XI.

Matka Bugeneen Kesäkuussa 1886.

Kun nyt taas joku aika oli kulunut turhaan odottaessa matkarahoja

Venäjältä, ja minä olin saanut hiukan säästetyksi omista varoistani,

niin päätin minä tehdä matkan Bugenen siirtolaan Butakovskin

voolostissa Taran piiriä. Tehtyäni kaikki mitä olin voinut saadakseni

virkamatkoja varten määrättyjä varoja, niin en voinut muuta kuin

kärsivällisesti odottaa parempia aikoja, vaikka se on vaikeata sekä

seurakunnalle Siperiassa että minulle. Minulle on se sitä pahempaa, kun

on tekemisissä enimmäkseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka kaikki

asiat pahempaan päin kääntävät.

Ilmoitettuani kahta viikkoa ennen lähtöä matkastani ja pyydettyäni että

sieltä tultaisiin hevosilla noutamaan Tarasta, läksimme me, vaimoni ja

minä, höyrylaivalla Omskista ja saavuimme kahdenkymmenen tunnin matkan

jälkeen Taraan, joka on 280 virstaa pohjoiseen Omskista. Pitkin

mutkikasta jokea tulee tie noin. 400 virstan pituiseksi. Tähän väliin,

jonka me myötävirtaan kulimme niin lyhyessä ajassa, kului paluumatkalla

kokonaista neljä vuorokautta. Tässä on kuitenkin huomattava että

laivalla oli proomu hinattavana. Irtishin joki on aina mahtava, mutta

suurenmoisimmalta se näyttää kevättulvan aikana. Sen keskimääräinen

leveys on noin puoli virstaa. Nyt kun vesi oli korkealla, voi laivasta

katsella kauvas ympärille, mutta myöhempänä kesällä ollaan niin syvällä

jokilaaksossa että harvoin näkee muuta kuin yksitoikkoisia, jyrkkiä

jokirantoja.

Nyt oli alinomainen näköala silmänkantamattomiin niittyjen ja peltojen

yli. Mitä kauvemma tulimme Taraa kohden, sitä mäkisemmäksi ja

metsäisemmäksi tuli maa ja jo muutamia virstoja Tarasta etelään näkyi

aarniometsän eli "urmannin" reuna, kuten suomalaiset siellä venäläisten

mukaan sitä kutsuvat. Tässä metsässä, jonka vertaa pituudessa ja

leveydessä ei liene, vaeltaa ostjaakki vielä tuohivene pään päällä,

mahdottomana sivistää, ja metsän villieläimillä on siellä rauhallinen

koti. Sellaisia paksuja honkahirsiä kuin sieltä tuodaan en ole koskaan

nähnyt. Kun olimme tulleet Taraan ja saaneet asunnon erään siivon

pikkuporvarin luona, otin ensi työkseni kuulustella oliko ketään

suomalaisia tullut meitä vastaanottamaan, mutta niitä ei kuulunut eikä

näkynyt. Luultiin että oli mahdotonta päästä Bugeneen ja että syy

suomalaisten poisjäämiseen oli juuri tästä seikasta etsittävä. Mutta

koettaa täytyy, ajattelin, ja menin siis paikkakunnan ylhäisimmän

virkamiehen, ispravnikan eli poliisimestarin luo; tämä virkamies on

kuvernöörin ja nimismiehen välillä. Hän oli hyvin ystävällinen mutta

sanoi että oli mahdotonta päästä Bugeneen. Niin sanoi myös paikkakunnan

rauhatuomari, joka sattui olemaan paikalla. Tämä sanoi kerran

kysyneensä eräältä suomalaiselta, miksi he olivat ottaneet asuntonsa

niin vaikeapääsyisten soiden taakse ja tämä oli vastannut: juuri sen

vuoksi että sinne on niin vaikea päästä.

Kun minä pysyin aikeessani siitä huolimatta kuitenkin koettaa, antoi

ispravnikka minulle kirjoituksen, jossa hän käski alaisiaan

toimittamaan minulle hevosia sekä tarjosi minulle sotamiehen avuksi

matkalla, jonka tarjouksen minä kumminkin hylkäsin.

