Zaimka ja ukkojen koti.
Zaimkaksi kutsuvat siperialaiset ulkotalojaan. Sellaisia on jokaisella
vähänkään varakkaammalla talonpojalla. Venäläiset asuvat suurissa
kylissä, joiden ympärillä on tavallisesti aitaus elukoita varten.
Edempänä on heillä peltonsa, usein kahdenkymmenen virstan päässä. Kun
he tulevat oleskelemaan osan vuotta kaukana pelloillaan, niin syntyy
sinne pian ulkotalo kaikkine tarpeellisine rakennuksineen. Näissä
ulkotaloissaan, jotka rakennetaan mikäli mahdollista lehtimetsän
rantaan, viettää siperialainen hauskimmat päivänsä. Kun kysyin
Siperiassa syntyneeltä ja kasvaneelta suomalaiselta Ivanovilta eli
Saarelta, lukkarini pojalta, joka seurasi minua Suomeen, mitä hän piti
meidän maasta ja kaikesta mitä hän oli matkalla nähnyt, sanoi hän:
"mitään en ole nähnyt jota pitäisin parempana kuin zaimkamme
Om-siirtolassa, sillä se on korkeine koivuineen, ruohoisine aroineen ja
vihantine nisulaihoineen kauniin paikka minun mielestäni." Kuitenkin
oli hänellä kyllä käsitystä luonnon kauneudesta, joka näkyy siitä että
kun olimme nousseet näkötorniin Pyynikillä ja katsoimme Näsi- ja
Pyhäjärveä, hän sanoi: "Nyt voin ymmärtää miksi Suomesta karkoitetut
aina ikävöitsevät kotimaahansa."
Kuten muillakin siperialaisilla, on suomalaisella pastorillakin
zaimkansa. Se sijaitsee kuudentoista virstan päässä Omskin
kaupungista Om-joen varrella. Asetuksen mukaan piti suomalaisen
pastorin saada maata Venäjän valtiolta ja monien mutkien ja
uutterien muistuttelemisien jälkeen siitä sain itselleni mitatuksi
satakaksikymmentä desjätinaa maata mainitussa paikassa. Arvaamattoman
hyödyllinen on tämä suomalaiselle pastorille, sillä sinne voi
hän muuttaa kesäksi, kun oleskelu kaupungissa tulee melkein
sietämättömäksi. Omskissa on myrskytuulia koko kesän, tavallisesti k:lo
8:sta aamulla iltaan saakka. Tuuli nostaa hiekkaa ja tomua kaduilta,
niin että saa peljätä näkönsä kadottamista. Melkein joka kesä raivoaa
vaikeantapaisia mahatauteja kaupungissa. Sen vuoksi odottaakin
jonkunmoisella ikävällä sitä aikaa, kun saa muuttaa zaimkaan.
Zaimkassa ei ollut mitään rakennuksia, kun minä otin sen vastaan. Ensi
kesän asuimme eräässä kirgiisijurtassa, jonka minä vuokrasin kuudesta
ruplasta kuulta. Sittemmin rakennettiin sinne kaikenlaisia rakennuksia,
vieläpä tuulimyllykin.
Kun me vietimme hauskimmat päivät oloajastamme Siperiassa juuri
zaimkassa, niin otan kuvatakseni sitä ja elämää siellä.
Zaimkamme oli Omin länsirannalla, noin kahden virstan päässä Omskin ja
Tomskin väliseltä suurelta maantieltä. Aro viettää niin suuresti jokeen
päin että tieltä ei näe edes myllyä, joka kuitenkin on korkeimmalla
paikkaa talossa. On kumminkin edullista Siperiassa olla niin piilossa
kuin mahdollista. Osa maa-aluetta on joen ympäröimänä, joki kun tekee
sellaisen mutkan että sadan sylen aidalla on aidattu 50 tynnyrin-alan
suuruinen niemi. Tätä aitausta käytetään syöttöhakana ja niittynä.
Sillä niinä kesinä, milloin sataa runsaasti, voi tuskin nähdä nuorta
karjaa, kun se kahlaa ruohossa. Kuivina kesinä sitä vastoin ei saa
mainittavan paljo heiniä sieltä. Aitauksen ulkopuolella olevaa aroa on
alaltaan yli kaksisataa tynnyrin-alaa. Maata annettiin minulle miltei
silmämitalla, tai oikeammin, joen tekemää nientä ei otettu ollenkaan
laskuun. Kaikkialla tiluksilla on mustaa multaa kyynärän paksuudelta ja
sitten sen alla merkelinsekainen savikerros. Minä kynnätin 30-40
tynnyrin-alaa peltoa. Kun ei kiviä eikä kantoja ole estämässä, niin on
hyvin helppo saada peltoa itselleen. Kuitenkin tekivät tiheät
ruohonjuuret sen että kyntäminen on varsin raskasta, sillä vaikka ensi
kerran vaan kamaraa kuorii, niin tarvitaan hyvin ruokittu hevospari
vetämään auraa. Kun minä kylvin vaan toisen puolen pelloista vuosittain
ja pidin toista puolta kesantona, niin tarvitsin maanviljelykseen vaan
kaksi paria hevosia. Pellot kasvavat ojittamatta tai lannoittamatta.
