Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1927.
Rakas Asser.
Sanoit kerran tuntevasi minut ja sieluni. Pelkään,
että erehdyit silloin. Lue tämä mukana seuraava
vihko! Se on pala todellista sieluani. Lue, ymmärrä ja
anteeksi suo!
Sinua iäti rakastava
_Varpu Vapaa_.
1.
Olen orpo. Ei ole mulla sukua, ei perhettä. Se onkin siunattu asia. Nyt
saan suurentaa sukuni, laajentaa lajini, perata perheeni sellaiseksi
kuin itse haluan. Harvoille on onni niin myötäsukainen.
Oli kerran mies, jota minun täytyi nimittää isäkseni. Juoppo retku,
äidin suru, minun kauhuni, lähimmäisten mieliharmi. Äitini pesi pyykkiä
selkä koukussa aamusta iltaan. Jos isä rupesi liiaksi reuhaamaan, sai
hän märällä lakanalla ympäri korviaan. Pyykkipadan porinaan heräsin.
Pyykkipadan porinaan nukuin.
Asuimme kunnanlääkärin pyykkituvassa. Kaunis puutarha oli pyykkituvan
ja lääkärinasunnon välillä. Mutta jos taitoin ihanan kukan tai poimin
viekoittelevan marjatertun, niin sain vihlovan piiskasaunan.
»Hyvä Jumala», rukoilin minä, sillä äitini oli uskovainen ja kertoili
minulle ihmeellisiä asioita taivaasta. »Hyvä Jumala, ota tämä puutarha
tykösi taivaaseen tai lähetä pieni, valkea enkeli, joka antaa minun
poimia yhden kauniin kukan ilokseni ja muutaman marjatertun syödäkseni!»
Puutarha ei lentänyt taivaaseen. Pieni, mustakutrinen, valkopukuinen
enkeli sensijaan tepasteli sen käytävillä.
Hiivin luokseen. Lauloin. Tanssin. Heitin kuperkeikkoja. Saavutin
valkean enkelin suosion. Hän ojensi minulle valkean kätensä ja pyysi
leikkimään kanssaan.
Silloin lensi valkean ruusupensaan varjosta lihava, kaksileukainen akka.
»Kuinka sinä, likainen kerjäläiskakara, uskallat tarttua tohtorin Sadun
käteen! Ulos tielle! Siellä on teikäläisten koti.»
Viisi paksua sormea raateli raivokkaasti keltaisia palmikoitani.
Huusin. Huusin voimieni takaa. Pieni, valkea enkeli huusi myös.
Tohtorinrouva riensi apuun valkeasta rakennuksesta. Äitini riensi apuun
pyykkituvasta. Molemmat äidit nostivat itkevät kultasensa syliinsä.
»Mikä on hätänä?» kysyivät he.
»Stiina löi vierasta lasta, joka leikki kauniisti kanssani», sanoi
mustakutrinen enkeli.
»Tuo lihava akka ei anna minun leikkiä enkelin kanssa, vaikka minä
hänet tänne Jumalalta pyysin», selitin minä.
Tohtorinrouva hymyili. Hän tukki viittauksella puolustautuvan
palvelijansa suun.
»Mikä sinun nimesi on?» kysyi hän minulta.
»Varpu. Ja minä tahdon leikkiä enkelini kanssa. Jumala lähetti hänet
antamaan minulle kukkia ja marjoja.»
»Valpuri hänen nimensä on, mutta me sanomme häntä Varpuksi», selitti
äiti.
»Sinä saat leikkiä Sadun kanssa», lupasi ystävällinen tohtorinrouva ja
taputti päätäni. Minusta näytti hänkin suurelta, valkealta enkeliltä.
»Mutta Satu ei ole enkeli. Hän on pikkutyttö kuten sinäkin. Hän antaa
sinulle kukkia ja marjoja.»
Vai ihminen Satu oli! Samanlainen hän ei ollut kuin minä. Mutta minä
sain leikkiä hänen kanssaan. Sain poimia kukkia hänen luvallaan.
Sain syödä marjoja hänen seurassaan. Sain pukeutua hänen vanhoihin
vaatteihinsa. Hän, Satu, aina antoi. Minä en voinut koskaan antaa.
Välisti tuli puutarhaan kolmas tyttö. Hän oli punainen, sininen,
keltainen tai kirjava, valkea harvoin. Hän juoksi kukkasaran poikki,
hän viskeli marjoja käytäville, hän nipisteli Satua. Minua hän kivillä
heitteli. Kun häntä toruttiin ilkeydestään, osoitti hän minua ja sanoi:
»Lainamekko sen teki.»
Minä vihasin kolmatta tyttöä, joka oli punainen, sininen, keltainen tai
kirjava, valkea harvoin. Nähdessäni hänen tulevan juoksin tavallisesti
piiloon.
Kolmas tyttö oli Aina-Siviä Aho, rikkaan kauppiaan ainoa tytär.
Kasvoin. Satu kasvoi. Aina-Siviä Aho oli aina päätänsä pidempi meitä.
Satu sai kotiopettajan. Mitä oli Sadulla, sitä piti olla
Aina-Siviälläkin. Minä jouduin kansakouluun. Harvoin enää yhtehen
yhdyimme, harvoin puutarhassa leikimme. Minä olin köyhä lapsi, minun
täytyi jo työhön ryhtyä. Elämän ankarat aivoitukset niin viittoivat
tieni.
Vastapäätä tohtorin valkeaa taloa, maantien toiselle puolen,
perustettiin uusi koulu, oppikoulu. Sitä koulua kävivät varakkaiden
lapset, herrasväen lapset. Siinä koulussa kasvatettiin herroja ja
neitejä. Sinne kouluun Satu ja Aina-Siviäkin joutuivat.
Minun äitini oli sen koulun lämmittäjä ja puhdistaja. Ja minä auttelin
äitiäni niissä hommissa.
»Äiti, enkö pääsisi minäkin tähän kouluun?» uskalsin kysyä.
»Ole hulluttelematta!» kivahti äiti. Siihen se asia raukesi.
Ei tullutkaan seuraavana vuotena tarpeellista määrää oppilaita
ensiluokalle. Silloin tuli tohtori pyykkitupaan.
»Teidän on pantava Varpu yhteiskouluun», sanoi tohtori.
Sydämeni loikki kuin iloinen sammakko toukokuulla.
»Ei ole varoja», sanoi äiti sävyisästi, sillä hän kunnioitti suuresti
tohtoria, joka antoi meidän ilmaiseksi asua pyykkituvassa. Tohtori
äidille toimitti koulun siivoamisenkin.
»Varpu pääsee vapaaoppilaaksi.»
»En jaksa kirjoja ostaa.»
»Ostan hänelle kirjat.»
No, niin. Pääsin yhteiskouluun ja kävin sen läpi. Useimmat tovereistani
menivät kaupunkiin jatkamaan lukujaan yletäkseen ylioppilaiksi. Minä
pääsin myyjättäreksi Ahon kauppaan.
Sinä talvena äitini sai keuhkokuumeen ja kuoli.
Isä vaati palkkaani juomisrahoikseen. Kun en siihen suostunut, haukkui
hän minut, olisi pieksänytkin, mutta kauppias Aho ehti väliin. Sen
jälkeen en tiennyt isästä, ennenkuin kuulin hänen saaneen kurjan
kuolemansa kapinassa.
Kapinatalvena pääsin Ahon konttoristiksi. Uusi asemani oikeutti minut
syömään isäntäväkeni kanssa samassa pöydässä. Sangen visusti piti minun
kuitenkin muistaa, etten puheeseen puuttunut muulloin kuin kysyttäessä.
Monesti, varsinkin Aina-Siviä-neidin kotona ollessa, sain kesken
aterian nousta suorittamaan piioille kuuluvia askareita. Mutta minä
opin pöytätavat.
Minä olen kaunis tyttö. Vartaloni on pieni, mutta se on kaikin puolin
siro ja sopusuhtainen. Hiukseni ovat kullankeltaiset. Kulmani ovat kuin
hiilellä piirretyt, ja silmiäni on sanottu kekälesilmiksi.
Ahon konttorissa en tiennyt olevani kaunis. Myyjätoverit, talollisten
pojat, kepuliherrat, parveilivat ympärilläni makeita sanoja huulillaan.
Annoin heille palttua. Koska olin käynyt oppikoulua, tahdoin saada
miehekseni herran, oikean sivistyneen herran, joka ei juopottelisi
kuten isäni, joka palvelisi vaimoaan kuten tohtori, joka voisi tarjota
ylellisen kodin kuten kauppias Aho, joka olisi nuori ja kaunis kuten
maisteri Berg. Äitini kaltaiseksi orjaksi en halunnut enkä halua tulla.
Eräänä päivänä kauppias lähetti minut asemalle viemään kiireellistä,
tärkeätä kirjettä junaan. Oli hiukaisevan kuuma heinäpäivä. Hatutta,
takitta hyppäsin pyörälle ja ajoin asemalle. Juna oli lähtemäisillään.
Jätin pyörän huolettomasti maahan. Juoksin postivaunun luo. Lopsis.
Tärkeä, kiireellinen kirje oli ehtinyt junaan.
Huohottaen kuljin junan sivua pyöräni luo.
»Onpa siinä saakelin sievä tyttö», sanoi eräs herra vaunun portailta.
Vilkaisin ympärilleni nähdäkseni minäkin kerran »saakelin sievän
tytön». Ei vaunun portailla eikä koko asemalla ollut yhtään naista.
»Eikä se lapsi-parka näytä edes olevan selvillä omasta kauneudestaan,
koska noin uteliaana ympärilleen vilkuilee», kuulin vielä saman
herran sanovan poistuvan vaunun portailta. Sitten hän lähetti minulle
lentosuukon.
Silmäni aukenivat. Moni seikka selveni. Ymmärsin, miksi tuntemattomat
herrat, jotka aterioivat isäntäni pöydässä, olivat aina aluksi minulle
ystävällisiä ja kohteliaita, mutta lakkasivat heti seurustelemasta
kanssani, kun ystävällinen isäntäväkeni oli heille hyväntahtoisesti
selittänyt sukujuureni. Sinä päivänä selveni minulle, etten koskaan
kotiseudullani sukuni tähden pääsisi siihen yhteiskunnalliseen asemaan,
johon kauneuteni oikeutti ja haluni veti. Se päivä, se heinäpäivä,
synnytti minut uudestaan.
Onni ja menestys kukkikoot kantapäissäsi, mies, joka minua »saakelin
sieväksi» tytöksi sanoit!
Koko palkkani säästin kuin saituri ja tuhlasin sen kallisarvoisiin
koruihin, hienoihin alusvaatteisiin, jotka erottavat sivistyneen
ihmisen nousukkaasta. Niinpä kun vuosi vierähti, oli laatikossani
samanlaiset helyt kuin Aina-Siviällä mennessään tohtorin kemuihin.
Kotikulmilla en aikonut helyilläni komeilla. Mutta päivä oli valkeneva,
jolloin ne saisivat nousta laatikoistaan arvoani ylentämään yleisön
silmissä.
Ja se päivä valkeni.
Lehdestä näin, että Siirilän paperitehtaan konttorissa oli maan
molempia kieliä taitavan naiskonttoristin paikka avoinna. Palkka oli
neljä kertaa suurempi kuin omani.
Minä en jäänyt tuumimaan. Heti työstä päästyäni tungin hakemukset
valokuvani keralla kirjekuoreen. Huolehdin visusti siitä, että
papinkirjassani oli vain konttoristi ja että perhesuhteet jätettiin
kauniisti mainitsematta. Rovastin apulainen oli nuori ja teki pyyntöni
mukaan.
Kahden viikon kuluttua sain kutsun saapua Siirilään.
Ahon naama venähti pitkäksi, kun sanouduin irti, Lupasipa koroittaa
palkkaanikin kahdellakymmenelläviidellä markalla, jos jäisin. Mikä
raha on nykyään 25 markkaa. Uudelle konttoristilleen hän saisi maksaa
25 kertaa 25 markkaa enemmän kuin minulle eikä saisi vielä sittenkään
kunnollista paikantäyttäjää. Kiitin niiaten. Jäämään en suostunut.
