Tie yömajasta Daniloffin kullanhuuhtomoon kulki korkeita vuorenharjuja,
jotka jo kauvan olivat olleet lumen peitossa. Oli luvattu meille
suurenmoinen näköala eräältä kukkulalta, jonka ylitse meidän oli
kuljettava. Mutta paksu sumu peitti koko kukkulan niin että me olimme
kuin pilvessä siellä ylhäällä emmekä sen vuoksi nähneet mitään. Kova
pakkanen vallitsi jo korkeimmissa piireissä vaikka oli suojainen
syksyilma alhaalla laaksoissa. Meidän läheisyydessämme olikin useita
vuoria, joilla lumi pysyi koko kesän.
Ylimalkaan kulki koko meidän matkamme hyvin helppokulkuisten solain
eikä erin vaikeasti päästävien vuorien poikki. Ainoastaan juuri ennen
kuin tulimme Daniloffin "priskan'ille", täytyi meidän kulkea alas
jyrkännettä, joka oli niin kohtisuoraa että oli vaikeata pysyä
satulassa. Tämä harju oli puolitoista virstaa (4,500 jalkaa)
korkeammalla Feodoroffka-jokea, joka juoksee laakson pohjaa. Kun meidän
tiemme kulki kuten sanottu enimmäkseen jotain jokilaaksoa ja korkeain
metsäin läpi, niin oli näköalakin huono. Mutta että Altai-vuoristossa
on kauniita näköaloja, on koko maailmassa tunnettua. Eräältä
luonnontutkijalta Minusinskissa, Klemensiltä, kuulimme että seutu
Abakanjoen lähteiden luona on erittäin suurenmoista. Hän ei sanonut
nähneensä mitään sen vertaista, vaikka hän oli matkustellut Sveitsin ja
muunkin Euroopan pitkin ja poikki. Feodoroffka-joen vedestä, joka
näytti savivelliltä, ymmärsimme että täällä huuhdotaan kultaa. Pian
näimmekin omituisia rakennuksia, jotka olivat keisarillisella lipulla
koristetut. Rakennukset olivat kullanhuuhdontalaitoksia. Ensimmäinen
luteerilainen, jonka siellä kohtasimme, oli pakkotyöhön tuomittu
sveitsiläinen, joka nuoruudessaan oli antanut houkutella itsensä
ottamaan osaa Puolan kapinaan. Lääketieteen ylioppilaana tunsi hän
hiukan haavanlääkintäoppia ja pääsi viimein välskäriksi tähän
kullanhuuhtomoon. Nyt koetti hän omana miehenään huuhtoa kultaa. Koko
hänen käytöksestään voi huomata että hän piti elämäänsä harhaan
menneenä. Hän oli mennyt täällä naimisiin venakon kanssa, mutta
kyynelet, jotka loistivat hänen silmissään hänen nuoruudenajastaan
puhuessa, osoittivat että hän ei ollut löytänyt sitä onnea, jota hän
oli odottanut itselleen elämässä. Tulla sellaisiin väleihin vähemmin
sivistyneiden ihmisten kanssa ja olla ilman toivoa jonkunlaisen
kasvatuksen antamisesta lapsilleen sekä vielä sen lisäksi olla
erotettuna läheisimmistään semmoisella juovalla kuin uskonto, siinä
kylliksi asioita, jotka voivat tehdä ihmisen elämän synkäksi.
Katseltuamme sveitsiläisemme kanssa yhdessä muutamia pienempiä
huuhtomoja, läksimme sieltä ainoastaan muutaman virstan päässä olevalle
Daniloffin huuhtomolle. Koko tämän jokialueen oli Krasnojarskissa asuva
hra Daniloff vuokrannut joltain ruhtinaalliselta henkilöltä Pietarissa.
Hän antoi luvan kelle hyvänsä huuhtoa kultaa täällä, kuitenkin sillä
ehdolla että kaikki kulta oli jätettävä hänelle 3 ruplasta
solotnikalta. Daniloffin täytyi maksaa kyllä runsas vuokra sekä sitä
paitsi pari tuhatta ruplaa joka puudasta kultaa, mikä hänen alueellaan
huuhdottiin. Ennenkuin päästään kultapitoiseen maakerrokseen, täytyy
luoda pois usein aina kolmen kyynärän paksuinen maa. Se maakerros,
jossa kultaa löytyi, oli hyvin sen punertavan peltomullan näköistä,
mitä usein on Suomessa kivisellä maalla. Harvoin voi näissä
huuhtomoissa löytää mullassa kullanpalasta. Pari vuotta sitten kuuluu
kuitenkin tapahtuneen kerran, että oli löydetty muutamia nauloja
painava kultamöhkäle.