Heinälajeja kylvin sekä timoteitä että apilaa, mutta apila ei
menestynyt vaikka hankin siemeniä sekä Pietarista että Vjernoista. Sitä
vastoin onnistui timotei jotenkin hyvin. Mitään taloudellista voittoa
ei ollut maanviljelyksestä, sillä vilja oli halvassa hinnassa, mutta
siinä oli voittoa kyllä että voi pitää muutamia maanmiehiä työssä eikä
tarvinnut ostaa sitä ruokaa, mikä meni ruokkiessa tänne karkoitettuja
maanmiehiä, joita usein kävi pastoriaan katsomassa. Kun sellaisia
kuleskelevia suomalaisia melkein aina oleskeli meidän luona sekä
kaupungissa että zaimkalla ja osa niistä oli vanhoja ja voimattomia,
apua ja tukea tarvitsevia, niin rakennutin ukkojen kodin varoilla,
jotka kerättiin Suomessa.
Kuinka tarpeellinen sellainen koti oli, voi ymmärtää siitä kun tietää
että luonakävijöitä oli kymmeneen henkeen saakka kerralla, ja niistä
muutamia sokeita tai raajarikkoja. Vaivaishuoneesen kuuluu kaksi salia,
yksi kumpaisessakin päässä rakennusta, sekä porstua ja keittiö välillä.
Toista salia käytetään asuinhuoneena kotiin otetuille ukoille, ja
toista kokoushuoneena rukousta ja Jumalan sanan tutkistelua varten.
Täällä oli kulkijamilla aina koti eli maja muutamaksi päiväksi. Kun
itsellä oli annettavana niille leipä-ainetta, niin oli mahdollista
ilmaiseksi pitää muutamia raajarikkoja alinomaa ukkojen kodissa, sekä
ruokkia jonkun päivän niitä, jotka muuten tulivat katsomaan. Vihdoin
rupesivat kulkijamet pitämään minun velvollisuutenani elättää heitä
jonkun aikaa ja monet työhön kykenevät pyrkivät talveksi ukkojen
kotiin. Tätä käsitystä koetin minä oikaista hyvin selvillä puheilla,
sillä tulin katkeran kokemuksen kautta huomaamaan, kuinka suureksi
vahingoksi hyvälle asialle liika kauvas menevä avun-anto voi viedä.
Jos tulee kuiva aika, joka on maanviljelijän suurin vihollinen
Siperiassa, niin on kaikki työ mennyt hukkaan. Silloin on pastorin
työlästä elättää ukkoja kodissa, eikä myöskään raahdi ajaa niitä sieltä
pois nälkäaikana. Sen vuoksi ovat ne rovot, mitä armelijaat ihmiset
Suomessa ovat uhranneet ukkojenkodille Siperiassa, olleet tarpeen ja
tervetulleita, ja tarvitsee se yhä ystäviä Suomessa, jos kodittomat
sokeat ja rammat edelleenkin saavat oleskella tässä kodissa, joka
armeliaisuudesta on rakennettu arolle kaukaisessa Siperiassa heitä
varten.
Sanoin viettäneemme hauskimmat päivät Siperiassa-olomme ajasta
zaimkallemme. Mitä hauskuutta on asua puuttomalla arolla, voi moni
ihmetellä, joka ei ole koskaan asunut sellaisessa paikassa. Sanotaan
usein että on mahdotonta sanoin lausua mitä sydän tuntee. Kun on
kerrottava mikä miellyttää jollakin paikkakunnalla tai kun on
selitettävä miksi rakastaa juuri sitä maanpaikkaa, missä on viettänyt
lapsuudenvuotensa ja saanut ensimmäiset vaikutukset, niin voivat sanat
tuntua toisesta hyvin jokapäiväisiltä tai runottomilta, vaikka niissä
kätkeytyy koko runouden maailma sille joka kertoo. Siten käynee
minunkin, koettaessani kuvata mitä hauskuutta voi olla puuttomalla
arolla asuessa.
Kello on neljä aamulla ja aurinko rupeaa juuri valaisemaan aroa, kun
lähden joelle poikineni onkimaan. Joki on kirkas kuin peili. Kirkasta
pintaa röyheltää ainoastaan kalojen loiskiminen ja koko luonto, joka
vielä on ikäänkuin aamukapaloon kääritty, on juuri heräämässä
levoltaan. Kun kulemme mehevän vihannan peittämää aroa pitkin, emme
kyllin voi ihailla sen kauneutta. Kastehelmet näyttävät miljoonilta
timanteilta, jotka kimaltavat milloin yhden milloin toisen värisinä.