Varpu Vapaa, pyykkiakan ja humalaisen hulttioimen jälkeläinen, nousi
tavaroineen koti asemallaan kolmannen luokan matkustajavaunuun.
Kotiseutu jäi. Kaupungissa matkatavarani hienostuivat. Hienostui itse
Varpu Vapaakin. Helyt olivat nousseet ylös laatikoistaan.
»Kukahan lienee tuo kaunis ja hieno neiti», ajattelivat varmaan kaikki
toisen luokan matkustajat, kun loppumatkan kuljin hienoston seurassa.
Hyvästi menneisyys!
Varpu Vapaa on nyt todella vapaa!
2.
Hohhoo! Miten tämä armas maailma muuttuukaan, kun pääsee kunnolliseen
eroon entisyydestään!
Siirilässä minut vietiin tehtaan isännöitsijän, insinööri Allan
Brunin eteen. Minulle ei ole tähänastisessa elämässäni yhteensä niin
monta kertaa kumarrettu, kuin hän nyt parissakymmenessä minuutissa
taivuttelihe edessäni. Komea ja kohtelias mies, tämä nykyinen isäntäni.
Mutta minulle hän on kuitenkin miellyttävä sivuseikka, koska hän on
nainut mies.
Minut esiteltiin myös herttaiselle rouva Lilli Brunille. Koetin
käyttäytyä niin kuin Satu tällaisessa tilaisuudessa käyttäytyisi.
Kohdistin koko huomioni ja herttaisuuteni rouvaan. Ja katso, tämä
sivistynyt koti avasi minulle ystävällisesti ovensa. Sain asua isäntäni
perheessä, kunnes huoneeni konttoripäällikön rakennuksessa saataisiin
asuttavaan kuntoon.
Kohtalo itse aukaisi minulle ovet siihen elämään johon olin kaivannut
ja halunnut. Rouva Brunin siipien suojassa tutustuin Siirilän
sivistyneistöön. Se otti minut epäilyksittä vastaan.
Mutta niin herttainen kuin rouva Brun olikin, oli hänellä eräs
taipumus, josta en pitänyt. Hän kyseli alinomaa perheestäni, kodistani,
entisyydestäni.
»Vieläkö vanhempanne elävät?»
»Eivät. Olen orpo.»
»Lapsi-parka!»
Vielä kerran kiitän sinua, kohtalo, että perheeni hautaan syöksit!
Ja minä kerroin rouva Brunille äidistäni, joka kuoli keuhkokuumeeseen.
Ainoa totuus, minkä hänestä voin kertoa. Muuten kuvasin äitini
tohtorinrouvan kaltaiseksi. Kerroin myös kauniista puutarhastamme,
jossa ruusut, kielot ja narsissit kukkivat. Kerroin siitä kauniista
kukkasateesta, joka äitini haudan peitti.
»Lapsi-parka!» sanoi rouva Brun. Hänen valkea kätensä hyväili omaani
niin hellästi, että kyynelet herahtivat silmiini. Ja minusta tuntui,
kuin olisin puhunut totta koko ajan, vaikka tiesin, ettei äitini
haudalle laskettu kuin yksi katajaseppele, johon kukat oli laitettu
valkeista karamellipapereista.
»Isäni menetin sodassa. Hänen kuolemansa oli kamala. En muistele sitä
mielelläni.» Ensimmäisen kerran vuodatin kyyneliä isäni muistolle.
Ah, kuinka katkerasti olisinkaan häntä kaivannut, jos hän olisi ollut
sellainen, jollaiseksi hänet kuvasin!
Kotini! Ah, millaisen maallisen paratiisin siitä loinkaan!
Ihmeellisintä oli, että todella tunsin kertoessani eläneeni sellaisessa
kodissa. Nautin kuvauksestani, nautin naurustani, nautin itkustani.
Itkustani ehkä enimmän nautin.
»Kapinalliset polttivat kotini. Kaikki meni. Yksin jäin köyhyyteen.
Opintoni jäivät kesken. Täytyi ryhtyä leivän eteen työskentelemään! Oh!
Elämä on niin tuskallista!» Hymyilin kyynelien läpi ja koetin näyttää
urhoolliselta.
»Anteeksi, ystävä-kulta, että herätin näin tuskallisia muistoja! En tee
sitä enää toiste», sanoi rouva Brun. Sitä minä juuri halusinkin.
»Ei mitään! Olen liian herkkä ja vaikutuksille altis. Minun pitää
karaista itseäni. Arvet ovat kuitenkin vielä niin arat, etten niitä
mielelläni koskettele. Mutta onhan teillä oikeus tietää, millaisista
oloista olen lähtöisin, sillä nykyinen konttoriväestö on niin
kirjavaa. Monen syntyperä on hämärä. Heidän kanssaan ei mielellään ole
läheisemmissä tekemisissä », puhuin minä.
Saavutin tarkoitukseni. Kukaan ei kiusannut minua kyselyillä
perheestäni. Rouva Brun levitti tiedon seurapiiriin, kuinka julma on
kohtalo ollut Varpu Vapaalle, miten surulliseksi hän tulee, kun siitä
ruvetaan puhumaan. Minun ei tarvinnut itseni monistaa valhettani.
Varpu Vapaa parka, rukka!
3.
Kun ensikerran astuin työhöni konttoriin isännöitsijä Brunin
saattamana, kohtasi katseeni siellä ensitöikseen miehen, jolle sieluni
heti antoi nimen Luomakunnan Kruunu. Hänellä oli voimistelijan vartalo,
Apollon pää, tanssitaiturin liikkeet ja näyttämösankarin miellyttävä
ääni. Hän ei ollut minulle sivuseikka. Hän oli nuori mies.
»Konttoripäällikkö, maisteri Äyrämö», esitteli isännöitsijä minulle
Luomakunnan Kruunun.
Esimieheni kumarsi hymyillen. Sen jälkeen esiteltiin tulevat
työtoverini, joukko näivettyneitä vanhojapiikoja ja muutamia
kaislamaisia nuoria miehiä.
»No, neiti Vapaa, mitä pidätte konttoripäälliköstä?» kysyi rouva Brun
heti aamiaispöydässä minulta.
»Kyll’ on kakku päältä kaunis, kuorelta ylen korea», vastasin Kullervon
tunnetulla lauseella.
»Eikö totta! Mutta hänellä on myös kaunis sielu. Tavallisesti kauniit
miehet ovat mamselimaisia. Herra Äyrämö on miehekäs», ylisti rouva.
»Kuka hänen sielunsa kauneuden on nähnyt?» kysyi isännöitsijä
pilkallisesti.
»Olethan itse myöntänyt, että hän on tunnontarkka virkamies ja hoitaa
ensiluokkaisesta tehtävänsä.»
»Jaa. Sen voi tehdä yhtä hyvin rumasieluinenkin mies.»
»Allan ei pidä siitä, että Äyrämöä kehutaan. Totta on, että Äyrämö on
kohtelias, ystävällinen, herttainen, avulias niin köyhille ja rumille
kuin rikkaille ja kauneille. Kerran hän kantoi vanhan, likaisen naisen
sylissään tohtorille, kun nainen langetessaan jäätikölle katkaisi
jalkansa eikä päässyt omin voimin liikkumaan.»
»Sellainen sankari teidän esimiehenne on, neiti Vapaa. Kaikki naiset
ovat hulluina hänen peräänsä. Älkää vain te rakastuko häneen. Hän
rouhii rikki naisten sydämiä kuin hyvä pähkinänsärkijä.»
»Olkaa huoletta! En ole tulenarka.»
Mutta minä olin tulenarka. Tuskin olin istunut kuukauden päivät häntä
vastapäätä, kun olin sydänjuuriani myöten häneen rakastunut. Hän oli
aurinkoni. Kun hän oli huoneessa, oli päivä. Kun hän meni pois, tuli
yö. Hän oli pilkulleen sellainen sivistynyt herra, jollaisen halusin
miehekseni. Maisteri, tuomarin poika, varakas, hyväpalkkainen, komea,
kohtelias.
Pahinta oli, ettei hän rakastunut minuun. Hän suorastaan karttoi minua.
Hän saattoi tuhlata hymyn jollekulle näivettyneelle työtoverilleni,
minua hän katseli kulmat kurtussa kuin tekisin paljaita pukkeja
työhöni. Kuitenkin olin ehdottomasti kaunein nainen Siirilässä. Sen
ilmaisi minulle peili, naisten kateus ja miesten ihailu. Nuoret
miehet liehuivat ympärilläni kuin kiusalliset kärpäset. Ylpeyden
kärpäslätkällä karkoittelin heitä matkoihinsa. Minä en halua köyhää
miestä, en halua nousukasta, en juoppoa. Halusin Äyrämön. Itkin
vuoteellani. Halusin olla ruma noita-akka, koska kerran kauneudestani
ei ollut niin paljon hyötyä, että se olisi kiinnittänyt minuun
haluamani miehen.
Mitä korkeammalle tuskani kohosi, sitä pystympään pääni nostin.
Tämän seurakunnan ei tarvinnut tietää, että minä rakkauden tuskissa
kiemurtelin. Eei! Armollisesti vastasin esimieheni tervehdykseen.
Yhtenä päivänä levisi konttorissa huhu, että Äyrämö seurusteli tohtori
Peipon sisaren kanssa.
»Näin omilla silmilläni, kuinka he suutelivat Putkosen veräjän suulla»,
vannoi konekirjoittajatar.
Minä istuin laskukoneeni ääressä. Viereisen huoneen ovi oli raollaan.
Näin Äyrämön sukivan hiuksiaan peilin edessä. Kuulkoon nyt kerran
kunniansa!
»Ja te olette nyt kateudesta kahtia halkeamassa, Kun neiti
Peippo-raukkakin kerran sai suudelman. Täytyyhän maisteri Äyrämön
tasapuolisesti kohdella ihailijattariaan. »
Konttoripäällikkö ilmaantui kynnykselle.. Tytöt hävisivät kuin siivellä
lakaistuna.
Äyrämö asteli suoraan luokseni. Nousin seisomaan.
»Mistä puhelitte, neiti?»
»Puhuimme suudelmista, herra.» Vaikka sydämeni pomppi kaulassa, niin
tuijotin kiinteästi, ylpeästi esimiestäni silmiin.
Hän astui askelen lähemmäksi, niin lähelle minua, että tunsin hänen
saippuansa tuoksun. Hänen kulmansa kurtistuivat:
»Mitä te, pikkutyttö, suudelmista tiedätte?»
»Anteeksi, minä en ole pikkutyttö.»
Hän kumarsi virallisesti.
»Anteeksi, mitä armollinen neiti tietää suudelmista?»
»Että väkisin-suutelijaa saa purra.»
»Kas, kas pikku kissimirriä! Kai te sentään kehrätäkin osaatte?»
»Ja kynsiä myös.»
»Totisesti. Siltä tuntuu. Ettehän pahastu, armollinen neiti, jos rupean
näyttelemään eläintenkesyttäjän osaa?»
»Teidän elämänne, herra Äyrämö, ei liikuta minua. Kesytelkää vaikka
hiiriä!»
Hänen silmäluomensa painuivat puoliumpeen. Hätkähdin, peräydyin. Niin
katselee kissa hiirtä, jonka se pitää varmana saaliinaan.
»Älkää olko noin hemmetin koppava, se voi tulla teille kalliiksi!»
sanoi hän venytellen.
»Teiltä en ainakaan tule rahoja lisää kerjäämään.» Osasin tässä minäkin
kulmiani kurtistella.
Hän kohautti hartioitaan. Meni kolme askelta.
Katsahti minuun. Hymähti. Meni pöytänsä ääreen.
Iloitse, sieluni! Hän, Asser Äyrämö. Luomakunnan Kruunu, näkee minut!
4.
Olen muuttanut omaan asuntooni konttoripäällikön rakennuksessa.
