X.

Ensimmäinen virkamatkani Om-siirtokuntaan 1885.

Päästyäni vähä järjestykseen ja saatuani podorozhnan (kyytipassin),

läksin matkalle Jelankaan, joka on 150 virstaa itään Omskista, sillä

siellä sanottiin suomalaisia asuvan. Kun tulin sinne, sanottiin että

minun olisi pitänyt poiketa oikealle paljo ennen ja että minä nyt olin

tehnyt 70 virstan mutkan. Kuultuani kuitenkin, että kylässä asui

lähemmä sata luteerilaista, rauhoituin ja jäin yöksi sinne. Aamulla

k:lo 5 lähetin sanan eräälle suomalaiselle, joka heti tuli

kestikievariin. Tämä sanoi olevansa Ylistarosta ja nimensä olevan

Pajumäki. Sovittuamme ajasta ja paikasta kokoonnuimme k:lo 10 e.pp.

erään Helsingistä kotoisin olevan suutari Strandin luona ja minä pidin

jumalanpalveluksen siellä kahdellekymmenelle hengelle. Sitten läksin

minä taas matkaan etsimään suomalaista siirtokuntaa ja tulin k:lo 6

j.pp. erääseen venäläiseen kylään Om-joen varrella. Toisella rannalla

oli suomalainen siirtokunta. Odottaessani miestä viemään kapineitani

venerantaan, näin kolme miestä tulevan, yksi keskellä ja hänen

kummallakin puolellaan mies, kelpo nuija kädessä. Eräs venäläinen

sanoi: tuo keskimmäinen on suomalainen. "Hyvää päivää", sanoin minä

suomeksi. -- "Jumala antakoon", vastasi hän. "Jouduin tässä kiinni",

jatkoi maanmieheni. -- "No mistä syystä?" -- "Ei se asia ollut niin

suuri mutta ihminen joutuu toisinaan onnettomuuteen", arveli hän, ja

lisäsi: "kyllä jo taitaa henki mennä, on seitsemäs kerta kun täällä

jouduin kiinni." Mies sanoi nimensä olevan Liisanpoika ja kotoisin

olevansa Hämeenlinnasta. Sittemmin sain kuulla, että hän oli ollut

työssä eräällä venäläisellä, joka lähetti hänen hevosella ja kärryillä

viemään ruokaa työväelle pellolla. Mutta Liisanpoika piti edullisempana

ajaa tiehensä. Niin hän meni ja möi sekä hevosen ja kärryt että kaikki,

millä jotain arvoa oli. Tästä teostaan oli hän nyt vangittu.

Kun katselin suomalaista kylää etäältä, näytti se minusta monessa

suhteessa muistuttavan suomalaista kylää kotimaassa. Saunat

joenrannalla ja pitkät koivut pihoilla, mutta ennen kaikkea kieli, jota

puhuttiin, muistutti Suomea. Ajajan huudosta tuli eräs vanha mies

veneellä minua hakemaan. Hän oli kivuloinen ja heikko. Kun hän kuuli

minun olevan suomalaisen papin, joutui hän sellaisen ilon valtaan että

hän lankesi polvilleen ja huudahti: "Voi Herra Jumala, vai tuli tänne

viimein oikea suomalainen pappi!" Kun minä sitten istuin maanmiestemme

keskuudessa, niin tuntui minusta ihan kuin olisin löytänyt sen, mitä

kauvan olin etsinyt. Ihmeellistä ei se ollutkaan, sillä ei päivääkään

tuskin ollut kulunut viiteen vuoteen, etten olisi ajatellut näiden

maanmiestemme hyljättyä asemaa.

Sen vuoksi ei ollutkaan pieni ilo minulle nähdä että olin tervetullut

ja kauvan odotettu. Luteerilainen siirtola Om-joen varrella on 125

virstan päässä itään Omskista, mutta ei kuulu Akmolinskin alueesen,

johon Omsk kuuluu, vaan Tobolskin kuvernementtiin. Siirtokuntaan kuuluu

neljä kylää, Helsinki eli Ruotsinkylä, Narva eli Suomenkylä, Tallinna

eli Eestinkylä ja Riia eli Lätinkylä.

