Paluumatkalla Omskista Suomeen.
Koettuani niin perinpohjin kuin mahdollista opastaa seuraajaani pastori
Erikson'ia Siperian omituisiin oloihin, lähdimme me sieltä Elokuun 16
p:nä 1891, jolloin olimme oleskelleet Omskissa päivälleen kuusi vuotta.
Kun me lossilla kuljimme Irtishin poikki jatkaaksemme matkaa
hevoskyydissä Tjumeniin ja viimeisen kerran näimme Omskin, semmoisenaan
kuin se siinä sijaitsi niin rauhallisena varhaisena aamuhetkenä,
tunsimme että se oli anastanut suuremman sijan meidän sydämissämme kuin
olimme luulleet. Tosin olimme saaneet kokea monia suruja ja
vaarallisuuksia tässä kaupungissa, mutta Jumalan käsi oli suojelevana
levännyt meidän päällämme. Monta ystävää jo olimme saaneet ja kaupungin
sivistyneiden venäläisten puolelta oli osaksemme tullut ystävyys ja
luottamus, jota me aina säilytämme rakkaassa muistossa.
Sekä avuksi matkalla että myöskin jollain tavoin osoittaakseni
kiitollisuuttani "Saaren vaarille", joka oli ollut ystäväni ja toverini
monissa vastuksissa Siperiassa, toin minä hänen poikansa, aliupseeri
Johannes Ivanoffin mukanani Suomeen, mistä hän syksymyöhällä samana
kesänä palasi takaisin Siperiaan. Me tarvitsimme kaksi troikkaa tai,
toisin sanoin, kaksi tarantassia, joiden kummankin eteen oli
valjastettu kolme hevosta.
Siten jatkoimme matkaa yötä päivää yli kauniin, mutta yksitoikkoisen
aron, kunneka neljäntenä päivänä tulimme Tjumeniin. Kun olin vanha
tuttu useimmissa postitaloissa, sain tehdä selkoa minne matkustimme ja
miksi muutimme pois Siperiasta. "Ettekö voineet viihtyä meidän luona?"
kyseltiin alinomaa. Suurista siirtolaislaumoista, joita tiellä tuli
vastaamme, voi päättää että huhu Venäjällä uhkaavasta nälänhädästä oli
todenperäinen. Omskin ja Tjumenin välillä kohtasimme noin tuhatkunnan
siirtolaista. Jota kauvemmas me tulimme länteenpäin Omskista, sitä
kuivuneempia olivat sekä pellot että aro. Sen vuoksi siirtyivät ei
ainoastaan venäläiset Euroopan puolelta, vaan myöskin siperialaiset
Kurganien ja Jaluterovin piireistä, jotka niinmuodoin kokivat välttää
nälänhätää muuttamalla kauvemmaksi itäänpäin, missä kuivuus ei ollut
niin lopelle polttanut kaikkea kasvullisuutta. Suuren siirtolaisjoukon
takia, mikä kokoontui Omskiin, puhkesi siellä seuraavana talvena
raivoamaan kova kulkutauti, lavantauti, joka saattoi monta ihmistä
hautaan. Kaupungin kustannuksella avattiin siellä keittolaitoksia,
missä hädänalaiset voivat kerta päivässä tyydyttää nälkäänsä. Miten
perinpohjainen kato oli ollut eurooppalaisessa osassa Venäjää, tulimme
läpi matkustaessamme näkemään. Suuria aloja, joihin oli viljaa
kylvetty, oli melkein mustalla mullalla. Siellä täällä vaan saattoi
äkätä jonkun pikkuisen eloauman.
Tjumeniin tulimme, kuten jo on mainittu, neljäntenä päivänä Omskista
lähdöstämme. Jäimme kaupunkiin päiväkaudeksi, sekä saadaksemme kylpeä
matkatomun ruumiistamme että myöskin sitä varten, jotta heikommat
perheenjäsenet saisivat tarpeellista lepoa. Sen jälkeen kuin me ensi
kerran olimme matkustaneet Tjumenin kautta, oli kaupunki saanut
rautatien ja asemahuoneen, jonka vertaista komeudessa, niin syvällä
Siperiassa kuin onkin, saanee etsiä Suomen rautateillä. Paitsi että
rautatien-asemalle oli laitettu istutuksia ja kaunistuksia, oli itse
kaupunki suuresti edistynyt sekä siisteyden että rakennustensa suhteen.
