19.
»Onnittelen!»
»Onnea! Et ole turhaan ponnistellut.»
»Sydämelliset onnitteluni! Elä kauemmin kuin edeltäjäsi!»
»Toivotan onnea, vaikka sydäntäni särkevätkin täyttymättömät toiveet!»
Tämäntapaisia olivat puheet, joilla työtoverini ottivat minut vastaan
tänä aamuna. Aukaisin suuni ja olin ankan näköinen. Mitä ne nyt olivat
saaneet tuntosarviinsa? Eilen oli sunnuntai. Sen kunniaksi olin mennyt
lähimpään kaupunkirähjään kuuntelemaan Soiaa. Leimu oli mukanani.
Luulivatkohan ne meidän olleen kihlamarkkinoilla?
»Älä nyt ole olevinasi noin hämmästynyt!»
»Kuulkaa, tytöt! Olenko minä tullut sekapäiseksi vai oletteko te? En
ymmärrä yhtään onnittelujenne tarkoitusta.»
»Katsokaa, kun vielä koettaa pimittää meitä! Se ei onnistu. Olin eilen
kirkossa ja kuulin omin korvin.»
Järkeni lakkoili. Aloin epäillä, olinko hereillä ollenkaan. Minusta ei
pitäisi olla mitään ilmoitettavaa seurakunnalle. Ellei ehkä pastori ole
ottanut minua valaisevaksi esimerkiksi saarnaansa.
»Ei suinkaan siellä minua vielä kuulutettu?» kysäisin varmuuden vuoksi.
Jos vain sanovat, että on, niin makaan kuin raakaankin ja näen unta?
»Konttoripäällikölle kuulutettiin naimakirjaa Uuhimäelle. No, etkö ole
siellä kirjoilla? Kenen muun hän nyt sieltä näin pian naisi?»
Tuntui kuin konttori olisi ruvennut jollakin tavalla keinumaan. Otin
kiinni pöytäni laidasta.
»Se ei ole totta! Olet kuullut väärin.»
»Turhaa sinun on ruveta kiemurtelemaan! Oli kirkossa muitakin enkä minä
yksin. Ja luuletko, että on salaisuus alituinen oleskelusi Äyrämön
perheessä. Ihmeellisempää olisi, jos hän ei sinua ottaisi.»
Jalkani olivat vetreät kuin taikinapötkyt. Sattui tuoli olemaan
ulottuvillani, muuten kai olisin pudonnut lattialle saakka.
»Menkää sinne, missä pippuri kasvaa!» sanoin kääntäen selkäni
seurakunnalle. Tämä on unta, tämä ei voi olla muuta kuin unta,
päättelin. Minun oli mahdotonta laskea. Nousin ja menin ulos.
Muistelin kaikki viime tapahtumat. Viime yö meni junassa. Itse en
edes torkahtanut. Leimu sensijaan nukkui ja kuorsasi niin, että vaunu
oli lentää pois kiskoilta. Asemalta tulimme käyden ja kannoimme erään
vanhan, suulaan mummon painavaa koria. Asunnossani keitin kahvin.
Juotuani sen tulin heti konttoriin. Kissa vieköön! Tämä ei ollut unta.
L. Kr:lle on voitu kuuluttaa vaikka kolme naimakirjaa Uuhimäelle. Minun
kanssani häntä ei siellä ainakaan kuuluteta.
Kovinpa rakkaus lämmittää, kun puseroisillasi tarkenet kahdeksantoista
asteen pakkasessa!» Leimu oli leimahtanut eteeni tehtaalta. Hän oli
ivallinen. Äänensä kalskahti kuin reen rauta maantien soraan. "Sinä
olet mestari valehtelemaan."
Hätkähdin niin, että olisin varmasti liukastunut portailta alas, ellei
Leimu olisi ehtinyt tarttua käsivarteeni. Luulin todellakin suku
valheeni tulleen julki.
"Tämä ei ole sopiva paikka juttusilla-oloon. Värisethän.» Leimu työnsi
minut eteiseen. Hampaat kalisivat suussani. »Tuossa on villatakki
harteillesi!»
"Kuka, kuka sinulle kertoi minun valehdelleen?»
"Kotitonttuni ilmoitti sen ensitöikseen tänä aamuna."
»Minkä, minkä?»
»— että Äyrämölle oli kuulutettu uusi naimakirja Uuhimäelle. Kenen muun
hän sieltä naisi ellei sinua.»
Jumalan kiitos! Ei ollut valheeni tullut ilmi.
»Reino, onko siis aivan totta, että Äyrämölle on kuulutettu naimakirja?»
»Tottahan sinä sen tiedät!»
Tartuin hänen käsivarteensa.
»Kuinka pitkäkarvaisena valehtelijana sinä oikeastaan pidät minua?
Reino, tuonko verran luotat valaani? Usko minua. Minulla ei ole mitään
tekemistä tämän naimakirjan kanssa. Konttorissa vasta itsekin sain
kuulla asiasta ensikerran.»
»Puhuthan totta?»
»Lyön, jollet usko! Turha minua on sen asian johdosta onnitella.
Uuhimäen pitäjässä on paljon tyttöjä, on komioita. Olen laskujen
ulkopuolella. Ihmettelen, miten nopeasti Äyrämö on ryhtynyt uudestaan
avioliittopuuhiin. Tuskin on vielä puolta vuotta kulunut siitä, kun
'hellästi rakastettu vaimo unohtumattomaksi suruksi ja katkeraksi
kaipaukseksi’ kuoli. Sellaisia te miehet olette. Rakkautenne on
kauniita sanoja ja korulauseita, mutta sydämenne on kaukana niistä.»
»Älä tuomitse kaikkia yhden mukaan, Varpu! Poikkeuksia on.»
»Näytä minulle yksi sellainen, niin uskon!»
Hän tarttui käteeni, joka oli unohtunut hänen käsivarrelleen.
»Minä en unohda sinua koskaan.»
Silloin aukeni ovi. L. Kr. astui ulko-ovesta eteiseen. Hämmästyneenä
hän jäi tuijottamaan meitä. Riuhtaisin käteni irti. Pakenin työhöni.
"Sinäkin, Brutukseni!" ehdin kuulla L. Kr:n lausuvan Leimulle.
Mitä mies tarkoitti tuolla lauseella? Sitäkö, että Leimu oli joutunut
hänen tavallaan rakkauden rautoihin? Sitäkö, että nyt oli Leimun vuoro
minua hyväillä?
Kuinka, kuinka vihaankaan kirottua L. Kr:ua!
Laskin. Kerroin ja vähensin. Vähensin ja kerroin koko päivän. Pahoin
pelkään, etten huomenna saa selvää tämänpäiväisistä töistäni.
Kun äsken palasin neitsytkammiooni, tuli Vanha Rouva Äyrämö luokseni.
»Tiedättekö, Varpu-neiti, että meidän Asser menee uudelleen naimisiin?»
Hohhoo! Hän ei sentään näyttänyt pitävän minua uutena otokkaana.
»Kuulin sen tänään.»
»Minusta on synti mennä uudelleen naimisiin, ennenkuin entinen on
ehtinyt edes kunnolleen maatua.»
Niin minustakin, varsinkin sellainen »unohtumattomasti kaivattu»
puoliso. Varoin tuota kuitenkin ääneen sanomasta. Sisältäpäin voin
olla millainen »saivarennylkijä» tahansa, ulospäin halusin näyttää
vapaamieliseltä ja uudenaikaiselta.
»Elävillä ei ole mitään velvollisuuksia kuolleita kohtaan.
Aviouskollisuus vannotaan kuolemaan asti. Nykyään se usein katkeaa
ennemminkin.»
»Niin te sanotte. Minä olen ollut leskenä jo yksitoista vuotta.
Päähänikään ei pälkähtäisi mennä uusiin naimisiin. Rakastin miestäni,
ei multakerros ole kyennyt sitä vieläkään sammuttamaan.»
»Jos olisitte nuori kuten poikanne, olisivat asiat toisin.»
»Te puolustatte Asseria. Ajatelkaapa, jos te olisitte naimisissa
rakastamanne miehen kanssa, miltä teistä tuntuisi tietäessänne miehenne
jo puolen vuoden kuluttua niin unohtaneen teidät, että ottaa toisen!»
Katkeralta tuntuisi, katkerammalta vielä, miltä se ystävän puolesta
tuntuu. Mutta ulkokullattu fariseus-minä sanoi:
»Kun on kuolemaan asti moitteettomasti uskollinen, niin sillä hyvä.
