisin tyynyjen varaan, mutta ei näyttänyt kivusta
välittävän. Suurin, epäilevin silmin hän tuijotti minuun.
»Varpu, uskotko todella? Ei mikään sureta minua enemmän kuin tieto,
ettet luota minuun.»
Elämässä on somia käänteitä. Nyt sain minä puolestani vannoa ja
vakuuttaa luottavani hänen sanoihinsa, rakkauteensa, vilpittömyyteensä.
Tilanne muistutti elävästi hänen omia vannomisiaan toiselle vaimolleen.
En voinut olla hymähtämättä.
»Mitä hymähdit, Varpu?»
»Luulin kuuluvan miesten tehtäviin tällaisten vakuuttelujen.»
Hän muisti toisen vaimonsa hänkin ja alkoi siitä kertoa.
Ja minä, Varpu Vapaa, olin sellainen kana, etten suutani huomautukseen
avannut, että olin jutun aikoja omin korvin kuullut.
37.
Olin yksin huoneessani, hotellin hienoimmassa Kaikki lamput paloivat.
Keikistelin peilin edessä.
»Sinä olet sievä ilmestys, Varpu Vapaa», puhelin kuvalleni. »Ja sinun
pitää tulla yhä sievemmäksi. Olethan saanut haluamasi miehen. Hän
rakastaa sinua. Hän jumaloi sinua. Sinä olet hänelle kaikki kaikessa.
Sinusta tulee Siirilän hienoin rouva. Sinulla on häät syksyllä. Sitten
matkustat miehesi kanssa Italiaan. Kuka olisi sitä uskonut, että
pyykkiakan...»
Tuntui kuin joku olisi äänettömästä päästä iskenyt luunyrkillä
lapaluuni alle. Kauhistuneena käännyin vilkumaan ympärilleni. Huone oli
typötyhjä. Ei ristinsielua edes pitkässä käytävässä.
»Sinä aiot perustaa kristillisen avioliittosi oikein rehellisyyden
kalliolle, Varpu Vapaa?»
Ahaa! Omatunto, kerran armotta nitistetty omatunto oli herännyt
henkiin. Sen ääni kuulosti kylmältä, pilkalliselta, voitonvarmalta.
Se ei tuntunut aikovan antaa tällä kerralla nitistää itseään. Se ei
antanut edes suunvuoroa puolustukseen.
»Peilaile sinä vain ja kuvittele tulevasi onnelliseksi, onnellisemmaksi
kuin edeltäjäsi, onhan sinulla hänen rakkautensa, jota ei heillä
kummallakaan ollut! Nauti miehesi rakkaudesta ja kunnioituksesta! Mutta
minä, omatuntosi, olen seisova mustana mörkönä takanasi aina, kuuletko,
aina. Minä vedän esiin ne keskustelut, joita ennen seinän takaa salaa
kuuntelit. Et voi nauttia miehesi luottamuksesta, sillä aina olen
kuiskaava: 'Tuon sinä kuuntelit seinän läpi!' Tuhansissa eri muodoissa
kiusaan sinua.»
»Armoa, armoa!» huusin. Tunsin omantunnon todella tekevän niin. Huh,
miten kasvonikin vääntyivät rumannäköisiksi! »Armoa! En voi, en voi
tunnustaa sulhaselleni olleeni niin alhainen, halpamainen, että
kuuntelin.»
»Ei mitään armoa! Vai haluat vielä näyttää paremmalta kuin olet.
Aina-Siviää sinä halveksit, pidit petturina. Mikä itse olet? Petturi,
tekopyhä viekastelija.»
»Armoa! Tunnustan sitten, kun olemme naimisissa.»
»Haha! Älä luule voivasi pettää minua! Jos et nyt voi tunnustaa, et
tee sitä naimisissakaan ollessasi. Kyllä syitä lykkäämiseen silloinkin
löytyy. Olet kekseliäs. Mutta painan vuorena mieltäsi, poltan
nokkosena sieluasi, liimaudun miehesi kirkkaaseen otsaan, rehellisiin
silmiin, hellään ääneen. Entä valheet suvustasi, jalo neiti! Oletko
ne unohtanut? Kuvittelepa, että herrasi saa tietää, kuka oikeastaan
olet! Ja sen hän saa tietää. Ethän voi enää salassa pysyä. Et voi enää
uhkauksilla tukkia Aina-Siviän suuta. Et voi Asserin appivanhempia
estää paljastamasta totuutta. Mitä luulet rakkaan miehesi sinusta
silloin ajattelevan?»
