Ensimmäinen matka itä-Siperiaan 1886.
Syyskuun lopussa sain minä tietää kuvernöörinvirastosta Tobolskista
tulleen kirjelmän kautta, ettei mitään esteitä enää ollut matkarahain
saamiseen. Siinä toivossa että asia oli järjestetty myöskin Tomskissa
ja Jeniseiskissä, lähdin minä matkaan itä-Siperiaa kohden saman kuun
lopussa. Matkallani seurasi minua eräs Siperiassa syntynyt suomalainen
Matti Saari eli Ivanoff, joka sekä puhuu että kirjoittaa venäjää sekä
vielä sen lisäksi osaa viroa ja lätinkieltä. Kun vielä ottaa lukuun,
että hän osaa laulaa varsin hyvin ja on ollut ehdottomasti raitis
kolmekymmentä vuotta, niin huomaa helposti että on vaikea saada
sopivampaa matkatoveria.
Matka Omskista Tomskiin on, kuten luontokin näiden kaupunkien välillä,
yksitoikkoista. Irtishin ja Obin välinen maa on nimittäin laakeata ja
matalaa. Havumetsää ei ole ennenkuin Obin lähellä, mutta runsaasti
lehtimetsää, peltomaata ja niittyä on siellä. Usein saa ajaa
kolmekymmentä virstaa ja enemmän näkemättä ihmisasuntoa, mutta ovatkin
kylät sitten, joihin sellaisen matkan perästä tulee, suuria ja
väkirikkaita. Ne ovat usein neljän à viiden virstan pituisia ja
asukasten luku nousee viiteen à kuuteen tuhanteen. Eräs suomalainen,
joka kerran oli kulkenut tätä tietä, sanoi olevansa taipuvainen
uskomaan ettei ihmisiä enää muualla löydykään, sillä niin suuria ja
väkirikkaita olivat kylät hänen mielestään. Mutta on huomattava, että
juuri pääasiallisesti valtatien varrella ihmisiä asuu, ja hyvin vähä
nähdään senkin varrella peltoja ja viljelystä yleiseen. Talonpojat
kylvävät vaan niin paljo, että heillä on vuositarpeekseen viljaa, ja
työskentelevät enimmäkseen rahdinvedossa. Rahtikuormia kulkeekin siellä
lukemattomat määrät. Sen vuoksi ajetaankin tiet niin pilalle, että
niitä on vaikea kulkea, varsinkin kevätpuoleen. Omituista on nähdä
tee-karavaaneja, sillä teetä kuljetetaan reissä, jotka ovat niin suuria
kuin pienet niittyladot Suomessa; jalakset ovat niissä paksut kuin
hirret. Valjastetaan eteen 8-10 hevosta ja sitten lähdetään lentokyytiä
kylästä toiseen. Kuten mainittu on talonpojilla työnä ja rahanansiona
näiden kuormien ajaminen.
Matkalla Omskista Tomskiin tullaan kulkemaan kahden kaupungin, Kainskin
ja Kalivanin kautta, kummassakin noin 8 tuhanteen nouseva väestö.
Kalivanista alkaen saa maa toisen ulkonäön. Loppumattomat Barabinin
arot ja tasangot loppuvat Obi-virran rannassa ja nyt tulee maa
mäkisemmäksi. Kaupungista, joka sijaitsee korkealla kaikille puolin
viettävällä kukkulalla, näkee kaukana tummanviheriän havumetsän. Noin
neljäkymmentä virstaa ajettua tullaankin todella havumetsään.
Minkälaisella tunteella hengittää sen tuoksua ja kuuntelee puiden
huminaa, oltuaan puolentoista vuotta poissa havumetsästä, tietää vaan
se, joka on kokenut sitä. Tosiaan tuntuu se, jos tahtoo sanoa jotain
siitä, kuin tuntuu nähdessä uskollista lapsuuden-ystävää, kaivattua
toveria. Aivan olin minä kiusauksessa huutaa hyvää päivää rakkaille
männyille Obin rannalla.