Kukapa hautaan juoruja nopeasta unohtumisesta toisi!»
Vanha Rouva ei tyytynyt vastaukseeni. Hän morkkasi moskaksi nykyisen
moraalin, nykyiset ihmiset uskontoineen, uskottomuuksineen.
»Uusi miniänne voi olla herttainen ihminen.»
»En halua kuulla, en nähdä sellaista naista, joka noin röyhkeästi astuu
entisen tilalle.»
»Rakkaus ei välitä pikkumaisuuksista.»
Vanha Rouva räjähti. Hän ei ymmärtänyt sellaista rakkautta, joka syttyy
ja sammuu yhtä nopeasti kuin nappulasta kierrettävä sähkölamppu.
Allekirjoittaneen teki mieli puhua vähän vanhasta rakkaudesta, jota
kai Asserillakin oli koko pakka takanaan jaettuna eri naisten kesken.
Hillitsin kieleni.
»Minusta on hyvin järkevä tuuma, että poikanne ottaa uuden vaimon.
Lapset tarvitsevat äitiä. Te olette saanut omista lapsistanne
tarpeeksi. Te tarvitsette lepoa. Eikä Asser taasen voi olla kauan ilman
vaimoa. Nuoret ihmiset ovat nuoria ihmisiä. Nyt voivat lapset vielä
epäluulotta hyväksyä vieraan naisen äidikseen. Vanhempina he kärsisivät
sellaisesta. Syntyisi hankauksia. Isän ja uuden äidin elämä voi silloin
tulla tukalammaksi.»
Kohotin pääni nähdäkseni peilistä, miten tällaiset suuret sanat
henkevöittivät kasvojani.
Jouduin paistamaan särkeä puheenalaisen leskimiessulhasen kanssa.
Äskeinen naputus oli sittenkin minun oveeni, vaikka luulin kolinan
kuuluneen seinän takaa. L. Kr. joutui parhaiksi kuulemaan suuret
sanani. Hän tuijotti yhtä yllättyneenä minuun kuin aamulla tavatessaan
minut Leimun kanssa käsikädessä.
Herra L. Kr. oli ensimmäisen kerran huoneissani.
»Jospa äiti tulisi puhelimeen. Luultavasti papin rouva haluaa puhua
kanssasi», selitti L. Kr. odottamattoman käyntinsä syyn.
»Vai niin!» Vanha Rouva lähti lyllertämään pois. Saatoin häntä ovelle.
Hän pajatti mennessään yhtä ja toista, mitä en viitsi laiskuuteni
tähden kirjoittaa tähän.
Herra L. Kr. ei suvainnut seurata äitiään. Oven painuttua
kiinni jouduin uudestaan silmäkkäin hänen kanssaan. Oikaisin
puolitoistametrisen vartaloni täyteen mittaansa. »Seisoimme hiljaa,
minä ja hän, ja katsoimme silmästä silmähän», sanoo runoilija kauniisti
tällaisesta tapauksesta.
»Varpu, minä olen ajatellut sinusta monta ilkeää ajatusta. Voitko suoda
ne minulle anteeksi?»
»Samoin minä sinusta», vastasin ilman anteeksipyyntöä. Kauniit
silmänmulaukset eivät tähän tyttöön enää vaikuta. Ne ajat ovat olleet
ja menneet. Tunnen miehet, edessäni seisovan erittäin. En ollut
näkevinänikään hänen ojennettua kättään.
»Varpu!»
»Mitä?»
»Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa minulle?»
»Ai! On toki! Onnitteluni uuden avioliittoaikomuksesi johdosta!»
»Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?»
»Ei.»
»Ja kuitenkin sinä kiusaat minua vuodesta vuoteen kuin kissa hiirtä.»
»Minäkö kiusaan sinua? Ohoh! Tämäpä iloinen uutinen!»
»Varpu, etkö ymmärrä, että rakastan sinua? Olen kaikki nämä vuodet
rakastanut. Olen koettanut tappaa tunnettani. Uskottelin itselleni,
että olit huono tyttö. Uskottelin, että haluat lasteni suosion kautta
tuppautua vaimokseni. Varpu, noin olen pahoja sinusta ajatellut. Anna
anteeksi! Tiedän sinun olevan enkelin. Sano vain sana, niin mikään
lupaus ei sido minua keneenkään toiseen kuin sinuun! Sinusta tulee
pikku-vaimoni. Varpu, sinä teet minut hulluksi kylmillä, ivallisilla
kekälesilmilläsi.»
Hän seisoi kumartuneena ylitseni. Olisin voinut mainiosti läjäyttää
päin hänen valehtelevaa suutaan. En tehnyt sitä. Käteni on liian hyvä
sellaiseen hommaan. Avasin oven.
»Ulos!» oli ainoa sana, jonka sain suustani. En olisi uskonut hänenkään
voivan loukata minua noin armottomasti.
»Varpu....!»
»Ulos!» huusin silmittömänä vihasta. Eikö tuolle konnalle riittänyt,
että hän kerran petti minut, vieläkö hänen piti kerrata temppunsa!
Jos olisin ollut jättiläinen, niin siekailematta olisin tarttunut
takinkaulukseen ja housujentakamukseen, lennättänyt hänet oikotietä
ulos. Onneksi hän oivalsi tilani ja meni. Rapsautin oveni lukkoon.
Ääh! Tämänlaatuiset tapaukset voivat tehdä viisaista ihmisistä hulluja.
20.
Rouvat ja neidit ovat jälleen herttaisia minua kohtaan.
Herttaisempiakin kuin ennen. He kai katsovat velvollisuudekseen siten
lohduttaa pettynyttä sydäntäni, kun haluamani rouvanpaikka lipsahti
ohi suuni kuin Lassi Tarkiaisen rippi. Ai, ai, kuinka tuollainen
sydämellinen herttaisuus on liikuttavaa! Se »klebt, leimt, kittet
alles» kuten hyvä saksalainen syndetikon.
»Tunnetko maisteri Äyrämön morsiamen? Hän on kotoisin sieltä, mistä
sinäkin», kysytään minulta aina, jos ei nyt aivan ensimmäiseksi
kysymykseksi, niin varmasti jo toiseksi.
»Mahdollisesti tunnen, mahdollisesti en. Maisteri ei ole, ikävä kyllä,
tehnyt minua uskotukseen», on paljon käytetty vastaukseni. Sävy riippuu
kysyjästä.
Maailman tähden on minun täytynyt säilyttää välini Äyrämöön ja hänen
perheeseensä ennallaan. Pieninkin muutos tällä alalla tulkittaisiin
heti johtuvaksi myttyyn menneestä miehenmetsästyksestäni. Ja sitä huvia
en siiriläläisille suo. Kun oikein tahtoo, niin ihminen voi olla vaikka
aidan vitsaksena.
Nyt laitetaan seinän takana huoneita uuteen kuntoon. Vanha Rouva on
mennyt lasten ja näiden hoitajan kanssa leskentilalleen. Nuori pari saa
rauhassa kuherrella. Jouluna kuulemma ovat häät.
21.
Seinän takana on jälleen nuori rouva. Kuka on nyt tämä salaperäinen
rouva, jonka nimeä ei morsiamena tiedetty? Hän on entinen Aina-Siviä
Aho. Paha aavistukseni sanoi sen minulle jo aikoja ennen rouvan
ilmestymistä näkö- ja kuulopiiriini.
Rakkauden korkeata veisua on jälleen seinän takana laulettu kaikissa
mahdollisissa sävellajeissa. En ole tukkinut korviani. Olen
häpeämättömästi kuunnellut.
Kuinka erilaista on kuunnella nykyistä kuhertelua kuin ensimmäistä!
Silloin mies puhui enemmän. Nyt visertelee nainen.
Herrasväki oli häämatkalla Pariisissa kaksi kuukautta. Ihmettelen,
miten he vielä jaksavat olla noin hirveän siirappisia.
Siirilässä ei nykyisin puhuta kenestäkään muusta kuin rakastettavasta
rouva Aho-Äyrämöstä. Sellainen rouva pitää Äyrämöllä ollakin! Sellaista
rouvaa Siirilä kaipasi! Kuinka hienot ja loistavat hänen ensimmäiset
kutsunsa olivat. Ne kutsut eivät olisi hävenneet presidenttiäkään!
Rouvat olivat kateudesta kahtia lentämäisillään.