Heittäydyin tuolille. Millainen raukka olin! Annapa nyt yhden joutavan
äänen sielussa pitää tuollaista mekastusta. Hullu! Aina-Siviällä oli
suurempiakin syntejä omallatunnollaan, eikä hän koskaan antanut niiden
häiritä rauhaansa.
»Älä hae lohtua rikollisista ihmisistä! Se on heikko lohdutus, joka
pettää kuin keväinen jää. Varpu Vapaa, tunnusta!» Ääni muuttui
hyväileväksi kuiskaukseksi. »Asser rakastaa sinua niin paljon, että hän
antaa sinulle anteeksi kaikki. Tuo tuntuu sinusta raskaalta nyt. Pian
se menee ohi. Ajattelehan, miten ihanaa tulee elämäsi olemaan, kun voit
olla täysin oma itsesi. Sinun ei tarvitse rakkaaltasi mitään salata. Ei
tarvitse aina olla sydämen vavistuksessa ilmitulemisen pelosta. Rakas
Varpu, tunnusta! Pyydä anteeksi!»
»Jos hän ei lakkaisikaan minua rakastamasta, niin hänen
kunnioituksensa, ihailunsa kadottaisin ainiaaksi.»
»Jos hän on sellainen mies, minä nyt häntä pidät, antaa hän arvon
tunnustuksellesi. Ellei, on sinun helpompi nyt tehdä selvä kaikesta
kuin myöhemmin.»
Olen tottunut tuskaisena heittelehtimään vuoteellani aamuun asti.
Tästä yöstä ei tahtonut loppua tullakaan, se oli pitkä kuin nälkäisen
mustalaisen jouluyö. Aamulla olin asiasta yhä epävarma. Vielä
lähtiessäni tapaamaan sulhastani en ollut ratkaisua rakentanut.
»Kerro nyt aluksi sukusi historia. Ethän ole itse hänelle
perheoloistasi mitään kertonut. Voit kysyä, tietääkö hän elämäsi
entisistä vaiheista. Todennäköisesti hän valheesi tuntee. Oikaise se!
Sinä osaat sen tehdä siksi kauniisti ja liikuttavasti, että sulhasesi
heti ymmärtää sinut ja antaa anteeksi. Toisella kerralla voit kertoa
rikoksesi», neuvoi ääni.
Riemastuin. Noin teenkin. Sehän on sentään helppo tunnustaa. Sen Asser
ymmärtää. Ja sehän se aina ilmitulemisellaan rauhani sotki. Kuunteluni.
Se oli yksin minun salaisuuteni. Siltä taholta ei minua kukaan voinut
ilmaista, kun itse osaisin vain vaieta.
»Tunnustan sukuvalheeni», päätin keventyneenä.
38.
»Oletko nukkunut huonosti, tyttöseni?» oli Asserin ensimmäinen kysymys.
»En», livautin. Olen niin syntisen taipuvainen valehtelemaan. Se
livahtaa, ennenkuin ehdin edes harkitakaan, onko se tarpeellista vai
ei, »— — nukkunut ollenkaan», tuli kangerteleva totuus perästä.
»Rakas pienokainen, ethän liene sairas? Kovin ovat mustat renkaat
silmiesi ympärillä.»
»En. Olen aivan terve, ystäväni. Ilkeät ajatukset kiusasivat minua.»
Työnsin hänen kauniit ruskeat suortuvansa pois otsalta.
»Yhäkö sinä epäilet rakkauttani?»
Luojani! Luuliko tuo rakas mies, etteivät minun omat tekoni ja puheeni
kykenisi luomaan ilkeitä, untakarkoittavia ajatuksia? Miten olikaan
raskasta syöstä oma ihannoitu kuvansa toisen silmissä lokaan, juuri sen
silmissä, jonka kunnioitusta ja rakkautta on elämänsä janonnut kuin
sokea valoa.
»Asser, älä kiusaa minua enää tuolla!»
»Suo anteeksi, Kekälesilmäni! En tee sitä enää koskaan. Sinähän tunnet
koko elämäni. Minulla onkin vain yksi tunnustus tehtävä, niin elämäni
kaikki mainittavat tapahtumat olen sinulle kertonut. Haluatko kuulla
sen nyt?»
»Kerro!» Olipa hyvä. Hänen kertomuksensa aikana saisin miettiä, miten
parhaiten paljastaisin oman salaisuuteni.