Puolen tunnin päästä ovat hevoset teidän luonanne, sanoi hän, kun minä

hyvästi-jätössä kiitollisena tartuin hänen käteensä. Pian istuimme me

kapineinemme tarantassissa, jota ajoi paljaaksi ajeltu tataarilainen,

joka ei suinkaan tahtonut viivyttää meidän perilletuloamme.

Näytettyämme taas voolostin kansliassa kirjoitusta ispravnikalta,

saimme pian hevoset, vaikka kehoitettiin meitä ettemme lähtisi yön

selkään. "Te jäätte varmaan kiinni suohon", arveli itsepäinen

isäntämme, jonka oli lähdettävä matkaan hevosineen. Saimme nyt vaihtaa

tarantassin tavallisiin kovoihin työkärryihin, ottaa kolme hevosta

kahden sijasta ja sittenkuin kaikki oli järjestyksessä, läksimme

matkaan. Ensiksi laskettiin hyvää vauhtia, mutta pian rupesi olemaan

tie huonoa. Toinen nevalätäkkö seurasi toisen perästä ja usein olivat

hevoset aivan tarttua mutaan. Toisin paikoin taas kiskoivat hevoset,

jotka kahlasivat vedessä vatsaa myöten, kärryjä puolimädännyttä

telasiltaa pitkin. Viimein tuli melkein pimeä ja raskaita sadepisaroita

rupesi putoilemaan mustista pilvistä.

Useampia tuntia olimme jo ajaa rähmittäneet suossa, ja kun kysyimme

kyytimieheltä emmekö pian tule kievariin, antoi hän sen ikävystyttävän

vastauksen että meillä oli enemmän kuin puoli taipaletta jälellä, ja

että tämä osa tietä oli vielä pahempaa kuin se mitä oli kuljettu. Niin

meni sentään vähitellen eteenpäin, vaikka meillä usein oli syytä pelätä

että toteutuisi mitä meille oli ennustettu, että nimittäin saisimme

viettää yömme istuen kiinni suossa. Vihdoin alkoi yksi hevosista, ja

paras sitä paitsi, luopumaan liitosta, sillä sen kaviot olivat

alinomaisesta kahlaamisesta tulleet niin aroiksi että se tuskin enää

voi jaloillaan seisoa. Koko kuorma muutettiin yksille kärryille.

Ruoskanläimäykset ja ajajan yksitoikkoiset huudot, kun se hoputti

väsyneitä hevosiaan, kaikuivat melkein kamalilta synkässä erämaassa.

Jumalan avulla pääsemme viimeinkin erääsen venäläiseen kylään. Me

koputamme porttiin ja päästää meidät sisään isäntäväki, joka nousee

ylös ihan hämmästyneenä niin odottamattomasta vieraiden tulosta.

Sittenkuin kotitekoista olutta, jonka vertaista ei saa Suomessa, oli

tuotu virkistykseksi, tahdottiin laittaa samovaari kuntoon, jonka me

kuitenkin kielsimme, sillä päivän vaivojen jälkeen tarvitsimme

parhaiten lepoa. Aamulla, niin pian kuin olimme nousseet ylös,

kestitettiin meitä taas kaikellaisilla herkullisilla leivoksilla, joita

emäntä aamupuhteen aikana oli alustanut vieraitaan varten. Yösijastamme

ja ravinnosta ei otettu mitään maksua. Sillä täällä metsissä viihtyy ja

elää vieraanvaraisuus aivan hyvin vielä tänäpäivänä. Esimerkkinä tästä

venäläisten talonpoikien vieraanvaraisuudesta Taran seudulla tahdon

mainita että kun palausmatkallani kulin torin poikki Tavassa, tuli eräs

venäläinen talonpoika, tervehti hyvin ystävällisesti minua, sanoi

olevansa hyvä ystävä jonkun suomalaisen kanssa, selitti missä asui ja

pyysi minua olemaan niin hyvä ja tulemaan vieraaksi hänen luokseen, kun

vastedes kuljen ohitse. Kun tapaa sellaista ystävyyttä vieraalla

paikkakunnalla, niin tekee se sydämelle oikein hyvää. Että venäläiset

kohtelevat erityisellä arvon-annolla ja kunnioituksella, siitä saa

paljo kiittää saksalaisia pastoreja, jotka ennen ovat matkustelleet

täällä. Elämällään ja käytöksellään ovat he hankkineet luteerilaisille

papeille hyvän arvon Siperiassa, jota sitä vastoin venäläiset papit

eivät aina nauti. Että moni luteerilainen pappi on ollut erittäin

tarkka nimestään ja arvostaan, osoittaa kertomukset tarmokkaasta

pastori Johanssonista, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli täällä.