Juna lähti Tjumenista k:lo 11 i.p. Toisena päivänä jälkeen puolisen
olimme Jekaterinenburgissa ja saman päivän iltana lähdimme kulkemaan
Uraalin vuorijonon yli, joka vielä erotti meidät Euroopasta. Puolenyön
aikana jätimme taaksemme Aasian maan ja tulimme Euroopan puolelle,
mistä seikasta meitä kulkeissamme muistutti nuo kolme asemaa: Aasia,
Uraali ja Eurooppa. Vaunut olivat täpösen täynnä, sillä kauppamiehiä
kaikista kansa- ja uskokunnista oli matkalla Nizhni-Novgorodiin. Me
emme saaneet makuupaikkoja muille kuin lapsille ja kun otaksuin että
toisessa luokassa ehkä olisi tilaa, niin menin etsimään konduktööriä.
Toisessa luokassa istui muuan lihava vanhanpuoleinen herrasmies, joka
hyvin äreästi kysyi minulta mitä tahdoin. Kun sanoin hakevani
konduktööriä, ärjäsi hän sopimattomalla tavalla: "Mitä te hänestä
tahdotte?" -- Sana sanasta, naapuri-kulta, arvelin minä ja vastasin
yhtäläisellä äänellä: "itsepähän tietänen mitä hänestä tahdon".
Tällainen vastaukseni teki erinomaisen rauhoittavan vaikutuksen
herraamme, joka nyt kysyi minulta kohteliaalla äänellä, olinko
ulkomaalainen, sekä esitteli itsensä, ilmoittaen olevansa rautatien
ylitarkastaja Uraalin rataosalla. Syntyperältään oli hän englantilainen
ja sanoi olevan itsellään sukulaisia Helsingissä. On muuten tärkeätä
Venäjällä, ettei hopussa nolostu, vaan on lujaa miestä puolestansa,
etenkin jos on tekemisissä virkamiehen kanssa. Mutta syynä siihen että
ylitarkastaja kävi niin leppyiseksi, luulen olleen sen asianhaaran että
olimme ainoastaan kahden kesken vaunussa pimeänä yönä Uraalin
vuoristossa, sekä että hän hoksasi, jotta en ollut niin vähällä
säikytetty. Kolmantena päivänä Tjumenista lähdöstämme, aamusella,
saavuimme Permiin. Useampia höyryveneitä oli siellä täysin
lähtövalmiina odotellen vain junan tuloa. Pian saimme kantajia, jotka
siirtivät kamppeemme erääseen Kamenskin veljesten postilaivaan, joka
niinikään oli valmis lähtemään. Ennätimme hädin tuskin varustaa
itsellemme ruokavaroja ennen kun annettiin merkki lähtöön ja
jättiläisalus alkoi liikkua viedäkseen meidät 25-30 virstan nopeudella
tunnissa pitkin Kama-jokea Kasaniin ja sitten Volgaa myöten
Nizhni-Novgorodiin.
Minä vuokrasin hytin, jossa oli kolme sijaa, mitkä tarpeeksi riittivät
kahdelle aikaihmiselle ja molemmille lapsille, lvanoffin paikka oli
välikannella. Hytit ovat jokialuksissa pienten kammarien kokoisia ja
niissä on suuret akkunat. Kun kerran on maksanut kajuuttansa, saa siinä
isännöidä niin kauvan kuin matka kestää; aivan niinkuin huoneustossa,
jonka on vuokrannut. Tilaa niissä on niin paljon että voi asettaa
suuremman pöydän lattialle ja aterioida omassa hytissään. Mitä
eväsvakassa on, ladotaan pöytään, ja jos mitä puuttuu, niin saa sitä
tilata itselleen. Vaikk'ei tahdo muuta kuin lautasen veitsineen ja
kahvelineen, niin ne saa; ja jos taas tahtoo päivällisen kolmella à
neljällä ruokalajilla taikka vaan annoksen ruokaa, niin kaikki voi
saada mielensä mukaan. Vapaus on rajaton ja kukin elää miten tahtoo ja
miten kunkin kannattaa, tuntematta itseänsä toisista riippuvaksi.
Käsket viinurin ja kysyt häneltä paljonko vadillinen keittoa viidelle
hengelle maksaa. Hän juoksee hakemaan vadin ja selittää antavansa
sellaisen ruplasta. "Suurempi vadillinen täytyy ruplalla saada!" -- "Me
voimme antaa pienen vadin vielä lisäksi, meillä ei ole yhtään tätä
suurempaa." Jokseenkin niin ne asiat käyvät.
Matkustusta Kama-joella, jonka rannat ovat täynnä kunnaita ja
vaihtelevaiset, kiittävät kaikki matkustajat hupaiseksi. Kuulinpa
maanmieheni vapaaherra Aminoffin sanovan että matkustaminen tällä
joella tuntuu hänestä hauskemmalta kuin mikään muu höyrylaivamatka
Euroopassa. Mutta, lisäsi hän, kenties se tulee siitä että muutos
tuntuu niin suurelta, kun tullaan Siperiasta Eurooppaan. Olipa
asianlaita miten tahansa, niin on tämä laivamatka sangen herttainen.