Kun pastori Johansson ei voinut saada kyllin paljo luteerilaisia tähän

uuteen perustamaansa siirtokuntaan, niin pyysi hän Tobolskin

kuvernöörinvirastolta että kaikki Siperiaan tuomitut koko Venäjän

valtakunnasta lähetettäisiin Om-siirtokuntaan. Niin tapahtuikin. Tässä

lienee etsittävä syy siihen että lakattiin lähettämästä suomalaisia

niille määrättyyn Verhne-Suetukin siirtokuntaan Minusinskin piirissä

Jenisein kuvernementtia. Vuosittain tulvasi siirtokuntaan sadoittain

henkilöitä, suurimmaksi osaksi pahantekijöitä ja roistoja. Pian muutti

pastori Johansson pois Omskista, jossa hänen oli asuntonsa, ja hänen

sijaansa tuli vähemmin tarmokkaita miehiä, jotka kävivät siirtokunnassa

vaan yhden taikka korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Elämä siellä tuli

aina pahemmaksi ja pahemmaksi, ja lopullisesti tuli luteerilaisista

sellainen kauhistus ja vitsaus koko tienoolle, että väestö eli

venäläiset kääntyivät virastojen puoleen pyytäen ettei lähetettäisi

kaikkia pahantekijöitä heidän piiriinsä, sillä siellä ei nyt enää ollut

mitään turvaa hengen eikä omaisuuden puolesta. Lienee tapahtunut että

meidän maanmiehemme lähtivät 20 à 30 miehen suuruisina joukkoina

rosvoamaan ja varastamaan. Sitten tulikin käsky, että luteerilaisia ei

pitäisi lähettää enää kaikkia yhteen paikkaan, vaan hajoittaa

kaksittain kuhunkin kylään. Mutta pahuus ei ole vähentynyt

luteerilaisissa, vaan on se viime vuosina noussut korkeimmilleen.

Kaikki siveelliset käskyt ja siteet ovat poistetut. Avioliittoa ei

pidetä ollenkaan pyhänä. On tavallista että vaimo jättää ja elää toisen

kanssa, jätetty mies taas ottaa itselleen vuorostaan toisen vaimon

j.n.e. Suomalaisessa kylässä sattui m.m. sellainen tapaus että kaksi

miestä oli vaihtanut vaimoja. Että vaimo varastaa miehensä omaisuutta

tämän ollessa poissa kotoa ja lähtee tiehensä toisen kanssa, on

tapahtunut usein. Eräs mies tuli minun luokseni ollessani

siirtokunnassa ja pyysi minua kuulustelemaan hänen vaimoaan

matkoillani. Kun hän oli ollut heinänteossa, oli hänen vaimonsa myynyt

kaikki kalat, mitä hän oli pyytänyt keväällä, kaiken voin ja kaikki

munat, sekä juonut rahat suuhunsa ja sitten karannut kotoa. Kuulin

kerrottavan että vaimo ensin oli ollut kelpo ihminen, mutta hänen

miehellään oli ollut tapana pakoittaa hänen juomaan, kun itsekin joi.

Siten tuli vaimosta vähitellen juoppo. Eräs toinen tuli ja valitti että

hänen vaimonsa oli jättänyt hänen kolme vuotta sitten sekä asui erään

virolaisen luona, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta. Siitä

huolimatta sanoi hän kumminkin ottavansa vaimonsa vastaan, jos tämä

tahtoi tulla takaisin jota se kuitenkaan ei tehnyt. Toisilta kuulin

että hän oli ajanut pois vaimonsa ja antanut hänelle lehmän sekä

sanonut että he nyt olivat eronneita ystäviä.

Sen talon isäntä, missä asuin, oli etevä mies, suomalaisenkin mitan

mukaan. Hän oli kauvan pitänyt suomalaisia lehtiä ja lukenut hyvin

paljo. Hän oli syntynyt Siperiassa vapaista vanhemmista ja oli suuressa

arvossa ei ainoastaan siirtokunnassa, vaan myöskin ympärillä olevissa

venäläisissä kylissä. Hän kärsi revolverinlaukauksesta, jonka oli

saanut eräältä lättiläiseltä, kun tätä oli pantava kiinni. Lättiläiset

ja saksalaiset ovat pahimpia siirtokunnassa. Melkein koko lättiläinen

väestö on varkaita ja varkaan-salaajia. Jos joku rehellisempi olisikin

heidän joukossaan, niin ei se uskalla avata suutansa, tietäen mitä

olisi seurauksena. Sinä kesänä olivat lättiläiset kiskoneet rahoja

ympärillä olevista venäläisistä kylistä aina toista tuhatta ruplaa. Ne

varastavat nimittäin hevosia venäläisiltä, jotka sitten saavat lunastaa

ne kylästä sovitulla summalla. Minä näin luettelon, kuinka paljo kukin

oli saanut maksaa. Erästäkin oli verotettu 70 ruplaa. Kun ne sitten

lähtevät hevosineen, ammutaan niitä jälestä. Kylän koulumestari

Mühlenberg, sivistynyt mies, kertoi minulle että lättiläiset kaksi

päivää sitten juuri olivat hukuttamassa kahta venäläistä jokeen, kun

nämä olivat tulleet etsimään varastettua tavaraa. Jos ei hän olisi

seisonut revolveri kädessä ja uhannut ampua heti sen, joka uskalsi

estää venäläisiä pelastamasta itseään, niin olisivat he epäröimättä

tehneet tekonsa. Koulumestari oli sitten saanut terveisiä että olisi

kauniisti, muuten saisivat he kyllä hänen vaikenemaan ijäksi.