Minä en ollut kutsuissa. Unohduin kutsumatta. Olen »lepuutellut
hermojani» ja pysytellyt poissa rouva Aho-Äyrämön näkyvistä. Hänellä
ei ole vielä aavistusta, kuka seinän takana elää. Olen varustautunut
taisteluun valheeni puolesta ja tiedän osaavani olla yhtä ilkeä kuin
rouva Aho-Äyrämökin, jos tarvis vaatii.
Myös puvuillaan rouva Aho-Äyrämö on lumonnut Siirilän. Puolikymmentä
rouvaa on tilannut Pariisista puvun voidakseen esiintyä »säädyllisesti»
rouva Aho-Äyrämön rinnalla.
Taiteilija, lausuja on tämä rouva vielä. Hän on antanut lausuntailtoja
m. m. Yliopistolla.
En ole vielä ollut ilkeä. Kärsivällisesti kuuntelen hänen
taiteilijalahjojensa ylistystä. Voisin kuitenkin avata leukani
ja mainita, mitä julkinen arvostelu lehdissä sanoi tuosta paljon
puhutusta lausuntaillasta. Arvostelu oli lyhyt ja naseva. Se painui
hyvin muistiin. Monet jättivät ehkä sen lukematta. Parasta olikin.
Arvostelussa vain perin kuivasti todettiin, ettei Aina Ahosta ikinä
tule lausujaa, ja ihmeteltiin itsekritiikin puutetta.
Rouva Aho-Äyrämö on koonnut kaikki Siirilän taideharrastukset omiin
käsiinsä. Hän antaa lausuntaopetusta. Koko konttorimme naisisto aikoo
ryhtyä opiskelemaan tätä jaloa taidetta. Kaikki, paitsi rouva Kivi,
joka sanoo olevansa liian vanha siihen hommaan, ja minä, joka olen
»liian nuori».
Rouva Aho-Äyrämö on myös ottanut tottuneihin käsiinsä iltamien
johdon. Viikon viertyä saamme ihailla hänen ohjaaja-, näyttelijä- ja
lausujakykyään. Silloin on Lotilla iltama.
Rouva Aho-Äyrämö harrasti myös laulutaidetta. Hän kävi kerran koululla
kuoroharjoituksessa. Siellä hän rupesi johtamaan ja neuvomaan kuoron
johtajaa, opettajatar Kantolaa. Neiti Kantola on itsekylläinen
kansanvalistaja, eikä hän sietänyt edes rouva Aho-Äyrämön neuvovan. Hän
löi rukkasensa lautaan sanoa sukaisten hämäläisellä suoruudellaan:
»Johtakaapa, hyvä rouva, itse, niin pääsette vähemmällä neuvomisella!»
Rouva Aho-Äyrämö oli kouluaikana kanssani niitä laulajia, jotka vetivät
nuotin vierestä ja jotka sentähden mielukkaimmin nähtiin kuuntelijain
parvessa. En tiedä miten pitkälle hän lienee Helsingissä kehittänyt
itseään tälläkin alalla. Taitava opettaja saa harakankin kukkumaan.
Kuoron johtajaksi hän ei sentään vielä uskaltanut ryhtyä Siirilässäkään.
»Sitten on rouvan parasta laulaa niinkuin minä määrään tai pysyä
poissa. Kahta johtajaa ei tämä kuoro kaipaa», sanoi neiti Kantola.
Ihailen vilpittömästi neiti Kantolaa. Rouva Aho-Äyrämö ei ihaile.
Omankehun rinnalla kuuluu hän viljelevän opettajatar Kantolan
haukkumista.
Tänään rouva Brun tapasi minut hiipimästä työstä kotiini.
»Varpu, onpa hauskaa tavata. Missä olet piileskellyt? Miksi et ole
käynyt kokouksissa?»
»Lepuutan rasittuneita hermojani», livautin.
»Nyt sinun täytyy lähteä meille. Välitän viisi hermoistasi.»
Päällysvaatteita riisuessamme kysyi rouva Brun:
»Tunnetko rouva Aho-Äyrämön ennestään?»
»Olemme koulutoverit.»
Rouvan suu muodosti kauniin o:n.
»Miksi hän ei kutsunut sinua tuliaisjuhlaansa?»
»Hän ei tiedä minun olevan täällä.»
»Tottahan toki hänen miehensä on kertonut sen hänelle. Mahdotonta on
asua saman katon alla tuntematta toisiaan.»
»Rouva Aho-Äyrämö on tottunut elämään Helsingissä. Siellä ei paljoa
piitata, kuka seinän takana elää. Sitäpaitsi hän ei välitä isostikaan
konttoristineidistä, joka on hänen isänsä liikkeessä aikoinaan
palvellut.»
Rouva Brun kumartui puoleeni.
»Sinä et pidä hänestä?»
»Sitä on vaikea sanoa.»
»Kuule, en minäkään pidä. Hän kiemailee liiaksi miehille. En ole
mustasukkainen, mutta toissa päivänä teki mieleni heittää rouva
pihalle, kun hän veikisteli miehelleni. Kun minä olin nuori rouva,
en edes muita miehiä nähnytkään kuin omani. Äyrämönä en sallisi
tuollaista.»
Meille alkoi sukeutua hyvin yhteisymmärryksellinen keskustelu kuuman
kupin ääressä. Paha on kuitenkin aina siinä, missä sitä mainitaan.
Ovikello kilahti. Rouva Aho-Äyrämö leijaili huoneeseen pariisilaisessa
puvussaan.
»Onko sinulla jo näin iso tytär, rakas Lilli», lausui rouva Aho-Äyrämö
tarkoittaen minua.
Olen leikkauttanut tukkani pikkutyttöjen tapaan. Vartaloni olen
nälällä ja kiristimillä kutistanut muodikkaaksi rimaksi. Hameeni ovat
polveen asti. Toverini vakuuttavat, että näytän tässä uudessa asussani
kahdeksantoistiaalta, vaikka neljännesvuosisatani täyttyy muutaman
päivän perästä.
Vaikka rouva Aho-Äyrämön olettamus oli minulle sangen imarteleva, niin
rouva Brunille se oli taasen kaikkea muuta. Ja hienoksi »kaikeksi
muuksi» se oli tietysti tarkoitettukin. Rouva Aho-Äyrämö haluaa aina
alleviivata oman nuoruutensa. Ikävä kyllä rouva Brun on vain pari
vuotta minua vanhempi, siis rouva Aho-Äyrämön kanssa yhtä vanha.
»Minulla ei ole tyttäriä, valitettavasti poikia ovat lapseni. Tämä
on neiti Vapaa, tehtaan konttoristi. Lähin naapurisi. Asuu kanssasi
samassa talossa. On kuulemma koulutoverisikin», selitti rouva Brun
hiukan happamesti hymyillen.
Rouva Aho-Äyrämö tuijotti minuun. Hän ei todellakaan tuntenut. Oo,
minä kaksijalkainen aasi! Kuka käski kertoa tuntevani hänet! Pian hän
muistaisi, kuka olen, ja hyvästi sitten kauniit kaskut kodistani,
perheestäni, suvustani! Suopainen totuus oli valuva hänen suustaan
siiriläläisten korviin.
»Va-paa, Vapaa», tavaili rouva.
»Varpu Vapaa. Kai sinä minut muistat. Olinhan isäsi liikkeessä neljä
vuotta», tokaisin.
Jo muisti.
»Ah niin, teidäthän pantiin pois toimestanne sen kenkävarkausjutun
yhteydessä.»
Rouva Brun oli onneksi pujahtanut lastenkamariin katsomaan, oliko
sieltä kuuluvassa ankarassa kolinassa tapahtunut vahinkojakin.
»Sotket minut väärään henkilöön, hyvä rouva! Varas oli serkkusi, äitisi
sisaren tytär, joka nykyisin lienee vankilassa lapsenmur...»
»Panetko suusi kiinni!» rouva Aho-Äyrämö kierrähti kauhistuneena
vilkuilemaan ympärilleen.
»Kuulehan, Aina-Siviä, pidän suuni mielelläni kiinni, jos sinäkin
pidät. Auta armias, jos siiriläläiset saavat tietää, että äitini oli
pyykkiakka, isäni kapinoitsija, niin samana päivänä kuulutan joka
kiveltä, joka mättäältä mäkätän, ettet ole parempaa sukua sinäkään.
