Lukijalle kerron jotain matkastani Verhne-Suetukiin itä-Siperiassa
vuonna 1887. Matka sinne tapahtui alkupuolella elokuuta. Mitään
erinomaista ei minulla ole kertomista matkasta sinne, joka kaikin
puolin kävi onnellisesti. Ainoastaan sen voin mainita että minä eräässä
kestikievarissa Marinskin tuolla puolen tapasin Pietarista palaavan
jaapanilaisen lähetystön, johon kuului viisi henkeä. Tämän seurassa
matkustin sitten aina Atkinskiin, jossa meidän tiemme erosivat. He
kertoivat että keisari oli matkustanut Suomeen heidän ollessaan
Pietarissa sekä kysyivät paljoko oli suomalaisia Siperiassa, kuinka
usein minun täytyi matkustaa vuodessa sekä oliko määrätty kuinka paljo
oli annettava juomarahaa kyytimiehille j.n.e. Käytöksessään olivat he
niin taitavia kuin mitkään sivistyneet eurooppalaiset.
Suomalaisessa siirtolassa ollessani saapui sinne professori
J.R. Aspelin. Kun minun matkani oli niin myöhästynyt sen vuoksi että
matkarahoja ei voinut ajoissa saada ja vuoden-aika oli jo loppuun
kulumassa, niin ei tehtykään mitään muita matkasuunnitelmia kuin että
me yhdessä matkustaisimme Minusinskista Tomskia kohden sekä viipyisimme
jonkun verran meidän tutkijoillemme tärkeillä paikoilla. Muutamia
päiviä jälkeen Aspelinin lähdön palasin minäkin Minusinskiin.
Kun puolenyön aikaan satuin tulemaan kaupunkiin, niin en tahtonut
häiritä ketään vaan päätin lukkarini Matin kanssa jäädä tarantassiin
yöksi. Aamun koittaessa herätettiin meidät kotimaan sävelillä, laululla
"Aamulla varhain, kun aurinko nousi" j.n.e. Äänen tunsin kohta, sillä
saman laulajan kanssa olimme yhdessä kouluaikana antaneet monta
serenaadia ja laulaneet monta laulua. Laulaja ei ollut kukaan muu kuin
toinen Minusinskin matkueen jäsenistä, tri Appelgren. Jälleennäkeminen
oli sitä rakkaampaa, mitä kauvempana isiemme maasta oltiin. Tultuani
hiukkasen uuden seurani tavoille, joka tosiaankin (olkoon tämä heidän
kunniakseen sanottu) enemmän huolehti tieteellisen työnsä kuin
mukavuutensa puolesta, tuli puheeksi että Appelgren ja minä
käväisisimme Sojoottien luona. Tämä olikin ollut matkueen tarkoitus,
jos minä olisin ennen saapunut, mutta myöhäisen vuoden-ajan vuoksi oli
siitä ajatuksesta luovuttu. Sajaanin vuorten eteläisellä eli Kiinan
puolella on nimittäin eräässä vuoressa, Kemtshuk-virran rannalla,
kirjoitus ainoastaan näissä paikoin tavattavilla tuntemattomilla
merkeillä. Tämän tahtoivat meidän muinaistutkijamme saada kopioiduksi.