Lättiläiset ovat ylimalkaan vaikeata kansaa. Erään lättiläisen vihin

erään luteerilaisen naisen kanssa Omskissa muutamia päiviä jälkeen

tuloni. Hääiltana oli sulhanen tullut hiukkasen juovuksiin, sanonut

morsiantaan huoraksi ja antanut selkään anopilleen. Niin lähti hän

kotiinsa, joka oli 80 virstan päässä Omskista. Hänen vaimonsa meni

myöhemmin sinne, mutta huomasi tullessaan että miehellä jo oli luonaan

nainen, joka rupesi syytämään uudelle vaimolle haukkumasanoja sekä

väitti olevansa enemmän hänen vaimonsa kuin tuo toinen, kun hän pian

tulisi antamaan hänelle perillisen. Nuori vaimo tuli suruisena isänsä

kanssa minun luokseni neuvottelemaan, miten he saisivat laillisen eron.

Parin viikon päästä tuli mies minun luokseni ja sanoi että hän

poliisilla tuottaisi uuden vaimonsa luokseen. Kun en voinut keskustella

hänen kanssaan ilman tulkkia sekä tiesin että hänen oli syy kaikkeen,

niin puhuin tällä kertaa enimmäkseen merkeillä ja tempuilla, mutta

kieltä jota hän hyvin ymmärsi. Lieneekö sitten ollut minun

kaunopuheliaisuuteni vai joku muu joka vaikutti, ainakin tuli hän parin

tunnin päästä nuoren vaimonsa kanssa lähtötervehdykselle minun

luokseni, sillä nyt oli vaimo muuttava hänen kanssaan hänen kotiinsa.

Meidän suomalaisemme täällä Siperiassa eivät kehumista kannata, ja

kuitenkin täytyi Om-siirtokunnan koulumestarin sanoa että ne ovat

verraten "sivistyneitä". Luultavasti tarkoitti hän että ne kohtelevat

häntä siivosti ja kunnioituksella. Kun minä aamulla siirtolaan tuloni

jälkeen lähdin katselemaan "Helsinkiä", kokoontuivat pian ne kylän

suomalaisista, joilla ei ollut erittäin suuria (nim. äskeisiä)

pahantekoja omillatunnoillaan, minun ympärilleni. Useampia pohjalaisia

tapasin täällä, niinpä esim. Matti Annalan Kauhavalta, Ylihärsilän

Lapualta, Liveljaan Alahärmästä y.m.

Oli ihmeellistä nähdä sitä vaikutusta, mikä minun ilmestymiselläni

heihin oli. Osa vapisi niin, että heidän oli vaikea seisoa, ja kului

hyvä aika, ennenkuin voin saada selvää keskustelua heidän kanssansa

toimeen. Samaa olen huomannut kaikkialla suomalaisistamme, niin että

minun on usein täytynyt puhua niin hiljaa ja ystävällisesti kuin

mahdollista, saadakseni heitä hiukan rohkaistuiksi. Kun he tulevat

kaupunkiin, ovat he kuin pelotetut linnut. Ihmeellistä ei se olekaan,

sillä varkauksista, joita luteerilaiset tekevät venäläisissä kylissä,

ovat ne kaikki niin vihattuja, että niitä ajetaan takaa ja tapetaan

kuin metsän petoja, jos niitä tavataan venäläisellä alueella. Asia

pahenee vielä siitä, että monikaan ei osaa puhua venäjää selittääkseen

asiaansa ja matkansa syytä, joka voi olla kyllä laillinen ja

tarpeellinen. Luullaan että enemmän kuin puolet kaikista mitä Suomesta

karkoitetaan menettää henkensä venäläisten käsissä ja haudataan salaa.

Asianhaarat houkuttelevatkin siihen. Jos nimittäin varas saadaan kiinni

ja viedään "voolostiin", kuten täällä sanotaan, niin tulee varas

tavallisesti takaisin viikon päästä. Voolosti on kunnan pääpaikka ja

käsittää useampia seurakuntia. Kussakin voolostissa on käräjätupa ja

lautakunta, jonka eteen pahantekijä ensi sijassa viedään. Jos nyt tulee

varkaan ystävä ja antaa 15 à 20 ruplaa zasedatelille (nimismiehelle),

niin päästää hän vangin pois ilman muuta. Kun tämä palaa kylään, niin

saavat hänen ilmiantajansa olla varoillaan. Sen vuoksi sanoi eräs

venäläinen talonpoika minulle: "se, jolla on 30 tai 40 ruplaa, saa

varastaa niin paljo kuin tahtoo, mutta pahempi on köyhän tehdä sitä".

