Eräs yö syrjäteillä.
Aivan yleinen luulo Siperiassa on että asukkaat useimmissa paikoissa
ovat valmiit ryöstämään ja murhaamaan matkamiehen, jos vaan tämä voi
tapahtua ilman kiinnitulemisen vaaratta heille itselleen. Että kaikki
tämä osaksi on tottakin, siitä sain Siperiassa ollessani varmoja
tietoja ja siitä ovat todistuksena usein teiden varsilla tavattavat
ristit. Asetetaan aina risti tiepuoleen, missä ryöstömurha on
tapahtunut. Miten siirtolaisjoukkoja, joihin oli kuulunut aina viisi
tai kuusi perhettä, oli jäljettömiin kadonnut, miten monia kymmeniä
murhattujen ruumiita oli löydetty siitä tai siitä joesta tai järvestä,
miten se ja se murhattiin ja ryöstettiin matkalla, kaikki nämä ovat
asioita, joita eri muodossa yhä kuulee kerrottavan. Matkoilla, kun
kulkee tuntemattomien ihmisten keskuudessa ja tuntemattomissa
paikoissa, tarvitsee aina olla hiukan varovainen. Joka matkustaa ilman
sellaista varovaisuutta, todistaa sillä joko että hän on ihan
tietämätön olosuhteista taikka myös kevytmielinen. Eräs varokeino, joka
on otettava huomioon niin tarkoin kuin suinkin, on matkustaa
kruununpostilla. Sillä jos tämän tekee, niin matkustaa ihan varmasti.
Postitalossa eli kestikievarissa joka, kuten koko kyydinpito, on
kruunun laitos, löytyy kirja, johon kruunun palkkaama kirjuri merkitsee
matkustajan nimen, milloin hän tuli, kuinka kauvan hän viipyi paikalla,
milloin hän läksi ja kyytimiehen nimen. Joka posti-asemalla saa
kyytimies ilmoituksen kaikesta tästä, jonka hän seuraavalla asemalla
näyttää kirjurille, joka kuittaa ottaneensa sellaisen kyytin vastaan.
Niin kuljetaan asemalta asemalle ja siten on mahdotonta jäljettömiin
kadota. Mutta kun on monta etua matkustamisesta "vapaalla postilla" eli
ystävän luota toiselle, jolla tavalla voi päästä "ketjun katkeamatta"
Tjumenista Irkutskiin, niin pitävät monet tätä matkustustapaa
parempana. Suurilla valtateillä voi vaaratta matkustaakin näin,
mutta ei syrjäisemmillä seuduilla. Myönnän vielä että virkamies voi
ilman suurempaa vaaraa matkustaa missä tahtoo, sillä tiedetään että
hänen katoomisensa ei tapahdu ilman jälkoluja. Mutta alempaan
yhteiskunta-asemaan kuuluvan muukalaisen tulee matkustaa mitä
suurimmalla varovaisuudella.
Siperiasta kotiin tultuani on usein kysytty minulta enkö koskaan ollut
hengenvaarassa siellä. Mutta mikäli itse tiedän, en koskaan semmoisessa
tullut olemaan, vaikka kyllä minua muutamia kertoja varoitettiin
varomaan itseäni ilkiöiltä omain maanmiesteni joukossa, jotka olivat
minua uhkailleet. Yhden ainoan kerran oli minulla suurempaa
vastahakoisuutta lähtiessäni matkalle erääsen pahanmaineiseen
paikkakuntaan, jossa muutamia tunnettuja suomalaisia roistoja asui, ja
joista yksi oli lausunut kovia uhkauksia minua vastaan. Saavuttuani
paikalle lähetin heti tiedon kaikille että olin saapunut heidän
kaupunkiinsa ja olin pitävä jumalanpalvelusta silloin ja silloin. Se
henkilö, joka oli uhanut minun henkeäni, ei ollenkaan saapunut
jumalanpalvelukseen, ja siihen olin minä tyytyväinen. Yhden ainoan
kerran jouduin käsikähmään erään päihtyneen suomalaisen kanssa, joka jo
nyt on saanut surmansa Siperiassa.
Matkalla ei saa pitää itseään, kuten sanottu, kovin huolettomana.