Me kysyimme yhdeltä ja toiselta, voiko nyt enää lähteä matkalle. Toiset
luulivat sitä mahdottomaksi, kun lunta jo oli satanut pari viikkoa
sitten ylhäällä vuoristossa, toiset taas arvelivat että kyllä voisi
päästä ylitse Sojoottien luo. Kun ei mitään varmoja tietoja voitu
saada, pidimme paraana edes koettaa, kun me nyt kerran olimme niin
likellä. (Siperiassa ei pidetä neljän- à viidensadan virstan matkaa
minään pitkänä matkana.) Päätettiin että Appelgren, minun lukkarini
Matti ja minä matkustaisimme Kiinaan etsimään tuota "viisasta
kiveä". Professori Aspelinin oli pakko palata Suomeen, kun hänen
virkavapautensa pian oli lopussa. Hänen lähdettyään viivyimme vielä
pari päivää Minusinskissa, valmistellen matkaamme ja pakaten löydettyjä
muinaiskaluja. Matkaa varten ostimme erityisiä tarvekaluja sekä neuloja
y.m. vaihtokauppaa varten Sojoottien kanssa. Näiden kesken ei nimittäin
Venäjän raha ole käypää tavaraa. Sojoottien olot hyvin tunteva kauppias
ja kaupunginpäällikkö Minusinskissa Sofianoff lainasi meille telttinsä
ja nahkasäkkinsä, joihin pantiin hevosen selässä kuletettava tavara
sekä antoi meille sen lisäksi kaksi suosituskirjettä Sojooteille,
joilla kirjeillä sanottiin olevan suurempi voima ja vaikutus
Mongoliassa kuin minkä viraston antamalla passilla hyvänsä.
Siten varustettuina lähdimme Minusinskista syyskuun 10 p. ja ohjasimme
matkamme lounaasen, alkaaksemme kulun vuorten ylitse Arbatin kylän
kohdalta. Tässä kylässä asui eräs Sofianoffin kauppa-apulaisia, jolle
me veimme kirjeen. Siinä oli kehoitus että hän hankkisi meille hevosia.
Mitä lähemmä vuoriseutua saavuimme, sitä pohjattomammiksi kävivät tiet.
Viidenneljättä virstan päässä ennen Arbatia täytyi meidän vaihtaa
kärrymme selkähevosiin. Paljon veden tähden olivat sillat niin
sortuneet, että paikoittain oli vaikeata päästä yli. Arbatiin tultuamme
kutsutimme luoksemme Sofianoffin kirjanpitäjän. Luettuaan kirjeen sanoi
tämä uskovansa että nyt oli mahdotonta päästä vuorten ylitse. Sillä
lumi, jota oli satanut kahden arssinan paksuudelta siellä ylhäällä, oli
juuri sulamassa niin että kaikki joet olivat nousseet äyräittensä yli.
Hän ehdotti että odottaisimme muutamia päiviä, joiden kuluttua vesi
mahdollisesti laskisi, jos sade taukoaisi. Eräs Arbatin talonpoika,
jonka itsensä piti niin pian kuin suinkin mahdollista matkustaa
sojoottien luo, tarjoutui tässä tapauksessa rupeamaan meidän
oppaaksemme. Me päätimme sen vuoksi odottaa.
Tämä odotus oli minulle hyvin sopiva. Sillä joka tapauksessa tahdoin
käydä Abakanskin rautatehtaassa, kun olin kuullut siellä olevan
luteerilaisia, jotka kauvan olivat odottaneet että joku pappi kävisi
heidän luonaan. Myöskin Appelgren oli halukas lähtemään sinne,
koettaakseen yhä vielä etsiä missä se kivikirjoitus oli, jota Aspelin
ja hän jo kerran turhaan olivat etsiskellet. Kaunista ilmaa
odottaessamme läksimme siis rautatehtaalle, jonne Arbatista oli vaan
noin 20 virstan matka.
Me ilmoitimme itsemme konttoorissa. Minä pyysin että luteerilaisille
ilmoitettaisiin minun tuloni sekä että tilaa jumalanpalveluksen
pitämistä varten seuraavana päivänä minulle toimitettaisiin. Vaikka me
kyllä huonosti kielellisessä suhteessa ajoimme asiamme, niin kohdeltiin
meitä siltä kaikkialla ystävällisesti ja auliisti. Tehtaanhoitajan
luokse kutsuttiin meidät atrialle. Meidän maanmiehiämme Hammarströmiä
ja Ehnbergiä, jotka kaksi vuotta sitten olivat olleet tehtaalla,
muisteltiin ja kyseltiin. Hauskan muiston olivat nämä "Suomen pojat",
kuten heitä Verhne-Suetukissa yleensä kutsuttiin, jättäneet jälkeensä
kaikkialla missä he olivat kulkeneet, eikä vähimmän täällä Omskin
seudun suomalaisten luona.