Kun eräs venäläinen kerran oli sanonut suomalaiselle: teidän pastorinne

on vaan sikopaimen, oli hän haettanut miehen luokseen (hän oli tällä

kertaa metsässä, jossa siirtolan rajoja käytiin) ja antoi hänelle kelpo

vitsasaunan. Kun vielä lisää että pari huonoa virkamiestä sai eron

saksalaisten pastorien toimesta, niin voi ymmärtää että kansa oli

saanut kunnioitusta niihin ja niiden toimintaan.

Me jatkoimme matkaa aamiaisen syötyämme ja vaikka minä usein olen

mennyt hyvää vauhtia Siperiassa, niin en tiedä sentään kulkeneeni

nopeammin kuin nyt. Tiet olivat tasaisia ja maa hiukan ylävämpää.

Meillä oli vaan kolmekymmentä virstaa jälellä Bugeneen jossa meidän

isäntämme, joka kyyditsi meitä, sanoi olevansa tuttu.

"Suomalaiset siellä ovat rikkaita ja kelpo ihmisiä", sanoi hän. Yksi

vaikea paikka oli meillä kuljettavana, nimittäin puolen virstan

pituinen suo, jossa hevoset toisinaan vajosivat niin syvään että muta

nousi niiden selän yli. Jos nämä suot olisivat pohjattomia tai

sellaisia kuin Suomessa, niin olisi niistä mahdoton kulkea. Mutta

niissä on aina kova pohja ja kuivina kesinä ne kuivuvat niin, että

täytyy tehdä kaivoja jos tahtoo elukoille vettä.

Kello kaksitoista toisena helluntaipäivänä saavuimme me suomalaiseen

kylään, jonne meitä ei ollut tiedetty odottaa, sillä minun kirjeeni ei

ollut vielä saapunut. Kun me tulimme postikello luokissa, niin luultiin

että se oli zasedateli eli nimismies, jota odotettiin kylään samaan

aikaan. Kaukaa osoitettiin meille mihin meidän piti ottaa asunnon.

Sattuikin niin onnellisesti että osoitus tarkoitti juuri samaa taloa,

jonne me olimme aikoneet.

Erittäin hämmästyivät ihmiset meidän tullessamme kun kuulivat meidän

sanovan "hyvää päivää!" Olimme tuskin ehtineet meille osoitettuun

huoneeseen sisälle, ennenkuin se oli ihan täynnä ihmisiä. Kun me emme

olleet erittäin ihanan näköiset, ollen yltä päältä ravassa ja mudassa,

pyysin minä heitä jättämään meidät hetkeksi siistimään itseämme. Sen

tehtyä pääsivät he taas sisään. Nämä metsän siivot lapset tervehtivät

meitä vuorotellen itkien ja nauraen. Eräs ukko, joka näytti olevansa

kokeneempi kuin toiset, sanoi: "Minä sanoin heti nähdessäni teidän

ajavan ikkunamme ohi että se ei ollut zasedateli vaan varmaankin uusi

pastorimme rouvineen."

Lukkari, eräs vanha virolainen, ei voinut kyllin harmita siitä etteivät

olleet tienneet meidän tulostamme, sillä siinä tapauksessa olisivat he

kunnioittaneet meitä pienellä rukoushuoneen kellolla kylään

tullessamme.