Sähkötietä ilmoitin Tomskin poliisille tulostani, sekä pyysin sen
antamaan tietoa sikäläisille luteerilaisille siitä. Mutta kun
luteerilaiset ovat hajalla ja niistä vaikea saada tietoa niin
väkirikkaassa kaupungissa kuin Tomsk on, niin ei poliisi voinut tai ei
tahtonutkaan koota niitä.
Kun minä tulin kaupunkiin, sain minä itse alkaa kutsua näitä kokoon.
Ensimmäinen mikä oli tehtävä oli kuitenkin käydä tervehdyksillä, josta
ollaan hyvin tarkkoja Siperiassa. Ensimmäinen tervehdyskäynti oli
kuvernöörin luona, sitten kävin tervehtimässä kaupungissa olevan
sotaväen komendanttia ja niin kaupungin kaikkia korkeampia virkamiehiä
arvojärjestyksen mukaan.
Tomskin kuvernööri oli hyvin kohtelias ja ystävällinen upseeri, joka,
kun minä valitin etten osannut venäjää, sanoi että hänelle oli yhtä
ikävää ettei tuntenut mitään niistä kielistä, mitä minä puhuin.
Oli lauvantai, kun minä tulin Tomskiin. Heti panin useampia ihmisiä
liikkeelle etsimään suomalaisia. Seuraavana päivänä olikin suomalaisia
15-20 henkeä kirkossa. Tomskissa löytyy kaunis luteerilainen
tiilikirkko ja siinä urut. Kun ei ketään luteerilaista pappia ollut
käynyt Tomskissa kahteen vuoteen, täytyi minun viipyä siellä hiukan yli
viikon. Tänä aikana kävin minä kaupungin kolmessa vankilassa ja löysin
niissä noin viisikymmentä luteerilaista, joista kaksikymmentä oli
Suomesta. Suomalaiset olivat joko kaivantotöistä karanneita tai myös
Suomesta tänne lähetettyjä murhamiehiä, joita vietiin edemmä itään
päin. Eivät he aivan hiukkaa hämmästyneet, kun minä tervehdin heitä
suomeksi. He sanoivat ettei heillä ollut aavistustakaan siitä että
suomalainen pappi olisi Siperiassa.
Vankiloissa pidin minä jumalanpalvelusta ja jaoin ehtoollista.
Lääninvankilassa arveli tirehtööri varmaankin että meidän
jumalanpalveluksemme näytti liika yksinkertaiselta, sillä
hän tuli jumalanpalveluksen aikana ja toi käsissään kaksi
vahakynttilää, asettaen ne tilapäiselle alttarille. Tämä oli
kyllä ystävällisesti tehty hänen kannaltaan. Kaupungin kirkossa pidin
minä kaksi suomalaista, yhden ruotsalaisen ja yhden saksalaisen
jumalanpalveluksen. Ruotsalaisia oli vaan neljä henkeä, mitä minä voin
tavata, vaikka sittemmin sain kuulla että vielä lisäksi yksi
ruotsalainen perhe asui siellä. Mutta yhtä vähä kuin minä tiesin
heistä, tiesivät he minusta. Maanmiehemme, vapaaherra Aminoffin
perheessä vietin minä joutohetkeni. Täällä Siperiassa tapaa harvoin
ihmisiä, joilla on muista asioista puhumista kuin mitä syödä ja juoda
ja miten pukeutua. Sitä ilahuttavampaa oli sen vuoksi minulle saada
keskustella henkilöiden kanssa, joilla oli korkeampia harrastuksia.