Toisessa huoneessani ovat seinäpaperit punaruusuisia, toisessa ruusut
ovat sinisiä. Muutenkin tuntuu elämäni ruusuiselta. Elän täyttyvien
toiveiden toukokuuta. Maailma on ihana, ihmiset hyviä, menneisyys
haipumassa hautaan.
Rouva Brun lahjoitti minulle toiseen huoneeseeni vanhan korikalustonsa.
Toiset rouvat ovat antaneet mikä mitäkin, niin että uusi kotini on
nyt sangen viihtyisä. Työtovereiltani olen saanut kukkia, maljakkoja,
tauluja. He ovat hauskoja ihmisiä hekin, vaikka aluksi luulin
joutuneeni kapakalojen joukkoon. Itse olen hankkinut asuntooni
leposohvan ja ison, hyvän peilin, josta voin nähdä itseni yhdellä
silmäyksellä kiireestä kantapäähän. Sen edessä opettelen liikkeiden
siroutta, asentojen kauneutta. Koska olen pieni ja hento, sopii
keijumaisuus minulle. Miksi en auttaisi luonto-äitiä?
Ja seinäni takana ovat esimieheni autiot huoneet. Koska hän on
poikamies, asuu hän täyshoidossa pappilassa. Mutta nyt on talo täynnä
maalareita ja verhoilijoita, jotka kunnostavat huoneita. Hän, Asser
muuttaa seinäni taa! Ah!
Olen aivan varma, että kohtalo on määrännyt minut esimieheni vaimoksi.
Hyväinen aika! Eihän se mikään yliluonnollinen asia ole. Onhan ennenkin
sellainen ihme tapahtunut, että esimies on nainut alaisensa kauniin
tytön. Niin kävi Ruck’in »Virallisessa morsiamessa» ja monessa muussa
kirjassa. Viime aikoina on minusta alkanut tuntua, että elämäni tulee
olemaan merkillisempi kuin monien kanssaihmisieni, sillä en ole
jokapäiväinen ihminen. En tahdo olla. Luin eräästä kirjasta, että
ihminen on sitä, mitä hän tahtoo. Ja minä tahdon Asserin rakastetuksi
vaimoksi.
Eräässä toisessa kirjassa sanotaan, että »jos haluat pauloihisi miehen,
älä anna hänen olla varma itsestäsi». Niin, Asser Äyrämö, Luomakunnan
Kruunu, sinä haluat ehkä hiukan hakkailla kaunista konttoristiasi,
mutta tämä ei alennu sellaiseen. Suutele Aura Peippoa vain Putkosen
veräjällä, kävele perhetyttöjen kanssa kuutamopolulla, Varpu Vapaata et
koske, ellet ensin kosi!
Pehmenee kivikin, kun sitä vuoroin kuumentaa, vuoroin kylmällä
vedellä valaa. Työssä, visiiteillä, huveissa olen esimiestäni kohtaan
herttainen. Oh, se on niin hirveän helppoa, paljon helpompaa kuin olla
tasapuolisesti herttainen muille herroille juorujen välttämiseksi.
Ja varovainen on Asserkin, vaanivathan kaikkien naisten silmät hänen
jokaista liikettään, hymyään, katsettaan.
Eilen illalla iltamassa hän tanssi kanssani pari kertaa.
»Jospa voisin aina tanssia kanssanne, neiti!» kuiskasi hän. Koetin
hymyillä, vaikka mieleni teki itkeä onnesta. Hänen kosketuksensa
oli kuin hyväily, hänen äänensä lempeä etelätuuli. Ja minun järkeni
kutistuu niiden vaikutuksesta pieneksi kuin lumipallo lämpimässä
vedessä.
Mutta kun hän toisen kerran tanssiessaan pyysi minua odottamaan itseään
Kuusikkokujan suulla, jäätyi järkeni. Sillä olipa hän juuri äsken
tarjoutunut saattamaan tohtorin sisarta, Aura Peippoa. Kuulin sen omin
korvin, vaikk'ei hän minua huomannut, koska hänellä ei ollut silmiä
selässä.
Muotoni muuttui. Enkö minä ole yhtä arvokas saatettavaksi kotiin kuin
joku miestämetsästävä, arkinaamainen tohtorin sisar? Oliko seurani
niin alentava, että vain salassa uskalsi kanssani kahden olla? Ei,
Asser Äyrämö! Sinun tulee kohdella minua kuin kuningatarta, vaikka vain
olenkin konttoristisi.
Nyt oli kylmän veden vuoro.
»Jos maisterilla on jokin määräys annettavana, niin ettekö voisi sanoa
sitä nyt? Tytöt eivät varmastikaan jää kanssani Kuusikkokujalle, ja
yksin en missään tapauksessa odota. Herra maisteri unohtaa, että nyt on
jo yö.»
Maisteri vilkaisi ympärilleen ja näytti hiukan nololta, sillä sanoin
lauseeni kovasti.
»Niin. No. Voinhan sanoa asiani toistekin, te pieni pasuuna.»
Mikä on hänen asiansa? Jospa, jospa hän hyvinkin olisi jo pyytänyt
minua vaimokseen? Mitäpä muuta asiaa hänellä voisi minulle olla? Olin
oikea hölmö, kun en sittenkin odottanut häntä Kuusikkokujalla. Toiselta
puolen! Malttia, Varpu! Hyvää ei odoteta koskaan liian kauan. Muista se!
Halloo, huoneet seinäni takana! Olkaa iloisia, olkaa toivorikkaita! Te
ja minä elämme täyttyvien toiveiden toukokuuta.
5.
Ihana kevätsunnuntai. Teki aivan kipeää rinnassa. Linnut rakastelivat
silmujaan aukovien koivujen varvuilla. Kimalaiset pörisivät onnellisina
pajunkukissa. Sinivuokot lempivät taivasta. Minusta yksin ei kukaan
välittänyt.
Istuin maahan sinivuokkojen viereen, kiersin käteni koivun rungon
ympärille. Itkin.
Kaksi kättä tarttui käsivarsiini irroittaen ne koivun ympäriltä.
»Mitä pienokainen niin haikeasti itkee?»
Maassa vierelläni polvillaan oli esimieheni, Asser Äyrämö, Luomakunnan
Kruunu. Riuhtaisin käteni irti. Itkin entistä kovemmin. Nyt ilosta
itkin.
Hän nosti minut syliinsä kuin höyhenen.
»Kuinka tyhmää on istuutua märkään maahan! Istukaa kauniisti sylissäni
ja kertokaa, mikä teitä noin haikeasti itkettää!»
»Päästäkää minut heti irti! Te rypistätte pukuni.»
Hän vangitsi molemmat huitovat käteni. Kimmurtelin vieläkin vastaan.
Tämmöinen väkirynnäkkö ei ollut mieleiseni. Siten sopi kohdella
piikoja ja pyykkiämmien tyttäriä, mutta ei kaltaistani kunniallista,
sivistynyttä tyttöä. Kosiomiehen täytyi lähestyä minua arkana, rukkasia
peläten, olipa hän sitten vaikka rakastamani Asser Äyrämö.
»Kun olen kerran saanut teidän kaltaisenne pikkulinnun syliini, en
laske sitä niin helpolla irti. Älkää rimpuilko tai suutelen!»
»Te olette konna, jos suutelette turvatonta tyttöä, jota ette rakasta.»
»Kuka on sanonut, etten sinua rakasta, Kekälesilmä!»
»Kuka on antanut teille luvan sinutella minua?»
»Hän, joka käskee minun suudella kimmeltäviä vesipisaroita
silmäripsissäsi.»
»Päästäkää! Pelkään teitä!»
»Sanopa, pieni Kekälesilmä, onko kukaan suudellut ennen väräjäviä
huuliasi!»
»Se ei kuulu teihin!»
»Se kuuluu juuri minuun. En suutele koskaan sellaista naista, jota on
jo toinen mies suudellut.»
»Sata miestä on suudellut minua.»
»Valhe! Sinä et tiedä vielä, millainen todellinen suudelma onkaan.»
»Säälikää minua! Päästäkää minut.»
»Sinä olet suloisin nainen, mitä olen koskaan nähnyt.»
»Sitten olette nähnyt perin vähän maailmaa ja naisia, herra.»
»Sano, Asser ja sinä!»
»Eivät toisetkaan konttorineidit sinuttele teitä.»
»Sinä olet poikkeus, kaunis Kekälesilmä.»
»En halua olla poikkeus.»
»Katsopa tuota pikkulintuparia! Ne suutelevat toisiaan.»
»Ne suutelevat, koska rakastavat.»
»Ja me samoin!»
Hän kumartui ylitseni ja suuteli. Minä hiljaa kuin särki ongessa. Tämä
oli nyt kuitenkin sitä, mitä olin halunnut, vaikka se ei toteutunutkaan
suunnitelmieni mukaan.
Olimme metsässä koko sen päivän. Hän hajoitti hiukseni, punoi niihin
sinivuokkoja, sanoi minua sinipiiakseen. Hän kanteli minua sylissään
kuin vuorenpeikko. Me telmimme kuin kaksi lasta paratiisin pientarella,
hyväilimme toisiamme, kuin emme saisi siitä koskaan tarpeeksemme.
Hän riisui kengän jalastani. Suuteli nilkkaani. Suuteli polveani.
»Onko sinua kukaan ennen näin suudellut?»
»Ei.»
»Ei muut kuin minä. Minä olen ensimmäinen. Minä olen aina ensimmäinen.»
»Sinä olet myös viimeinen.»
Hän heitti jalkani. Veti kulmansa ryppyyn.
»Siitä ei ole väliä, suloinen Kekälesilmäni. Muistatko, kun kysyin
sinulta, osaatko kehrätä? Suloisesti osaatkin. Ja kyntesi olen
leikannut, hampaasi tylsyttänyt.»
»Sinä olet ihmeellinen, Asser!»
»Kas niin. Pane kenkä jalkaasi! Meidän on nyt parasta lähteä kotiin.»
Vielä kerran hän nosti minut syliinsä. Suuteli silmiä, suuteli suuta,
suuteli sydäntä.
»Sinä teet minut hulluksi, tyttö», mumisi hän. »Et ole niinkuin toiset.
Mutta minun täytyi kukistaa tuo sinun ylimielinen ylpeytesi. Se ei
antanut minulle rauhaa.»
Hän jätti minut mättäälle istumaan, oikaisi vartalonsa, katseli
korkeudestaan minua.
»Minä näin sinut ensisilmäyksellä vaaralliseksi naiseksi. Siksi kartoin
sinua. Nyt olen kuitenkin joutunut pauloihisi. Miksi ei vihasi minua
kohtaan ollutkaan todellista? Miksi et kynsinyt, miksi et purrut,
Kekälesilmä? Se olisi ollut onneksi sinulle ja — minulle.»
Hän kääntyi. Pakeni.
Mutta minä! Minä levitin käteni. Tanssin keijuna sinivuokkojen
seassa. Syleilin koivua. Suutelin sen valkokuorista runkoa. Hän,
Asser, Luomakunnan Kruunu, rakasti minua. Oli jo ensinäkemästä alkaen
rakastanut. Ensinäkemästä! Ja minä en sitä tietänyt! Oli koettanut olla
kylmä minua kohtaan. Minä, minä olin sittenkin saanut hänet valtoihini.
Hän oli minun, ja minä kyllä osaisin pitää hänet omanani. Minulta ei
kukaan voi häntä ryöstää!
6.
Maanantai. Yölle tuntui elämäni, tosin tähtikirkkaalle, mutta yölle
sittenkin. Konttoripäällikkö oli mennyt yöjunassa matkoille. Miksi hän
ei siitä minulle mitään maininnut?
Keskiviikko. Tähtikirkas yö jatkui. Päiväpostissa tiili minulle
pääkaupungin lehti ristisiteenä. Mitä se tarkoitti?
Avasin lehden. Selailin. Ahaa! Perheuutisien kohdalla oli punainen
viiva. Siinä lehden tarkoitus.