Eipä olekaan siis ihmeteltävää että venäläiset talonpojat itse rupeevat

käyttämään oikeutta. Mutta on selvää että se usein menee laidalta ja

julmuuteen asti. Kerrottiin minulle siirtolassa, että oli löydetty

joesta viisikin miestä sidottuina yhteen ja suitset suussa; nämä olivat

olleet hevosvarkaita, jotka venäläiset olivat hukuttaneet. Jos joku

käyttäytyy hyvin venäläisten joukossa ollessaan, niin auttavat ne häntä

kaikella tavalla, sillä ne ovat hyväsydämisiä ja hyväntahtoisia. Mutta

niiden hyvyyttä käyttävät meidän maanmiehemme useimmiten väärin. Jos

hän saa lainaksi 15 tai 20 ruplaa, niin katoaa hän eikä enää palaa. Ja

petetty venäläinen sanoo: "Jumala hänen kanssaan, hän ei ymmärtänyt

mikä hyvin ja oikein oli".

Mutta joudun liika kauvas kerrottavastani asiasta. Ensimmäinen, mitä

maanmieheni kysyivät hiukan toinnuttuaan, oli tämä: "Onko siinä perää

kun sanotaan että täältä voisi vielä päästä Suomeen?" Minun täytyi

sanoa etten uskonut heidän saavan lupaa siihen mutta lisäsin: "Miksi

tahtoisittekaan täältä pois, maahan on parasta mitä olla voi ja jos

olette ihmisiksi niin teidän on täällä hyvä olla". -- "Niin, mutta se

ikävä", oli surullinen vastaus. "Ehkä nyt tulee parempi, kun Te olette

tulleet tänne", lohduttelivat he itseään. Sittenkuin he olivat tulleet

rohkeammiksi, kertoi eräs että viilsi oikein hänen sydämessään, kun hän

kuuli herrasmiehen siinä puhuvan suomea; toinen taas kertoi että hikeä

rupesi valumaan hänen otsaltaan j.n.e. Sunnuntaina saarnasin minä

niiden rukoussalissa, joka oli pieni koulutupa lättiläisten kylässä.

Sillä vaikka täällä asuu pari kolme tuhatta luteerilaista, niin lienee

mahdotonta saada heitä minkäänlaiseen uhraukseen kirkon rakentamiseksi.

Useimmat ovat niin köyhiä että heillä tuskin on vaatteita millä itseään

verhoisivat. Seurakuntaa oli koolla varsin runsaasti ja järjestys

erittäin hyvä. Lieneekö ollut huono enne vai ilostako suomalaiset

paukuttivat niin lujasti että he särkivät pienen kirkonkellonsa, mutta

vahinko se oli joka tapauksessa laiminlyödylle ja kurjalle

seurakunnalle. Iltapäivällä pidin raamatunselityksen Ruotsinkylässä

sekä koetin tehdä muutamia kysymyksiä hengen-asioista. Ettei aivan

turhaan tarvitse työskennellä näiden kadonneitten lampaiden

keskuudessa, uskon kyllä. Mutta kuinka paljo voi sentään ylimalkaan

vaikuttaa, kun on tehtävä niin laajoja matkoja ympäri. Lukutaito lasten

keskuudessa on huono tai ei sitä olekaan. He näyttivät olevan iloisia

siitä että minä lupasin pitää lukukinkerit heidän kanssaan seuraavana

talvena. Suomalaisen tavan mukaan tahtoivat tuoda minulle "muruja".

Ennen lähtöäni toi yksi munia, toinen voita ja kolmas vesilinnun.

Vaikka minä tiesin että antajat olivat köyhiä, niin otin minä iloisesti

vastaan heidän lahjansa, jotka osoittivat että olin voittanut heidän

sydämensä. Että täällä on paljo tekemistä ja työala jota ei niin

pitäisi laiminlyödä kuin on tapahtunut tähän saakka, selvesi minulle

enemmän ja enemmän. Sydämestäni kiitin Jumalaa, etten ollut kuunnellut

niiden neuvoa, jotka koettivat saada minua luopumaan tämän matkan

puuhasta, sillä tarve on suurempi kuin kertoa voi. Sanoivat

siirtokunnassa koettaneensa kirjoittaa Suomeen ja kuvata hätäänsä,

mutta eivät tietäneet olivatko kirjeet tulleet perille.