Tavat kylässä ovat yksinkertaiset. Varkaudesta ja muista rikoksista

kuulee harvoin. Ne viikot mitä me vietimme siirtolassa olivat kuin

lepoa, kun vertaa niitä oleskeluun Omskissa tai muissa siirtoloissa,

joissa aina hiipii ympärillä ihmisiä, joista ei tiedä mitä heillä on

mielessä. Sillä Suomesta karkotettujen joukossa on hyvin harvoja, joita

ei voi laskea konnain ja roistojen kirjoihin. Mitä enemmän tulee niitä

tuntemaan, sitä huonommiksi huomaa heidät. Vaikka ei ole minulle

hauskaa antaa sellaista arvostelua maanmiehistäni Siperiassa, niin en

voi muuta. Usein kuvitellaan lähetettyjä murhanhaluisiksi rohkeiksi

miehiksi, joilla kuitenkin voi olla joku määrä kuntoa jälellä. Jos ne

olisivatkin ainoastaan murhasta ja taposta karkotettuja, niin voisi

sellainen ajatus olla oikea, mutta kun ne, kuten tunnettu, melkein

kaikki ovat elinkautiseen vankeuteen tuomittuja vanhoja varkaita ja

maankulkijoita, on asia aivan toinen. Ne ovat useinkin hyvin

pelkureita, erittäin liehakkaita, kateita ja luottamattomia siihen

määrään asti, että toveri voi salaa hyökätä kimppuun ja murhata toisen,

jolle on luvannut uskollisuutensa ja ystävyytensä. Mitään

kiitollisuutta osoitetusta hyväntahtoisuudesta eivät he enää voi

tuntea. Päin vastoin, mitä enemmän niille antaa, sitä suurempia

vaatimuksia heillä on, ja julkea rahalainain kiusaaminen on tavallinen

seuraus jostakin osoitetusta hyvänteosta. Henkilöt, joille minä olen

kieltäytynyt lainaamasta rahaa, ovat lähetelleet minulle niin

hävyttömiä kirjeitä kuin hävytön olla voi, ja täytyy sen pahempi sanoa,

että sellaisia he ovat useimmat.

Suomesta tulleista ei juuri enää kannata koettaakaan tehdä kelpo

ihmisiä, mutta jotain pitäisi kuitenkin tehdä, kun he nyt kerta ovat

täällä; ja varsinkin pitäisi huolehtia heidän lapsistaan, että he

saisivat paremman kasvatuksen, niin että ne edes oppisivat lukemaan.

Pahin seikka on, että karkoitetut ovat vaikuttaneet erittäin

vahingollisesti niihin siirtokuntiin, joihin ne ovat lähetetyt.

Sanotaan että Rishkova oli ennen siivo kylä ahkeroine ihmisineen, mutta

nyt asuu siinä enimmäkseen kansaa, joka alinomaa istuu kapakassa, ja 14

à 15 vuotiset pojat voittavat, sanotaan, uudet tulokkaat

konnankoukuissa ja vehkeissä. Mitä on muuta odotettavaakaan lapsista,

jotka kasvavat sellaisessa ympäristössä. Tuleeko tila koskaan

paremmaksi, en tiedä. Mutta varma on, ettei suomalainen seurakunta

semmoisenaan kuin se nyt on, omalla voimallaan voi auttaa itseään ylös.

Sitä täytyy auttaa ja asettaa paremmille jaloille toisten. Ehkä voi se

puoli mennä omin avuin, varsinkin jos lakattaisiin karkoittamasta

vanhoja rosvoja ja maankulkijoita. Kaikki sivistyneet ihmiset

Siperiassa, jotka tuntevat, kuinka suomalaisia vankia suuressa määrässä

on vuosittain tullut länsi-Siperiaan sekä että ne ovat niin jätetyt

ilman mitään hengellistä hoitoa, paheksuvat ja moittivat tätä

menetystapaa kevytmielisenä ja vääränä ja muuksi ei sitä voikaan

katsoa. Voi sanoa ettei ole Suomen velvollisuus enää huolehtia niistä

henkilöistä, jotka ovat ikäänkuin leikatut sen valtioruumiista ja ovat

jäseninä toisessa yhteiskunnassa. Mutta kenenkäs on sitten velvollisuus

pitää huolta näistä eksyneistä, holhon-alaisista ihmisistä? Ehkä

vastataan: luteerilaisen kirkon Venäjällä. Mutta tämä kirkko, joka

suureksi osaksi on koko valtakuntaan hajoitettuja pienempiä joukkoja,

joista ainoastaan harvat voivat palkata pappinsa, on sangen köyhä.