Tullessamme Daniloffin kultahuuhtomoon, seisoi muutamia miehiä erään
työväenasunnon ulkopuolella. Olettaen että joku suomalainen voisi olla
heidän joukossaan, sanoin suomeksi: "Onko tässä ketään suomalaista?" --
"On kyllä", vastasi pari ääntä; ja yksi riensi ennen meitä konttooriin
ilmoittamaan että suomalainen pastori oli tullut. Hän tunsi minut
nimittäin edellisestä vuodesta, kun hän oli Verhne-Suetukissa minun
siellä ollessani. Me seurasimme perässä konttooriin ja esittelimme
itsemme siellä isännälle itselleen, joka sattumalta oleskeli
huuhtomolla, sekä hänen pojalleen, täydelle herrasmiehelle, joka
talvisin tavallisesti asuu Pietarissa. Tilapäisinä vieraina oli
siellä Altain piirin ispravnikka, 20 leiv. painava jättiläinen,
sekä eräs herra Horst, Pietarissa sijaitsevan etelä-altailaisen
kullanhuuhdontayhtiön neljän huuhtomon isännöitsijä. Herra Horst oli
luteerilainen, kotoisin Narvasta, sekä erittäin kelpo mies. Hänestä
tuli meille täällä Altailla oikein suojeluspatruuna.
Kuinka ihmiset kuulumalla samaan uskokuntaan tuntevat itsensä
toisiin vedetyiksi, sitä lienee jokainen huomannut, joka on
matkustellut maailmassa. Ilahuttavana huomiona voin mainita, etten
Siperiassa tavannut meidän luteerilaistemme keskuudessa sellaista
välinpitämättömyyttä ja vihamielisyyttä kristillisyyttä vastaan kuin
mitä Suomessa usein tapaa niiden joukossa, jotka mielellään haluaisivat
itseään kutsuttavan "sivistyneiksi".
Horst päätti jäädä Daniloffin luokse kunnes me olimme valmiit lähtemään
sieltä. Meidän piti nimittäin sitten seurata häntä hänen piiriinsä,
jossa hän, käyttääkseni ispravnikan sanoja, asui kuin prinssi.
Horstilla oli muutamia luteerilaisia työssä ja hän tahtoi itse käydä
Herran ehtoollisella kotonaan.
Kuten sanottu, Horst piti isällistä huolta meistä. Meidän kummaksemme
komensi hän sekä isäntää että palkollisia. Kun hän huomasi että me
olimme märkiä ja likaisia jaloista, sai vanha ukko Daniloff käskyn
tuoda meille kuivia jalkineita. Tämän käskyn toimittikin miljonääri
vastustelematta. Minä sain nyt kunnian astella hänen kengissään, mutta
tunsin itseni koko illan erittäin epävakaiseksi jalkojeni päällä
pysymään. Illalla huomasin minä että syynä tähän olivat olleet
seetripähkinät, joita minä kaadoin noin puoli korttelia kummastakin
saappaasta.
Toisen päivän iltana kutsutin minä kokoon ne luteerilaiset, mitä täällä
löytyi. Kahdentoista hengen suuruinen seurakunta saapui paikalle;
niistä kaikki muut paitsi kaksi ymmärsivät suomea. Aivan
yksinkertaisesti todistin minä heille Jesuksesta, syntisten
Vapahtajasta, sekä kehoitin heitä viljelemään Jumalan sanaa.
Mielipahakseni ja kummakseni kuulin nyt ettei heillä ollenkaan mitään
kirjoja ollut. "Mitä tekisimme niillä", sanoivat he; "eihän meillä ole
koskaan aikaa ajatella sitä, kun meillä on vaan kaksi vapaata päivää
koko kesässä." Arveltiin että noin viisikymmentä luteerilaista
työskenteli läheisillä huuhtomoilla. Mitä heidän aineellisiin oloihinsa
tulee, niin ei siitä ole mitään sanottavaa. Terveellistä ja voimakasta
ruokaa annetaan heille sekä hyvä palkka, mutta onpahan myöskin työ
raskasta ja vaivaloista. Varsinkin näytti se tylyltä, että työmiehiltä
riistetään se sunnuntainlepo, jonka Jumala itse on määrännyt ja joka on
niin tarpeellinen ruumiille kuuden päivän raskaan työn jälkeen.