Äitisi on ollut piikatyttö, isäsi tukkijätkä. Sukusi on hyvin kirjava
vielä tänäkin päivänä. Oletko ymmärtänyt?»
Rouva Aho-Äyrämö, jolla oli samanlainen heikkous kuulua hienoon ja
vanhaan sukuun kuin minullakin, tuijotti huulet valkeina minuun.
»Mitä minun pitää tehdä?»
»Vaieta kauniisti. Olen sepittänyt itselleni suvun, jota sinä et tunne.»
»Jos joku kysyy?»
»Sano, ettet tiedä! Eiväthän yläluokkalaiset alaluokkalaisten historiaa
tunne. Itse voit valehdella sukusi kreiveiksi, kuten olet tehnytkin. En
oio niitä, päinvastoin. Mutta jos halvennat minua, kuten äsken aloit,
niin armotta maksan samalla mitalla. Onko selvä?»
»Selvä.»
»Kuule, et miehellesikään saa kertoa. Jos hän pienelläkään eleellä
osoittaa tietävänsä jotain sopimatonta minusta, niin on hän heti saava
tietää, että hänellä on kunnia lukea tuomarilliseen sukuunsa lapsen...
No, vaikenen. Meidän on parasta, meidän valehtelijain, olla ystäviä.»
Rouva Brunin tulo keskeytti kiintoisan keskustelumme.
»Taisitte sentään tuntea toisenne?» kysyi hän.
Aurinkoinen hymy valahti rouva Aho-Äyrämön pingotetulle naamalle.
»Toki minä Varpun tunnen. Hän on vain niin muuttunut viime näkemästä,
etten heti muistanut.»
Me joimme sulassa »ystävyydessä» kahvia.
22.
Jälleen aviollisia vuorokeskusteluja.
Alkusoitoksi kahvikuppien kalinaa, sanomalehden rapinaa.
»Asser, kuinka sinä voit noin syventyä sanomalehteen ja jättää minut
yksin murjottamaan!»
»Kultaseni, mistä haluat keskustella?»
»En mistään. Tahdon, että mieheni on kohtelias ja muistaa pienellä
pakinalla vaimoaan, jonka täytyy päiväkaudet olla yksin.»
»Yksin! Olithan koko päivän hiihtelemässä vänrikki Kopeilevan kanssa.»
»Kun et ole luonani, tunnen aina olevani yksin.»
»Hm!»
»Et suinkaan liene mustasukkainen?»
»En.»
»Oletpas! Muuten et noin yksikantaan vastailisi. Tunnusta pois!»
»Enkä ole.»
Neljännespaussi.
»Asser!»
»Mitä nyt?»
»Pyydän, älä lue lehteä!»
»Tässä on tärkeitä asioita. Täytyy toki niitä hiukan vilkaista.»
»Jos olisin vieras nainen, niin nuo tärkeät kohdat saisivat jäädä
lukematta.»
»No, mutta Aina-Siviä! Sehän on vallan eri asia. Eihän vieraalle voida
olla epäkohtelias.»
»Mutta vaimolle voidaan! Asser, sinä et enää rakastakaan minua!»
»Tietysti rakastan, hupakko. Avioliitossa sitä ei vain aina vatkuteta.
Se pidetään ilmeisenä asiana.»
»Jos Satu piti, mutta minä en pidä. Kuuletko! Sinun täytyy sanoa kuusi
kertaa päivässä rakastavasi minua.»
»Olen sanonut tänään jo kahdeksan kertaa. Kaksi yli määrän. Sen pitäisi
riittää.»
»Asser!!!!»
»Mitä nyt?»
»Sinä pidät asiaa pilkkanasi!»
»Et kai sinäkään liene aivan tosissasi?»
»Minä olen tosissani!»
»Hmm!»
»Asser! Älä lue!»
»Enhän, lue.»
»Luetpas!»
»Vai saisi tällaisessa hälinässä luetuksi.»
Kuuluu ääni, joka syntyy, kun sanomalehti temmataan kädestä ja
heitetään lehdet levällä pitkin permantoa.
Seuraavien puhevuorojen aikana rouva Aho-Äyrämön ääni kohoaa kolme
sävelaskelta, herra Äyrämön laskee kaksi ja puoli.
»Aina-Siviä, tämä jo riittää. Minä olen tottunut iltapäiväkahvin
aikana lukemaan sanomalehteni rauhassa. Tavasta en aio luopua. Ole
hyvä ja pidä sokeria suussasi, jos et jaksa pitää sitä aikaa kieltäsi
kohdallaan.»
»Tämä on hävytöntä! Kehtaatkin! Sanoit, ettet ollenkaan rakastanut
Satua. Menit muka suvun tahdosta hänen kanssaan naimisiin. Nyt
kuitenkin alituisesti vedät esille hänet. Sellaista ja sellaista
sait tehdä Sadun eläessä. Mutta minä en ole Satu. Minulla on omat
yksilölliset taipumukseni. Ne on otettava huomioon. Ja minä vaadin,
ettet koskaan kuulteni mainitse ensimmäisen vaimosi nimeä.»
»En ole sitä tehnytkään. Itse olet maininnut sen neljästi jo siltäkin
istuimeltasi.»
»Tarkan laskun pidät sanoistani, kun on kysymys Sadusta. Olet
valehdellut minulle. Sinä rakastat häntä vieläkin.»
»Aina-Siviä, lopeta tämä juttu! En jaksa kuunnella enää joutavuuksiasi.»
»Et jaksa kuunnella. Yhyy! Yhyyy! Sinä et rakastakaan minua. Yhyy, yh
yhyhhyyy!»
Asserin täytyy antautua. Hän tuntuu menevän vaimonsa luo.
»Älä koske minuun! Yhyy! Älä koske!»
Tuo lause toistuu 37 kertaa. Senjälkeen onnistuu aviomiehen kaapata
murtunut vaimo syliinsä.
»Suloinen, pikku Aina, älä itke! Sinuahan minä rakastan, sinua yksin.
Leikillä kiusoittelin. Ota kätösesi pois silmiltä! Anna minun jälleen
nähdä suloiset kasvosi!» J. n. e.
Viidentoista minuutin kuluttua onnistuu aviomiehen saada näkyviin
vaimonsa herttaiset kasvot. En tiedä, miten kauan hän sai puhua
ja vannoa, ennenkuin sai pikku Ainan (178 cm pitkän) uskomaan
rakkauteensa. Minä lähdin kyläilemään tovereitteni luo. Kyllästyy
ihminen ajan pitkään rusinasoppaankin.
Yhdestä asiasta olen varma. Sanokaa minun sanoneen! Jos herra Äyrämö
viisikin vuotta harjoittelee vaimonsa kanssa kaunopuheisuutta, on hän
silloin ehdottomasti maan etevimpiä kaunopuhujia.
23.
»Rakas Asser, nosta ylös lankarullani! Se taisi vierähtää sohvan alle.»
»Odota vähän, kirjoitan vain tämän lauseen!»
»Totisesti! On sinulla silloin aina kiire, kun tarvitsen hiukan apuasi.»
»Nosta itse, jos et jouda odottamaan!»
»Oo, sitä kohteliaisuutta! Ei uskoisi, millainen mörökölli sinustakin
tuli aviomiehenä. Pahin maanmoukka ei sa...»
»Vaikene, herran tähden! Tässä tämä nyt on. Aivan jalkojesi juuressa.
Olkaa hyvä!»
• — —
»Aina, ole kiltti ja ompele tuo nappi takkiini! Minulla on kiire!»
»Nappi! Tuollainen melu yhden napin tähden. Ompelukorissani on neula ja
lankaa. Ompele itse!»
»En ole ennenkään nappeja ommellut. Joudu!»
»En minäkään. Kun et kerran saa nappia nuttuusi ommelluksi, ole ilman
nappia!»
»Mutta minä otin sinut vaimokseni juuri sitä varten.»
»Ooo! Mitä minun pitää kuuleman! Vai napin ompelemista varten sinä
minut otit! Miksi et järin sukanparsimiskoneeksi? Siinä on minulla
kaunis aviomies kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Etpäs napeista
puhunut kosiessasi! Rakkaudesta vain sipisit...»
»Älä saarnaile! Menen räätälille, koska niin kelvoton olet, ettet
nappia kykene ompelemaan.»
»On siinäkin mies! Ei osaa nappia itse ommella. Viitsii moisen asian
takia räätäliin laukata...»