Sekä vapaaherra Aminoff että hänen rouvansa huolehtivat hellästi meidän
suomalaisparoistamme, joita vapaaherralla oli muutamia mukanaan
kanavatyössä Obin ja Jenisein välillä. Kuten lienee tunnettu
lukijalle, on hän mainitun kanavatyön päällikkö. Tomskissa oli eräs
seurustelupiiri, johon myöskin Aminoffin herrasväki kuului, jossa ei
pelattu korttia eikä juotu, vaan kokoonnuttiin keskustelemaan päivän
kysymyksistä ja sellaisista aineista, joista jokaisella voi olla jotain
hyötyä tai sielun sivistystä. Sellaiset piirit ovat muuten harvinaisia
Siperiassa, sillä niin pian kuin muutamia tulee yhteen, ollaan hiljaa
kuin haudassa; ja jokainen tuijottaa vaan kortteihinsa, mietiskellen
miten voisi hiukan voittaen päästä pelistä.
Hengen ja omaisuuden turva on huonoa Tomskissa ja sen ympäristöllä.
Uskaliasta on missä Siperian kaupungissa hyvänsä näyttäytyä ulkona
iltasin, mutta Tomskissa kuitenkin enemmän kuin muualla. Viime talvena
oleskeli siellä rosvoseura, jonka tarkoituksena oli ryöstää ihmisiltä
vaatteita kadulla, ja sen pahempi oli pari virkamiestä eräästä
virastosta osallisina asiassa, kuten sittemmin kävi selville. Ollessani
Tomskissa joutui juuri eräs tuttavistani, saksalainen telegrafisti,
aikaisin eräänä iltana rosvojen käsiin, jotka veivät häneltä turkit.
Kun hän kulki katua, tuli muutamia miehiä hevosella, laulaen ja
soittaen, ja ohikulkiessa toimitettiin teko ja niin taas lähdettiin
matkaan. Mutta meidän saksalaisella oli pitkät sääret ja hän lähti
laukkaamaan perässä minkä jaksoi, näki minne rosvot poikkesivat,
ilmoitti asian poliisille ja sai turkkinsa takaisin. Rosvot vangittiin,
tullakseen seuraavana päivänä, kuten minulle vakuutettiin, taas irralle
lasketuiksi.
Mutta vielä kauheampi tapaus sattui myöskin minun oleskellessani
Tomskissa. Kokonainen perhe, johon kuului mies, vaimo, kolme
lasta ja kaksi piikaa, murhattiin k:lo 7 aamulla, kun täysi
liike jo oli kaikkialla. Mainittu teko tapahtui talossa, joka oli
vilkasliikkeisimmällä kadulla, kun kauppapuoti, jossa murha tapahtui,
jo oli avattu. Kun minä k:lo 9 ajoin ohitse, olivat ruumiit asetetut
nähtäville. Kauhistusta ja kyyneliä näkyi ihmisten silmissä, heidän
katsellessaan murhattua perhettä, joka hurmeissaan tuossa makasi.
Epävarmuus Tomskissa on niin suuri, että kun minä tilasin postihevosia
lähteäkseni matkaan, kehoitti postimestari etten lähtisi kaupungista
iltapuoleen sillä ensimmäiset kyytivälit, sanoi hän, ovat hyvin
vaarallisia. Teinkin kuten hän neuvoi. Päästyämme ensimmäiselle
asemalle Tomskista itään, asettui joukko epäilyttävän näköisiä miehiä
meidän kapineiden ympärille, joita meidän nyt täytyi siirtää kärryiltä
kärryille, kun minä olin myöhäisen vuodenajan vuoksi saanut jättää
ajopelini Tomskiin. Eräs miehistä oli tai oli olevinaan hyvin
juovuksissa ja näytti yhä tahtovan kaatua meidän kapineiden päälle.
Vihdoin loppui minun kärsivällisyyteni, niin että minä vihaisella
äänellä karjasin, jolloin he noloina vetäytyivät pois toinen toisensa
perästä.
Tapojen villeyden ja raakuuden Siperiassa näkee siitäkin että rosvot
melkein aina murhaavat uhrinsa, vaikka eivät odota siltä saavansakaan
muuta kuin nutun. Jotenkin harvoin tapahtuu kuitenkin että
kyytihevosilla kulkien matkustajain kimppuun käydään. Olen kuullut
täällä kerrottavan että edeltäjäni, pastori Roschier, joutui kerran
Tomskin lähellä eräänä yönä suurelta tieltä viedyksi johonkin
syrjäpolulle, arvattavasti jotakin viritettyä ansaa kohden, sekä että
hän ainoastaan asevoimalla sai ajajan kääntymään oikealle tielle.