Käyttäisivätkö luteerilaisemme joutohetkensä Jumalan sanan
tutkistelemiseen, jos heillä olisikin joutohetkiä, ei ole kuitenkaan
varmaa. Sillä jos heillä olisi halua sanan käyttämiseen, niin kyllä
olisi aina esim. iltasilla joku vapaa hetki siihen, sillä
päivänurakkansa saavat he välistä hyvin aikaisin tehdyiksi.
Mutta luonnollinen hitaus ja välinpitämättömyys ottavat pian kokonaan
voiton, niin että nämä ihmisraukat lopulta eivät juuri huoli muusta
kuin kullan saamisesta. Miten jonkinlaista hengellistä hoitoa
voitaisiin saada näille ihmisille, on vaikeata sanoa. Että täällä
kuitenkin olisi kyllä kiitollinen ala kolportöörille tai
lähetyssaarnaajalle, arvelen minä. Mutta valitettavasti ihan varmaa on
että tämä on vaan paljasta toivomusta niin kauvan kuin on useamman
sadan hengen suuruisia kyliä, jotka ovat kaikkea muuta hengellistä
hoitoa vailla kuin mitä he saavat siitä että pappi käy heidän luonaan
kerran vuodessa. Vähä oli se apu, mitä minä voin toimittaa näille
uskonveljilleni, varsinkin kun voin kuljettaa mukanani vaan kovin vähän
kirjoja. Kuitenkin oli matkasta se hyöty että minä opin tuntemaan tämän
sopen laajasta seurakunnastani. Mutta Herra Jumala, joka voi tehdä
yhden ainoan sanan, oikeaan aikaan lausuttuna, hedelmää kantavaksi
monelle sielulle, voi myös kyllä kasvattaa hedelmän, ihanamman kuin me
voimme uskoa, siitä siemenestä minkä me heikkoudessa kylvämme.
Mutta ettei minun kertomukseni pituudellaan tulisi liian
väsyttäväksi lukijalle, täytyy minun lyhentää kuvaustani oleskelusta
Altai-vuoristossa. Hra Horstin toimesta saimme hevosia, jotka kantoivat
meidät ja meidän matkakalumme Tom-virralle. Tällä matkalla kulimme
erään luolan ohitse, jonka sisäänkäytävän me näimme, mutta aika ei
sallinut astua sinne sisään. Pitkin Tom-jokea laskimme nyt alas
Kuznjetskiin. Meidän aluksenamme oli koverrettu haavan runko, noin
kaksi kyynärää leveä sekä kymmenen à kaksitoista kyynärää pitkä.
Oijennellen vilteillä ja karhuntaljoilla, joita minä lahjaksi sain
kauniin kappaleen Horstilta, matkustimme nyt mukavasti sekä ihailimme
toista suurenmoista näköalaa toisen jälkeen. Mitä ihanin syysilma
vallitsi. Kulku alas virtaa käy nopeasti ja tarvitsematta airoja
käyttää; mutta niillä jotka kulkivat vastavirtaan näytti kyllä olevan
vaivaloinen työ. Parissa paikassa ostimme Kuznjetskin tataareilta
kalaa. Harjuksia, taimenia ja useita muita herkullisia kalalajeja
saadaan Tomista, ja me ostimme kaloja halvalla hinnalla sekä keitätimme
niitä venemiehellämme. Hra Horst oli myöskin varustanut meidät hyvällä
eväspussilla, niin että me emme kärsineet mitään puutetta, vaikka
Appelgrenin koetukset vahvistaa ruokavarojamme ampumalla revolverilla
vesilintuja eivät onnistuneet.
Kuznjetskissa viivyimme kolme päivää, jonka ajan asuimme hra Horstin
talossa; toimme hänen rouvalleen häneltä myös kirjeen. Minun lukkarini
Matti Saaren poika palveli täällä pataljoonassa asevelvollisuuttaan.
Minun pyynnöstäni komennettiin hänet palvelemaan meitä niin kauvan kuin
olimme Kuznjetskissa. Aivan odottamatta tapasimme tässä kaukaisessa
kaupungissa erään suomalaisen, neiti Molanderin Pietarsaaresta. Hän oli
elänyt viisikolmatta vuotta Siperiassa ja oli nyt kätilönä
Kuznjetskissa. Koko tänä aikana ei hän ollut tavannut luteerilaista
pappia, sekä oli unohtanut pois äidinkielensä melkein kokonaan. "Nog
går det harascho, kack ja' adin talar" (kyllä se hyvin menee kun minä
yksinäni puhun), vakuutti hän, mutta niin odottamatta puhua ruotsia
muiden ihmisten kanssa oli hänelle ihan mahdotonta. Ulkomuistista osasi
hän kuitenkin lukea kappaleita katkismuksesta sekä tahtoi välttämättä
näyttää minulle ettei hän ollut unohtanut sisälukua. Useampia eri
kertoja pyysi hän minun pitämään hänelle rippisaarnaa ruotsiksi.