Miten tuollaiset pienet palvelukset tekevät avioliiton miellyttäväksi!
24.
»Äitini kirjoittaa, joko hän saa lähettää pienokaiset tutustumaan
uuteen äitiinsä. He ovat tietenkin suuria rasavillejä, ja äidille on
heistä kovasti puuhaa», puhui L. Kr. nähtävästi Vanhan Rouvan kirjettä
lukien.
»Ah! Olen kokonaan unohtanut lapset», vastasi vaimo välinpitämättömällä
äänellä.
»Sanoithan pitäväsi paljon pienokaisistani.»
»Pidänkin heistä.»
»Sitten kirjoitan heti äidille, että hän tuo lapset tänne.»
»Asser, haluatko todella näin pian lapset luoksesi? Enkö minä enää
olekaan sinulle kaikki kaikessa?»
»Oletpa tietenkin. Luulin, että sinä jo haluat tutustua lapsiin.»
»Asser, en halua vielä lapsien tulevan kotiimme. On niin ihanaa olla
kahden. Lapset muistuttavat minulle aina ensimmäistä vaimoasi. Suo
anteeksi! Soisin, ettei noita lapsia olisi olemassakaan!»
»Vai niin. Morsiamena ollessasi et muusta osannut puhuakaan kuin
äidittömistä lapsiraukoistani ja miten niistä pidit.»
»Asser, älä rupea saivartelemaan! Minä pidän lapsista, mutta sinusta
pidän enemmän. Rakas, kulta Asser, ymmärrä minua! Rakastan sinua niin,
että olen mustasukkainen lapsillesikin.»
Hellä, tunnelmarikas kohtaus.
»Voivathan lapset olla vielä viikon, pari äidin luona. Sitten menemme
yhdessä heitä noutamaan. Äiti on vanha. Hän tarvitsee lepoa. En voi
rasittaa häntä enää kauemmin lapsillani.»
»Olet oikeassa! Parin, kolmen viikon perästä menemme yhdessä heitä
noutamaan.»
Kolmen viikon perästä rouva »sairastui» juuri lähtöpäivänä. Matka
lykkäytyi jälleen kolme viikkoa. Sitten täytyi rouvan välttämättömästi
matkustaa kotiinsa.
Jo ymmärsi Vanha Rouva yskän. Hän kirjoitti pojalleen pitävänsä lapset
luonaan niin kauan kuin he itse halusivat olla hänen ilonaan.
Rouva Aho-Äyrämön mieluisimpia keskusteluaiheita oli silloin, kun
ei rakas Asser ollut kuulomatkan päässä, kuinka hänen herttainen
anoppinsa ei raskinut laskea lapsia luotaan. Hän taasen ei hennonut
ryöstää Vanhalta Rouvalta ainoaa iloa, vaikka hänellä itselläänkin oli
sanomattoman ikävä rakkaita pienokaisiaan. Hän oli ystävälleen Sadulle
luvannut tämän kuolinvuoteella huolehtia lapsista kuin omistaan, ja
olihan hän lasten kummi.
Huom. Viimeinen lause on niin taitava valhe, kuin olisi minun
huuliltani pyörähtänyt.
25.
Sunnuntai, maisteri Äyrämön ja rouva Aho-Äyrämön avioliiton
viisikuukautismuistopäivä. Seinäni takana olivat tämän johdosta koolla
kaikki herrasväki Äyrämön sydänystävät ynnä yksi ei-sydänystävä, minä.
Päivällinen oli syöty. Vieraat istuskelivat keskustelevina ryhminä
ympäri huoneistoa. Rouva Aho-Äyrämö istui vänrikki Kopeilevan kanssa
sohvalla. Vänrikki Kopeileva on syksyllä paikkakunnalle saapunut
suojeluskunnan aluepäällikkö, hyvin tanakka ja hyvin punakka, etenkin
nenä. Hän hakee parhaillaan eroa rouvastaan, jota me siiriläläiset emme
ole nähneet korvaamattomaksi vahingoksemme.
No niin. Rouva Aho-Äyrämö ja vänrikki Kopeileva juttelivat kuten me
muutkin vieraat. Oikeastaan rouva jutteli, vänrikki oli kiitollinen,
ihaileva kuulija. Toisella korvalla me muutkin kuuntelimme. Rouva
näytti siitä olevan mielissään, kun sai levitellä voittoseppeleensä
kansan kadehdittavaksi.
»Tekin siis tunnette kapteeni Ovaskan! Kuinka hauskaa! Hurmaava mies!
Eikö totta?»
»Kovasti naiset hänestä pitävät.»
»Totta. Seurustelin ennen paljonkin hänen kanssaan. Hän tahtoi melkein
väkisin mennä kanssani naimisiin. Toiset naiset olivat hirveän
kateellisia. Jos vihaiset silmäykset voisivat surmata, ei minua enää
olisi, siksi paljon sain niitä hänen tähtensä.»
»Miks'ei rouva mennyt hänelle? Sadat naiset olisivat sen tehneet teidän
sijassanne.»
»Hän ei ollut makuni mukainen. Samaan aikaan eräs venäläinen ruhtinas
seurusteli kanssani. Tulinen mies! Totisesti osaavat vanhojen sukujen
jäsenet seurustella naisten kanssa. Perintö esi-isiltä, tietenkin.
Vanhat ritarit olivat naistenpalvojia. Hänen kanssaan piti minun
oikeastaan mennä naimisiin. Olimme jo salakihloissa. Isäni, ankara
aatelisvihaaja, venäläisvihaaja, pani jyrisevän vastalauseen. Uhkasi
kirouksellaan. Itku ja rukous olivat hyödyttömiä. Isä on itsepäinen
karhu kun niikseen tulee. Mies-parka teki itsemurhan. Lehdissäkin siitä
puhuttiin. Ne eivät olleet hauskoja aikoja.»
Tässä paikassa nousi aviomies kovasti kolistellen. Isännöitsijä Brun
seurasi esimerkkiä. He poistuivat toiseen huoneeseen. Väliovi solui
kiinni.
»Luojani», ajattelin nurkassani, »Aina-Siviä on taiteilija! Väärälle
uralle joutunut taiteilija. Lausujaa hänestä ei voi tulla, mutta mitä
uusia kotimaisia rakkausromaaneja hän voisikaan kokoon kyhätä. Hän on
ensiluokkainen valehtelija. Minä olen siinä suhteessa hänen rinnallaan
kuin aisakello kirkonkellon vierellä.»
Rouva heitti hellän, hymyilevän silmäyksen miehensä jälkeen.
»Asser on kauhean mustasukkainen luonne. Miesparka ei sille
mitään mahda. Me olemme jo kauan tunteneet toisemme. Ensimmäisenä
ylioppilastalvenani tutustuimme Helsingissä. Olimme paljon yhdessä.
Hän oli korviaan myöten minuun rakastunut. Mutta ruhtinaan tähden
annoin hänelle rukkaset. Muutaman kuukauden kuluttua hän meni kihloihin
ystäväni Sadun kanssa.»
Rouva Brun koroitti äänensä ja alkoi puhua kuluneesta vähälumisesta
talvesta. Tohtorinna Peippo huusi kuin sumusireeni, että saapa
nähdä, onko tämä kesä kaunis. Toiset rouvat yhtyivät hartaina tähän
ilmatieteelliseen keskusteluun.
En halunnut hukata sanaakaan rouvan ihmeellisestä nuoruudenrakkaudesta.
Siirryin röyhkeästi sohvan viereiselle tuolille.
»Asser katui monesti tätä äkkipikaista avioliittoaan ystäväni kanssa.
Monet monituiset kerrat luin hänen silmistään, kenelle hänen sydämensä
todella kuului. Rohkenipa hän kerran ehdottaa minulle pakoa Amerikkaan.
Tukin hänen suunsa muistuttamalla, että Satu oli ystäväni. Luultavasti
en koskaan olisi suostunut hänen vaimokseen, mutta ystävä-vainajani
pikkulapset vaativat minulta tämän uhrauksen. Olisihan ollut vallan
hirveää, jos joku vieras nainen olisi joutunut lasten äitipuoleksi.»
Satu kertoi minulle, että hänen häissään Asser oli ensikerran nähnyt
Aina-Siviän. Ketä minun tulee uskoa? Asser ei ole myöskään mikään
totuuden marttyyri.