»Olen pitänyt monesta tytöstä, tiedät sen. Heidän lukunsa on hiukan
hämärä käsite. Harvoja olen rakastanut. Niinkuin sinua en ketään
toista. Oli kuitenkin tyttö, nuori kuin sinä, vaalea kuin sinä, kaunis
kuin sinä. Hän oli minulle rakas. Ehkäpä aluksi kiinnitit siksi
huomiotani, että olit tuon kadottamani tytön näköinen. Jos kova kohtalo
ei olisi tullut väliin, olisi hänestä tullut minulle se, mikä sinä nyt
olet.
Olimme koulutovereja. Olimme yhdessä aina. Naimisiinmenomme oli jo niin
varma, että olin tytön vanhemmille esitetty hyväksyttynä vävynä.
Silloin puhkesi sota maassamme. Minun onnistui monen seikkailun perästä
päästä valkeiden puolelle. Kukaan ei liene taistellut sen innokkaammin
kuin se, jolla oli morsian punaisten puolella.
Eräänä iltana lähdin parin toverini kanssa partioretkelle. Meidän
onnistui päästä pimeän turvin lähelle erästä mökkiä, jossa tiedettiin
olevan punaisia. Mökistä kuului naisen kirkuminen. Hiivimme akkunan
taa. Verhottomasta akkunasta näimme tuvassa olevan neljä miestä ja
naisen, jolle roikaleet olivat tehneet väkivaltaa. Parastaikaa nainen
taisteli yhtä raakalaista vastaan.
Tuo oli meistä liikaa. Ryntäsimme tupaan. Meitä tosin oli vain kolme,
mutta uskalsimme uhitella juopunutta ylivoimaa. Kahakassa voitimme.
Kolme kaatui, yksi heittäytyi maahan ja kerjäsi armoa. Emme olleet
tiikereitä. Annoimme miehen jäädä henkiin. Hän puhui kauniisti
vaimostaan ja tyttärestään. Sanoi itse tulleensa viekoitelluksi
kapinaan. Käski kysyä tohtori Fribergiltä Uuhimäeltä kunnollisuuttaan.
Koska tunsin tohtorin, päätin kysyä asiaa häneltä, ja jos tämä
puoltaisi miestä, antaisimme hänelle vapautensa.
'Ei mitään armoa', huusi äskeinen nainen selvittyään kauhustaan. 'Hän
on pahin heistä kaikista. Ei kai kukaan osaa kuvata kauhua, joka
täytti mieleni nähdessäni naisen. Hän, roistojen uhri, oli morsiameni.
Tuijotimme kivettyneinä toisiimme. Se oli kaamea hetki keskellä
verta ja kuolemaa. Äkkiä tyttö liikahti. Ennenkuin ehdimme tajuta
hänen tarkoitustaan, hän tempasi mauserin toverini kädestä. Pamaus.
Tyttö-parka kaatui hengettömänä lattialle.
Vihani leimahti kuin tuleen päässyt heinäpieles. Tartuin pistoliini.
Sodassa ei laiteta patoja ja sulkuja kuohuville tunteille. Pari paukkua
pilasin. Neljäs roisto teki seuraa tovereilleen.» —
Olin kuin salaman runtelema koivu. Latva maassa, arvet rungossa. Elämä
tuntui lakanneen sykkimästä. Sillä ei ollut enää mitään viehätystä
minulle tarjottavana. Tuolini siirtyi niin kauas sängystä, että siinä
makaava mies näytti pieneltä pilkulta.
»Varpu, koskiko kertomus sinuun noin? Varpu, mihin tuijotat? Varpu,
vastaa! Rakkaani, kätesihän värisevät. Mikä sinun on? Sinä olet sairas.
Näin sen jo heti tultuasi. Neiti, neiti!» Asser haki soittokelloa
kutsuakseen hoitajattaren.
»Älä soita!» ehkäisin. Ääni ei ollut minun. »Kertomuksesi koski minuun.»
Koski! Raateli olisi ollut parempi sana.
Olin päättänyt tunnustaa Asserille sukuni todelliset vaiheet.
Tunnustuksen alku tuntui hankalalta. Nyt oli rakas sulhaseni poistanut
tuon esteen. Minun olisi vain tarvinnut vaatimattomasti huomauttaa,
että tuo hänen viimeksi ampumansa mies oli isäni. Haa, olisi minun
pitänyt huutaa. Elämäni on draama. Tuossa olin minä menemäisilläni
naimisiin isäni tappajan kanssa. Haa!
Jos olisin ollut hienoa sukua, niin luultavasti olisin pyörtyä
rempsahtanut tai silmät kamalasti muljahdellen saanut hysteerisen
huutokohtauksen.
Pyykkiakan tytär ei kykene sellaiseen. Hän ryömi polvillaan rakkaansa
luo, suuteli ja soperteli:
»Asser-parkani, miten säälin sinua!» ja sitten me siirryimme puhumaan
muista asioista. Sukuselvityksen! jäi.