Palveltuaan kerran aikansa loppuun ja saatuaan eläkkeen, aikoi hän
palata kotimaahan.
Eräällä kukkulalla Kuznjetskin kaupungin lähellä un vanha tataarilainen
linnoitus, jonka Appelgren piirusti. Venäläiset valloittivat sen
kuudennentoista vuosisadan alussa ja ovat sittemmin laajentaneet
varustuksia. Pari vuotta sitte oli tuli hävittänyt suuremman osan
kaupunkia, joka ei suuresti eronnut tavallisesta venäläisestä kylästä.
Oleskellessamme Kuznjetskissa sai kaupunki vieraakseen arkhierein
Biskistä, joka piti messua useimmissa kaupungin kirkoissa. Että hän
myöskin piti jonkunlaista saarnaa, päätän siitä että eräs nainen kysyi
toiselta, joka oli ollut kirkossa: "haukkuiko hän nyt taas kuin
tavallisesti?"
Kun me läksimme liikkeelle asunnostamme, jätti emäntämme meille
hyvinvarustetun eväspussin. Siperialainen vieraanvaraisuustapa, jota ei
saa laimiin-lyödä, on varustaa vierailleen vielä evästä.
Matka Kuznjetskista Barnauliin on 280 virstaa pitkä ja kulkee tie
enimmäkseen hedelmällisiä ja viljavia tasankomaita. Barnaul on varsin
hyvin rakennettu kaupunki; sinne tuodaan runsaasti kaikellaisia
ruokatavaroita, jotka täällä ovat miltei halvempia kuin Omskissa. Suuri
joukko virkamiehiä, enimmäkseen insinöörejä, asuu täällä. Barnaul on
Altain vuorikaivosten pääpaikka. Tänne tuodaan kaikki kulta, mikä
huuhdotaan länsi-Siperiassa, sekä sulatetaan täällä. Se kulta, mikä
Barnaulissa sulatetaan, kuuluu nousevan noin 400 puutaan vuosittain.
Sitä paitsi sulatetaan täällä hopeaa, mutta kuinka suuressa määrässä,
siitä en saanut selkoa. Me kävimme katsomassa kaikkia näitä kruunun
tehtaita. Hauskaa oli nähdä kuinka monen uunin ja kattilan läpi
hopeanpitoisen kiven tuli kulkea, ennen kuin hopea erkani. Barnaulissa
on luteerilainen kirkko ja pastorin asunto. Tomsk ja Barnaul kuuluvat
samaan seurakuntaan. Ennen on pappi asunut Barnaulissa, mutta kun nyt
seurakunta viime syksynä sai papin, oltuaan monta vuotta vailla,
velvoitettiin pappi asumaan Tomskissa. Suomalaisen ripin ja ehtoollisen
pidin minä Barnaulissa. Seurakuntana oli ainoastaan neljä henkeä,
kaikki vapaita ihmisiä, sillä karkoitettuja ei ollenkaan saa olla
Barnaulissa. Lounaaseen Barnaulista perustavat tätä nykyä suomalaista
siirtolaa Pietarin suomalaiset ja löytyisi siellä kyllä maata,
sanottiin, useammillekin siirtolaisille. Maa on keisarin persoonallista
omaisuutta ja olen kuullut että sinne mielellään otetaan luteerilaisia
vastaan.
Erityistä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta saimme nauttia
luteerilaisen kirkon-isännän tohtori Sassin talossa, jossa me vietimme
kaikki joutohetkemme. Appelgren muuten työskenteli kaupungin museossa,
piirustaen muutamia muinaiskaluja.
Pari vuorokautta matkustettuamme lentävää vauhtia tulimme Tomskiin ja
löysimme siellä terveenä lukkarimme Matin, joka muutamien vastusten
perästä oli päässyt Tomskiin, viikkoa ennen meitä, ja asui nyt meidän
maanmiehemme Plathanin luona, joka, ohimennen sanottuna, on paras
kaikista meidän karkoitetuistamme. Täällä saimme nyt myös kuulla, että
professori Aspelin onnellisesti oli sinne saapunut sekä lähtenyt
höyrylaivalla Tjumeniin. Ja niin voin minä nyt katsoa kuvauksen tästä
meidän matkastamme päättyneeksi.