Viimeisten vieraitten poistuttua sain yösijaltani kuunnella seuraavan
aviollisen keskustelun:
»Aina!» sanoi L. Kr. vaimolleen äänellä, joka konttorissa merkitsi
sarvipäätä pukkia kirjoissa. Vaistomaisesti kohosin istumaan.
»Joko sinä taasen alat moittia minua», ymmärsi vaimokin.
»En ainoastaan moiti, vaan kiellän jyrkästi sinua puhumasta julkisesti
vanhoista rakkausseikkailuistasi.»
»Olet mustasukkainen, mutta siitä välitän viisi. On terveellistä sinun
kuulla, että olisin kelvannut muillekin. Enkä minä siedä ollenkaan
sitä, että sinä määräät, mitä minä saan puhua ja mitä minä en saa
puhua.»
»Sinun kaltaisillasi hölppähuulisilla naisilla pitäisi olla lukko
suun edessä. Te ette häpäise puheillanne ainoastaan itseänne, vaan
miehenne ja perheenne. Ja sitä minä en siedä. Mitä luulet vieraittemme
ajatelleen jutuistasi?»
»Minulle on suloisen yhdentekevää, mitä heikäläiset pikkusielut
ajattelevat. Minä olen taiteilija. Aion esiintyä taiteilijana. On suuri
juopa meidän ja teidän välillä. Mikä teistä on kiellettyä, sen sallii
meille taiteilijavapaus, Minua et saa pakotetuksi tusinaihmiseksi.
Paina se visusti mieleesi, ukkoseni!»
»Aina, en puhu nyt leikkiä. Sinä olet minun vaimoni, ja minä vaadin
sinua sinä esiintymään säädyllisesti. Taiteilijahullutuksesi saat
jättää, sillä todellista taiteilijaa sinusta ei tule muuten kuin
lyömällä kasaan ja tekemällä sinut perustuksia myöten uudestaan.»
»Enkö minä ole todellinen taiteilija?»
»Suuruudenhullu sinä olet.»
»Vai tämmöistä avioliitto onkin. Mies tyrannisoi ja komentaa. Siitä
tulee pikainen loppu. Minä en ole tullut tänne sinun enkä kenenkään
komennettavaksi. Lähden kotiini.»
»Mene vain, niin saan vähän aikaa levätä!»
»En tule luoksesi, ennenkuin tulet hakemaan.»
»Kyllä routa porsaan kotiin ajaa hakemattakin.»
»En tule ikinä luoksesi.»
»Hauskaa kuulla! Jospa se vain olisi totta!»
»Asser, mitä sanot?»
»Sanon, että sinun pitää ostaa jäykemmät saranat huuliisi, niin et
huutele sopimattomia asioita maailmalle. Ehkäpä saat sellaiset isäsi
kaupasta.»
»Sinä olet raakalainen, barbaari! Voi, voi, millaisen miehen käsiin
olenkaan joutunut.»
Kovaa itkua ja kollottelua.
»Jätä tuo! Palvelijat kuulevat.»
Kovempaa itkua.
»Siitäpähän kuulevat, kuinka herttainen olet vaimollesi.»
Ovi avattiin.
»Leena! Onko Leena vielä hereillä? Leena laittaa rouvan matkatavarat
kuntoon. Rouva lähtee nyt yöjunassa kotiinsa. Hänen äidiltään on sappi
puhjennut», huusi L. Kr. keittiöön.
»Asser, oletko hullu! Minä en lähde minnekään.»
»Äsken sanoit lähteväsi.»
»Minä en lähde minnekään. Sinä et rakasta minua enää, koska noin
kylmäsydämisesti luotasi työnnät. Rakkaus antaa paljon syntejä
anteeksi. Yhyy! Sinä et ole koskaan rakastanut minua. Yhyy, yhyy.»
Loppu sama kuin sivulla 105.
Hyvää yötä! Täytyy säästää paperia, niin paperitehtaalla kuin olenkin.
26.
»Itsellensä sikakin vahingon tekee, kun kaukalonsa kaataa», sanotaan.
Niin minäkin.
Kesä on. »Taas välkkyy siipi perhon ja maa on vehreä.» Harras ja
uskollinen ihailijani Reino Leimu pyysi minua kanssaan järvelle
soutelemaan »kesäisen illan kullassa». Aina tottelevaisena lähdin
mukaan.
»Tahdon keskustella vakavasti kanssasi, Varpu.»
»Kuten haluat. Mieluimmin olisin vaiti.»
»Olen viisi vuotta sinua uskollisesti rakastanut. Suudelmaakaan et ole
minulle suonut.»
»Olen kieltänyt sinua rakastamasta itseäni.»
»Niin olet. Kuitenkin olet seurustellut kanssani ja antanut minun
toivoa. Mutta joka kerta, kun luulen sinun ruvenneen välittämään
minusta ja ojennan käsivarteni sinua kohden, vetäydyt kylmänä takaisin.
Varpu, tuo tekee minut hulluksi. Sinun täytyy nyt vihdoinkin tulla
vaimokseni.»
Koska minä olen jo täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta, koska en ole
luotu tuntemaan rakkautta, olen päättänyt mennä järkiavioliittoon
varakkaan, hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevan, kelpo miehen
kanssa. Nuoruusihanteeni olen käärinyt vanhaan sanomalehteen,
varustanut lapulla »myrkkyä» ja heittänyt ne ullakon romukoppaan.
Vertausten ja tunnustähtien kautta puhuen. Nyt tarjoutui minulle oiva
tilaisuus toteuttaa päätökseni.
»Voinhan tulla, koska sitä noin hartaasti haluat», sanoin verkkaan.
Isukko-parka oli nytkin odottanut kieltävää vastausta. Airot
mulskahtivat holtittomina veteen. Kaunis ilme, samanlainen kuin rusko
pilvenreunassa, kirkasti hänen hiukan, vain hiukan lössäköitä kasvojaan.
»Varpu, rakastatko rakastatko vihdoinkin minua?»
Olen perustanut uuden sukuni valheen liukkaille kiville.
Ilmitulemisen pelko on monesti vienyt öitteni unet, saanut päivin
hermoni jännityksestä järäjämään. Avioliittoani en ainakaan valheen
mukulakiville rakenna.
»En rakasta. Kunnioitan ja pidän hyvin paljon, en rakasta.»
Kaunis ilme hänen kasvoiltaan katosi.
»Miksi sitten menisit kanssani naimisiin?»
»Koska en halua jäädä vanhaksipiiaksi.»
Silmien väliin poimuttui ryppy. Airot kohosivat vedestä. Kädensijaa
puristavien käsien rystyt olivat valkeat.
»Miksi suostut juuri minun tarjoukseeni?»
»Miksikäkö? Ehkä siksi, että sinä pidät niin kovasti minusta ja siksi
— suo anteeksi, haluan puhua vain totta—, että pääsen varakkaan
insinöörin rouvaksi.»
»Varpu, tämä keskustelu ei kai ole leikkiä sinunkaan puoleltasi?»
»Ei. Puhun ja tarkoitan totta.»
Hiljaisuus. Sydämeni sykki tavallistaan taajemmin. Nitistetty
omatuntoni oli tyytyväinen. Leimu tuijotteli ohitseni sammuvaan
ruskoon. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät. Pohdin, millaisia sanoja
hänen suustaan tuleekaan, jahka hän avaa tiukasti yhteenpuristetut
huulensa.
»Tule tänne vierelleni istumaan!» komensi hän äkkiä.
»Onko se välttämätöntä?»
»Tulisin luoksesi itse, mutta emme sovi istumaan rinnan kapealla
perätuhdolla.»
»Tapahtukoon tahtosi.»
Menin hänen luokseen. Sydämeni hyppi melkein kurkkuun saakka. En
inhonnut häntä, vaikka hän suuteli.
»Pikku-Varpuni, rakastathan sinä minua? Älä enää kiusaa! Sano, sano
heti!»
Hänen hyväilynsä huumasivat. Olisi ollut ihmeen helppoa valehdella.
Mutta huumaus ei ole rakkautta, joka kestää pahoina päivinä ja kun
vastoinkäymiset tulevat. Sen minä tiedän.
»Ah, Reino, etkö usko? Pidän sinusta. En rakasta.»
Hän työnsi minut luotaan käsivarsiensa ulottuville. Synkkä epäluulo
loisti hänen silmistään.
»Etkö rakasta ketään toistakaan?»
»Rakastin kerran. Se on jo ohi. Siitähän juuri tiedän, etteivät
tunteeni sinua kohtaan ole rakkautta.»