Kootaan tosin koko valtakunnassa joka vuosi rahoja Pietarissa olevaan

apukassaan, pappien ja koulumestarien palkkaamiseksi näillä varoilla

myöskin Siperiassa, mutta varat eivät riitä. Useita papinvirkojakin

pysyy tyhjinä varojen puutteessa. Sitä paitsi ei Suomen kansa voi

millään oikeudella vaatia, että tämän köyhän kassan pitäisi palkata

opettajia sen entisille maanmiehille.

Kuinka tämä työ voitaisiin tehdä niin, että suomalainen seurakunta

pääsisi nykyisestä onnettomasta asemastaan, en voi varmaan osoittaa

itsekään, sillä suuri vaikeus on jo siinä että suomalaiset asuvat

hajallaan niin kaukana toisistaan olevilla paikkakunnilla. Yksi

asia ainakin on selvä ja se on että tarvittaisiin pari kolme

lasten-opettajaa, jotka olisivat vakaantuneita ja kypsiä kristittyjä,

jotka myöskin voisivat kansalle lukea saarnan ja veisata jonkun virren

sunnuntaisin.

Eräs seikka, jossa Suomesta tulleet suuresti voittavat Siperiassa

syntyneet, on lukutaito ja kristillisyyden käsitys. Sillä Bugenessa,

jossa on paljo rikkaita ja viisaita talonpoikia, on kuitenkin harvoja,

jotka osaavat ollenkaan lukea kirjaa. Ne ovat itse onnettomia siitä

että niin on asian laita, valittavat ettei heidän lapsiensakaan käy

paremmin, mutta heidän valituksensa ei ole ulottunut kenenkään korviin,

joka olisi voinut auttaa heitä. Että heillä on harrastusta johonkin

korkeampaan ja jalompaan kuin vaan siihen, mikä kuuluu ruumiin

ylläpitämiseen, todistaa se, että he ovat rakentaneet itsellensä

rukoushuoneen, ostaneet itsellensä pienen kirkonkellon sekä itse

palkkaavat lukkaria, joka kykynsä mukaan koettaa pitää huolta

jumalanpalveluksen pitämisestä. Mutta ukko, joka on syntyisin

virolainen, lukee kankeasti suomea eikä tunne mitään nuottia, vaan

laulaa vaan "korvakuulolta" kuten sattuu, yhden värsyn niin, toisen

näin. Hän valitti: kansa sanoo että lukkari on niin pehmeä, mutta jos

lapsia kurittaa lukemaan, sanotaan heti "kuka sinulle sen luvan antoi?"

Luonnollista on, ettei lukkari kykene opettamaan lapsia, kun hän ei

edes kelvolleen taida suomea. Sitä paitsi on hän vanha ja höpertynyt

sekä ilman palkkaa koulutyöstään. Kun minä aloin pitämään rippikoulua

lasten kanssa siellä, oli koko opetus vaan siinä, että minä opetin

heitä tavaamaan ja hiukkasen lukemaan sisältä. Lapset olivat kyllä

ahkeroita ja jos olisin jatkanut heidän kanssaan muutamia viikkoja,

niin olisivat ne kyllä oppineet. Siinä toivossa että Jumala asettaisi

niin että he seuraavana talvena voisivat saada jonkun opettajan, jätin

minä heidät ripille laskematta toistaiseksi.

Toisena helluntaipäivänä pidin jumalanpalveluksen heidän

rukoushuoneessaan; ja kun suomalaiset täällä viettävät myöskin

helluntain kolmatta ja neljättä päivää, sain minä pitää

päivä-jumalanpalvelukset molempina näinä päivinä. Sitä paitsi

kokoonnuimme joka ilta rukoushuoneesen päivän työn jälkeen

tutkistelemaan Jumalan sanaa. Pyhän kolminaisuuden sunnuntaina oli

rippi ja ehtoollisella käynti. Ehtoollisvieraiden luku oli noin sata.

Tapana, jota minä en ole muualla suomalaisten kesken huomannut oli se,

etteivät he ainoastaan suudelleet pappia käteen tervehtiessään, vaan

muutamat myös lankesivat kasvoilleen laattialle. Tämä tapa tuntuu hyvin

loukkaavalta, varsinkin sille, joka on tottunut pohjalaisten suoraan

tapaan. Ennenkuin he menivät ehtoollispöytään, menivät lapset

vanhempiensa luokse ja tekivät samoin.