Samoin kävi myös erään suomalaisen, joka viime kesänä tuli Omskiin. Kun
hän joutui pois suurelta tieltä ja aavisti mitä oli aikomuksena, käski
hän kyytimiehen kääntymään ympäri, mutta turhaan. Hänen ammuttuaan
yhden laukauksen ja uhattuaan seuraavalla kerralla tähdätä hänen
päähänsä, palasi tämä oikealle tielle ja tunnusti että hän isäntänsä
käskystä aikoi viedä häntä sinne, missä isäntä itse jo oli odottamassa
saalista.
Kolmen aseman päässä Tomskista itään oli jo rekikeli, niin että me nyt
saimme vaihtaa kärryt rekeen. Matka kului hyvin ja usein näki
havumetsiä. Pari vuorokautta matkattua tulimme eräänä iltana
Marinskiin, joka on 12,000 asukasta käsittävä kaupunki. Siellä päätin
ottaa asunnon levätäkseni yhden yön. Muuten matkustimme tavallisesti
yötä päivää. Annoimme sen vuoksi viedä itsemme kaupungin ainoaan
ravintolaan, jonka omisti eräs juutalainen. Minun lukkarini ja
kyytimies menivät sisään huonetta kuulustelemaan. Mutta kun juutalainen
kuuli, että oli kysymys papin ottamisesta asumaan, sanoi hän aivan
lyhyesti: "sellaisen väen kanssa en minä tahdo olla missään
tekemisissä, menkää hakemaan muualta asunto." Nolostuneena tuli minun
lukkarini ulos, kun ei ollut odottanut sellaista vastausta, mutta
meidän venäläinen kyytimies ei siitä säikähtynyt vaan ilmoitti
juutalaiselle että se oli njemetskij (saksalainen) pastori. Se sai
juutalaisen heti muuttamaan mielensä, niin että hän itse tuli juosten
ulos kynttilä kädessä ja toivotti meitä tervetulleiksi. Sitten tuli hän
minun huoneeseni ja kun hän näki minun riisuvan toisen vaatekappaleen
toisen perästä, mainitsi hän "ette suinkaan mahda paleltua". Koko illan
istui hän sitten ja pakisi siansaksaansa, mutta varsin hyvin tulimme
siltä toimeen keskenämme; minä puhuin huonoa saksaani ja hän
uushepreaansa. Mutta seurauksena meidän keskustelusta oli että minä
päätin lähteä oikotietä Marinskista Minusinskiin, ja silloin tulisin
minä kulkemaan Altai-vuoriston yhden haaran yli. Marinskissa panin minä
kaikki mahdolliset ihmiset liikkeelle etsimään luteerilaisia. Mutta
yhden ainoan voin minä tavata. Hän oli kuitenkin suomalainen, seppä,
joka asui täällä vierasten keskellä. Meitä tavatessamme tuli hän niin
iloiseksi että hän puhkesi itkuun. Minun mielestäni oli hänen mielensä
auki Jumalan sanalle, mutta hän kärsi juomisen himosta. Sittemmin olen
kuullut että hän paloi eräässä tulipalossa Marinskissa.
Nyt oli meidän kuljettava tietä, jossa ei ollut kestikievareita.