»Et rakasta häntä enää?»
»Vihaan! Niin. Vihaan!»
»Minua et voisi vihatakaan noin?»
»En tietystikään.»
Hänen käsivartensa oli edelleenkin vyötärölläni. Oli. Hellä puserrus
puuttui.
»Varpu, ehkäpä voit oppia rakastamaan minua. Luuletko voivasi?»
»En lupaa mitään. Rakkaus on asia, jota ei voi itse määrätä.
Ystävyyttä, uskollisuutta, rehellisyyttä, tuota kaikkea lupaan, koska
ne ovat omassa vallassani. Rakkaus on korkeampi mahti kuin me. Tiedät
sen itse.»
»Tiedän.»
Emme keskustelleet enää. Aurinko oli jo mennyt mailleen. Soudimme
rantaan. Vaikka kesäyön kaikki salaperäiset, huumaavat tuoksut
kietoutuivat ympärillemme, ei hän tarttunut edes käsivarteeni.
Kuitenkin, kaikitenkin! Millä riemulla olisinkaan heittäytynyt hänen
syliinsä, jos hän olisi vähänkin koskettanut minua! Oli kevät, ja minä
olin nuori.
Veräjällä hän sanoi hyvästi, niinkuin ei olisi koskaan minulle helliä
sanoja sanonut, niinkuin ei koskaan olisi minua kohtaan helliä tunteita
tuntenut.
En tiedä mitä hän minusta ajatteli. Ehkä tuomitsen häntä väärin.
Minusta tuntuu, kuin hän pitäisi minua hävyttömänä, röyhkeänä
onnenonkijana, joka tarjosin itseni korvaukseksi koroituksestani.
Elämä nöyryyttelee minunlaisiani kekkaniskoja.
Makasin portaillani ja itkin.
Jotta tulisin oikein pohjamutia myöten kerrankin taasen nöyryytetyksi,
laskeutui hämärästä kesäyöstä hyväilevä käsi hiuksilleni ja untuvaa
pehmeämpi ääni kuiskasi korvaani:
»Kuka on tohtinut noin mielesi pahoittaa?»
Haa, siltä taholta en sääliä ja lohtua kaivannut! Olen vain pyykkiakan
tytär, jolta hankittu sivistys ja hienous elämän ankarissa käänteissä
häviää kuin tina tuhkaan.
»Konna, pidä kyntesi luonasi! Minä en ole mikään lutka, jota jokainen
saa kalakoprineen hyväillä! Anna köyhän raukan olla rauhassa.»
27.
Juhannus.
Kolme viikkoa on tasan siitä päivästä, jolloin lupauduin rouva
Leimuksi, mutta en kelvannutkaan. Mitään selvitystä en ole saanut —
enkä ole pyytänyt. Suuressa kaaressa hän kiertää ohitseni. Koko Siirilä
on elävänä kysymysmerkkinä, sillä he ovat viime aikoina pitäneet
päätettynä asiana Leimun ja minun yhteenmenemistä. Ovatpa tytöt
kysyneet suoraan itseltäni, miksi en enää seurustele Leimun kanssa.
»Kysykää Leimulta! Hän syyn parhaiten tietää.»
»Annoitko hänelle todellakin rukkaset? Olet sydämetön. Hän on
vuosikausia häärinyt ympärilläsi uskollisena varjona. Olisit mennyt,
vaikk’et rakastaisikaan!» Tällaisia neuvoja ja ohjeita antavat toverit.
»Hän ei huoli minua.»
»Älä valehtele! Olet pahin keimailija, mitä on olemassa. Kehtasitkin
särkeä kunnon miehen sydämen. Poika-parka, aivan sääliksi käy!
Taivaastakohan sinulle pitäisi mies heittää, että olisi mielestäsi
tarpeeksi hyvä?»
Tytöt ovat vihaisia minulle, ja kuitenkin olen syytön. Mutta sitä he
eivät usko. Rouvat näyttävät myös paheksivan menettelyäni. Onneksi
he eivät hyökkää suorin sanoin kimppuuni, vaan vihjailevat. Vihaan
vihjailuja!
Tänään ällistytettiin minua ja koko Siirilää.
En ollut vielä viimeöisen tanssin ja remuamisen tuottamaa väsymystä
ehtinyt tarpeeksi unella korvata, kun rouva Aho-Äyrämö rynkytti oveani.
»Insinööri Leimu on kihloissa», ilmoitti hän muistamatta tervehtiä.
Aina-Siviä lienee ainoa siiriläläinen, joka uskoo minun saaneen
Leimulta potkut.
»Vai niin!» — Vai niin on mainio sana, sopiva tällaisiin tilaisuuksiin,
jolloin ei ehdi keksiä henkevämpiä sanoja.
»Mitä sinä tästä tuumit?» Aina-Siviä koetti kaivautua sieluuni. Turha
jurina. Sieluni on siksi vanhanaikaista »ränttiä», ettei sitä kaikki
kykene lukemaan.
»Mitä minä! Onhan hauskaa, että Leimukin saa vaimon.»
»Saa? Mitä sillä tarkoitat?»
»No, ottaa vaimon, koska et ymmärrä uudenaikaista puhetapaa. Kenet hän
ottaa?»
»Neiti Peipon.»
Vihelsin. Nyt ei ollut väliä millään! Vai Aura Peipon Leimu ottaa! Sitä
en olisi uskonut. Sillä jos ketä, niin Auraa Leimu oli pilkannut edessä
ja takana.
»Älä nyt!»
»Totta! Tohtorinrouva juuri äsken ilmoitti uutisen minulle ja käski
tulla katsomaan, miten se sinuun vaikuttaisi.»
»Vai niin.»
Aina-Siviä heittäytyi tuttavalliseksi.
»Varpu, onko Leimu sinua kosinut?»
»Minua! Johan nyt! Tietysti olisin mennyt hänelle, jos minulla olisi
ollut siihen tilaisuus.»
»Mutta täällä on vallalla toinen luulo. Kuule, voit hyvin minulle
tunnustaa! Ei se tästä sen edemmäksi levene.»
»Luulo ei ole tiedon arvoinen. Sitäpaitsi toivon tuon turhan luulon
häviävän. Me naiset emme anna koskaan sydämestämme anteeksi sille
naiselle, jolla luulemmekin kerran olleen etusijan aviomiehemme
sydämessä.»
»Pikkusielut ovat sellaisia. Minä esimerkiksi tiedän mieheni sydämessä
olleen naisia kymmenittäin ennen minua. Kertaa en ole siitä miehelleni
sanallakaan maininnut.»
»Kaikki eivät ole sinun kaltaisiasi.» Varmuuden vuoksi menin kääntämään
kukkaani akkunalla. Silmäni olisivat voineet pettää isäntänsä.
Puoli tuntia istui rouva Aho-Äyrämö luonani koettaen naarata tietoja
ilmoille sielustani. Luultavasti hän tiesi lähtiessään yhtä paljon kuin
tullessaan.
Sydämeni on eheä. Se tarvitsee kirveen iskuja haletakseen ja
särkyäkseen. Mutta ylpeyttäni kirvelee. Tullapa nyt syrjäytetyksi
sellaisen ruman, harvahampaan marakatin tähden! Hiis!
28.
Pohjolan häihin ei kutsuttu Lemminkäistä. Reino Leimun ja Aura Peipon
häihin ei kutsuttu Varpu Vapaata.
Joku runollinen sielu sepitti tapauksesta runon, joka ilmestyi
nuorisoseuralaisten lehdessä, herättäen Siirilässä vilkkaamman huomion
kuin yksikään Juhani Ahon lastu.
Ikuistan ensimmäisen värssyn:
»Kun kukkia riisteli syksyiset säät,
oli Siirilän tehtaalla insinöörin häät.
Ovat rinkilät, kaakut oivat.
Mut Varpu hän huolta vieraille toi,
kun kotona kupistaan kahvia joi.
Kuule, kielikellot ne soivat!
Ne soivat.»
Meikäläinen orpo konttorineitsyt, jolla ei ole sukua, ei perhettä, ei
nauti kesälomaansa kesän aikana. Hän säästää silloin ja tekee joka kuu
työtä kahden edestä. Mutta kun tulee syksy, kokoaa hän säästönsä ja
matkustaa pääkaupunkiin viettääkseen siellä viikon, pari loisteliasta
hotellielämää kuin paraskin pohatta. Rahojen loputtua häviää hän
jälleen maaseudun hämäriin.