Eräs yö Siperian matkastani on unohtumattomaksi painunut minun
mieleeni, sillä se oli hyvin synkkä ja kamala. Tosin teki
vastenmielisen vaikutuksen minuun kun kyytimies yöllä herätti minun
huudolla: "Luulen että olemme rosvojen piirittämät!" Mutta pian
huomattiin että ne olivatkin rauhallisia ihmisiä, joiden kanssa olimme
ajaneet yhteen. Kamalia olivat myös ne yöt, milloin ajoimme harhaan ja
olimme pakotetut viettämään yön lumimyrskyssä arolla. Mutta kaiken
tämän kestäessä oli kuitenkin varma ettei ainakaan ryövärit kimppuun
hyökkäisi. Mutta ei mikään yö tuntunut niin karmealta kuin se jota nyt
tarkoitan.
Matkatoverina mainitulla matkalla oli minulla uskollinen ystäväni ja
lukkarini Siperiassa, Matti Saari. Me olimme matkustaneet muutamia
kyytivälejä Jeniseistä Tomskia kohden ja oli meillä edessämme se
vuorenselkä, joka erottaa Obin ja Jenisein vesialueet. Toinen puoli
edessämme olevasta tiestä oli vastamäkeä ja toinen myötämaata.
Postiasemalla emme voineet saada hevosia, joita me huonon tien tähden
tarvitsimme kaksi paria. Meidän täytyi sen vuoksi hankkia niitä mistä
voimme. Pian tulikin luoksemme kaksi nuorta miestä, jotka tarjoutuivat
kyyditsemään meitä. Olimme pian sopineet kyytipalkasta ja minun
avonaisen rekeni eteen valjastettiin neljä hevosta. Minusta näytti
hiukan ihmeelliseltä että kaksi täysikasvuista miestä tuli kyyditsemään
meitä, sillä sellaista ei ollut ennen tapahtunut. Pimeässä voin myöskin
eroittaa että molemmilla oli vyössä valkoisen lammasnahka-turkin päällä
kirves. Mutta kun tiesin ettei Siperiassa milloinkaan lähdetä matkalle
ilman jonkunlaista asetta, niin en ensin ajatellut siitä mitään.
Aloimme matkamme nousemalla ylös 16 virstan pituista korkeata
havumetsää kasvavaa mäkeä. Mitä korkeammalle tulimme, sitä huonommaksi
kävi keli, niin että hevoset viimein kiskoivat rekeämme eteenpäin
melkein paljasta maata. Vastoin tavallisuutta olivat meidän
kyytimiehemme jotenkin harvapuheisia, vaikka olisi muuten ollut
vaikeata kuulla heitä, sillä piti sellaista ääntä jalaksien alla kun
rauta raappi paljaisiin kiviin. Raju myrsky oli noussut, niin että
kuuli alinomaista natinaa ja räiskettä metsästä. Vaikka ei Matilla eikä
minulla ollut halua nukkua, niin ei puhelu tahtonut vaan sujua. Oli
sellainen mieliala kuin vaaraa jännityksellä odottaessa. Mitä
pitemmältä yötä kului, sitä useammin alkoi ajatus noista kahdesta
kyytimiehestä kirveineen tulla meitä vaivaamaan. Olemmehan yleisellä
maantiellä kumminkin, vaikka meillä ei ole postihevoisia, lohdutimme
itseämme. Mutta kuinka on tie tullut niin kaidaksi ja epätasaiseksi?
"Matti, nyt emme ole valtatiellä", sanoin minä. -- "Ei, emme olekaan,
-- hoi kyytimiehet, mihin viette meitä?" huusi Matti. -- "Me
poikkesimme tänne syrjätielle ja kulemme ahtaan solan kautta, sillä
sitten tulemme jokilaaksoon, jossa on ruohoa kasvavia niittyjä ja
siellä kulkee reki helpommin kuin hiekkaisella tiellä", vastasivat
miehet. Ilmoitus tuntui varsin luonnolliselta, mutta se mahdollisuus
että pahoja aikomuksia piili kyytimiehissä, oli hyvin lähellä.
