Lähetettyämme pois minun tulkkini, sain minä ruveta hänen vaikeaan
toimeensa ja vaikka olinkin kovin tottumaton tähän tehtävään, tulimme
juttuun kuitenkin. Arbatista oli meillä päivän matkan Tastipiin, joka
on viimeinen kylä Minusinskin puolella Altain vuoristoa. Sieltä oli
vielä 400 virstan matka Kuznjetskiin. Tastipissa tahdoimme ottaa
hevoset aina Daniloffin kullanhuuhtomoon Altailla. Erään maakauppiaan
välityksellä saimmekin tarpeellisen luvun hevosia. Kaikkialla tapasimme
ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä. Niinpä oli esim. sama kauppias, joka
ei ainoastaan ollut liikkeessä puoli päivää hankkimassa meille hevosia
vaan myös kutsui meidät kaksi eri kertaa luokseen vieraisiin,
vierasvarainen mies. Yön ennen lähtöämme saimme maata oikein tehdyissä
vuoteissa, joka muuten ei koskaan ole minulle tapahtunut matkoillani.
Hyvä jos itsellä on jotakin allensa heitettävää lattialle, sillä talon
puolesta ei anneta mitään.
Me otimme asunnon erään rikkaan lesken luona, jolla oli useampia
huoneita maalattuine lattioineen ja verhottuine seinineen. Koristusten
joukossa huomattiin suuri joukko kallisarvoisia pyhäinkuvia. Emännän
sisar oli tehnyt pyhissä vaelluksen Kijeviin. Varhain aamulla kävivät
nämä hurskaat sisarukset rukoilemassa pyhimpien kuvain edessä. Minun
kysymykseeni kuinka tyytyväinen hän oli pyhissä vaellukseensa Kijeviin,
sanoi hän: "kyllä olisi hyvin hauskaa tehdä sellainen matka uudestaan,
kun vaan olisi kelpo tavalla rahaa".
Venäläiset ovat aina, sekä yöllä että päivällä, valmiita juttelemaan.
Heidän suurin huvituksensa on kokoontua yhteen, joko kapakkaan tai
johonkin muuhun rakkaasen paikkaan, jossa heidän puhetulvansa saa
esteettömästi virrata. Usein on tapahtunut että naapurit ovat
varronneet tilaisuutta kun minä olen juonut teetä jossain talossa ja
tulleet sinne saadakseen haastella minun kanssani. Sellaisissa
tilaisuuksissa sanovat he usein hyvästijättäessä: "paljo kiitoksia kun
olette olleet niin hyvä ja jutelleet meidän kanssa." Ennen lähtöämme
tuli nytkin muutamia meidän luoksemme mainitussa tarkoituksessa. Heidän
joukossaan teki varsinkin eräs pikkukauppias itsensä huomatuksi
puhelijaisuudestaan ja vaikka meidän oli vaikeata keskustella venäjäksi
niin meni se kuitenkin mukiin kun he itse johtivat puhetta. Kun tuli
puhe muinaistutkimuksesta, alkoi tämä kauppias laajalti selittää mitä
hän oli lukenut jättiläisistä ja muista ihmeellisistä olennoista.
Sellaisten jäännöksiä ja luita oli hänen vakuutuksensa mukaan löydetty
Muurmanin metsissä, jos oikein käsitin häntä. Toisen uskottavamman
tarinan kertoi hän myös meille. Jotenkin näin kuului hänen
kertomuksensa: "Muutamia vuosia sitten syntyi kauhea liike täällä
läheistöllä tataarien keskuudessa. He olivat nimittäin löytäneet, kuten
uskoivat, pyhän kuvan jossain metsässä. Löydetyn kuvan luo alettiin nyt
joukottain tekemään pyhiinvaelluksia. Viimein menin minäkin sinne ja
mitäs näen! Metallista valetun naisenkuvan. Minä ymmärsin heti ettei
tämä ollut mikään pyhimyksenkuva ja sanoin että yhtä pyhä olisi minun
vaimoni tai minkä muun naisen kuva hyvänsä. Luultavasti on ollut,
sanoin minä, joku kuningas tai ylhäinen mies, joka on teettänyt
itselleen vaimonsa tai tyttärensä kuvan, pitääkseen muistona
rakastetusta jos tämä kuolisi. Kuva on vihdoin joutunut maahan sekä on
nyt sattumalta päässyt päivän valoon. Niin on se asia." Kun hän niin
puhui täydestä vakaumuksestaan, tulivat tataarilaisparat hyvin
alakuloisiksi ja noloiksi, kun kaikki heidän ilonsa siitä että Jumala
oli heitä muistanut ihmeellisellä pyhimyksenkuvalla, siten riistettiin
heiltä pois. Asia päättyi siten että kuva ostettiin Minusinskin
museoon, jossa se vielä on nähtävänä.