Kyliä ja pikku kaupungeita sijaitsee kauniin luonnon ympäröiminä joen
rantamilla viheriäin lehdistöjen peitossa. Kun istuu valvoen myöhempään
illalla -- eikähän ketään matkustavaisista näy haluttavan mennä levolle
-- niin näkee siinä kulkevan jokialuksia toinen toisensa jälkeen. Nämä
näyttävät, sähkövalolla valastuine akkunoineen, kaksikerroksisilta
huviloilta.
Jos matka tapahtuu kevätkesästä, niin kuulee siellä satakielen laulaa
livertelevän joka metsikössä. Suurin satama Permin ja Nizhni-Novgorodin
välillä on Kasanin satama. Kun laiva seisoo siinä ainoastaan kaksi
tuntia ja kaupunki on kahden virstan päässä satamasta, niin ehtii vaan
hät'hätään käväistä sitä katsomassa. Me käytimme tilaisuutta
saadaksemme käsitystä siitä millainen Kasan oli näköjään ja lähdimme
sinne raitiovaunulla, joka meni aina kaupungin keskustaan saakka. Minun
huomioni kiintyi heti esikaupungeissa oleviin komeihin puutarhoihin.
Tataarit, joilla yksinomaan on hallussaan seudun hedelmäkauppa, ovat
varmaankin niiden isäntiä. Elämä Kasanin satamassa on hyvin kirjavaa.
Kun kaikki alukset, sekä Kaspian merelle menevät että myöskin ne, jotka
kulkevat Permin ja Nizhnin välistä linjaa, poikkeevat Kasaniin, on sen
satamassa alinomaa kymmenkunta höyrylaivaa; yksi lähtee ja toinen
tulee. Sillalla seisoksii tataareja, jotka kaupittelevat kaikellaisia
tavaroita. Tuotteita, mitä matkustajat usein ostavat mukaansa, on
lavealta kuuluisa Kasanin saippua. Kun menee ylemmäs kauppapaikoille
päin, jotka ovat parinsadan metrin päässä sillasta, on kuljettava
alueen poikki, mikä molemmin puolin tietä on täpösen täynnä
kaupustelijoita, jotka kokevat kilvan huutaa, toinen toistansa kovemmin
tarjoillen tavaratansa kaupaksi. Kaikellaisia hedelmiä, kaloja,
lämpöisiä piirakoita, juustoa, lihamakkaraa, kaviaaria ja kaikkea mitä
suinkin ajatella voi, on siellä tarjolla.
Kasanissa kuulimme kerrottavan, että Volga-virtaan, päivänmatkan päässä
täältä, oli muodostunut hiekkasärkkä, jonka yli olisi vaikea päästä.
Saavuttuamme mainitulle paikalle huomasimme puheen todeksi. Meidän on
ruvettava ankkuriin, samoin kuin satakunnan muun aluksen. Paikka on
äkkiä muuttunut joen päälle rakennetun kaupungin näköiseksi.
Vihellystä, piipittämistä ja huudon hoilatusta joka taholla. Jäämme
laivaan yöksi, mutta seuraavana aamuna varhain saamme käskyn sälyttää
itsemme lotjaan, jolla meidät viedään särkän ylitse toiseen alukseen,
minkä piti kuljettaa meidät Nizhni-Novgorodiin.
Tässä laivassa, jolla ei ollut varaa antaa erityisiä hyttejä kaikille
salonkimatkustajille, oli meidän pakko asustaa kannella olevassa
suurehkossa kajuutassa yksissä kahden Petropavlovskista Siperiasta
kotoisin olevan tataarilaisen kauppiaan ja erään kadetin kanssa, joka
oli Sarapoletsista. Kauppiaat olivat matkalla Nizhni-Novgorodiin
markkinoille, minne veivät jouhia ja villoja 200,000 ruplan arvosta.