Rippivieraiksi ilmoittautui minun luonani pari suomalaista sekä
muutamia virolaisia ja saksalaisia, niin että jumalanpalveluksessa oli
läsnä kymmenkunta henkilöä.
Kymmenkunta luteerilaisia sanottiin oleskelevan metsässä sysimiiluja
polttamassa ja toisten taas sanottiin olevan viljanleikkuulla ympäri
olevissa kylissä. Tehtaalla vallitsi tähän aikaan hiljaisuus, johon
syynä oli omistajan häviöön joutuminen varallisuuden puolesta. Jos
tehdasta käytettäisiin taidolla ja tarmolla, niin olisi se tuottavampi
kuin mikään kultakaivanto, vakuutettiin meille. Tämä olikin varsin
uskottavaa, kun löytyi lähellä rautamalmia, joka sisälsi 70:stä aina 80
prosenttiin puhdasta rautaa. Rauta kuuluu olevan erinomaisen hyvää
laatua ja menee sen vuoksi hyvin kaupaksi. Tehdas on kattilan
muotoisessa laaksossa, korkeain vuorten ympäröimänä; kuitenkaan ei
mikään vuorista nouse lumirajan yli. Ilman-ala on terveellistä ja
suloista. Maapohja on hedelmällistä ja Abakanjoessa, joka juoksee
laakson pohjaa, on kirkas vesi ja runsaasti kaloja. Metsissä vilisee
kaikenlaisia otuksia.
Tehtaalla oleskellessamme koetti Appelgren ottaa selkoa mainitusta
kivikirjoituksesta mutta ei onnistunut. Näyttää siltä kuin ei sellaista
olisi koskaan ollutkaan. Opas, joka annettiin meille osoittamaan tietä
kysyttyyn paikkaan, vei meidät erään äkkijyrkän kallioseinän luo, joka
oli ehkä tuhannen jalkaa korkea, mutta kysymykseen missä kirjoitus oli
ei hän sanonut nähneensä eikä kuulleensa mistään sellaisesta. Opas
lähetettiin etsimään jotakin toista, joka paremmin tuntisi
paikkakunnan. Mutta hetkisen päästä tuli hän sen tiedon kanssa, ettei
kukaan ihminen, ei edes eräs kahdeksankymmenen vuoden vanha ukko, joka
oli koko ikänsä elänyt täällä, ollut kuullut puhuttavan mistään
kalliokirjoituksesta tällä seudulla.
Malmilouhoksessa kävimme myöskin, ja jos työn-päällysmies olisi ollut
paikalla, niin olisi meille annettu luonnollisia magneetteja, niin
vakuutettiin. Niitä kuului olevan paljo rautalouhoksessa, sillä muuksi
ei voi kutsua paikkaa, kun louhitut kappaleet muodostavat valmista
harkkorautaa. Rauta kuuluu maksavan tehtaalle 80 kopeekkaa puudalta
paikalla, Abakanin ja Jenisein jokia myöten voi sitä kuljettaa alas.