»Kihlauksensa ovat julkaisseet ylioppilas Satu Snöfrid Friberg, tohtori
G. Fribergin ja vaimonsa Adan o.s. Juslin tytär Uuhimäeltä — — —»
Ai jai, kuinka hauskaa! Satu kihloissa! Minun täytyy ehdottomasti
kirjoittaa onnittelukortti. Satu on aina ollut ystävällinen minua
kohtaan. Hän on tähänastisen elämäni ainoa valopilkku, hän ja
vanhempansa.
Todellakin! Täytyy katsoa, kuka on se onnellinen, joka hänet saa.
»— — — ja konttoripäällikkö, maisteri Asser Iivari Äyrämö Siirilästä.»
Elämä antaa säälittä iskujaan oikein vanhanaikuisen puupuntarin
perällä. Eivät ne iskut tapa. Ne huimaavat vain. Ne kovettavat sydämen
ja tappavat tunteen. Ne kirkastavat järjen, terästävät tarmon.
Minä en ole onneksi ainoa miesten pettämä nainen tässä maailmassa.
Mutta minä en aio kärsimyksistäni veisata valitusvirttä. En kuulu sen
lajin naisiin En aio myöskään pukeutua vihulaissäkkiin ja istuutua
porolaatikkoon. Kun tuska pistää, niin pistän minä vastaan. Minulla on
porolipeässä keitetty pyykkiakan sisu. Jumalan kiitos!
7.
Nykäisin konttorin ovea. Kiinni. Olin siis jälleen ensimmäisenä
työssäni. Kello olikin vasta viittätoista vaille kahdeksan. Kaivoin
avaimen käsilaukustani. Menin sisälle.
»Ollaan niinkuin pääskyset,
pesä laitetaan.
Jos vain mua sä lempinet,
oon sun ainiaan.
Jos sun petturiksi nään, — — —»
Lauloin ja tanssin tyhjässä konttorihuoneessa.
Konttoripäällikön huoneen ovi avautui verkalleen. Ylkä seisoi
kynnyksellä. Nimettömässään kiilui keltainen kulta.
»Neiti Vapaa!»
Neiti Vapaa lakkasi laulamasta ja tanssimasta. Hän purskahti iloiseen
nauruun.
»Suokaa anteeksi, jos melusin. Luulin todella olevani yksin koko
talossa. Herra konttoripäällikkö on siis vihdoinkin palannut kotiin
kihlausmatkaltaan. Onnitteluni kihlauksenne johdosta!»
Herra konttoripäällikkö seisoi puutuneena kynnyksellään. Hän ei ollut
ehkä kuvitellut ensimmäistä tapaamistamme tällaiseksi. Luuli varmaankin
tapaavansa itkettyneen tai vihaisen immen, jolle täytyy antaa monet
selitykset. Hän ei virkkanut mitään, kumarsi ja katseli minua kuin
olisin ollut outo ulkomaan elävä.
Minä, Varpu Vapaa, en antanut hänen joutilaana töllistellä itseäni.
Otin pakan asiapapereita ja pyöräytin ne hänen eteensä. Niinkuin nuo
viheliäiset laskut olisivat olleet ihanimpia novelleja, selittelin ja
järjestelin niitä esimieheni hyväksyttäviksi.
»Neiti Vapaa, te ette ole siis vihainen minulle?» kysyi hiljainen ääni
korvani juurelta.
»Minäkö? Oo! Enhän toki! Päinvastoin hyvin kiitollinen. Te autoitte
minua voittamaan erään vedon. Täällä nimittäin väitetään, ettette
te ole koskaan alentunut seurustelemaan kenenkään konttorinaisenne
kanssa. Löin vetoa, että olisin numero yksi. Toverini lupasivat minulle
sata markkaa onnistumisestani. Todisteeksi piti minun tuoda heille
kellonperissänne riippuva kultainen terho. Ja senhän te luovutitte
minulle, kuten ehkä muistanette. Olkaa hyvä, tässä on terho takaisin!
Kiitos lainasta!»
Tämä valhe oli yhtä paksu kuin pitkäkin. Sen keksiminen vaati minulta
parin tunnin työn. Palkattomaksi työksi se ei jäänyt.
»Vai sellainen oli teidän päämääränne!» Apollon huulet hymyilivät
halveksivasti.
»Niin. Teidän päämääränne oli tietysti jalompi!»
En saanut vastausta, sillä henkilökunta alkoi saapua. En sitä
kaivannutkaan, sillä tätä pidemmälle en ollut näytöstä etukäteen
suunnitellut.
8.
Lapsuuspuutarhani valkea enkeli asuu seinän takana kauniissa kodissaan.
Hän ei tiedä, että hänen likainen leikkitoverinsa on niin perin lähellä
häntä. En ole halunnut ilmoittautua. Syytä ei ole vaikea arvata.
Ohuen seinän läpi kuulen selvästi heidän lemmenlepertelynsä.
Kuinka he ovatkaan onnellisia seinän tuolla puolen!
Kuinka minä olen onneton seinän tällä puolen!
Olen työntänyt pumpulia korviini, etten kuulisi mitä ei ole aiottu
minun kuultavakseni. Mutta sittenkin minä kuulen.
He, Satu ja Asser, ovat vanhoja tuttavia. Isät ovat olleet
koulutovereita. Perheet ovat seurustelleet toistensa kanssa. Ja kun
panen silmäni kiinni ja kopistelen muistiani, niin muistanpa totisesti
nähneeni Asser-herran kasvavana pojankloppina marssivan varpusia
metsästämässä lapsuuspuutarhassani.
Minä kävelen kuin varas varpaillani omissa huoneissani. Pelkään
pienimmänkin kolahduksen saavan Sadun kysymään, kuka asuu seinän
takana. Viattomuudessaan hän paljastaisi koko minun valheelle
perustetun rakennukseni.
Oh! Missä tuskassa olen! En minä valehtelemista pelkää. Valehtelijaksi
joutuminen minua vain hirvittää. Näen jo kaikki ilkeät, halveksivat
katseet itseäni mittelemässä.
Akkunastani näen. Satu poimii astereita. Hän on hento. Yksinäinen
asteri näyttää vahvemmalta kuin hän. Onnellinen hymy väikkyy hänen
huulillaan. Hän on edelleenkin silmissäni puutarhan enkeli.
Luomakunnan Krunu tulee hänen jäljestään, kädet housuntaskuissa,
viheltäen. Hän taittaa tulipunaisen asterin, pistää sen vaimonsa
mustiin hiuksiin. Jotta minun tuskani oikein kruunattaisiin, niin he
suutelevat toisiaan punastuvan pihlajan varjossa.
Hei, porolipeässä keitetty pyykkiämmän sisu, älä mene karkuun! Nyt
sinua tarvitaan.
9.
»Varpu! Varpu Vapaa! Näenkö oikein? Sinä todella täällä! Kuinka
tavattoman hauskaa! Sinäkö asutkin seinämme takana? Miksi et ole tullut
luokseni? Nyt sinun täytyy heti lähteä. Tunnethan mieheni! Hän on
esimiehesi. Varpu-kulta, kuinka hauskaa tavata tuttu tuntemattomassa
kylässä.»
»Lähde sinä ensin minun kotiani katsomaan», ehdotin, sillä tahdoin
saada Sadun olemaan vaiti menneisyydestäni. Hän ei taipunut.
Käsipuolesta hän talutti minut miehensä eteen.
»Asser, miksi et ole kertonut kuka asuu seinämme takana?» heläytti
nuori rouva miehelleen.
»Anteeksi, ystäväni, en pitänyt sitä niin tärkeänä.»
»Ah, Asser, tiedätkö, että Varpu ja minä olemme kasvinkumppanit,
leikkitoverit, koulutoverit, ystävät.»
»Neiti Vapaa ei ole koskaan sitä maininnut »
»Herra ei ole koskaan minulle puhunut rouvastaan, niin on jäänyt asia
mainitsematta.»
»Neiti, herra! Miten hirveän juhlallista! Varpu ja Asser, ettekö voisi
sinutella toisianne? Minun tähteni!»
Tämä oli verraton veto. Olisipa ollut hauska tietää, muistiko hymyilevä
Apollo tilaisuutta, jolloin viimeksi teimme sinunkauppoja.
»Miksikä ei, jos neiti siihen suostuu.»
»Me voimme olla lähemmin tuttuja, koska kerran talonvaltiatar niin
määrää.»
Luomakunnan Kruunu kumarsi hymyillen. Miehillä ei varmastikaan ole
omaatuntoa edes sen vertaa kuin jäniksellä häntää. Vähän sitä on
minullakin, mutta pisteleväinen se on.
Tämä kohtaus ei käynyt piirustusteni jälkeen. Minun piti tavata
Satu kahdenkesken. Asser oli liikaa. Nyt oli viaton ystäväni
paljastamaisillaan minut karvaiseksi valehtelijaksi. Hän alkoi näet
muistella lapsuuttamme.
»Varpu! Mikä sinulle tuli?» keskeytti Satu äkkiä muistelmansa. »Olet
niin kalpea.»
Minun täytyi pelastua häpeästä, häpeästä Luomakunnan Kruunun edessä.
Muljautin pari kertaa silmäni nurin. Nuori pari nousi hätäytyneenä.
»Varpu, mikä sinulle tuli?»
Suuni pysyi supussa. Tuijotin kattoon.
»Asser, Asser! Mene hakemaan lääkäri!»
Siunattu, hätäytynyt Asser juoksi hatuttomin päin lääkäriä hakemaan.
Hänenä minä kylläkin olisin tarttunut puhelimen torveen, mutta kohtalon
sormi ei sallinut minun vielä häpeään joutua. Jäin Sadun kanssa kahden.
Satu, en halua tippojasi. Ei minua mikään vaivaa. Pieni näytös vain,
että sain jäädä kanssasi kahden. Haluan puhua sinulle. Asia on tärkeä.»
Satu levitti silmänsä teevadin kokoisiksi. En antanut hänelle
suunvuoroa.
»Olet ollut aina hyvä minulle. Nyt pyydän sinua lisäämään pisaralla
hyvyyttäsi. Tee se, vaikka sitten halveksitkin minua. Minä olen
salannut kuka olen. Syyn tiedät. Mutta kun he eivät jättäneet minua
rauhaan, sepitin itselleni uuden, sivistyneen perheen. Sanoin isäni
kaatuneen sankarina sodassa. Valehtelin vihamiehen kotini polttaneen.
Satu, pyydän, älä tee minusta valehtelijaa! Pidä minua lattialuuttuakin
huonompana, mutta vaikene! Lupaatko? Et usko, miten olen ollut onneton
ilmitulemisen pelosta.»
Se enkeli otti tuoksuvan silkkinenäliinansa, kuivasi poskilleni
puristuneet tuskankyynelet.
»Ymmärrän sinut», kuiskasi hän ja suuteli poskeani.
»Ethän kerro miehellesikään?»
»En kenellekään.»
»Ah, olet enkeli. Tunnen itseni tervatynnyrissä uineeksi syntiseksi.»
»En halua olla enkeli, ystäväsi vain.»
»Koetan palkita sen, jos voin.»
»Ah, tohtori!» muisti Satu.
»Soita puhelimella!» neuvoin.
10.
»Satu! En pidä siitä, että seurustelet niin paljon neiti Vapaan kanssa.»
»Mutta Asser, miksi en saisi seurustella hänen kanssaan?»
»Ilman vain. Eikö minun seurani riitä sinulle?»
»Tietysti riittää, rakkaani. Sinä et vain aina ole luonani. Yksin on
ikävä. Varpu on ystäväni. Meillä on niin paljon puhuttavaa toisillemme.»
»Siitäpä juuri en pidäkään. Sinulla ei saa olla kenellekään muulle
puhuttavaa kuin minulle.»
»Rakkaani, oletko mustasukkainen? Oletko mustasukkainen Varpulle?»
»Käsitä asia miten tahdot!»
»Varpuhan on tyttö?»
»Tyttöpä niinkin. Mutta minä olen sellainen mies, joka tahdon olla
vaimolleni kaikki kaikessa, siis ystäväkin. En tahdo, että joku kolmas
henkilö tietää meidän asioistamme.»