Järkevät ihmiset haukkuvat tällaista menettelyä. Heidän mielestään
pitäisi rahat viedä säästöpankkiin ja kuoltuaan lahjoittaa ne vaikkapa
jollekin »Iloa ilottomille»- tai »Taidetta saunoihin»-yhdistykselle,
joita ylellisyydessä piehtaroivat henkilöt perustavat saadakseen työtä
työttömään elämäänsä, nimensä aikakirjoihin ja voidakseen puhtaalla
omallatunnolla elää komeasti köyhien keskellä.
On Siirilässäkin tällaisia yhdistyksiä, on monta. Helsingistä tulee
hengen innoittama puhuja, ja kohta on yhdistys valmis. On kunnia-asia
sivistyneen ihmisen kuulua moneen yhdistykseen. Ei saa olla niin
itsekäs, että oma minä on kaikki kaikessa. E-ei! Sellainen ihminen on
barbaari, punikki. Kaikki, mitä armas pääkaupunkimme meille tarjoo, se
pitää maalaisen irvistämättä niellä, jos mielii olla sivistynyt.
No, me siiriläiset koetamme olla sivistyneitä. Me kuulumme kaikki
»Iloa ilottomille»-, »Taidetta saunoihin»-, »Tuberkuloosin
vastustamisyhdistys»-, »Martta»-, »Lotta»-, nuorisoseura-,
suojeluskunta-, eläinsuojelus-, luonnonystävä-, osuustoiminta-,
lastenhuolto-, kotikasvatus- ja syöpäläistenhävitysyhdistykseen. On
tuossa urakkaa kerrakseen. Jos on huono laskutaito, niin sormet eivät
riitä. Ei sitten ole ihmeenä pidettävä, jos virkeästi toimivan »Iloa
ilottomille»-yhdistyksen vuosikokoukseen ei ole muistanut muita jäseniä
tulla kuin puheenjohtaja ja sihteeri.
Sitten kun minä lakkaan kylvämästä rahojani turhuuteen ja rupean
säästämään ja tulen rikkaaksi, sitten minä perustan yhdistyksen, jolle
annan nimeksi »Kaikkien hyvien ja hyödyllisten yhdistysten yhdistys»,
ja tämän yhdistykseni tarkoituksena tulee olemaan: hyvän tekeminen sen
paikkakunnan eduksi, jossa yhdistys on.
Puhun tietysti jälleen järkevien ihmisten mielestä kuin keitetystä
pässinpäästä. Yhtä hauskaa! Tämä kaikki onkin kirjoitettu nitistetyn
omantuntoni pimitykseksi, sillä se tosiaankin neuvoo minua panemaan
rahani pankkiin ja jättämään niiden kylvämisen toisten ihmisten
hyvinvoinnin edistämiseksi.
Tekomieli ei päässä kestä sen paremmin kuin kaivossa kannettu vesi.
Syyskuun kaksi viimeistä viikkoa elin helsingittärenä, nautin
taiteesta, ruoasta ja juomasta, hienoista vaatteista, laiskurin
elämästä. Ja miksi en kertoisi kaikkea, rehellisyys maan perii,
ensiluokkaisen keikarin hovitempuista. Kuinka valehtelinkaan sille
valkorintaiselle pääskyselle! En ollut köyhä, en halpasukuinen. Äitini
koroitin aatelissäätyyn, Se kävi helpommin kuin Ruotsin kuninkaalta.
Isästäni tein isomahaisen manttaalipösön. Keikari-parka luuli saaneensa
oikean kultakalan onkeensa, viattoman kultakalan, joka ei sallinut edes
paljasta olkapäätään suudeltavan. Hihihi! Oli siinä minulla kullalla
silattu luomakunnan kruunu! Oikea malliherra miesten »muotipakinaan».
Kahden viikon kuluttua kurkistin kukkarooni. Se sanoi suorasukaisesti,
että oli paras aika neidin koota kamppeensa ja matkustaa Siirilän
tehtaalle. Tein kukkaroni neuvon mukaan. Minulla oli kyllä seuraavaksi
päiväksi sovittu kohtaus »muotipakinain» malliherran kanssa. Se
sai jäädä. Parasta oli kadota hänen elämänsä kronikasta yhtä
salaperäisesti kuin olin siihen ilmestynytkin. Kävin ostamassa matka-
ja makuuvaunuliput. Maksoin kauniin laskun hotelliin. Annoin runsaat
juomarahat. Vein tavarani pakaasiin. Junan lähtöön oli vielä runsas
tunti. Ostin pari kymppiä maksavan romaanin. Koska kukkarossani oli
vielä jäljellä rahaa 11 mk 35 p:iä, päätin juoda lasin teetä.
Tuumasta toimeen. Istuin jäähdytellen teetäni toisen luokan
asemaravintolassa. Ihailin paistinleikkaajamiehen valkeaa
lakkitöntteröä. Minkälaisen sankarin virassa tuokin valehdellee
kotolaisilleen hommivansa Helsingissä?
»Kas tässä, rakkaani, saamme vielä hetken rauhassa keskustella», sanoi
miesääni takanani.
Hämmensin lasiani ja koetin matkia Castrénin patsasta Kansallismuseon
kupeella. En silmääni kääntänyt vasempaan, en oikeaan. Korvani viritin
kuiskauksetkin kuulemaan.
»Täytyykö sinun nyt todella lähteä?» jatkoi sama mollisointuinen
miesääni hempeästi.
»Täytyy. Ajattele, mikä hämminki syntyisi, jos mieheni joutuisi
ennen minua vanhempieni luo ja saisi kuulla, etten ole vielä siellä
käynytkään. Ei, rakas Erik, minun täytyy lähteä.»
Castrénin kuvapatsaan osan esittäminen voi välisti olla ylivoimainen
tehtävä. Minusta ei ole teatteriin. Naisen ääni oli niin
yllätyksellisen tuttu, että pääni kääntyi ehdottomasti sitä tajuamahan,
tähyämähän.
Kenpä siinä takanani istui?
Naisen selkä oli minuun päin, mutta hyvän tutun tuntee ryhdistä,
vaatteista. Rouva Aina-Siviä Aho-Äyrämö takanani istui. Vastapäätä
istuvalla rakkaalla Erikillä ei näyttänyt olevan silmiä muuta maailmaa
varten. Siinä he puputtivat kuin jänikset keväthangilla.
Rakas Erik ei puheista päättäen ollut ystävä eikä toveri. Kadun
sydämestäni, että olen voinut Aina-Siviän sulhasjuttuja pitää valheina.
Nyt olen siinä suhteessa muuttunut oikeauskoiseksi.
Entä L. Kr.! Kuinka itsetietoisesti hän kerran vakuuttikaan olevansa
aina ensimmäinen suutelija! Olivatkohan hänen mielipiteensä muuttuneet?
Tai oliko Aina-Siviän onnistunut vetää häntä huulesta? Tämä kysymys
kaipaisi mielestäni tieteellistä tutkimista.
Yöllä näin hirveätä unta. L. Kr. seisoi edessäni pitkä puukko
kädessään uhaten kaulani katkaista, ellen puristaisi totuutta hänen
vaimostaan esiin. Uni oli elävä. Pukeutuessani vaunun ahtaudessa se sai
puistatuksen kulkemaan pitkin selkäpiitäni.
Hymyillen oudolle unelleni astuin osastostani käytävään.
Ensimmäinen henkilö, johon silmäni käytävässä sattuivat, oli syvään
kumartava herra maisteri Asser Äyrämö, L. Kr.
En voinut sille mitään, että kolme, neljä sekuntia tuijotin
pelästyneenä esimieheeni. Matkatoverini pesupuuhat osastossamme
palauttivat todellisuustajuntani.
»Hyvää huomenta, Varpu! Olet nyt siis paluumatkalla Siirilään. Oliko
hauskaa Helsingissä?» kysyi L. Kr. Hänen hymynsä oli oudon hillittyä ja
surullista.
»Oli», vastasin yksikantaan. Varmuuden vuoksi tarkastin hänen kätensä.
Ei niissä mitään puukkoa ollut.
»Minäkin olin pari päivää siellä. Enpä sattunut sinua tapaamaan.»
»Tapasitkos rouvasi?» höyrysi kysymys hammasrivini takana. Äänekäs
kysymykseni sentään kuului vain: »Onko Aina-Siviä mukana?»