Olimme tavanneet samat kauppamiehet jo Tjumenissa ja matkan varrella
oli välillämme syntynyt jonkunlainen molemminpuolinen luottamus, mikä
osottausi siinä että he meidän palvelijamme huostaan jättivät
kapineensa, kun jossain satamassa poistuivat laivasta. Vanhempi
tataari näytti olevan hieno mies. Ylimalkaan olen minä tataareista
tullut hyvään käsitykseen ja turvallisesti voi luottaa heidän
rehellisyyteensä. Heidän luonteessaan on jonkunlaista karkeutta, mikä
suuresti muistuttaa suomalaisia. Nuorempi tataari oli enemmän
hilpeämielinen ja laski leikkiä kadetin kanssa. Muun muassa rupesivat
he kerran keskustelemaan moniavioisuudesta. "Ihan varmaan on meillä
siinä kohden asiat paremmin kuin teillä", sanoi tataari. "Te ette voi
ottaa useampaa kuin yhden vaimon, mutta me saamme pitää yhtä monta
vaimoa kuin kukon hoteissa on kanoja --, kas sillä tapaa me voimme
tehdä", hän virkkoi ja nyökkäsi härsyttävästi päätänsä kadetille.
Toinen tataari ja minä istuimme ja kuuntelimme heidän ilveilyänsä.
Tehden ääneni vakavammaksi kysyin minä, eikö monivaimoisuus heidän
mielestänsä, katsoen puolelta tai toiselta, ollut pahe, jota pitäisi
välttää. Mutta molemmat tataarit puolustivat sitä, vaikkei juuri
erittäin kiihkeästi. Saattaahan sattua, he arvelivat, että liitetään
yhteen kaksi niin erilaista luonnetta, että heidän on mahdotonta pitää
itseänsä onnellisina toinen toisensa yhteydessä. Silloinhan on parempi
että mies saa hakea itsellensä toisen vaimon, jonka kanssa heidän
luonteensa paremmin sopivat yhteen. "Edellisen kohtalo jää kaikkea
muuta kuin hupaiseksi sen jälkeen", muistutin minä. "Laki säätää, että
mies on kuitenkin velvollinen pitämään huolta ja hoitoa ensimmäisestä
vaimostaan, niin ettei hän missään suhteessa joudu kärsimään mitään",
huomautti tataari. Minä tajusin, että meidän kummankin käsitys naisen
asemasta oli niin erilainen että ajatusten vaihto siitä asiasta oli
mahdotonta. Ei kumpikaan näistä matkatovereistamme elänyt moniaviossa,
ja kaikesta mitä vanhempi kertoi perhe-elämästään, selveni että hän
piti avioliittoaan onnellisena, vaikka se oli lapseton. Oltuamme
matkakumppaneina kokonaisen viikon heitimme me toisillemme hyvästi
Nizhni-Novgorodin valkamassa. Me otimme kuormahevosen kapineitamme
kuljettamaan ja vaunut itseämme varten ja niin ajoimme erääseen
rautatienaseman likellä olevaan hotelliin. Kun siellä astuimme
vaunuista maahan, teki muuan poliisi meille kunniaa sekä toivotti hyvää
markkinaonnea. Hän arvatenkin otaksui, että me olimme tulleet kuten
useimmat muutkin, kauppa-asioille. Viivyimme Nizhni-Novgorodissa
likemmä kaksi päivää, saadaksemme jonkinlaisen käsityksen
markkinaelämästä, joka nyt oli noussut ylimmilleen. Mutta pian tulimme
näkemään, ettei tällä kertaa saa muuta kuin varsin pintapuolisen
käsityksen markkinoista. Tulen ehkä kertomaan toistamiseen yhtä ja
toista, mitä jo olen tästä kaupungista lausunut kuvaillessani matkaamme
Omskiin, mutta sitä ei tässä voi välttää.
Nizhni-Novgorod sijaitsee Volgan oikeanpuolisella rannalla, siinä missä
Oka yhtyy Volgaan. Itse kaupunki on korkealla mäellä, mistä tarjoutuu
lavea näköala väkirikkaan kuvernementin yli. Tiedämmehän, että
Nizhni-Novgorodin kuvernementissa on neljää vertaa enemmän väkeä kuin
Suomenmaassa. Korkeammalla oleva kaupunki on sangen hyvin rakennettu ja
melkein yhtä suuri kuin Helsinki. Merkillisyyksien joukossa, joita
tavallisesti käydään katsomassa, on vanha linna "Nizhnin Kreml",
ikivanha kirkko ja ennen kaikkea vanha tuomiokirkko, jonka portailta
esitettiin merkillisin puhe, minkä ehkä milloinkaan kukaan venäläinen
on pitänyt ja jonka seurauksien laajaperäisyyttä puhuja ei itsekään
osannut aavistaa. Puhuja oli Kusma Minin, Venäjän suurin isänmaan
ystävä, joka on haudattuna saman tuomiokirkon muurien sisälle.
