Viimeinen käyntini Om-siirtolassa ja ukkojenkodin hyvästijättäminen.
Talven ja kevään aikana 1891 kävin viimeisen kerran Bugenen, Bojarkan
ja Rishkovan siirtoloissa ja jätin silloin niiden asujamet hyvästi.
Sydämmelleni rakkain oli kumminkin Om-siirtola aina ollut, osittain sen
tähden että siellä asustivat useimmat Suomesta lähetetyt maanmieheni,
osittain myöskin siksi että minun vaikutukseni siellä oli kantanut
runsaimman hedelmän. Muutamaa viikkoa ennen Siperiasta lähtöämme
matkasimme sinne omilla hevosilla koko perhe ja oleilimme siellä jonkun
päivän. Sunnuntaina pidin jäähyväissaarnani uudessa kirkossa, jota
tosin jo kauvan oli jumalanpalvelukseen käytetty, mutta joka vähäistä
ennen oli valmiiksi sisustettu ja maalattu sisäpuolelta. Päivä oli
vakava sekä seurakunnalle että minulle. Mitä silloin tunnettiin ja
puhuttiin, ei kuulu tähän. Sitä vastoin sopii kertoa hiukan juhlasta,
jonka vietimme siirtolasta lähtöämme edellisenä päivänä; tarkotan
raittiusyhdistyksen vuosijuhlaa. Niinkuin edellisenäkin vuotena
vietimme tätä juhlaa nytkin vähän matkan päässä kylästä joen rannalla
olevassa lehdossa. Juhlakulussa, lippu ja kaksi viulunsoittajaa
etunenässä, vaelsivat yhdistyksen jäsenet ja kutsutut vieraat kylän
läpi. Vieraiden joukossa oli saksalais-lättiläinen pastori, joka
vast'ikään oli tullut Siperiaan, ja virolais-lättiläinen koulumestari.
Juhlakentälle oli laitettu puhujalava, joka oli kokoonpalmikoittu
viheriöistä koivunlehdistä ja muotonsa puolesta näytti saarnastuolilta.
Siihen nousin minä ja pidin pidemmän puheen suurelle väkijoukolle
suomalaisia ja virolaisia, mikä tilaisuuteen oli kerttynyt. En voi
tilan ahtauden takia esittää enkä muistakaan puhetta kokonaisuudessaan,
tahdon kumminkin kertoa siitä muutamia kohtia, koska esitelmässäni
koskettelin joihinkuihin seikkoihin, mitkä lienevät lukijalle
tuntemattomia. "Rakkaat ystävät! Kokonnuttuamme viettämään
raittiusyhdistys Aamuruskon toista vuosijuhlaa ja kun tämä samalla on
viimeinen kerta, jolloin minä sen juhlaan osaa otan, sallittakoon minun
luoda silmäys aikaan, minkä olen vaikuttanut teidän seassanne. Miten
kurja tila teidän kylässänne vallitsi minun tullessani tänne kuusi
vuotta sitte, sen te itse tiedätte, tarvitsematta minun sitä teille
selittää. Mutta sallikaa minun kumminkin verrata toisiinsa teidän
entistä tilaanne ja nykyoloja. Silloin oli kylässä lähes yhtä monta
perhekuntaa kuin nytkin, mutta kuinka paljon onkaan kylä edistynyt jo
ulkomuotoonsakin nähden. Rakennus toisensa jälkeen on kohonnut
turvemökkien sijaan. Siihen aikaan ei ollut olemassa kuin kolme à neljä
taloa, joilla oli maanviljelystä. Kaikki muut ansaitsivat elatuksensa
kulkemalla venäläisiin työansiolle -- puhumatta niistä, jotka
retkeilivät sinne varastamaan. Nykyään ei koko kylässä liene useampaa
kuin kolme à neljä huonekuntaa, joilla ei ole maanviljelystä. Ennen oli
kapakka kylttineen ensimmäinen ja tärkein rakennus kylässä. Nyt on
siinä asemessa kirkko ristineen ja koulukartano, mitkä ovat ne
rakennukset, joihinka yleisö kokoontuu sen sijaan kuin se muinen
pakkausi kapakkaan. Ennen harjoitettiin salakapakoimista joka toisessa
mökissä. Nyt ovat ne talot poikkeuksena, missä paloviinaa on edes
tavattavissakaan. Ennen nähtiin juopuneita, repaleisia olennoita
ehtimiseen hoipertelevan kaduilla, nyt ne ovat kadonneet. Te itse
olette sanoneet, että langenneessa joukkiossa ja juoppolalleissa
siirtolassa syntyi yhtä tyrehdyttävä mielentila kuin varpusparvessa
milloin haukka iskee sen keskeen, kun minä vakavasti ryhdyin
taistelemaan vallitsevia paheita vastaan. Vaikkakin muutos parempaan
päin alkoi silloin, tahdon sentään julkisesti tunnustaa, ett'en minä
olisi voinut saada mitään aikaan, ellei Jumala olisi herättänyt teidän
sydämmissänne halua ottamaan osaa puhdistustyöhön. Raittiusyhdistys on
ollut paras ja ainoa avustajani olojen uudesta luomisessa. Sillä kaikki
mitä minä täällä läsnäollessani olin rakentanut, hajoitti viina minun