»Asser, rakastatko sinä minua todellakin noin?»
»Sitäpaitsi on vielä olemassa eräs toinenkin syy, miksi en pidä
ystävyyttäsi neiti Vapaaseen suotavana.»
»Mikä sellainen toinen syy on?»
»Ei ole niinkään varmaa, onko hän hyvä tyttö. Hänen kaltaisensa
kauniit tytöt, joilla ei ole perhettä, ovat useimmiten jonkinjoutavia
hepsankeikkoja.»
»Varpu ei ole hepsankeikka.»
»Se on sellainen asia, jota sinä et tiedä. Luota vain miehesi sanaan!»
»Mutta tiedäthän, että rouva Brun pitää kovasti Varpusta. Jos hän olisi
hepsankeikka, niin varmasti rouva ei seurustelisi hänen kanssaan.»
»Oli miten oli. Sinä tiedät tahtoni.»
»Mutta Asser...!»
»Kas niin! Ei puhuta asiasta enempää. Sinä olet kiltti tyttö ja teet
kuten sanoin.»
Mitä minä, salakuuntelija, seinän takana ajattelin ja tunsin, sitä ei
sovi paperille panna. Kehoitan vain muistamaan todellista sukuani ja
omenaa, joka ei kauaksi puusta putoa.
11.
Minunkaltaisellani pahalla pakanalla on omatunto liika komento. Siitä
ei ole vastaavaa hyötyä. Kiusaa kelpo tavalla.
Kun istun yksin huoneissani ja koetan ottaa elämän mahdollisimman
keveältä kannalta, kiertää omatunto ympärilläni kiljuvana jalopeurana
raapien terävällä koukkukynnellään milloin miltäkin sielun sivulta.
Se on saanut päähänsä ajatuksen, että minun muka olisi koottava
kamppeeni ja muutettava toiseen huoneistoon. Välisti se on saanutkin
minut jo niin taipuvaiseksi, että olen pannut lakin päähäni ja
lähtenyt uutta asuntoa tiedustelemaan. Mutta veräjällä olen jälleen
torhistautunut komentajalleni sanoen: »Muuta itse majaa, kun et voi
kanssani asua.» Ja sitten omatunto ja minä haukumme toisiamme tähän
tapaan:
»Sinä olet lurjus, kun kehtaat asua tällaisissa huoneissa, joissa
kuulet toisten salaiset puheet.»
»Kohtalo on minulle määrännyt nämä huoneet.»
»Vieritä vain syy kohtalon niskoille! Se on muidenkin raukkojen tapa.
Jos olisit rehellinen ystävääsi kohtaan, sanoisit hänelle, että
välttäisi puhelemista arkihuoneessa. »
»Sitä en tee nyt enää, koska en sitä heti alussa tehnyt. Syyt ymmärrät.»
»Muuta!»
»Mutta silloin tulee näihin huoneisiin joku toinen asuja. Onko parempi,
että hän kuuntelee ja levittää tietonsa maailmalle?»
»Sinä voitit minut väittelyssä. Minä huudan sittenkin: Sinä teet
väärin!»
»Minä olen väärässä, mutta en muuta. Osoita minulle ihminen, joka
tuollaisen seikan tähden muuttaisi!»
»Sitä on vaikea osoittaa.»
»Siinä sitä ollaan. Et voi osoittaa, mutta kylläpä voit pauhata.»
»Tiedät, että pauhaan vain totuuden puolesta. Totuuden puolesta aina.»
»Tee tahtosi! Muuta minä en.»
Tällaista meillä on aina, kun olen omantuntoni kanssa kahdenkesken.
Aviopuolisot keskustelevat. Minä kuuntelen. Omatunto vaikenee.
12.
Rakkaat siiriläläiset pitävät minua hepsankeikkana, jonka
pääharrastuksina ovat: olla ehdottomasti viimeisen muodin mukaan
puettu, kiekua kukkona tanssiaisissa ja näytelmissä, metsästellä
kaikkia naimakelpoisia nuoria miehiä siksi, kunnes nämä kyllästyneinä
kääntävät napittoman puolensa ja naivat toisen.
Suotakoon rakkaille siiriläläisille luulemisen oikeus. Minun ei
pälkähdä päähänikään selittää heille asiaa omalta näkökulmaltani.
Olen siksi kauan käynyt repaleissa ja toisten tähteissä, että minulla
on oikeus nauttia omilla rahoillani hankituista puvuista. Minulla on
oikeus tanssia ja olla iloinen. Nuoruus ei kauan kestä kumminkaan.
Mutta ne tekevät minulle veristä vääryyttä, jotka väittävät mun
lemmellä leikkivän. Sitä en tee. Hakkailen hiukan ja siinä kaikki.
Joskus, kun olen oikein kyllästynyt vaatteihin, tanssiin, hakkailuun
ja kun olen perin juurin unohtanut pettymykseni, menen naimisiin. Ja
kun sitten pahat päivät, kovat koettelemukset tulevat, kärsivällisyys
loppuu, silloin kaivan romukopasta nämä rivit, jotka olen kirjoittanut
muistiin opiksi ja nuhteeksi, nitistettyäni omantuntoni henkihieveriin.
13.
L. Kr. tässä kirjoituksessa ei suinkaan merkitse Lauri Kristiania. Olen
laiska kirjoittamaan pitkiä sanoja moneen kertaan. L. Kr. = Luomakunnan
Kruunu — konttoripäällikkö = maisteri Asser Iivari Äyrämö.
Ja nyt minä pistän röyhkeästi lusikkani toisen puurokuppiin.
Sadun ja L. Kr:n avioliitosta on kapissut liika tunteellisuus.
Äitelyyksiä inhoava salakuuntelija voi ottaa huoleti pumpulit pois
korvistaan. Salakuuntelija on tosin kuvitellut, että ylitsekuohuva
rakkaus ryöppyileisi astioissaan ainakin pari vuotta ja sitten
muuttuisi tavalliseksi, virkistäväksi arkielämäksi, johon pienet
kuohahdukset antaisivat siunauksellista vaihtelua.
Totuus on toista.
Kuudentena kuukautena häitten jälkeen voi salakuuntelija
keinutuolissaan todeta seuraavanlaisia aviollisia vuorokeskusteluja.
»Satu! Kenen luvalla sinä olet avannut minun kirjeeni?»
»Rakas Asser! Sehän on isältäni ja tarkoitettu minulle yhtä paljon kuin
sinullekin.»
»Se ei muuta asiaa. Kun kerran kirjeessä on minun nimeni, niin sinä
jätät sen kauniisti avaamatta. En siedä, että edes vaimoni sensuroi
kirjeitäni.»
»Älä ole vihainen, kultaseni! En tee sitä toista kertaa.»
Parin päivän kuluttua.
»Mitä kyyhkyseni niin hartaasti kirjoittelee?»
»Kirjoitan isälle ja äidille.»
»Annapa, kun minäkin vilkaisen kirjettäsi.
»Ei siinä ole mitään erikoista. Tuossa on, jos sinua sen lukeminen
huvittaa.»
Salakuuntelijan korviin saapuu äkillisiä rasahduksia, jollaisia
tavallisesti aiheuttaa paperin repiminen pienempiin osasiin.
»Asser, mitä nyt teet?»
»Kuinka sinä viitsitkin kirjoittaa vanhemmillesi tuollaista! Milloin
minä olen kieltänyt sinua lukemasta kotoasi tulleita kirjeitä?»
»Eihän siinä niin ollutkaan! Käsitit väärin. Pyysin isää vain
osoittamaan kirjeensä minun niinelleni, sillä sinä voit unohtaa kirjeet
taskuusi, enkä minä saa lukea niitä kuin joskus aikojen perästä.»
»Se voi kyllä olla tarkoituksesi, mutta se ei käynyt kirjeestäsi
ilmi. Vanhempasi luulevat pian, että olen sellainen despootti, etten
anna sinun edes heidän kirjeitään lukea. Kirjoita uusi kirje ja pane
siihen tähän tapaan: Olisin iloinen, jos sinä, isä, lähettäisit meidän
kirjeemme minun nimelläni. On ihanaa saada ihan itselleen osoitettu
kirje.»
»En kirjoita mitään.»
»Katsopa pikkuista! Oikeinko pikku suu meni mutruun? Ja kyyneliäkin
silmissä! Kuka on nyt noin lapsellinen, että itkee moisesta
joutavuudesta! Elämässä on raskaampiakin suruja itkettäväksi. Kas niin.
Tästä saat pari suukkoa. Joko nyt on pikkuisen taivas kirkas. Istupa
tuohon polvelleni! Siinä kirje isälle syntyy itsestään.»
»Ah, Asser! Kuinka herttainen olet!»
Salakuuntelija: Ah, Asser, kuinka herttainen sinä olet! Suutelen
kättäsi!
Ja niinkuin Saara oli Aabrahamille alamainen ja kutsui häntä herraksi,
niin Satu oli L. Kr:lle alamainen.
»Satu, tuo pari puhdasta nenäliinaa!» »Satu, haepa tohvelini
sängyn alta!» »Satu, ojennapa Helsingin Sanomat!» »Satu, harjaa
päällystakkiin!» »Satu, nappi luiskahti paidan hihasta!» »Satu, ojenna
tänne kuulotorvi!» J.n.e.! J.n.e.! Siinä on koko liuta niitä pikku
palveluksia, jotka tekevät avioliiton niin miellyttäväksi.
Satu sanoo ehkä kerran kuussa L. Kr:lle:
»Asser, ole ystävällinen ja ojenna virkkuukeräni. Se vierähti tuolisi
alle.»
Sanomalehteen hukkunut E. Kr. vastaa hermostuneesti:
»Etkö voi olla edes silmänräpäystä hiljaa.»
Tai lyhyesti:
»Ota itse!»
Tai vielä lyhyemmin:
»Mm!»
Ah Asser! Suutelen kättäsi!
14.
Olen sairas. Minun täytyy niellä pillereitä ja lusikkalääkkeitä niin,
että huomenna olen todella sairas.
Ähä kutti! Kuka käski, kuka käski ruveta valesairaaksi!
Enpä lääkkeitä nielekään. Kaadan ne kauniisti likaämpäriin.
Minkätähden sinä, Varpu Vapaa, olet tekeytynyt sairaaksi? Minkätähden
loiot lukematon roskaromaani kourassasi? Minkätähden kaadat 54 mk 35
p:iä maksavat lääkkeesi hyödyttöminä likaämpäriin?
Seikka on sellainen, että kun antaa pahalle, tässä tapauksessa
valheelle, pikkusormensa, niin se vie koko miehen, tässä tapauksessa
naisen. Niin sanotaan. Niin on.
Seinän takana on tapahtunut iloinen perhetapaus. Hyvinkin iloinen.
Haikara toi Tanskan kuningaskunnasta nuorelle parille pojan ja tytön.
Nyt on seinän takana ristiäiset. Siellä on koko Siirilä. Siellä on koko
Sadun ja L. Kr:n suku. Siellä pitäisi minunkin olla. Mutta minä en ole,
koska olen sairas.
Toissa päivänä palasin työstäni. Huhtikuun aurinko siivitti sieluni.
Tunsin olevani nuori ja vapaa. Huomisen huolet olivat haipuneet.
»Kukkuu, kukkuu!» heläytti käki urpuihin puhkeavissa puissa.
»Käki on tullut!» huudahdin ääneen. Jos vielä olisin ollut likainen
tenava, viisi kuperkeikkaa olisin sulasta riemusta kiepsauttanut.
»Käki on tullut!» kuulin tutun äänen sanojani toistavan lähimmän
naapurini avatulta akkunalta. Ääni ei ollut kaiku.
Sadun kamarin akkunalaudalla punaisen kukkivan pelargonin vierellä
istui punaista, sinistä, keltaista, kirjavaa. Totisesti! Siinä istui
Aina-Siviä Aho kädet taiteen kaikkien sääntöjen mukaan kohti taivasta
kohotettuina.