Ohjasimme askeleemme tuomiokirkolle ja pyhällä kunnioituksella astuimme
paikalle missä Kusma Minin on seisonut. Kenties eivät kaikki lukijamme
tunne tämän miehen historiaa ja sen vuoksi tahdon lyhyesti kertoa
Nizhni-Novgorodin portailla tapahtuneen kohtauksen.
Ei koskaan ole Venäjänmaan tulevaisuus näyttänyt himmeämmältä kuin sinä
aikana. Puolalaiset olivat taistelussa lyöneet venäläiset, heidän
tsaarinsa oli kaatunut ja Moskova oli valloitettu. Alakuloisuus oli
vallannut heidät kokonaan eikä näkynyt missään johtajaa Venäjän
kansalle. Silloin astui esiin yksinkertainen Nizhni-Novgorodin porvari,
Kusma Minin. Jumalanpalveluksen päätyttyä piti hän tuomiokirkon
portailta puheen, jossa kuvaili väkijoukolle isänmaan suurta vaaraa.
Nyt oli jok'ikisen velvollisuus uhrata kaikkensa isänmaan alttarille.
Hän laski kalleutensa ja rahansa kirkon oven eteen ja kehotti muita
tekemään samoin. Isänmaallinen innostus heräsi, ja pian oli koko tori
läjäpäissä täynnänsä kaikenkaltaista kallista tavaraa. Sotajoukko
kerättiin kokoon ja varustettiin. Sen mukana retkesi myöskin Kusma
Minin Moskovaan ja he karkoittivat muukalaiset sieltä matkoihinsa.
Juuri samaan aikaan nousi Romanovin suku Venäjän valtaistuimelle. Kusma
Minin on kiitolliselta synnyinmaaltaan saanut hautansa tuomiokirkossa,
missä Nizhni-Novgorodin ruhtinaat lepäävät. Lamppu palaa alati Kusma
Mininin haudalla ja keisarilliset eivät koskaan Nizhni-Novgorodissa
ollessaan jätä käymättä hänen lepokammiossaan. Syvällisellä hartaudella
seisoimme hänen haudallaan, sillä me tiesimme ja tunsimme, että
jokaista joka on uhrannut kaikkensa synnyinmaansa hyväksi, on
jälkimaailman pidettävä kunnioittavassa muistossa. Kun vielä
lisään että yläkaupungissa on luteerilainen kirkko ja pappila,
kuvernöörin-talo ja kadettikoulu, voin jälleen palata varsinaiseen
markkina-kaupunkiin.
Markkinakaupunki sijaitsee niemekkeellä, joka muodostuu Okan laskiessa
Volgaan. Pitkän sillan kautta on se yhteydessä itse Nizhni-Novgorodin
kanssa. Messukaupunki, kuten markkinakaupunkia nimitetään, koska
markkinat ovat saaneet alkunsa siten että kansaa eri osista
maata kokoontui messulle eli juhlalle, jota vietettiin eräässä
Nizhni-Novgorodin lähistöllä olevassa luostarissa, on täynnänsä
makasiineja ja asuinhuoneita, jotka ovat avoinna ainoastaan
markkina-aikana, kirkkoja, pankkeja, teaattereita, hotelleja ja jos
jonkinlaisia huvipaikkoja. Erinomattain komea on tuomiokirkko, joka on
rakennettu markkinamiesten antamilla lahjoilla sekä markkinapaikan
keskellä oleva talo, missä on pankki, pasaashi, ravintola y.m.