poissa ollessani. Raittiusyhdistyksen jäseniä on meidän kiittäminen
siitä ettei varastettua tavaraa enää tuoda kylään, ettei varkailla ole
mitään kannatusta sekä että ne rupeavat häviämään. Näyttääpä ikäänkuin
Jumala olisi erityisellä siunauksella ja rakkaudella ottanut huomaansa
tämän yhdistyksemme. Meillä on silmäimme edessä useampia Jumalan
vitsauksia, jotka ovat kohdanneet yhdistyksen pahimpia vastustajia. He
ovat nyt liittyneet meihin ja työskentelevät nykyjään yhdessä
kanssamme. -- -- -- Itse olette huomanneet minkä tyydytyksen saa
raittiina olemisesta, itse olette tulleet havaitsemaan mikä
taloudellinen etu teillä siitä on. Ennen oli Helsingin kylä pahimmassa
huudossa naapuristossa asuvain venäläisten kesken. Nykyään te itse
sanotte, että yösijaa ei milloinkaan keltään kielletä, kun venäläiset
vain kuulevat että on kotoisin Helsingistä. Jumalan kunniaksi ja
lausuaksemme totuuden on meidän tunnustaminen kaikki tämä. Mutta synti
ja kiusaukset eivät nuku. Sen tähden tulee teidän olla alati
varoillanne ja karttaa kaikkia juovuttavia juomia niinkuin myrkkyä,
jota ne ovatkin, ja paeta niitä niinkuin tulta, joka helvetistä
viritettynä saattaa turmella sekä ruumiinne että sielunne."
Puheen jälkeen soittivat soittajat, joihin myöskin eräs virolainen
säkkipillillään yhtyi. Yhteinen päivällinen syötiin ulkona nurmikolla
ja tarjottiin teetä. Juhlavaroiksi oli jokainen tuonut hiukan, vaikka
tosin me olimme pääasiallisen osan niitä varanneet mukaamme Omskista.
Joukko virolaisia seisoskeli katselemassa meidän juhlanviettoamme ja
eräs heistä sanoi minulle: "Teillä on paljoa hauskempaa kuin meillä,
vaikkei teillä ole viinaa, jota me sitä vastoin nautimme." Iltasella
poltettiin joitakuita rakettia, mitä aliupseeri Johannes Ivanoff oli
valmistanut. Olimme ulkona aina k:lo 10 saakka. Oli jo pimeä, mutta yhä
kestävät leimaukset valaisivat pimeyttä. Tässä omituisessa valossa me
kuljimme kylään. Kadulla vielä seisahdimme, sillä tällä kertaa
erinomaista kotitekoista olutta oli jäljellä kaksi puolikkoa, jotka
piti tyhjennettämän. Siinä lausui joku yhdistyksen puolesta minulle
kiitoksensa.
Tällaisten juhlain katsoin olevan hyvin tärkeitä raittiusasian
edistämiselle laajemmissa piireissä. Vakaumukseni on että
kiitollisempaa työalaa raittiusasian ajamiselle tuskin löytyy kuin ovat
venäläiset kylät Siperiassa.
Oli vihdoin meidän tullut aika jättää Om-siirtola ja sikäläiset
ystävämme. Tuntehin, joita tuntee milloin on heitettävänä hyvästi siinä
mielessä ettei enää tässä ajassa saa toisiansa nähdä, puristimme me
toistemme käsiä ja sen jälkeen me lähdimme matkalle zaimkaamme.
Katkerin hyvästijättö oli meillä kumminkin jäljellä ja muisto siitä
saattaa sydämmen vieläkin kirventelemään. Se oli köyhäinhuoneessa
olevien ukkojen hyvästijättäminen. Äiti rakastaa enimmän sairasta
lastansa ja joka ihminen tulee enite kiintyneeksi siihen, joka on
enimmän tarvinnut hänen apuansa, erittäinkin kun sellainen henkilö
osottautuu kiitolliseksi saamastaan avusta. Mistähän sitte lie
johtunutkin, sitä on vaikea sanoa, mutta miten tahansa, me olimme
erityisesti kiintyneet ukkosiimme. Ennen lähtöämme zaimkasta kutsuimme
me heidät rukoussaliin, missä yhdessä kiitimme Herraa kaikesta Hänen
hyvyydestänsä meitä kohtaan kuluneina vuosina, sekä jätimme itsemme
Hänen huostaansa tuntemattomain päivien varalle, joita kävimme
kohtaamaan. En voi unhottaa sitä näkyä, kun sokeat viimeisen kerran,
ääneensä itkien, käsillänsä sivelivät meidän poikaimme päitä ja
kasvoja; pojat, näet, olivat olleet heidän uskolliset ystävänsä hyvinä
ja pahoina päivinä ja saatelleet heitä pitkiä matkoja ympäri aroa.
Mutta myötätuntoisuuttani heitä kohtaan, joilta puuttuu koti,
sukulaiset ja isänmaa täällä maan päällä sekä sitäpaitsi näkö tahi
terveys muuten, en voi paremmalla tavalla osottaa kuin ystävällisesti
kehottaen näiden rivien lukijaa, ettei unohtaisi ukkojen-kotia
Siperiassa, sillä se tarvitsee meidän apuamme.