Elämäni kaikki katkerat muistot pyörähtivät piiriksi ympärilleni. Siinä
istui hän, joka minua lapsena kivitti, puri, potki, haukkui. Sama,
joka koulussa minua sorti, painoi, pilkkasi. Sama, joka minua piikana
kohteli isänsä konttorissa. Niin, siinä istui hän, joka varmasti
minulle selkänsä seurassa kääntäisi, säälittä sukuni paljastaisi, jos
eteensä ilmestyisin.
»En ymmärrä, miten Satu noin julkisesti seurustelee pyykkiämmän
tyttären kanssa», sanoisi hän ympäröiville rouville nenäänsä nyrpistäen.
Painuin kuusien suojaan kuin pahantekijä. Hiivin tielle. Häivyin
metsään. Hämärä teki tutut tuntemattomiksi, kun kotia tulin.
Ja aamulla ilmoitettiin minut konttorissa sairaaksi. Tehtaan puolesta
kävi lääkäri tutkimassa ja totesi: angiina ja vatsa epäkunnossa. Huh!
Vieläkin värisyttää, kun muistelen, miten tein kurkkuni punaiseksi ja
vatsani epäkuntoiseksi. Olen tartuntavaarallinen. Hoitajatar käy pari
kertaa päivässä katsomassa sairasta.
Tänään pujahti Satu minua tervehtimässä. Hän on hento ja kalpea kuin
metsän sydän varjossa kasvanut oxalis, ketunleipä.
»Älä tule! Tauti voi tarttua», varoitin.
»En toki ole pelkuri», vastasi hän istuutuen vuoteeni laidalle. Sitten
hän katseli hyvin tarkasti minua. Minä näin hänen teeskentelemättömistä
katseistaan että hän tiesi yhtä hyvin kuin minä itse, millainen tämä
sairauteni todellisuudessa oli. Hän ei antanut minun sitä huomata,
ystävä-kultani. Hän ei tietänyt olevansa läpinäkyvä.
»Aviomiehesi voi vihastua, jos hän näkee sinun uhmaavan lääkärin
kieltoa», huomautin.
Satu kohautti hartioitaan. Niin nöyrästi kuin hän yleensä seuraakin
aviomiehensä määräyksiä, ei hän ole lakannut seurustelemasta kanssani.
Olen koettanut helpottaa tätä ristiriitaista käskyä. Minä olen
vähentänyt seurusteluani hänen kanssaan. Minulla on aina kiire.
»Aviomies ei huomaa poissaoloani. Hän meni näyttämään Aina-Siviälle
tehdasta», sanoi Satu, ja hänen äänensä värähti oudosti.
Kohosin istumaan. Oliko, oliko Satu mustasukkainen?
»Etkö pidä Aina-Siviästä?»
Pieni, suloinen leuka tärisi. Suuret sinisilmät täyttyivät kyynelillä.
»Minä olen niin paha, Varpu», kuiski hän nyyhkien olkaani vastaan.
»Mutta en — — en voi sille mitään. Kun Aina-Siviä häärii aina mieheni
ympärillä, hänelle hymyy, hänelle puhuu, niin minun on paha olla.»
Minun teki mieleni kimmota sängystä taluttamaan Aina-Siviä tukasta
junaan. Se käärmeystävä luikerteli joka paikkaan.
»Älä huoli hänestä, Satu! Hän on aina ollut sellainen miehille», oli
heikko lohdutukseni.
»Enhän hänestä väiltäkään, mutta kun Asser ei näe muuta kuin hänet.
Kukaan ei ole ystävälleen varmaan niin ilkeä kuin minä.»
»— — ajattelemme ja puhumme hänestä hyvää ja selitämme kaikki parhain
päin», luetaan katekismuksessa.
Meikäläinen syntinen käyttää harvoin kieltään ja mieltään tämän pyhän
kehoituksen jälkeen. Kieli on taipuvaisempi toimimaan päinvastaiseen
suuntaan. Sitä ei voi arvata näin yhtäkkiä, millä riemulla olisin
nytkin E. Kr:n ja Aina-Siviän mustaksi maalannut Mutta tuossa
vierelläni istui itkien ainoa ihminen, jota kunnioitin, josta pidin. L.
Kr:n ja Aina-Siviän mustaaminen olisi mustannut ystäväni elämäni.
Elämässä on tilaisuuksia, jolloin on pakko toimia oikein.
»Kas niin, Satu! Älä ollenkaan imartele itseäsi, että olet poikkeus!
Et ole kummempi toisia nuoria rouvia. Te olette järjestään kaikki
samanlaisia. Katsohan! Nuoret rouvat ovat avioliittonsa alkuaikoina
kokonaan miehensä palvonnan esineinä. Mies suorastaan on naurettavan
epäkohtelias muille naisille. Ovatpa toiset miehet niin hassuja, että
ovat vaimostaan mustasukkaisia tämän tyttöystäville. Mutta ei tätä iäti
kestä. Mies alkaa vähän kerrassaan palautua entisille raiteilleen,
näkee siis jo ympärillään vilisevän kansan. Me sanomme arkikielellä,
että kuherruskuu loppuu. Luuletko nuoren rouvan olevan tähän
tyytyväisen? Huihai! Hän haluaisi tietysti olla aina miehensä epäjumala
eikä proosallinen vaimo. Usko pois, Satu, me konttoriväki iloitsemme
suuresti, kun esimiehemme alkaa jälleen erottaa meidät lyijykynien
joukosta.»
Kyynelet kuivuivat. Hymy pilkistihe esiin.
»Kuule, onko Asser todella ollut niin huomaamaton konttorissa teitä
kohtaan?»
»Onko? Kyllä vaan!»
Jospa ihminen voisi tehdä edes yhden hyvän työn viikossa, niin varmasti
pian saisimme nähdä paratiisin putoavan maan päälle! Valitettavasti
tämä vaatimaton yritys oli ensimmäiseni. Se sai kuitenkin Sadun taivaan
kirkastumaan. Hän alkoi liverrellä pienokaisistaan, miten ihmeen
sieviä, viisaita pikku-kultia ne ovat. Koetin olla ymmärtäväinen
kuulija, vaikka todellisuudessa kaikki kolmiviikkoiset tenavat minusta
ovat yhtä rumia ja tyhmiä.
Nyt kohotan kynän ja kuuntelen.
»Pidän niin äärettömästi pienistä lapsista. Nämäkin kultaset,
hellanteltut, ovat minusta kuin pieniä enkeleitä», kaikuu Aina-Siviän
ääni ylinnä muita.
Mutta minä en usko tuota.
15.
Outo ja kokematon ei voi lähimainkaan oikein arvioida sitä itkun ja
parkumisen paljoutta, jolla yksi vahvakeuhkoinen, kiukkuluontoinen
ihmistaimi koettelee kanssaihmistensä kuuloluiden vahvuutta. Jos näitä
parkujia sattuu olemaan kaksi, on konsertti väliajaton. Konsertti on
aina öisin. Se alkaa täsmälleen vanhempien nukkumaan käydessä, loppuu
ylösnousuaikana.
Äyrämön kaksoset seinän takana ovat tässä suhteessa antaneet minulle
totuuteen pohjautuvat tiedot ja kokemukset. Ne ovat huutaneet kolmen
kuukauden ajan joka ikinen yö. Lääkäri sanoi, että ne vielä huutavat
toiset kolme kuukautta joka ikinen yö. Ei uskoisi niin pienistä
olioista lähtevän niin paljon ääntä. Ihmeesti ne jaksavatkin. Toinen
alkaa ensin itkeä. Sitä hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan
kuivaa. Jo uupuu vauva uneen. Silloin juuri alkaa toinen parkua. Sitä
taasen hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Kun sekin on
uneen uupumassa, parahtaa toinen vauva unestaan hereille. Seuraa duetto.
Aviomies on jo itkukauden alussa jättänyt yhteisen makuuhuoneen
siirtyen talon perimmäiseen huoneeseen. Lasten itku ei saa häiritä
hänen hyvinansaittua yöuntaan. Ei iske myöskään hänen ymmärtäväiseen
aivokalustoonsa ajatus, että hänenkin pitäisi joskus nousta ja laskea
vaimonsa edes hetkeksi lepäämään. Hänen mielestään voivat palvelijat
kaita kirkujia. Sitä varten niille palkka maksetaan. Lastenhoito ei ole
miesten asia. Mies hankkii rahaa, rahaa ja rahaa.
Palvelijat ovat isännän kanssa yövalvonnasta eri mieltä. Yön ja pari he
kyllä viihdyttävät parkuvia penikoita, mutta sitten he saavat paikan
lapsettomassa perheessä ja muuttavat. Katsokoot itse penikoitaan!
Vanha rouva Äyrämö on yrittänyt kuukauden päivät koetelluilla
konsteillaan taltutella poikansa lapsia. Ne ovat osoittautuneet
tehottomiksi. Hän ei ole ikinä tavannut tuollaisia lapsia. Ovat muka
terveitä olevinaan ja sittenkin huutavat. Äitinsä puolelta ne ovat tuon
vian perineet. Kun Asser oli pieni, oli hänen itkunsa merkkitapaus
perheessä.
»Kuolemaan asti väsyneenä» vanha rouva Äyrämö palasi leskentilalleen.
Omalle äidilleen Satu ei valita lapsistaan. Hiukan rauhattomia ne ovat
öisin, hän vain kirjoittaa. Äiti tohtorinrouva on niin perin heikko,
että yhden yön valvominen tekee hänet sairaaksi.
»Antakaa lasten huutaa huudettavansa! Väsyttyään ne kyllä nukkuvat»,
neuvovat tohtori, aviomies, ystävät, naapurit.
Satuko antaisi lastensa jäädä koko yöksi yksin itkemään? Hän, joka, ei
salli maan matosenkaan tuskassa kiemurrella? Ei. Välisti hän valvoo
kaksikin yötä lasten ääressä. Joka yö hän pistäytyy kolme, neljä kertaa
niitä vaalimassa. Hän ei luota hoitajiin. Palkkapaimen saattaa vetää
peiton korviinsa vedellen täysiä unia välittämättä lasten huudoista.
Satu on tullut läpinäkyväksi kuin ohut posliini. Mutta valituksen
sanaa ei nouse hänen huulilleen. Ei hän soimaa itsekästä miestään. Ei
hän palvelijoitaan moiti. Hän on mennyt naimisiin saadakseen lapsia,
vaaliakseen niitä. Oma elämä, oma hyvinvointi jää syrjäseikaksi.
Seinän takana nukun minä, salakuuntelua. Nyt ei omatuntoni enää hauku.
Se on tyytyväinen rangaistukseeni.
Minun on täytynyt muuttaa nukkumaan toiseen huoneeseeni, sillä lapset
on tuotu pitämään öistä serenadiaan tavallisen makuuhuoneeni viereen.
Joka ilta tukin korvani pumpulilla, kierrän liinan lujasti päähäni.
Monesti sittenkin herään itkuun kesken makeimman unen. Unta saa
odottaa, herkutella, herutella. Se maistuisi vielä makealta, se tulisi
hiljaisuudessa, mutta nuo vietävän vintiöt seinän takana kirkuvat,
kitisevät, parkuvat.
Raivostun. Potkin peittoani. Kääntelehdin kiukkuisesti. Viskaan
unilukemiskirjani läsähtäen lattiaan.
Huomenna muutan, varmasti muutan, päätän tuskastuneena. Muuttamatta on
sentään jäänyt. Jokin salainen voima sitoo minut näihin huoneisiin.
Nyt Äyrämöltä taasen lähti lastenhoitaja pois. Uutta eivät ole
vielä sijalle saaneet. Lasten maine on jo siksi laajalle levinnyt
ympäristöön, että kukaan ei mielellään ryhdy niitä hoitamaan.
Keittäjätärtä eivät Äyrämöt uskalla yövalvontaan komentaa, sillä tämä
voisi noudattaa lastenhoitajain esimerkkiä. Hän on jo monesti uhannut
poistua, kun ei saa lasten itkulta kunnolleen nukutuksi. Runsaat rahat
ovat saaneet hänet pysymään paikoillaan.