Moniväriset loistavat kukat, jotka juuri ovat avanneet kehänsä, kun
aamuaurinko on heittänyt lämmittävän säteen niiden ylitse, koristavat
aroa, ja mitä suloisin kukantuoksu nousee maasta kuten itsetiedoton
kiitosuhri luomakunnasta luojalle. Muistan erään kauniin kesäaamun, kun
minun poikani huudahtivat ihastuksissaan: "tunnetko, isä, kuinka
hyvältä tuoksuu?" Lykkäämme vesille veneen ja kuljemme virran poikki
eräälle saarelle, joka on joen toisella rannalla. Siellä olemme kuten
seinän ääressä, missä kaiku vastaa meille joka sanan minkä lausumme,
sillä ranta on melkein pystysuora ja ehkä sataa jalkaa korkea. Pikku
saarellamme on muutamia halava- ja pajupensaita sekä ruohikkoa.
Arotuuli olkoon kuinka tuima hyvänsä, täällä olemme suojassa. Rupeamme
onkimaan ja otamme kalan toisensa jälkeen, sillä ilman jotensakin hyvää
saalista emme koskaan tule kotiin. Pian on pyydettyjä kaloja
sadoittaisin. Mitä paremmin ottaa onkeen, sitä innokkaammiksi tulemme,
kuten oikeain urheilijain tulee.
Nauttimaan kesän ihanuutta luonnon helmassa tulee äiti palvelustytön
kanssa, tuoden mukanaan ruokavasun ja padan. Valkea laitetaan ja sekä
teetä että kalaa keitetään, ja maukkaampaa aamiaista iloisemman
mielialan vallitessa ei syö kukaan tsaarin valtakunnassa, -- niin
uskomme ainakin me. "Hoi!" huutaa joku rannalta. Kukahan se mahtaa
olla, ihmettelemme, mutta pian tulevat pojat ilosta hyppien kertomaan
että se on "Saaren vaari" eli lukkarini Matti, joka on tullut
kalastelemaan meidän kanssa muutamia päiviä ja "myllyä käyttämään",
kuten hänellä oli tapana sanoa. Niin olemme saarellamme aina
iltapuoleen saakka. Kun kuumin aika on mennyt, lähdemme pelloille
katsomaan miten ne kasvavat. Siitä tulee kolmen kilometrin kävelymatka,
ennenkuin olemme kaikki katsoneet. Mutta lukija ei varmaankaan
unohtaisi tätä kävelymatkaa, jos olisi ollut mukana. Etten ainoastaan
itse todistaisi arokasvullisuuden loistosta, vaan antaakseni muidenkin
puhua, mainitsen kahden kirjailijan kuvauksen siitä. Mitä Kennan lausuu
luonnosta Siperiassa, on totta, jota kuitenkaan ei voi sanoa paljosta
muusta, mitä hän kertoo; siihen en kumminkaan voi tässä koskea, syystä
että hänen kirjansa on täällä kielletty. Hän sanoo luonnosta Omskin ja
Tshukalinskin välillä seuraavaa: "Tuntee helpotusta ja sisällistä iloa
jättäessään kylän ja lähtiessään laajalle, puhtaalle ja vilpoiselle
arolle, missä kukkien tuoksu täyttää ilman, lintujen riemu kuuluu
korvaamme ja ihastunut katse milloin lepää suurilla aloilla
sametinhienoa nurmikkoa, milloin harhailee etäisyyteen pitkin
aaltoilevaa aroheinää, jonka etualalla lukemattomia villiruusuja,
satakaunoja, englantilaisia hyasinttia ja tummia liljoja loistaa sitä
vastaan. Krutajan ja Kolmakovan kylien välillä kulimme aron poikki,
joka sanan mukaan oli kukkamerta. Minä nousin vaunuista ja syöksyin
tähän tuoksuvaan valtamereen nauttimaan hiljaisuudesta ja
yksinäisyydestä. Minun vasemmalla puolellani, toisella puolen tietä,
kulki alanne, joka vähitellen yleni ja näköpiirin rannassa päättyi
koivumetsän tummansinisiin piirteihin. Koko tasanko, jota siellä täällä
katkaisi pieni järvi, oli peitetty samettihienolla ruoholla, jonka
keskessä joukoittain lehmiä, härkiä ja lampaita kulki laitumella.