Yleensä oli ihmisillä tässä autiossa seudussa niin sanoakseni

taitavampi käytöstapa kuin useimmissa kaukaisissa seurakunnissa

Suomessa. Niiden kohtelijaisuus meitä kohtaan meni melkein liian

kauvas. Sillä niin pian kuin tieto meidän tulostamme oli saapunut

toisiin kyliin, katsoivat varakkaammat talonpojat velvollisuudekseen

tulla tervehdyksille, ja jos joku piti viipyneensä liika kauvan, niin

pyysi hän anteeksi.

Varakkain mies siirtokunnassa on kirkonisäntä, jonka luona me asuimme,

ja hänen kolme veljeään. Kaikki ovat he kauniita, komeita miehiä,

pitkä- ja mustapartaisia. Heillä on kullakin 30-40 hevosta sekä suuret,

hyvinrakennetut kartanot. Melkein koko ajan mitä me siirtolassa olimme,

olivat he meidän seurassamme. Kirkonisäntä seurasi meitä kaikkialla,

vieläpä pari penikulmaa kotimatkallakin. Ne kaksi viikkoa mitä täällä

viivyimme, kuluivat yhtä hupaisesti kansalta kuin meiltäkin.

Kuten mainittu ovat muutamat kelvollisemmat karkotetuista pyytäneet

päästä Bugeneen, sekä sinne otetut talollisiksi. Kuinka pian

kunnollinen karkoitettu voi päästä eteenpäin Siperiassa, osoittavat

useat esimerkit täältä.

Muiden muassa tapasin siellä erään Unkurin Ylihärmästä, joka taposta

oli tullut vankeuteen ja pyytänyt päästä Siperiaan. Hänellä oli

ainoastaan viisikolmatta ruplaa tullessaan perille ja sen summan tähden

oli hän heittää henkensä kahden suomalaisen käsissä, tullessaan

Bugeneen. Nämä hänen maanmiehensä, eräs Ruuskanen ja eräs Koponen,

olivat liittyneet häneen ja tahtoneet tulla hänelle osoittamaan tietä,

toivoen saavansa rosvota hänet. Kun hän kuitenkin onnellisesti oli

tullut Bugeneen, alkoi hän heti työhön päiväpalkkalaisena, sillä välin

kaataen hirsiä omia huoneita varten itselleen. Kun hän jonkun aikaa oli

oleskellut siellä ja ihmiset alkoivat huomata hänen kelpo mieheksi,

tuli hänestä vävy siihen taloon, jossa hän oli asuntonsa ottanut. Parin

vuoden päästä oli hänellä oma talo ja nyt on hänellä viisi hevosta,

kymmenkunta lehmää sekä kaikki mitä hän maanviljelykseensä tarvitsee.

Olimme kutsutut teetä juomaan hänen luokseen, kun olimme matkalla

toisissa kylissä. Hän asuu nimittäin toisessa kylässä, Matinsaimikassa,

joka on 22 virstan päässä rukoushuoneesta. Kolmas kylä Arikova taas on

30 virstan päässä. Kuten sanottu, Unkuri oli ahkeruudella ja

säästäväisyydellä hankkinut eli luonut itselleen hyvän kodin. Hänen

vaimonsa oli kaunis nainen ja heillä oli useita terveitä lapsia.

Parempi sanoi hän olevan asua täällä kuin Suomessa, ja kun hänellä oli

kotinsa täällä, niin ei hän sanonut ikävöivänsäkään täältä. Ainoastaan

vanhempiansa kaipasi hän.

Kun oli vanhoja ja liikkumaan kykenemättömiä ihmisiä sekä kastamattomia

lapsia kahdessa toisessakin kylässä, niin piti käydä niissä molemmissa,

vaikka tiet olivat sanomattoman kehnoja. Täytyi taas kahlauttaa parin

virstan pituisia soita. Heinänkasvu oli täällä erittäin runsas ja kun

näki lehmien käyvän laitumella niityillä, joiden vertaisia ei löydä

Suomessa, niin tuli ihan kummastuneelle mielelle. Heinäaikana on

tavallista että mies tekee neljässä päivässä 25-30 kuormaa heiniä.