Hyvä halu olisi minulla kyllä ollut sanoa "kuva kuin kuva", mutta pidin
hyödyllisempänä kiiruhtaa lähtöä ja menin sen vuoksi toimittamaan
matkalla tarvittavia aineita. Puudan rukiisia korppuja varustimme
mukaamme sekä yhtä ja toista ruokatavaraa. Meidän oppaamme otti
toimekseen varustaa meidät tuoreella lihalla matkaksi, jossa
tarkoituksessa hän teurasti lampaan. Paitsi meitä ja meidän kolmea
hevosta kuului matkueesen opas ja eräs työmies rautatehtaasta sekä
kuormahevonen, joka kantoi neljä puutaa rautakaluja kullanhuuhtomoita
varten. Kaikkiaan oli siten kuusi hevosta. Kun meidän tiemme kulki
enimmäkseen pienien vuorenvirtojen rantoja, ei maan ylenemistä huomattu
juuri muusta kuin veden nopeudesta virroissa, jotka koko kulussaan
muodostivat lakkaamattoman kosken.
Näiden poikki täytyi silloin tällöin kahlata, sillä milloin kohtasimme
toisella puolen vuoren, joka sulki meiltä tien, milloin taas toisella
puolella. Jo ensimmäisenä päivänä saavutimme korkeuden, missä kaikki
viljankasvattaminen lakkasi, sillä yöhallojen kerrottiin turmelleen
kaiken viljan mitä oli koetettu kylvää täällä. Päivä päivältä tuli
metsä yhä vaikeammaksi päästä läpitse. Minun pelkoni kuinka osaisimme
perille, kun kaikki olimme ensikertalaisia, hälveni pian sillä oli
paljo vaikeampaa päästä pois tieltä kuin pysyä sillä. Joka ei ole
nähnyt aarniometsää ei voi aavistaa kuinka runko rungon vieressä siellä
seisoo ihan toisessaan kiinni ja kuinka mahtavan suuria ne ovat. Me
näimme puita, jotka olivat pari kyynärää läpimitaten, mutta löytää
sellaisiakin, jotka ovat kolme kyynärää läpimitaten, jos oikein rupeaa
etsimään. Sellaisia jättiläispuita oli usein kaatunut polkumme poikki
ja ainoastaan hakkaamalla, polttamalla tai sahaamalla oli niiden
läpitse saatu tehdyksi tietä.
Tavallisimmat puulajit Altailla olivat lehtikuusi, kuusi, mänty ja
seetripuu. Ensimmäisenä päivänä oli meillä ainoastaan lehtikuusimetsiä
kuljettavana läpi, mutta toisena päivänä kulki tiemme suurien
seetrimetsäin kautta, ja ylimpänä koristivat kuuset kukkuloita. Vahinko
vaan että meidän matkamme tuli tapahtumaan niin myöhään syksyllä, sillä
nyt emme saaneet nähdä ylistettyä Altain kasvistoa täydessä
ihanuudessa.
Suomessa tavattavista puutarhakasveista näimme Altailla spireapensaan,
Siperian hernepuun, humalan ja myrskyhatun. Paljo meille tuntemattomia
sekä pensaskasveja että yrttejä näimme sekä vuoriseudussa että arolla.
Yöt vietimme tällä noin 3-400 virstan pituisella matkalla joko jossakin
muiden matkustajain tekemässä kodassa eli balaganissa, kuten niitä
venäjäksi kutsutaan, tai myös salvetuissa huoneissa, joita
kullanhuuhdonta-yhtiöt ovat rakennuttaneet väestölleen lepopaikoiksi
matkoilla huuhtomoihin ja niistä takaisin. Edellisissä on hyvin vähän
suojaa sadetta ja tuulta vastaan. Kuitenkin ovat ne autioissa metsissä
kyllä tervetulleita yösijoja. Appelgren piirusti yhden sellaisen kodan,
jonka kuvan lukijat sittemmin ovat Kyläkirjaston Kuvalehdessä nähneet.
Yöksi päästettiin hevoset irti etsimään itselleen ruokaa. Mutta kauvas
eivät meidän uskolliset kantajamme meistä erinneet, sillä niillä oli
vaistomainen pelko tuosta äärettömästä metsästä. Sillä aikaa kun miehet
riisuivat meidän hevosiamme, kokoilimme me toiset polttopuuta ynnä
kuusen havuja joilla saimme istua. Kun tuli oli syttynyt, asetettiin
teekattila kiehumaan ja me aloimme uskollisesti järsimään
ruiskorppujamme.