Pasaashissa soittaa kaksi soittokuntaa vuoronperään. Se on se paikka,
jonne markkina-aikaan kokoontuu kaikki mitä kaupungissa on somaa ja
loistavata. Muissa paikoissa esiintyvät kuuluisimmat laulajat ja
laulajattaret, joita aina kosolta vierailee Nizhni-Novgorodissa
markkina-aikana. Aikomuksemme oli saada katsahdus markkinaelämästä,
mutta milloin ja missä kauppoja tehtiin, sitä ei nähnyt. Pikkukauppa on
siellä vähäarvoista ja paraasta päästä tapahtuu vähittäismyynti
pasaasheissa. Pitkät linjat eli kadut makasiineja täynnä yhtä lajia
tavaraa, tuhansittain ajureita, jotka kuljettavat tavaroita, uusia
esineitä joka taholle minne silmää käänsi, tataareja, kiinalaisia,
persialaisia, araapilaisia, sartteja, englantilaisia, ameriikkalaisia,
sanalla sanoen kansaa kaikkia lajia mitä maan päällä asuu, vilisee
siinä sekaisin kirjavassa paljoudessa. Muutamassa tunnissa väsyy niin
katselemiseen, että on melkein tylsistynyt ja välinpitämätön kaikki
kaikesta. Täytyy olla jotakin oikein eriskummaista, mikä edes voi
itseensä kiinnittää huomiotamme. Sen tähden tyydyimme jättämään koko
komeuden jo toisena päivänä ja jatkoimme matkaamme Moskovaan. Kuten
höyrylaivoilla, samoin myöskin on rautateillä Venäjällä hiukan toisin
kuin Suomessa. Kun matkustajatulva oli niin suuri, että sai odottaa
kokonaisen tunnin ennenkun pääsi pilettiluukulle, saattoi jo edeltäpäin
arvata miten vaikeaksi kävisi saada edes hiukankaan mukiinmenevätä
yösijaa. Menin sen vuoksi konduktöörin pakeille ja pyysin hänen
neuvomaan meille jonkun vaunun, missä ahdinko ei olisi niin suuri kuin
tavallisissa vaunuissa. Mutta osaamatta odottaa sen suurempaa
myötätuntoisuutta hänen puoleltaan meitä kohtaan, lisäsin: "olen
osottava teille siitä kiitollisuuteni". Hän pyysi meidän odottamaan
siksi kuin kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja sitte hän lähetti
erään palvelusmiehen saattamaan meidät vaunuun, missä ennestään oli
ainoastaan muutamia henkilöitä. Kiitollisuuttani konduktööriä kohtaan
minä osotin siten että annoin hänelle ruplan juomarahaa. Se rupla tuli
kyllä ansaituksi matkan varrella. Joka suuremmalla asemalla hän kysyi
meiltä, tahtoisimmeko saada vettä teekannuumme. Kiitollisuutensa
osotteeksi toimitti konduktööri meille vettä. Iltasella hän toi
muutamia ohkaisia lautoja, jotka me taisimme asettaa lyhyiden penkkien
välille ja siten laittaa itsellemme säällisen yövuoteen. Aina kun hän
kävi meidän vaunumme läpi, muisti hän katsoa että lapsilla oli
huopapeitteet ympärillään. Kun muistaa noiden konduktöörien
ystävällisyyttä, josta he tosin saavat juomarahaa, eivät meidän kopeat,
jäykät konduktöörimme näytä juuri miellyttäviltä. Muukalaiselle
on hyvä asia, että hän voi Venäjällä toivoa saavansa apua
rautatienpalvelijoilta, ja mielellään hän heille siitä antaa vähäisen
palkkion.
Matkakumppanina oli meillä muiden muassa eräs moskovalainen kauppias,
joka ei sanonut milloinkaan pitävänsä tapana maata matkustaessaan
rautatiellä. Hän joi kaiken yötä teetä herkeämättä. Venäläiset
maistelevat teelasiansa, niinkuin totimiehet Suomessa totiansa.
Niinpian kun joko puolisoni tai minä kohotimme päätämme, oli hän heti
teessänsä käsin, ystävällisesti pyytäen juomaan lasin hänen kanssansa.
Hän oli viisaasti varannut mukaansa lasia myöskin vieraitten varalle.
Saatuani unta kyllikseni noudatin hänen pyyntöänsä ja join teetä
kanssansa. Pian tuli puheeksi Suomen olot ja Moskovskija Vjedomosti.
"Minä en juuri välitä politiikasta, vaan pidän huolta omista
asioistani, mutta kummalliselta minusta tuntuu että hommataan muutoksia
Suomen oloissa, vaikka suomalaiset itse ovat aivan tyytyväisiä niihin",
sanoi moskovalainen kauppias, ja todennäköisesti hän lausui
mielipiteen, joka on yhteinen Venäjän suurelle yleisölle. Hän kyllä
käsitti, ettei heidän lehtensä asioita paranna, vaan pahentaa. Mutta
häpeä ja vastuunalaisuus ei ole kohtaava Venäjän kansaa, vaan noita
kunnottomia sanomalehtimiehiä itseänsä ja kaikkia niitä, jotka heidän
takanansa piilevät. -- K:lo 11 a.p. saavuimme Moskovaan ja menimme
asumaan meille vanhastaan tuttuun paikkaan, S:t Petersburg-nimiseen
hotelliin. Mainitussa hotellissa, joka on lähellä "punaista porttia",
voi asua hyvin halvalla. Saa nimittäin 1 ruplan 50 kopeekan
vuorokautisesta maksusta jotenkin suuren huoneen, joka on väliseinillä
jaettu kolmeen kammariin. Mistään ylimääräisistä menoista ei ole
puhettakaan ja laskunsakin tietää itse tarkoin edeltäpäin.