Sen vuoksi sovimme me erään ajurin kanssa, että hän kyyditsisi
meitä 80 virstaa. Tämä ajuri, joka tuhannet kerrat kertoi meille
että hänen isänsä oli ranskalainen, oli omituinen ilmiö. Tuskin
minuuttiakaan oli hän vaiti koko matkalla, mutta paljo mitä hän
puhui jäi minulta ymmärtämättä. Kun me matkalla kaupungista kuljimme
hänen mökkinsä ohitse, juoksi hän sisään ja toi meille muutamia
tuomenmarja-piirakoita. Vaikka kyllä osasin arvostella hänen
ystävyyttään, en kuitenkaan voinut nauttia hänen lahjoistaan vaan
pistin ne taskuuni kestitäkseni jossakin paikassa jotain nälkäistä
koiraa niillä. Muutamia vaikeita paikkoja oli meillä kuljettavana,
sillä jokien jää ei vielä kestänyt ja lautat olivat jäätyneet kiinni.
Myllynpatoja ja ojanteita myöten rähmimme yli miten kuten, lukkarini ja
minä kuivin jaloin, mutta Frantsuzoff, ajuri, sai jalkansa märjiksi,
joka ei suinkaan ollut hupaista 15-20 asteen pakkasessa. Sen vuoksi
täytyikin meidän pysähtyä erääseen kylään lämmittämään häntä ja
itseämme muutamalla lasilla teetä. Kello oli kaksitoista yöllä kun
saavuimme kylään, johon Frantsuzoffin piti meitä viedä. Nyt päätin minä
alkaa käyttää sellaisia hevosia, joita kruunun asioissa käyvät
virkamiehet saavat käyttää. Odottaessamme näitä hevosia, tulin
sattumalta kysyneeksi löytyikö täällä luteerilaisia. En aivan vähä
hämmästynyt kuullessani että niitä oli täällä noin viisikymmentä
henkeä.
Sen vuoksi päätin paluumatkalla pysähtyä täällä, jonka teinkin.
Useimmat luteerilaiset olivat kuitenkin kullanhuuhtomoissa, niin että
minä ainoastaan voin tavata viisi suomalaista ja pari virolaista ja
lättiläistä. Näille pidin minä jumalanpalveluksen ja ehtoollisen sekä
vihin yhden suomalaisen parikunnan.
Vaikka he eivät voineet millään todistuksella näyttää esteettömyyttään,
ei minulla ollut sydäntä jättää heitä vihkimättä, kun he jo olivat
eläneet kahdeksan vuotta ilman kirkollista siunausta ja heillä oli jo
useita lapsia. Erään Porvoosta kotoisin olevan ukon tapasin mainitussa
kylässä. Hän ei ollut nähnyt luteerilaista pappia 26 vuoteen. Alun
pitäen ruotsia puhuva, oli hän unohtanut äidinkielensä siihen määrään
että hänen oli mahdotonta lausua ajatuksiaan ruotsiksi.
Seikkailuun tai miksi sen kutsuisin, jouduimme neljän penikulman päässä
mainitusta Tishulin kylästä. Eräs kylänkirjuri tahtoi nimittäin vangita
meidät. Hän väitti että me olimme väärentäneet podorozhnan.
Podorozhnalla ymmärretään paperia joka saadaan kuvernöörinvirastosta
tai pienemmän kaupungin poliisilta. Podorozhnan näytettyä on jokainen
kestikievari velvoitettu antamaan postihevosia. Näitä podorozhnoja on
kahta lajia: sellaisia joita annetaan kruunun virkamiehille niiden
virkamatkoilla ja sitten ostettuja, joita jokainen voi saada rahalla.
Minulla oli tietysti edellistä lajia. Kirjuri, jonka oli toimitettava
että me saimme hevosia, väitti että me olimme itse tehneet paperimme
sekä tahtoi lähettää meitä voolostiin. Sellaista matkaa emme katsoneet
kovinkaan miellyttäväksi, sillä me olimme juuri tulleet saman tien
emmekä halunneet tehdä neljän penikulman retkeä takaisin. Mutta kirjuri
yhä kirjoitti raporttiaan eikä tahtonut kuulla mitään selityksiä. Minä
koetin pelottaa häntä sillä että tämä olisi hänen viimeinen raporttinsa
mitä hän nyt kirjoitti, mutta hän sanoi palvelleensa sotaväessä
kapteenina ja että hän kyllä ymmärsi asiansa. Tähän hänen
vakuutukseensa huomautti minun lukkarini pilkallisesti: "Teidän
urannehan on mennyt taaksepäin. Pian teistä kai tulee kylän paimen, jos
yhä samoin edistytte, kuten näyttää olevan syytä ennustaa."
