Ivanoffin nunnaluostari.
Euroopan Venäjällä ei tarvitse kulkea pitkiä matkoja ennenkuin näkee
jonkun luostarin fantastisine kupooleineen ja tornineen. Mutta
Siperiassa on niitä sitä vastoin hyvin harvassa. Laajassa Tobolskin
kupernissa on minun tietääkseni ainoastaan kolme luostaria, ja nämä
kaikki Tobolskin kaupungissa tai ympäristöllä. Kun matkustaa
höyrylaivalla Tobolskista Omskiin, niin näkee Irtishin oikealla
rannalla rakennusryhmän, johon kuuluu kirkkoja ja suuria valkoisiksi
kalkittuja kivirakennuksia. Se on eräs munkkiluostari, joka siellä
uljastelee korkealla mäellä. Irkutskin kaupungissa tai lähellä sitä
kuuluu olevan mainio luostari, jonne ihmisiä lähtee pyhiinvaellukselle
koko Siperiasta, vieläpä Euroopastakin. Paitsi näitä luostareita löytyy
pyhiinvaellus-paikkoina kirkkoja, joissa on ihmeitätekeviä pyhäinkuvia,
joita hurskaat kreikan-uskoiset käyvät kumartamassa. Sellaisia
pyhiinvaeltajia tavataan usein kesällä suuria joukkoja. Niissä on
sokeita, rampoja ja muita, jotka eivät ole löytäneet onneaan
täällä maan päällä, vaan etsivät parempaa kotimaata. Monet
hurskaat kreikan-uskoiset pitävät melkein omantunnon asiana tehdä
sellaisia rasittavia matkoja. Tarari kaupungissa olin kerran asuntoa
erään hurskaan kivuloisen lesken luona, joka kuvasi minulle
sielun-ahdistuksiaan ja sanoi muun muassa olevan aina hänen tunnollaan
että hänen pitäisi tehdä pyhiinvaellus Irkutskiin, johon hänellä oli
3000 virstan matka. "Kuinka te, rakas mummo, kestäisitte sellaista
matkaa", sanoin minä. "Onhan sitäpaitsi Herra Kristus, lupauksensa
mukaan, meidän tykönämme joka päivä, ja kuuleehan Jumala meidän
rukouksemme, missä hyvänsä me häntä uskossa avuksi huudamme". -- "Juuri
sillä olen itseäni lohduttanut", sanoi muija. Keskustelumme kuluessa
tulin siihen varmuuteen, että muijan sielunsilmät olivat avatut ja että
hän yksinkertaisessa lapsenuskossa piti itsensä siihen sovintoon, joka
Kristuksessa tapahtunut on. Keskustelun jälkeen sanoi muija, ikäänkuin
itsekseen: "niin, kyllä asia on se että meillä kristityillä on sama
usko, mutta tataareilla ja juutalaisilla on eri."
Samoin kuin roomalais-katoolisessa kirkossa koettavat myöskin monet
kreikkalaisessa kirkossa saavuttaa rauhaa luostarielämällä. Mutta ettei
luostarielämä aina ole mallikelpoista, kertovat ne, jotka ovat tulleet
lähempiin tekemisiin niiden asukkaiden kanssa. Mutta tässä on sama
sääntö kuin muuallakin: "sekalainen on seurakunta".
Mainittuani nämä seikat luostari-elämästä yleensä, ryhdyn kuvaamaan
edellisessä luvussa mainittua käyntiä Ivanoffin nunnaluostarissa.
Erään saksalaisen Tobolskissa asuvan herrasväen kanssa päätimme lähteä
käymään kymmenen virstan päässä sieltä olevassa luostarissa. Tie kulki
seutua, joka mäkisyytensä kautta hyvin muistutti Hämettä. Erään pitkän
mäen rinteellä, kauniin metsän ympäröimänä on Ivanoffin nunnaluostari,
josta on näköala laakson ja metsäisen kukkulan ylitse. Me pysähdyimme
luostarin portin ulkopuolelle ja meidät otti vastaan eräs nunna,
osoittaen meidät luostarinkirkkoon, missä jumalanpalvelusta paraillaan
pidettiin. Seisottuamme puoli tuntia kirkossa ja kuultuamme lymyssä
olevan luostarisisaren yksitoikkoista lukemista ja katseltuamme nunnien
hartautta, ikävystyimme ja läksimme ulos kirkosta nähdäksemme jotain
lisää. Eräässä ovessa näimme miellyttävän näköisen nunnan utelijaasti
katsovan meihin. Hyvin auliisti suostui hän viemään meitä erääsen
osastoon luostaria, missä viidenkymmenen verta nunnia oli valamassa ja
kultaamassa vahakynttilöitä. Ivanoffin luostarilla on yksinoikeutena
vahakynttiläin valmistaminen kaikkiin Tobolskin kupernin kirkkoihin.
Katseltuamme kynttilätehdasta vietiin meidät toiseen osastoon
luostaria, maalaustyöpajaan. Siellä työskenteli muutamia, tätä taidetta
varten Euroopan Venäjällä opetettua tyttöä, maalaten pyhäinkuvia.