Jäimme Moskovaan muutamaksi päiväksi sekä katsellaksemme kaupunkia ja
ranskalaista näyttelyä, joka silloin oli avattu, että myöskin minä
heittääkseni hyvästi Moskovan konsistoorion, jonka alaisena olin ollut
kuusi vuotta. Kuten aina kohtelivat konsistoorinjäsenet nytkin minua
erittäin ystävällisesti. Kenraalisuperintendentin luoksi olin eräänä
iltana kutsuttuna teelle. Muutoin ei minulla konsistoorista ollut
mitään tukea toiminnassani Siperiassa. Ei mitään ehdotuksia, joita minä
sille tein, otettu korviin. Sen jäsenet näkyivät otaksuvan osaavansa
arvostella asioita, joita he eivät olleet nähneet ja joiden käyttöä he
eivät ymmärtäneet; ja vaikka he panivat alttiiksi melkoisia summia
Siperiassa olevien virolaisten ja lättiläisten hyväksi, niin eivät
antaneet ropoakaan inkeriläis-suomalaisten auttamiseksi, jotka ovat
kantaväestönä luteerilaisissa siirtoloissa. Työ virolaisten ja
lättiläisten hyväksi oli myöskin velttoa. Autettiin, mutta juuri kun
päästiin niin pitkälle että vähäinen apu olisi vielä ollut tarpeen työn
edistymiseksi, silloin sanottiin "seis!", ja siten oli murrettu
pontevan opettajan vaikutushalu ja kyky. Tein konsistoorille useampia
ehdotuksia silloin kun olin virolais-lättiläisen seurakunnan
esimiehenä, mutta turhaan. Jos Suomen hallitus olisi kohdellut minua
samallaisella välinpitämättömyydellä, niin ei kenraalisuperintendentti
Cossmann olisi saattanut Siperiassa toimittamansa tarkastuksen jälkeen
antaa sikäläisistä suomalaisista sellaista lausuntoa että "he olivat
ison matkaa edellä muista kansakunnista".
Kun kaikki tämä jätetään huomioonottamatta, ei ollut mitään
nurjamielisyyttä vallinnut konsistoorin ja minun välilläni.
Maanmiehemme Backman, joka on Pyhän Mikaelin kirkon esipappina
Moskovassa ja samalla konsistoorin asessorina, ymmärsi kyllä että
minulla oli ollut oikeus puolellani, ja oli pahoillansa siitä etteivät
ehdotukseni olleet tulleet hyväksytyiksi.
Hyvin miellyttävää oli katsella näyttelyä, jonka ranskalaiset olivat
panneet toimeen Moskovassa. Kuitenkaan ei siitä voinut olla tulematta
siihen käsitykseen että koko puuhan tarkoituksena oli saada kiskotuksi
kelpo tavalla rahoja siellä kävijöiltä. Senpä tähden ei koko näyttely
Moskovassa saavuttanut lainkaan yleistä suosiota, vaikka Ranskassa oli
arveltu aivan toisin. Suurissa parvissa näki ranskalaisia
matkailijoita, joita siihen aikaan oleskeli Moskovassa ja joita me
tapasimme sekä näyttelypaikalla Kremlissä että palatsissa.
Kun mielemme teki näkemään Moskovassa olevaa keisarillista palatsia,
käännyin poliisimestarin puoleen ja sain väelleni pääsyliput sinne.
Yhdessä meidän kanssamme pääsi eräs ranskalainen seurue palatsiin,
jonka kokonaisuudessaan meille näytteli muuan palvelija. Korkeita
saleja runsaasti koristelluin pylväsrivein, jotka olivat kullatut ja
joihin kalliita kiviä oli kiinnitetty -- siinä kuva mikä on muistiin
jäänyt käynnistäni palatsissa. Kappaleen matkaa keisarillisesta
palatsista, missä hallitsija aina Moskovassa käydessään pitää asuntoa,
on osasto, missä kruunun kalleuksia säilytetään. Sinne pääsee jokainen
ilman pilettiä. Siellä saa nähdä kaikki kruunauspuvut sekä vielä
valtakunnan kruunun ja valtikan. Tarumaiset aarteet kallisarvoisia
astioita ja jalokiviä, satuloita ja aseita häikäisee siellä silmää.
Mutta mielessään tuntee, katsellessa kaikkea tuota rikkautta, jonka
raha-arvoa tuskin voidaan määrätä, ettei onnellisuus ole riippuvainen
sellaisten omistamisesta.
Enimmin minua miellytti katsella sitä osastoa, missä säilytettiin
halvempiaineisia mutta historiallisessa suhteessa arvokkaita esineitä.