Ilmoittaisinko epäluuloni Matille? Sitä en tehnyt. Kuinka suuri
mahdollisuus oli meillä menestyksellä puolustaa itseämme, ajattelin
minä, jos meidän kimppuumme käytäisiin. Me istuimme turkit korvissa ja
käärittyinä rekeen, niin että ainoastaan päänuppi pisti esiin. Juuri
tämä oli onnettomuus, sillä kuljettajamme olisivat kerran kirveillään
lyöden voineet särkeä pääkallomme. Kuitenkin, ne olivat etupuolella
meitä ja vaikka oli pimeä, voimme aina pitää niitä silmällä. Me
kuljemme ahtaiden solain ja paikkain läpi, jotka pimeässä näyttivät
kamalilta. Miehet pysäyttivät hevosensa ja hiljaa supisevat keskenään.
Mitähän he aikovat tehdä? Toinen, joka oli ratsastanut erään hevosen
selässä, nousee alas. Toinen ajaa hevosia, sill'aikaa kun toinen
jättäytyy jälkeen ja pysytteleikse ihan reen tasalla. "Miksi kulet sinä
reen sivulla, mies?" kysyy Matti rauhattomalla äänellä. "Minä nojaan
rekeä ettei luiskahtaisi alas syvyyteen, jonka näette tuolla oikealla."
Minä käännyin osotetulle puolelle ja näin pimeän läpi jotakin
kimaltavaa syvyyden pohjassa ihan meidän vieressämme. Se oli erään
pienen joen pinta, joka joki juoksi melkein suoraan meidän allamme.
Mies voi, jos tahtoi, kaataa meidät sinne alas, antaa meidän musertua,
ryöstää meidät ja sitten sanoa onnettomuuden tapahtuneen. Mitä kaikkia
mahdollisuuksia ilmestyikään, kun mielikuvitus kerran pääsee
valloilleen. Tie kulki nyt yhä alaspäin ja pian olimme tasaisella
maalla, missä reki sujui helpommin kuin ruohostossa. Siellä seisoi
pylvääntapaisia kiviä niityllä, jotka pimeässä näyttivät kuin
kummituksilta. Me kuljimme nimittäin nyt hautuumaan poikki, johon
muinaisajan kansat, jotka aikoja sitten täällä ovat asuneet, ovat
kuopanneet kuolleensa ja joiden muistoksi he ovat pystyttäneet näitä
patsaita. Missä me olimme, emme tietäneet, ja tulisimmeko vielä
pääsemään ulos tästä sokkelosta, oli myöskin epävarmaa. Tie kulkee
milloin metsiä milloin laaksoja ja viimein kentän poikki, joka oli
kokonaan pyöreän mulkkerokiven peitossa. Lopuksi kuljemme pitkin
pystysuoraa vuorenseinää, jossa me olemme jonkun verran suojassa yhä
lisääntyvältä hirmumyrskyltä. Aavistamatta tai uskaltamatta toivoa
mitään sellaista, tulemme suoraan erääsen kylään. Me koputamme erään
talon portille ja meidät päästetään heti sisälle lämpimään tupaan. "No,
Matti, onko teillä halua kulkea syrjäteitä vielä jonkun yön?" kysyin
lukkariltani. -- "Ei, olen saanut jo tarpeeni siitä, mutta Jumalan
kiitos että olemme nyt siellä missä olemme, sillä minä epäilin jo
suuresti, tulemmeko vielä näkemään auringon nousemista", vastasi Matti
juhlallisesti.
Juuri kun olin kirjoittanut näitä muistelmia matkoistani Siperiassa,
otin käteeni Finland-lehden, se oli marraskuun 24 p:nä 1892, ja luin
sen ensimmäisellä sivulla uutisen, joka todistaa että on vaarojen
alaisena suurella Siperian maantielläkin. Uutinen kuului näin:
"Matkalla Krasnojarskin ja Irkutskin välillä, ei kaukana Kanskin
kaupungista Jeniseiskin kupernissa, hyökkäsivät rosvot erään
sirkus-seuran kimppuun. Johtaja lyötiin paikalla kuoliaaksi ja kaksi
nuorallatanssijaa sai hengenvaarallisia haavoja. Sen jälkeen
ryöstettiin kaikki paljaiksi, jonka jälkeen rosvot pötkivät pakoon
vieden vankeina mukanaan kolme seurueesen kuuluvaa pikkulasta."
Сибирь Сибирь (Siperia on Siperia) sanoo siperialainen,
kuullessaan jotakin tuollaista tapahtuneen.