Mitään itsenäisyyttä aineiden käsittelyssä ei tietystikään tullut
kysymykseen, mutta tarkasti ja hyvin tekivät he työnsä. Minä kysyin
kuinka paljo taulu, joka kuvasi Kristusta ristillä, puoliko'ossa
maksaisi, ja muistelen sen hinnaksi ilmoitetun 50 ruplaa ilman
puitteita. Säälin näitä nuoria naisia joiden piti haudata itsensä
luostarimuurien sisälle koko elämäkseen ja kysyin eikö tuntunut
raskaalta pysyä täällä ijäti. Tämän kielsi se jyrkästi, joka johti
puhetta, mutta minä en uskonut häntä täydellisesti sittenkään. Sieltä
vietiin meidät erääseen osastoon, joka lähinnä muistutti koulusalia,
ollen täynnä 15-20 vuoden ikäisiä tyttöjä. En voinut saada selville
olivatko kaikki nämä valmistettavat pukeutumaan huntuun vai olivatko he
täällä jonkunlaisessa pensionissa. Taipuvampi olin olettamaan
jälkimäistä seikkaa, sillä minusta tuntui luonnottomalta että näistä
nuorenpirteistä, iloisista tytöistä tehtäisiin nunnia. Seurassamme
olevat naiset ihailivat heidän kirjailutöitään ja ompelujaan. Näitä
teoksiaan toimittivat he ilman mallia ja monet olivat oikeita
taidekappaleita. Nunnat ja sisäoppilaat näyttivät erityisellä
mielihalulla osoittavan hyvyyttään ja huolenpitoaan meidän pienille
pojille. Tämä näytti minusta myöskin todistavan, että he luostarissa
kaipasivat sitä, mikä kodissa levittää valkeutta ja iloa!
Luostarin hallussa oli suuria maatiluksia, jonka vuoksi nunnat myös
harjoittivat maanviljelystä ja karjanhoitoa, mutta meillä ei ollut
aikaa lähemmin ottaa katsellaksemme niitä osastoja. Minä pidin
luostarissa käyntiä onnistumattomana, jollemme näkisi ja tapaisi
abedissaa. Kun ehdotin saksalaisille tovereilleni että käytäisiin
hänenkin luonaan, niin asettuivat he vastaan, sillä he pitivät sitä
nokkamaisena. Mutta minulla oli omat mietteeni ja ajattelin että jos
abedissalla on tavallinen ihmisjärki, niin täytyy hänen mieluummin
pitää sitä kunnioituksen osoitteena kuin epäkohteliaisuutena, että
evank.luteerilainen pappi käy häntä katsomassa. Niin läksin minä hänen
luokseen ja muu seura rohkaisi itseään ja läksi mukaan. Abedissa otti
meitä vastaan isonpuoleisessa huoneessa. Hän oli noin 45 vuoden ikäinen
nainen, hänellä hienot, naiselliset piirteet ja erittäin miellyttävä
käytöstapa. Hän otti hyvin sydämmellisesti vastaan meitä ja osoitti
minulle paikan, jossa hän sanoi Tobolskin arhhierein tavallisesti
istuvan luostarissa käydessään. Minun vaimoni näytti erittäin
miellyttävän häntä, sillä ehtimiseen tuli hän taputtamaan häntä. Meidät
pyydettiin jäämään teelle. Abedissa kertoi että heitä oli kolme sisarta
ja kaikki nunnia. Heidän isänsä oli ollut kauppias Tjumenissa ja oli
kuollessaan määrännyt että hänen äidittömät orpotyttönsä olivat
kasvatettavat luostarissa.
Tultuaan täysikasvuisiksi olivat he jokainen päättäneet ruveta
nunniksi. Lieneekö sitten ollut abedissan vai jonkun muun ansio, mutta
mallikelpoinen siisteys ja järjestys vallitsi kaikkialla luostarissa.
Ei jälkeäkään siitä raskaudesta ja synkkyydestä, jota ylimalkaan
pidetään omituisena luostarille. Iloisia ja päivänpaisteisia olivat
huoneet ja ikkunat verhoilla varustetut. Komeat kukat kaikkialla
tekivät parastaan saattaakseen olon hupaiseksi ja kodikkaaksi. Emme
voineet kylliksi ihailla abedissan harvinaisen hienoa kukkakokoelmaa,
jonka lehdillä turhaan etsi tomunhiukkaakaan. Huoli kaikista töistä ja
abedissan hoidon alla olevista kolmesta sadasta naisesta antoi hänelle
niin paljo päänvaivaa, "että usein menee pää pyörälle", sanoi hän.
Ystävyyttään meitä kohtaan tahtoi abedissa näkyvällä tavalla osoittaa,
lahjoittamalla minun vaimolleni loistokappaleen kiinalaista ruusua,
jonka seuraavana päivänä haetimme luostarista ja lähetimme
höyrylaivalla Omskiin. "Huomatkaa", sanoi nunna hymyillen, "minä en
lahjoita sitä teille, pastori, vaan teidän matushkallenne". Mitä
suloisimmalla mielialalla läksimme luostarista ja näkisimme varmaan
suurimmalla riemulla uudestaan abedissan, jos se olisi meille sallittu
joskus elämässä.