Hento äiti saa yksin vaalia lapsiaan. Isä, hän makaa niin, että nokka
tohisee, sieraimet soivat!
Heräsin kuten tavallisesti lasten itkuun. Kello oli kolme. Avonaisesta
akkunastani kuulin, kuinka ahkera maamies joen toisella rannalla
viikatettaan teroitti. Kaadetun heinän herkullinen tuoksu tunkeutui
sieraimiini. Linnut visersivät aamuvirttään.
Olipa siunattu asia, että jätin illalla akkunan auki. Lasten itku
ei minua nyt hermostuttanut. Kapsahdin virkeänä vuoteestani. Päätin
pukeutua ja mennä loikomaan luonnon syliin.
Menin hakemaan hattuani viereisestä huoneesta. Mitä? Eikö kuulunutkin
aikaihmisen nyyhkytys lasten itkun seasta. Satu tietysti. Se raukka oli
valvonut lastensa kanssa koko yön. Tämä oli jo kolmas yhteen menoon. Ja
mies, peto, nukkui tietysti kuin tukki.
Koputin hiljaa seinään.
»Satu!»
»Oh, Varpu! Olemmeko häirinneet sinun untasi?»
»Kuule, avaa ovi, niin tulen käymään luonasi! Minulla on asiaa.»
Silmät itkusta ja valvomisesta turvonneina Satu laski minut sisään.
Raukka koetti vielä hymyillä.
»Nyt sinä rupeat kiltisti nukkumaan, Satu-äiti. Minä viihdytän näitä
parkujia.»
»Sinä olet niin hyvä, Varpu-kulta!»
»Mitä joutavia. Mutta enhän voi antaa sinun tappaa itseäsi näiden
parkujien viereen.»
Annettuaan minulle tuhannenmoisia käyttöohjeita Satu meni nukkumaan.
En seurannut Sadun käyttöohjeita. Siinäpä vasta puuha olisi ollut.
Minulla oli oma metodini. Pakkasin molemmat kirkujat lasten vaunuun
ja työnsin posetiivin ulos. Aioin antaa aamukonsertin Siirilän
tehdasyhdyskunnalle. Nyt oli herrasväellä tilaisuus huutaa niin
paljon kuin oli voimissa varaa, ilmassa oli tilaa. Luuletteko niiden
käyttäneen vapauttaan? Vielä mitä! Ne inisivät ensin vähän aikaa,
sipristelivät silmiään ja nukkuivat.
Minulla on niin vähän soitannollisia kykyjä, etten saa edes tällaista
elävää posetiivia soimaan.
Niin kävi sitten joka yö. Kun otin lapset hoitooni, nukkuivat ne kuin
kaksi pientä possua. Mutta kun ne jäivät äitinsä hoteihin, huusivat ne
kelvottomat kilpaa. Välisti itki äiti kolmantena. Minun ei auttanut muu
kuin uhrautua. Sadun tähden sen tein. Näin voin parhaiten lyhennellä
vanhoja velkojani.
Kuulkaapa, mitä kiitollinen aviomies sanoi minulle!
»Varpu, sinä olet todellinen ystävä.»
Ja allekirjoittanut niiasi imarreltuna koettaen maksaa samalla mitalla
takaisin.
»Minulla on suuri kunnia saada sinun huuliltasi tällainen
ansaitsematon tunnustus, etenkin kun itse olen häikäilemättömästi
tunkeutunut sellaiseen hommaan, jonka suorittaminen kuuluu aviomiehen
erikoistehtäviin.»
En jäänyt tarkkaamaan sanojeni tehoa. Mies kismittää minua siksi
paljon, etten voinut voidessanikaan pitää suutani kiinni.
16.
Minulle tarjottiin insinööri Leimun rouvan virkaa. Kieltäydyin.
Leimu ei ole enää aivan nuori. Kolmekymmentäviisi on hänen ikänsä.
Hiukan lihava ja hiukan kalju. Varakas, kuten kaikki kitupiikit
vanhatpojat. Suutarin poika alkuperältään. Sopisimme sukujemme puolesta
hyvin yhteen. Suutarin poika ja pyykkiakan tyttö! Siinä voi sanoa
olevan sointua.
Olen seurustellut paljon Leimun kanssa. Hän on sopiva jurrikka
minunlaiseni tytön seuraan. Ei pakkaile kahdenkesken ollenkaan
puristelemaan käsiä, silittelemään käsivarsia, suutelemaan. Siksi
olenkin mielelläni hänen kanssaan. Sanoin sen suoraan hänelle
itselleen. Olen antanut hänelle lempinimenkin »Isukko».
Tänään hän yllätti minut kosia säväyttämällä silmää räpäyttämättä.
Tietysti annoin liikutetut rukkaset, sillä en ole edes hoksannut
kuvitella Isukkoa aviomiehekseni.
Näin se kosiminen tapahtui:
Työntelin puutarhan tapaisessamme Äyrämön toivehikkaita jälkeläisiä.
Ne eivät kirkuneet. Huolehdin myös siitä, etteivät ne saaneet
nukkuakaan. Satu ja L. Kr. olivat Brunilla kyläilemässä. Lapsenpiiat
saavat aina sulhasia. Niin minäkin. Portti rapsahti. Isukko seisahtui
lastenvaunujen vierelle.
»Onko herrasväki Äyrämö kotona?»
»Vanha herrasväki on isännöitsijän luona kahvilla. Nuori herrasväki on
tässä vaunussa. Kumpaa haluat tavata?»
»Nuorta herrasväkeä.»
»Ole hyvä!»
»Kas pikkusia, miten suloisesti tutuvat.»
»Ylös, unikeot! Tervehtikää herra insinööriä!»
»Ai, ai! Anna kultaisten nukkua!»
Enkä antanut nukkua. Olen keksinyt tepsivän keinon, miten saadaan
lapset nukkumaan yöllä. On pidettävä heidät valveilla päivällä, niin
kyllä yöllä jäävät huudot huutamatta.
»Pidätkö lapsista, Varpu?»
»En.»
»Rouva Äyrämö kertoi aivan toista. Hän sanoi sinun erikoisesti pitävän
lapsista.»
»Pidän hiukan hänen lapsistaan. Muuten pidän enemmän kauneista
koirista.»
»Kaikki tytöt eivät sinun laillasi katsoisi ja hoitaisi vieraita
lapsia.»
»Ahaa! Koetat saada huomaamaan omat hyveeni. Turha vaiva, Isukko! Näen
ne osoittamattasikin.»
»On synti, että kaltaisesi nainen istuu homehtumassa konttorissa.
Kodissa, lasten parissa, on sinun paikkasi.»
»Se ei luullakseni ole minun syntini. Nuoret miehet laskekoot sen
kontolleen!»
Jos minulla olisi ollut aavistuskaan niistä hauteista, jotka hän oli
sielussaan keittänyt, en olisi puhunut noin vaarallisesti. Isukko
pyyhki näet heti synnin pois omalta kontoltaan pyytää paukauttamalla
minua rakkaaksi insinöörinrouva Leimuksi. Hän oli vielä niin tosissaan,
että kaljukin oli punainen.
»Ei käy päinsä», vastasin jyrkästi. »Sinä olet hyvä mies, liian hyvä
minulle. Mutta en mene koskaan naimisiin, vaikka mies eteeni suoraan
taivaasta tipahtaisi.»
»Oletko ehkä onnettomasti rakastunut?»
»Näytänkö todella kuihtuvalta rakkaustautiselta?»
»Et. Olet kuin pihlajanmarjaterttu pääsi päällä, kaunis ja elämää
uhkuva. Jos et ole rakastunut, miksi et sitten mene naimisiin?»
»Siksi juuri, että en ole rakastunut.»
»Onko se totta?»
»Totta.»
»Kunniasanallasi?»
»Kunniasanalla! »
»Sitten odotan. Ehkäpä kerran pidät minusta sen verran, että voit tulla
omakseni.»
Hän kohotti lakkiaan loikkien tiehensä, ennenkuin ehdin puhua järkeä
toivojen turhuudesta. Isukko-parka, hän ei kuulu niihin miehiin, joihin
voisin rakastua, vaikka olisimme kahden autiolla saarella.
Ah, Asser, kauniskasvoinen, jumalvartaloinen, siroliikkeinen,
miellyttävä-ääninen Luomakunnan Kruunu, sinä olet minulle, sinä ja
avioliittosi, havainnollinen, elävä esimerkki, joka varoittaa minua
kauneimmaltakin näyttävästä avioliittokakusta!
Ah, Asser! Tiedän, että kylässä, vieraiden ihmisten nähden, olet
ruumiillistunut kohteliaisuus, miellyttävyys, rakastettavuus naisia
ja eritoten vaimoasi kohtaan. Vaimosi käsilaukku putoaa. Sinä nostat
sen ylös. Vaimosi värähtää, noudat liinan harteilleen, suljet vetoisen
akkunan. Eteisessä häärit kuin tasavallan ensimmäinen tampurimajuri
presidentin takin kimpussa. Ah, Asser, mikä mallikelpoinen aviomies
olet — kylässä!
Ja Siirilän rouvat sanovat kateellisina miehilleen:
»Jospa sinä olisit yhtä kohtelias minulle kuin Äyrämö on rouvalleen,
niin kelpaisi tässä elää. Sinä olet sellainen tomppeli, joka et
ymmärrä, miten miellyttäväksi tuollaiset pikku huomaavaisuudet tekevät
avioliiton.»
Neitoset huokaavat:
»Jospa minäkin kerran saisin Äyrämömäisen miehen! Ah!» Sitten he
kääntävät silmänsä kattoon ja ovat tunteellisia.
17.
On kulunut täsmälleen vuosi ja vuorokausi siitä, kun viimeksi
elämyksiäni paperille piirtelin. Muistan sen Leimun kosinnasta,
joka sattui kolmannentoista päivän kohdalle. Nyt on neljästoista.
Pihlajanmarjat ovat jälleen punaisia.
Paljon on ehtinyt tapahtua vierähtäneenä vuotena. Satua ei ole enää.
Hän on mennyt sinne, jonne hän kuuluikin, enkelien siskoksi. Hyvät
ihmiset ovat kerrassaan liikaa maailmassa. He kiusaavat kauniilla
elämällään meitä syntisparkoja. Ei ole hauskaa tuntea itsensä
ala-arvoiseksi toisen rinnalla.
Mutta mitäpä minä rupean filosofeeraamaan, kun en osaa sitä kunnolleen
kumminkaan tehdä! Nollia pyörittelevän konttoristin aivot eivät riitä
sellaiseen hommaan. Ne kykenevät vain kertomaan, numeroilla sittenkin
paremmin kuin sanoilla.
Huhtikuussa Satu kuiskasi jotakin miehelleen, kuiskasi niin hiljaa,
ettei salakuunteluakaan hiljaisessa huoneessaan sitä kuullut, aavisti
vain. Miehen, L. Kr:n, vastaus kuului sitä selvemmin.
»Sinähän olet kuin kaniini.»
Jos minun juoppo isärenttuni olisi äidilleni noin sanonut, niin se
olisi ollut ymmärrettävä asia. Tuomarin pojan, sivistyneen miehen
huulilta pulpahtaneena se oli hirveämpi kuin haiseva kissanraato
valkeassa asteripenkissä.
Ravasin huoneessani kuin raivostunut leijona häkissään. Häkkileijona
voi edes kiljua. Minä en osannut. Voimattomassa raivossani leikkelin
toistasataa maksavan pöytäliinantekeleen kelvottomaksi lattialuutuksi.
Jospa L. Kr. olisi ollut pöytäliina!
L. Kr. katui ajattelemattomia sanojaan. Katui kauniisti. Minä kuulin.
Seuraavana päivänä totesin, ettei aviomies ollut kyennyt hyväilyillään,
hellillä sanoillaan raapimaan pois raakojen sanojensa raamua vaimonsa
sydämestä. Sadun kaltaisten naisten sydän on kuin arvokas peili. Se ei
säry kovastakaan kolhaisusta, mutta siihen jää hieno, poislähtemätön
naarmu, jota ei tottumaton silmä huomaa.