Ettei ruokahalua puuttunut, kävi ilmi silminnähtävästi eväspussista,
joka arveluttavassa määrässä hoikkeni päivä päivältä. Opas, joka oli
varustanut meitä tuoreella lampaanlihalla, leikkasi siitä pitkiä
viipaleita, joita hän sitte pisteli vartaalle. Sen toisen pään löi hän
maahan niin että toinen pää tuli nuotiotulen likelle. Siten paistettiin
liha hiljalleen tulen ääressä. Kun se sitten syötiin suolan kanssa, oli
se hyvin maukasta. Joka tahtoo koettaa voi tehdä sen, sillä konsti ei
ole suuri.
Karhuja kuuluu löytyvän paljo Altain vuoristossa, mutta me emme
sattuneet näkemään yhtään. Usein kuulimme vihellyksiä metsässä ja jo
arvelimme, Appelgren ja minä, olisiko se ehkä kontio joka antoi tietoa
itsestään, mutta meidän oppaamme ilmoitti meille että se ei ollut
mikään vaarallisempi otus kuin säysy metsäkauris, joka viheltelee
metsässä. Joka tapauksessa on viisasta ja varovaista olla varustettuna
ampuma-aseella, sillä ei koskaan tiedä milloin sitä voi tarvita.
Tällä tiellä tapaa harvoin ihmisolentoja ja nämä lienevät kyllä usein
vaarallisempia kohdata kuin metsän villipedot. Vastenmielistä tunnetta
tunsimme molemmat kohdatessamme joukon kullanhuuhdontatyöstä tulevia
miehiä.
On kuultu niin paljo näiden kullanhuuhtojain kauheista töistä, että
niitä hiukkasen pelkää. Sillä kaikki seikkailijat länsi-Siperiasta
haluavat ja pyrkivät kullanhuuhtomoille, mistä moni heistä on sitten
palannut suurien rahasummien kanssa, jotka usein ovat kootut kaikkea
muuta kuin kunniallisella tavalla. Minkälaisia vaivoja nämä työntekijät
saavat kärsiä, huomasimme hyvin sekä huuhtomoista palaavien ulkonäöstä
että myös siitä mitä itse työpaikoilla kuulimme. Vaeltaa useita satoja
virstoja aarniometsää sateessa ja loassa polviin saakka, kerta kerralta
kahlata ryöppyävien virtojen poikki jääkylmässä vedessä, läpimärkinä
istua nuotiolla ison valkean ääressä -- kaikkeen tähän täytyy
kullanhuuhtojan alistua. Sitä paitsi täytyy hänen aina olla varoillaan,
sillä kun uni painaa hänen silmiään, voi ryöstönhaluinen toveri lyödä
hänen kuolijaaksi. Itse huuhtomoilla taas etsitään kultaa sellaisella
innolla ettei siellä ole mitään lepoa, mitään rauhaa. Ei edes
lepopäivää pidetä pyhänä. Mitään välittämättä työskennellään pyhänä ja
arkena samalla tavalla. Annetaan ruumisparan kestää kaikki, kunhan vaan
saadaan kultaa!
Toisen kerran tapasimme odottamatta kaksi alkuasukasta näissä metsissä.
Mitä kansanheimoa ne oikeastaan ovat, en tiedä. Siitä vaan ei ole
mitään epäilystä etteivät ne kuulu mongoolilaiseen rotuun. Mutta muuten
eivät ne ole länsi-Siperian kirgiisien eikä tataarien näköisiä.
Mainitut kaksi miestä edustivat suurinta raakuutta ja villiyttä mitä
ihmisten keskuudessa näkee. Nämä aarniometsän asukkaat elävät
metsästyksestä ja kalastuksesta sekä tunnustavat kreikan-uskoa, josta
merkiksi he pitävät ristiä kaulassa. Kuitenkin sanottiin heidän
palvelevan omia jumaliaan, joka on luultavaakin, sillä mitään tietoa
kristin-opista ei heillä ole. Tämä arvostelu on muuten annettava
suurimmasta osasta venäläistä rahvasta Siperiassa. Sillä vaikka se on
ulkonäöltään siistiä ja käyttäytyy hyvin sievästi ja vapaasti, niin on
se valitettavassa henkisessä pimeydessä. Kansalla ei ole valistunutta
omaatuntoa. Samoin kuin on Suomen kansan onni ja takaus sen
tulevaisuudesta että sen omatunto on valistunut ja sen oikeudentunto
kehittynyt, niin on sen puute juurena ja syynä kaikkeen pahaan
Siperiassa.