Korkeammalla oleva osa ympäröivää aroa oli yhtenä kukkamattona, siinä
oli kauniita oranssin keltaisia astereja, pilkukkaita liljoja suuresti
taipuneine kukkalehtineen, valkoapilaa, satakaunoja, englantilaisia
hyasintteja, spireoita, lutserneja ja omituisia kukkia, jotka kasvoivat
pitkinä hentoina tähkinä ja muistuttivat pienistä raketeista, joita
aron keijukaisneidet lähettivät ylös. Liikkumaton haalea ilma oli
täynnä omituista suloista tuoksua, jota tahtoisin verrata villiin
hunajaan. Mikään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta aavalla arolla paitsi
mehiläisten surina, muutamien sirkkojen säännöllinen tirskuttaminen ja
arolinnun valittava huuto lentäessään peltohiiren pesän yli. Oli ihanaa
maata pitkällään kukkien keskellä ruohossa, nähdä, kuulla ja
hengittää."
Eräs toinen matkustaja, englantilainen Lansdell, joka kertoo kaikki
todenmukaisesti, mitä hänen kirjassaan luetaan, kuvaa aroa seuraavalla
tavalla: "Matka Barnauliin osoitti meille ihanuuksia näköalain ja
kasvullisuuden puolesta, joita emme ollenkaan odottaneet. -- --
Matkustimme aaltoilevia tasankoja ja ne matkustajat, jotka kulkevat
etelämmäksi Bijskiin ja sinne edemmä, tulevat lähelle noita suuresti
kehuttuja ja erittäin näkemistä ansaitsevia seutuja Altai-vuoristossa.
Kasvullisuus Tomskin ja Barnaulin välillä oli ihmetyttävän kaunis ja
mitä edemmä tulimme etelää kohden, sitä loistoisammaksi kävi se. Paljo
seudun kasvistosta oli meille tunnettua, mutta näimme myös koko joukon
puita, pensaita, kasveja ja kukkia, jotka olivat uusia meille. -- --
Kevätkukista kaipasimme säynäskukkaa, tai ehkä emme huomanneet
sitä, mutta orvokkia oli, sekä myös harjaneilikoita, satakaunoja,
kissankelloja, uhkeita kamillikukkia, villiruusuja, krokuksia,
niittyneilikoita ja monia muita. Keto loisti sananmukaisesti sinisistä
muistiaiskukista. Me keksimme myös tällä matkalla minulle uuden kasvin,
jota kasvoi hyvin runsaasti; siinä oli oransinväriset kukat, hiukan
aholeinikköjen tapaiset, mutta paljo suuremmat. Tomskista itään näimme
suuria, punaisia liljoja, joita pidetään harvinaisuutena Englannin
puutarhoissa, mutta jotka täällä kasvoivat villeinä. Myöskin oli siellä
suurin määrin punaisia kukkia, jotka suuresti muistuttivat piooneja."
Kaikki mitä tässä on sanottu Tomskin ja Barnaulin välisen aron
kasvistosta, sopii myöskin Omskin tienoosen. Tahdon vaan vielä lisätä
että zaimkalla kasvoi villinä useita meille tuntemattomia kukkia, jotka
hienoutensa vuoksi olisivat olleet kaunistuksena mille puutarhalle
hyvänsä. Mutta me katselimme kävelymatkallamme ei ainoastaan villejä
kasveja, vaan pääasiallisesti viljeltyjä. Peruna- ja naurismailta
menemme katsomaan kuinka valkoinen turkin- ja kiinanvehnä rehottaa.
Olin kylvänyt neljää eri lajia vehnää, joita vuosien kuluessa olin
hankkinut itselleni eri paikkakunnista. Syysruista, kesäruista, ohraa,
kauroja ja herneitä, kaikkia näitä lajeja olimme kylväneet ja kesällä
1889, joka oli sateinen ja suotuisa kasvullisuudelle, korjasimme noin
neljäsataa tynnyriä viljaa.
Ilta lähestyy ja työmiehet sekä ukkojenkodin hoidokkaat kokoontuvat
saliin iltarukoukseen. Ilta-aurinko on jo vajonnut näköpiirin taakse,
mutta kauvan istumme turvemajamme takana Omin rannalla hengittämässä
keveätä aroilmaa.
Mutta eivät ainoastaan kirgiisit, jotka hoilottaen Omin toisella
rannalla ajoivat hevoslaumojaan joelle juomaan, vaan myös meidän
yövartijamme, joka käveli edestakaisin pyssy olalla, muistuttavat meitä
että olemme Siperiassa. Niin, tosin oleskelimme puuttomalla arolla
Siperiassa, mutta se miellytti meitä niin että hyvin käsitän miten eräs
suomalainen virkamies Helsingissä, joka oli nähnyt päivän valon ja
kasvanut Uraalin arolla, voi sanoa: "Sen vuoksi että olen temmattu
sieltä, tunnen itseni vaan puoli-ihmiseksi."