Päivälliselle kutsuttiin meidät erääseen virolaiseen perheeseen, jonka
lapsen minä olin kastanut. Halusta otimme vastaan kutsumuksen, sillä
kuinka hyvänsä koettaakin katsoa eteensä niin tulee kuitenkin saamaan
kiristää nälkävyötä sellaisilla matkoilla. Leipä ja tee ovat
jokapäiväisenä ruokana usein viikkomääriä. Kun saksalaiset näkivät
ettemme pitäneet itsiämme liian hyvinä käymään vieraina virolaisen
luona, katsoivat nekin voivansa kutsua meidät luokseen. Ettemme
loukkaisi heitä kävimmekin erään saksalaisen luona, jossa
meitä kestittiin teellä, marjahillolla j.m. Omituisena ilmiönä
tahdon mainita kirkonpalvelijan tehtaalla, sillä suvaitsevampaa
kristittyä en ole koskaan nähnyt. Hän esitti itsensä minulle
oikeauskoisena luteerilaisena sekä piti huolta kaikista kirkonisännän
velvollisuuksista. Mutta tätä ei hän tehnyt ainoastaan luteerilaiselle
papille. Kun kreikan-uskoinen sielunpaimen tuli paikkakunnalle, palveli
hän häntä yhtä uskollisesti sekä sytytti suitsutusastian venäläisessä
kirkossa j.n.e. Jos taas tuli roomalaiskatoolinen pappi sinne, liittyi
hän hänen seurakuntaansa, johon hän, puolalainen kun oli, lienee
kuulunutkin. Toimitettuamme tehtaalla kaikki mitä meillä oli tekemistä,
läksimme takaisin Arbatiin, saadaksemme lopultakin tietää kuinka
Sojoottien luokse matkustamisen kävi. Yhä kestävän sateen johdosta oli
vesi nousemistaan noussut. Muutamat metsästäjät olivat edellisenä
päivänä tulleet joen yli, josta meidän oli matkallamme kahlattava
senkin seitsemän kertaa, ja olivat siinä kastuneet aina kainaloita
myöten. Sen vuoksi ei meitä suuresti ihmetyttänytkään ettei kukaan
ruvennut lähtemään sellaiselle matkalle meidän kanssa syksymyöhällä.
Asuntomme isäntä, kasakka, kielsi meitä myöskin jyrkästi matkustamasta,
sillä hän itsekään ei ollut voinut käydä katsomassa paulojaan ja
loukkaitaan kahteen viikkoon, vaikka hän arveli kallisarvoisia
turkiseläimiä olevan mätänemässä hänen pyydyksissään. Kun samalla
kerrottiin meille millä tavalla muutamat sojootit, jotka viikko sitten
olivat lähteneet kotiinsa, olivat kulkeneet jokien poikki, niin
menetimme toivon päästä "taivaan valtakuntaan". Sojootit olivat
nimittäin sitoneet vaatteensa niskansa taakse, ajaneet hevosensa jokiin
ja tarttuneet niiden häntiin ja siten uineet yli jääkylmässä. Tällä
tavalla emme kuitenkaan tahtoneet vaeltaa.
Vastenmielistä oli myöskin lähteä paluumatkalle Minusinskiin, kun
kerran olimme jo näin kauvas länteen matkustaneet. Rupesimme tekemään
uutta matkasuunnitelmaa, josta pian sovimme. Kesäaikana voi nimittäin
päästä Altain vuoriston poikki Kuznjetskiin länsi-Siperiassa. Tätä
tietä, joka vielä oli kuljettavaa ja vähemmin vaivaloista kuin tie
Mongoliaan, päätimme lähteä. Tieteellisessä katsannossa oli edullista
Appelgrenille kulkea tätä tietä ja minulla oli kauvan ollut hiljainen
halu päästä kullanhuuhtomoille Altai-vuoristossa, sillä siellä
työskenteli melkoinen joukko luteerilaisia, joilla ei ollut mitään
sielunhoitoa. Sitä paitsi oli minulla tiedossa että löytyi muutamia
suomalaisia sekä Kuznjetskissä että Barnaulissa, jossa jälkimäisessä
kaupungissa myöskin Appelgren mielellään halusi käydä siellä olevan
museon vuoksi. Matti lähetettiin Minusinskiin viemään sieltä
Appelgrenin tarantassia ja meidän kalujamme Tomskiin, jossa me
yhtyisimme häneen.