Pietari Suuren yksinkertaisen kätkyen ja halvan poikamies-aikuisen
sängyn, re'en, jolla Napoleoni pakeni Moskovasta, suunnattoman suuret
kullatut ajopelit, joissa Katariina II oli matkustanut Pietarista
Moskovaan, Pietari I:sen saappaat ja hänen omatekoiset huonekalunsa
sekä määrättömän joukon muita samankaltaisia kapineita sai siellä
nähdä.
Ennenkun lähdimme Kremlistä, kävimme Uspenskin tuomiokirkossa, sillä
Moskovan kauniiseen Vapahtajan katedraaliin, josta olen puhunut
kertomuksessani matkasta Omskiin, ei sillä kertaa päässyt.
Palveluhaluinen kirkonpalvelija näytteli meille kirkossa olevat
pyhäinjäännökset, -- kunnia, joka ei tule kaikkien kirkossa kävijäin
osaksi. Muun muassa avasi hän kallisarvoisen rasian, missä lasin alla
säilytettiin kappale pyhän Nikolain ruumista kultakuorukseen
kätkettynä. Muuan oikeauskoinen käytti heti tilaisuutta saadakseen
suudella lasia. -- Sitte näytettiin meille useampia merkillisempiä
pyhäinkuvia, muun muassa neitsyt Marian kuva, jonka muka evankelista
Luukas oli maalannut. Oikeauskoisilla ei ole ainoastaan sellaisia
merkillisiä kuvia, joiden he uskovat juontavan alkunsa niin kaukaisilta
ajoilta, vaan on heillä vielä semmoisiakin, joiden sanotaan olevan
taivaasta tulleita. Kuten tiedämme pitää kreikkalainen kirkko näitä
pyhäinkuvia suuressa kunniassa. Tuomiokirkosta menimme katsomaan Ivan
Velikijn tornia ja sen vieressä olevaa "Tsar-kolokol'ia". Sanotusta
tornista tarjouu eteemme näköala Moskovasta, "jota ei milloinkaan
unohda", kuten nykyinen Ruotsin kuningas kuuluu sanoneen, kun hän
kruununprinssinä ollessaan kävi tornissa. Mutta mikähän merkillinen
laitos se "Tsar-kolokol" sitten on? kysynee joku. Se on maailman suurin
kirkonkello, minkä kunnian se saanee edelleenkin pitää, ainakin
kaukaisiksi ajoiksi. Venäläisillä on kirkoissaan useita ja suuria
kelloja, niin että he siinä suhteessa epäilemättä käyvät kaikkien
muiden kirkkokuntien etunenässä. Henry Lansdellin tiedonannon mukaan
painaa Englannin suurin kello Oxfordissa 7 tonnia eli noin 15,100
naulaa, suurin kello Pietarissa 23 tonnia, vanhassa pääkaupungissa
oleva "Suuri Juhana" 96 tonnia, mutta "Tsar-kolokol" eli kellojen
kuningas Moskovassa painoi uudekseltaan liki 200 tonnia eli 432,000
naulaa. Tämä jättiläiskello on 26 jalkaa korkea ja sen läpimitta 67
jalkaa. Kellon toisesta kyljestä on lohennut kappale sen pudotessa
tornista maahan. Nyt se olla kohjottaa maassa Ivan-Velikijn tornin
juurella, ja sitä kummastelevat kaikki Moskovassa kävijät.
Matka Moskovasta Pietariin kestää noin kaksikymmentä tuntia. Terveinä
ja reippaina saavuimme Pietariin oltuamme matkalla kolme viikkoa siitä
pitäin kuin Omskista läksimme. Oleiltuamme Pietarissa pari päivää
lähdimme kulkemaan kohti kallista kotimaata. Niiden kuuden vuoden
kuluessa, minkä ajan olin hoitanut Siperiassa olevain suomalaisten
vankien ja siirtolaisten pastorin virkaa, olin matkustanut noin 60,000
virstaa, siitä enemmän kuin puolet hevosella.
Rohkenen toivoa, ettei työni ole hukkaan mennyt, vaikka siinä oli
paljon vastuksia, jotka sen menestymistä ehkäisivät. Työ Siperiassa on
niinkuin ylimalkaan hengellisellä alalla sitä laatua, että pitkiä
aikoja voi kulua ennenkun sen hedelmät tulevat näkyviin. Työmiehet,
jotka ovat muokanneet maan ja siihen kylväneet siemenen, voivat olla
aikoja sitte unhoon joutuneina tahi kuolleina, mutta aikanaan on heidän
kylvämänsä siemen kantava hedelmän.
Olkoon aina Suomenmaan mieluisena velvollisuutena pitää huolta
Siperiassa olevain poikainsa hengellisestä hoidosta ja lähettäköön se
työntekijöitä heidän luoksensa!