Että kreikkalaisella kirkolla kuitenkin on huolta näistä
puolivilleistä ihmisistä Altai-vuoristossa, voi päättää siitä että on
lähetyssaarnaajia lähetetty heidän luokseen ja kasvatettu monia heistä
itsistä papeiksi. Eräässä kylässä lähellä Kuznjetskia, jossa sekä
venäläisiä että tataareja asuu, oli pappi tataari. Venäläinen, joka
tätä meille kertoi, lisäsi ettei koskaan ole heillä ollut niin
kelvollista pappia kuin nykyinen.
Vaikka kristin-uskoa kaikkialla siellä tunnustetaan
valtio-uskonnoksi, niin kuuluu noita-usko paikoittain olevan vielä
täydessä kukoistuksessa. Syytä olisi kuitenkin tutkia tätä
alkuperäistä, koko maapallolla niin levinnyttä uskonnonmuotoa, sillä
minun vakuutukseni mukaan on siinä enemmän ilmestykseen osoittavaa kuin
luullaan. Pian on kuitenkin se aika tuleva, jolloin ei mitään paikkaa
löydy Aasiassa, missä voi oppia tuntemaan tätä pakanallista uskoa.
Sillä ylä-Aasiasta on bramanismi tunkenut sen pois ja pohjoisesta sekä
lännestä on kristin-usko astunut näille maille, niin että jäännöstä
shamanismista nykyään löytyy ainoastaan Venäjän ja Kiinan välisellä
rajamaalla. Mutta olkoon nyt kylläksi tästä asiasta.
Me ostimme muutamia jäneksiä ja pyitä näiltä metsäläisiltä, jotka
niistä saivat leipää ja vähä teetä. Hyvin lannistuneen näköisiä
näyttivät miehet olevan ja seisoivat koko ajan, minkä heidän luonaan
olimme, paljain päin. Heiltä kuulimme myös että voimme ehtiä yöksi
erääseen hirsimajaan. Siis kiiruhdimme jo väsyneitä hevosiamme ja
kahlasimme joen poikki kerta kerralta. Päivä kului loppuun ja vaikka
kuinka tirkistimme, ei missään näkynyt ihmisasunnon merkkiäkään. Jo
olimme menettäneet kaiken toivon halutun lepopaikan saavuttamisesta ja
aijoimme jo laskeutua alas sateen ja lumisohjon liottamaan maahan, kun
eräs matkatovereista huomasi tulen välkkyvän metsästä. Minkälaisen ilon
ja toivon tunteen pimeänä yönä aarniometsässä valkean loiste voi
herättää matkamiehessä, tajusimme täydellisesti. Ainoastaan kerran
vielä joen yli ja silloin olimme hirsimajan luona. Kuivia ja lämpöisiä
huoneita oli meillä nyt tarjona. Juotuamme teemme, jota vartian vanha
vaimo toimitti meille, menimme etsimään hyvin kaivattua lepoa. Paitsi
meitä oli myöskin kaksi paimenta ottanut yösijansa samaan majaan.
Näistä näytti toinen olevan huonolla tuulella, sillä hän ei voinut
kärsiä että meidän seuralaisemme, jotka siitä ilosta että olivat
päässeet tähän ihmisasuntoon, ahkerasti suutelivat viinapulloa sekä
keskustelivat jotenkin vilkkaasti ja äänekkäästi tarjoamatta hänelle
siemaustakaan. Tyytymättömyytensä ilmaisi hän epäselvällä
murisemisella, joka hyvin kyllä muistutti kontion tapaa. Tätä hänen
ilon ja hauskan mielen häiritsemistään ei olisi suomalainen luullakseni
kärsinyt, vaan olisi pian ollut riitaa ja tappelua odotettavana. Mutta
venäläiset eivät ole sellaisia. Viimein vihdoin, kun paimenen
nuriseminen tuli yhä kovemmaksi, kääntyi yksi meidän seuralaisistamme
aivan ystävällisesti hänen puoleensa ja kysyi: "mistä olet niin
pahoillasi, taattoseni?" Tämän sanoi hän sellaisilla eljeillä ja
äänellä kuin olisi hän ollut valmis syleilemään ja halaamaan
puhuteltua, joka olisikin ollut vähän enemmän päihtyneen venäläisen
tapaista.