Mitä peltomaahan Bugenessa tulee, niin on se huonompaa kuin

Om-siirtokunnassa. Sillä sellaista peltomaata kuin viimeksi mainitussa

paikassa on, on vaikea löytää muualla. Bugenessa olisi ollut

tarpeellista ojittaa peltoja, mutta sitä ei tehnyt kukaan. Jos sitä

tehtäisiin, olen varma että sato tulisi paljon suuremmaksi.

Ruokamultakerros on vaan noin korttelin paksuista ja sen alla on joko

valkoista tai punaista savea. Valkoisen saven sanottiin olevan hyvin

väkevää ja pelloksi kelpaavaa. Bugenen seudulla kasvaa lehmuksia,

lehtikuusia ynnä muita puulajia runsaasti. Lehmuksen niinestä tehdään

lujia köysiä. Hyvä hevosrotu sekä suuria lehmiä, jotka lypsävät aina

kolme à neljä kannua kerralla, on väestöllä Taran seudulla. Onneksi

suomalaiselle siirtolalle on ollut se, ettei yhtään lehmiä täällä ole

ruttoon kuollut. Siperian rutto raivoaa muuten täällä usein. Viime

talvena kuolivat kaikki lehmät Om-siirtokunnassa. Luultavasti johtuu

tauti suureksi osaksi siitä että lehmiä on huonosti hoidettu talvella,

sillä siperialaisilla ei ole navetoita. Lehmä, joka on ollut kipeä ja

tullut hiukan paremmaksi, asetetaan heti yhteen terveiden kanssa ja

kuolleet elukat kuopataan ainoastaan osaksi.

Vapaita suomalaisia otettaisiin mielellään vastaan tähän siirtokuntaan.

Mainittuani että Tarassa pidin ripin ja ehtoollisen muutamille siellä

asuville saksalaisille, voin päättää matkakertomukseni. Kuitenkin

tahdon vielä lisätä, että venäläiset Taran vankilassa osoittivat

sellaista suvaitsevaisuutta että he sallivat minun pitää luteerilaisen

jumalanpalveluksen ja ehtoollisen venäläisessä kirkossa siellä. Vankien

joukossa tapasin siellä erään Kauhavalaisen, joka oli karannut aina

Sahalinista saakka, jonne hänet oli viety murhasta. Nyt ei hän ollut

ilmoittanut nimeään eikä mistä hän oli. Tuomionsa oli hän saanut, joka

oli viiden vuoden karkoitus itä-Siperiaan ja viisikolmatta paria

raippoja.

Tyytyväinen näytti hän olevan tuomioon, sillä hän oli voittanut sen

mitä karkaamisellaan tarkoittikin. Hän oli nimittäin siten saanut

lyhennetyksi monta vuotta rangaistusajastaan. Omituiselta tuntui

minusta, että hän uskalsi niin suoraan uskoa salaisuutensa minulle,

jonka hän näki ensimmäistä kertaa, pelkäämättä että minä ilmoittaisin

hänen nimensä tai niin toisin. Muun muassa kertoi hän pari vuotta

sitten istuneensa yhden talven samassa vankilassa kuin "Napolan ukko",

joka siis vielä näyttää olevan elossa. Haapoja istui viime talven

Ishimin vankilassa ja lähetettiin sieltä itä-Siperiaan. Kun lisään että

Sutki elänee Verhne-Suetukissa, niin olen maininnut tunnetuimmat

pahantekijät Suomesta. Siihen loppupäätökseen ovat kaikki varkaat

tulleet täällä, ettei ollenkaan käy tavalliselta varkaalta laatuun

varastaminen Siperiassa.

Haapoja kuuluu isällisesti varoittaneen viime vuonna tulleita

koettamastakaan. "Sillä", oli hän sanonut, "kyllä oli minussa rohkeutta

ja miehuutta, mutta ei siitä ole mitään hyötyä, kun venäläiset tulevat

seipäineen."

On kulunut talvi, jonkun verran kylmempi kuin Suomessa. Nyt on meillä

mitä ihanin kesä. Kevätkesästä satoi pitemmän aikaa joka yö ja päivät

olivat poutaisia ja lämpöisiä. Runsasta satoa kaikin puolin voi sen

vuoksi maanviljelijä itselleen odottaa.