Kun tulin iltapäivällä huoneeseeni, oli ruumiini kylmä kuin jää. Yksi
ainoa selvä ajatus oli aivoissani. Varpu Vapaa, sinä et tule koskaan
olemaan Asser Äyrämön kolmas vaimo. Sitten kiristelin hampaitani
ja puin nyrkkiä julmalle Jumalalle. »Isäin pahat teot kostetaan
lapsille...» En voinut rukoilla, en kerjätä, mutta haukkua, kirota,
sitä minä voin, ja tein sen täydestä sydämestäni.
Ja sitten kun ilta hämärtyi kesäyön unelmaksi, melu lakkasi, tuli
paholainen luokseni. Se heilutteli punaisia pellintupsuja. Aa tuuti,
noissa soma keinua pois!
Leikkasin pellin punaiset tupsut ja poltin ne.
Paholainen kehoitti menemään urheilukauppaan ja hankkimaan taskuaseen,
pienen, sievän, sellaisen, joka mahtuu käsilaukkuun. »Tai jos pamausta
pelkäät, niin on Viipurissa vettä.»
Mutta minä en ole sankarien jälkeläinen. Olihan isänikin kiemurrellut
henkensä edestä. Pelkäsin kuolemaa. Itsemurha tuntui hirveältä. Ei,
Varpu Vapaa! Kanna ristisi! Jos kaikki onnettomat ihmiset ripustaisivat
itsensä nuoran jatkoksi, tapaisi kummituksia joka käänteen takana.
Toisekseen, eihän tämä ollut minun ensimmäinen pettymykseni. Järki,
kirkas, porolipeässä keitetty järki, tule, meidän on mestattava rakkaus!
Kirkas, kylmä järki viitoitti tieni. Mitäpä siitä, jos välisti itkin ja
kiroilin, teinhän sen suljettujen ovien takana.
Kävin Asserin luona edelleenkin joka päivä. En voinut vielä kertoa
hänelle totuutta. Hänen piti tulla ensin terveeksi ja voimakkaaksi
jaksaakseen horjumatta ottaa vastaan elämän korvatillikan. Ja täytyihän
minun saada nauttia hänen rakkaudestaan, joka kohta oli jäävä vain
muistoksi. Tahdon olla edes muistoissa autuas.
Asserin pitkä toipumisaika salli minun järjestää asiani. Kukaan ei
Siirilässä ihmetellyt, kun huonekaluni pakattiin ja vietiin »myytyinä»
asemalle. Todellisuudessa ne menivät siihen erämaan kolkkaan, jonne
aioin hautautua kunnankirjuriksi.
Kaikki on sitä myöten selvä.
Ah, Asser, jospa vielä sairastaisit muutaman viikon! Et usko, miten
Varpu-raukan on ikävä sinusta luopua!
39.
Eronhetki.
Asser asui luonani hotellissa. Heikko hän tosin vielä oli, mutta hän
tahtoi olla sellaisessa paikassa, jossa sai pitää minut aina luonaan.
Kun lääkäri julisti hänet vihdoin terveeksi, oli minunkin selvitys- ja
erokirjeeni valmis.
»Varpu», sanoi rakkaani pitäessään minua viimeisen kerran sylissään.
»Huomenna menemme lääkärille. Sinä olet tullut laihaksi kuin tulitikku.»
»Mutta Asser, sehän on muotia.»
»Sitten sinä nytkähtelet oudosti.»
»Nytkähtelenkö tosiaankin? Älä ole huolissasi. Olen nytkähdellyt koko
ikäni, rakas. Hyvää yötä!»
»Jää luokseni vielä! Minusta on raskasta erota sinusta edes yösilmäksi.»
»Ei käy päinsä. Hauuu! Näethän, miten haukotuttaa. Jos jäisin luoksesi,
saisit huomenna todella viedä minut lääkärille panettamaan nyrjähtäneen
leukani paikoilleen.»
»Hyvää yötä sitten, oma tyttöni!»
»Hyvää yötä, herra konttoripäällikkö.»
Rakas Asser! Oletko antanut minulle anteeksi? Ainakin nyt ymmärrät,
miksi olen poistunut jäljettömiin elämästäsi. Ja kun poltat tämän vihon
poroksi, niin polta myös muistot tyttö-parasta, joka lensi korkeammalle
kuin siivet kantoivat.
Opetusta lausunnassa Ja
näyttämöplastiikassa
antaa taiteilija
Aina-Siviä Aho
Tav. klo 1—3. Hulluportink. 7 A.