Parin viikon kuluttua Satu sairastui. Lääkäri totesi: keuhkotauti.
Silloin sain ihailla L. Kr:n äärimmäistä huolenpitoa vaimostaan.
Satu eristettiin heti. Hän ei saanut tavata lapsiaan, etteivät
nämä rasittaisi häntä. L. Kr:lle itselleen ilmestyi konttorissa
ylimääräisiä tehtäviä. En ymmärrä mitä. Kun aamulla menimme työhön,
oli konttoripäällikkö siellä, kun illalla lähdimme kotia, jäi hän
konttoriin.
Tulisella innolla L. Kr. hommasi vaimoaan parantolaan. Hän ei osannut
Sadulle muusta puhua kuin parantolasta.
»Kuolisin mieluimmin kotona luonasi!» kuiskasi lakanoitakin kalpeampi
vaimo.
»Kuka tässä nyt kuolemasta puhuu!» kivahti L. Kr., vaikka hyvin tiesi,
ettei Satu ollut enää pelastettavissa.
Viikon vierittyä tuli parantolasta tieto, että sinne sai tulla. En
ole koskaan ollut läsnä niin surkeassa tilaisuudessa kuin Sadun
lähdössä. Tuo tavallisesti nöyrä ja tottelevainen olento ei olisi
millään halunnut lähteä. Hän itki, rukoili, kerjäsi. Mies pysyi
järkähtämättömänä päätöksessään.
»Varpu, taivuta sinä hänet. Minä en parane missään. Haluan kuolla
kotona. On kuolemaa kauheampi joutua kuolemaan kauaksi omistaan»,
rukoili hän minuakin.
En voinut kieltää, niin vastenmielistä kuin onkin toisten asioihin
sotkeutuminen.
»Te naiset olette hulluja joka sorkka. Onko sinusta parempi, että hän
tartuttaa tautinsa meihin kaikkiin?» ärähti esimieheni, ärähti niin
äänekkäästi, että Satu kuuli sanat kamariinsa.
En virkkanut enää mitään. Vihaisen miehen voi lepyttää, kostonhaluisen
hillitä, rohkean lannistaa, mutta pelkuri mies on pelkuri. Hänelle ei
kukaan voi mitään. Käänsin hänelle vihasta vavisten selkäni En voinut
mennä Sadun luo. Minulla ei ollut sydäntä ilmoittaa hänelle miehensä
sydämettömiä sanoja Istuuduin viereiseen huoneeseen.
Satu hoippui luokseni.
»Älä itke, Varpu!» sanoi hän. »Minä menen. Ymmärrän, että minun on
mentävä. En ole ollenkaan muistanut tartuntavaaraa. Nyt käsitän
mieheni.»
»Satu, vien sinut kotiisi, isäsi ja äitisi luo. He eivät pelkää
tartuntaa.»
»Ei, Varpu. Teen kuten mieheni määrää.»
Kuinka rohkeasti pieni, kelmeä haamu katseli kaameata kuolemaa
kasvoihin. Ei hän saanut edes viimeistä suukkoa antaa jäähyväisiksi
pienoisilleen. Mutta hän ei itkenyt.
»Varpu, pidä huolta lapsistani, kun olen poissa!» sanoi hän hiljaa, kun
peittelin häntä rekeen.
»Niinkuin olisivat omiani», lupasin.
Kuolinsanoma yllätti meidät aikaisemmin kuin aavistimmekaan. Kesäkuun
ensimmäisenä Satu kuoli. »Keuhkojensa puolesta hän olisi voinut elää
syksyyn asti», sanoi parantolan lääkäri minulle, kun kävin noutamassa
Sadun kotiin. »Sydän aiheutti kuoleman. Hän suri ja ikävöi liiaksi
kotiinsa.»
Mutta mies, Luomakunnan Kruunu, nukkui kotona omatunto puhtaana. Hän
oli tehnyt vaimonsa hyväksi kaiken, mitä rakastava, uhrautuva mies
voi tehdä. Hän toimitti vaimolleen parhaan mahdollisen hoidon. Hän
kirjoitti hänelle kortin kuudesti ja kirjeen kerran viikossa. Joka
toinen viikko hän pistäytyi tervehtimässä. Hän lahjoitti kukkia ja
hedelmiä. Mitä hän olisi voinut enemmän tehdä? Ei mitään.
18.
Kuinka monta kertaa ihmislapsi saakaan katua ajattelemattomasti
annettuja lupauksiaan!
Kuka käskee tekemään sellaisia lupauksia, huudahtavat ajattelevat
ihmiset. Haluaisin kuitenkin nähdä läheltä sellaisen naisihmisen, joka
voisi jyrkästi sanoa: en, kun kuolemaisillaan oleva ystävä pyytää
huolehtimaan lapsistaan. Minä en ainakaan sitä voinut tehdä, ja siksi
saan nyt mukisematta kantaa ristini.
Sadun sairauden aikana olivat kaksoset äidinäitinsä luona. Tyttärensä
kuoltua tuli tohtorinrouva niin heikoksi, että lapset tuotiin kiireen
kaupalla takaisin isänsä luo. Vanha rouva Äyrämö jätti leskentilansa
ja tuli hoitamaan poikansa lapsia ja taloutta, Lapset ja palvelijat
olivat tottuneet minun apuuni. Ei Vanha Rouvakaan minua vieronut.
Päinvastoin hän erikoisesti piti minusta. Lapset olivat kuin takiaiset
aina kimpussani.
Oli ensimmäiset pakkaset. Luntakin hiukan heitteli. Siirijärvi oli
jäätynyt. Sileänä peilinä se viekoitteli siiriläisiä pinnalleen
pinnistelemään kilpaa tuulen keralla. Innokkaina lie sinne
riensivätkin. Eihän sitä tiennyt, kuinka kauan luistinkeli kestäisi,
kun ilma näytti noin uhkaavalta.
»Varpu, lähde sinäkin luistelemaan!» pyysi Isukko. Hän yhtyi ruokalassa
seuraani kävellen reippaasti sivullani roustelikkoisella tiellä.
»Lähtisin kyllä, mutta lupasin mennä Äyrämölle neuvottelemaan ompelijan
kanssa lasten puvuista.»
Leimu ei heti virkkanut mitään. Vihelsipähän vain pari kertaa.
»Sinä aiot siis oikein toden teolla rouva Äyrämön seuraajaksi?» sanoi
hän äkkiä purevasti.
Oli kuin maantie olisi nauskahtanut poikki varpaitteni edestä.
Pysähdyin.
»Sano se vielä kerta! Taisin kuulla väärin.»
»Kyllä kuulit oikein. Eikä siinä minun mielestäni olekaan mitään
pahaa, että autat Vanhaa Rouvaa hoitamaan äidittömiä lapsia. Äyrämö on
tavoittelemisen arvoinen mies. Ja mikäs lesken sydämen sen paremmin
naiseen kiinnittää kuin huomio, että tämä rakastaa edeltäjänsä lapsia.
Sinun ulkonäkösi auttaa vielä asiaa arvaamattomasti. Saat uskoa, ettei
kukaan toivo menestystä sinulle hartaammin kuin juuri minä. Naiset
eivät vain voi oikein sulattaa sitä, että sinä niin häikäilemättömästi
ja rohkeasti seurustelet Äyrämön perheessä.»
Välähtipä sielussani totuuden häikäisevä salama. Nyt tajusin
työtovereitteni pistopuheet ja kompasanat! Nyt tajusin Siirilän rouvien
muodollisuuden ja lämmön alenemisen heidän ystävällisyydessään. Olin
epäitsekäs ja hyvä ystävä, kun äidin eläessä lapsia vaalin, nyt olin
muuttunut itsekkääksi miehenmetsästäjäksi, joka punoin paulojani lesken
pyydystämiseksi. »Kyllä on maailma-makea kuin hunaja ja mesi!»
Entä L. Kr. itse? Hän eli tietysti saman hurskaan luulon vallassa.
Kuinkas muuten. Jo ymmärrän hänen matkustushalunsa. Tärkeät asiat muka
vaativat! Tärkeät asiat vaativat päästä pakoon avioksi tuppautuvaa
konttoristineitiä! Tuon tähden hän oli minua kohtaan kankea ja
virallinen kuin vasta »tärkätty» kaulus.
Hyvä! Tulen näyttämään, etten aio hänelle tuppautua väkisin enkä
mielisuosiolla.
»Leimu», leimahdin purevasti puhuvalle miehelle, »koska näytät olevan
rouvien ja neitojen luottamushenkilö, niin saat olla minunkin. Vannon,
kautta kiven ja kannon, että Äyrämöä en huoli, vaikka tämä maassa
mahallaan mataen minua toiseksi vaimokseen rukoilisi. Mutta olen
luvannut hänen ensimmäiselle vaimolleen huolehtia lapsista ja sen
teen, kunnes minua ei enää tarvita, vaikka Siirilän naiset sylkisivät
silmilleni. Ymmärrätkö?»
Seuralaiseni tarttui pimeän turvissa käsivarteeni.
»Varpu, anna anteeksi! En aikonut sitä sinulle sanoa. Tuota! Tuota! Kun
sinulla ei ole enää ollut aikaa minua varten, niin... Ymmärräthän?»
»Koetan ymmärtää. Olen kiitollinen, että sanoit. Nyt osaan hoitaa
asiani. Jos tulet puolen tunnin kuluttua meille, lähden jäälle
kanssasi.»
»Varpu, sinun ei pidä lähteä, jos et todella halua. Rakastan sinua,
mutta en tahdo olla leikkikalusi.»
»En leiki sinun enkä kenenkään kanssa. Sen verran toki minäkin
rakkaudesta tiedän, ettei se sovi leluksi. Sinun on parasta haudata
houreesi, mikäli minua koskevat. En aio sinuun rakastua. Kas niin.
Näkemiin!»
Olen ehkä julma Reino-paralle, mutta... ei voi auttaa, ei voi auttaa.
Hän voisi olla veljeni tai isäni, muuta ei.
Vedin urheilupuvun ylleni. Kaivoin luistimet kätköistään. Sieluni kävi
kuin kilon pullataikina, jossa on kolmenmarkan hiiva. Minun piti vielä
samana iltana näyttää L. Kr:lle, etten häntä pyydystele.
Menin luistimineni Äyrämön puolelle. Vanha Rouva parsi poikansa sukkia.
Lapset leikkivät uunin edessä. L. Kr. luki sanomalehteä. Ompelija ei
ollut vielä tullut. Harvoin ompelijat määrälleen saapuvat. Ilmoitin
asiani lyhyesti.
Vanha Rouva kohotti silmälasit päälaelleen. L. Kr. nosti katseensa
lehdestä. Ansaitsematon kunnianosoitus hänen puoleltaan.
»Ette suinkaan mene yksin jäälle? Se voi olla vielä heikkoa. Voitte
pudota jäihin», huolehti vanhus.
»Kyllä se kestää. Rouva on aivan huoleti.»
Ihme.
»Lähden mukaasi, jos odotat hetken», virkkoi L. Kr. pannen lehtensä
pöydälle.
Voiko enää tarjoutua parempaa tilaisuutta naiselle, joka tahtoo
selvästi ilmaista kantansa ja periaatteensa miehelle?
»Kiitos», virkoin yliolkaisen kylmästi ja välinpitämättömästi, »älä
vaivaudu tähteni!»
»Lapsi-kulta», sujautti mummo väliin, ennenkuin ehdin lausua
loppuun sanottavani, »ottakaa hänet vain mukaanne! Kahden on aina
turvallisempi. Jäällä voi olla petollisia paikkoja. Sitäpaitsi Asser
tarvitsee liikuntoa raittiissa ilmassa. Hän istuu liian paljon sisällä.»
»Miks’ei, voithan tulla, jos haluttaa. Jäällä on paljon ihmisiä. Minä
en kylläkään voi enää jäädä sinua odottamaan, sillä lupasin olla
täsmällinen kerrankin. Nyt olen jo viisi minuuttia myöhästynyt. Ehkä
saan sentään anteeksi, kun kauniisti pyydän.»