Vähitellen lienee kirjuri huomannut ettei hänen tekonsa olleet
paikallaan, varsinkin kun kylän asukkaat, joita uteliaisuudesta oli
kokoontunut iso joukko, rupesivat meidän puolellemme ja alkoivat ivata
kirjuriaan. Kun raportti oli valmis ja meille tullut lähtöaika, katosi
meidän vastustajamme ja kun hän ei enää näyttäytynyt, valjastettiin
hevoset meille ja lähdettiin ajamaan eteenpäin.
Seuraava asema oli tatarilaiskylä ja kun nämä Allahin lapset kuulivat
minun olevan papin, kysyivät he oliko meillä myös yhtä paljo
pyhäinkuvia eli "abrasteja" kuin venäläisillä. Kun he kuulivat, ettemme
me palvele pyhäinkuvia, näyttivät he tyytyväisiltä. Seuraavalla
asemalla täytyi meidän kulkea joen poikki, joka on Tomskin ja
Jeniseiskin kupernien rajana. Joki oli jo jäässä, mutta ei kantanut
hevosia. Minä jo huolestuin mutta tataari ei ollut neuvoton.
Hän ajoi jokirantaa niin kauvas kunnes tulimme paikkaan missä virta oli
niin väkevä ettei mitään jäätä löytynyt. Sinne ohjasi hän nyt hevoset
suoraan virtaan. Ensin putosivat etupyörät ja sitten takapyörät aika
kolauksella. Alaspäinhän menee aina helpommin mutta ylöspääsy on
vaikeampaa. Sitä saimme mekin kokea. Etupyörät nousivat onnellisesti
jään päälle toisella rannalla mutta silloin rupesivat ne luistamaan
sivuun, ja kengättömät hevoset eivät pystyneet vetämään iljangolla.
Hyvin vähällä olimme saada kylmän kylvyn, mutta tulimme kuitenkin
onnellisesti takaisin kuivalle maalle.
Mitä lähemmä Altaita tulimme, sitä enemmän seudut muuttuivat.
Kukkuloita oli tullut tasangon sijaan ja itse Altain vuorenhuiput
näyttivät olevan ainoastaan muutaman virstan päässä, vaikka sinne oli,
kuten sanottiin, vielä 100 virstaa. Toinen keilanmuotoinen vuorenhuippu
näkyi toisen perästä ja niin kauvas kuin voi nähdä etelään, siinti
kaukaisia vuoria. Meidän täytyi kulkea vuorenhaaran ylitse, ja kun me
olimme matkustaneet aina Marinskista saakka eteläkaakkoa kohden,
käännyimme nyt itään päin. Me kuljimme erään vuorivirran rantaa ja paha
kyllä tulimme yön aikaan kulkemaan hyvin näkemistä ansaitsevan paikan
kautta; se oli nim. korkealla vuoristossa oleva järvi, josta äsken
mainittu joki saa alkunsa. Koko tie Jenisei-virran alueelle saakka oli
yhtä vasta- ja myötämäkeä. Välistä oli kuljettavana 15-20 virstaa
vastamäkeä ja sitten taas alas. Minulle oli tämä matka hauska, vaikka
se kyllä oli jonkun verran rasittavakin. Täytyi matkustaa milloin
reellä milloin kärryillä. Välistä olivat kärryt niin pieniä että täytyi
istua jalat riippumassa ulkona kärryistä. Mutta mitä se teki asiaan?
Sillä terveitä ja ketteriä olimme me, emmekä voineet kyllin ihailla
kaikkia näitä uusia ilmiöitä mitä näimme. Eräänä yönä olin hiukan
nukuksissa mutta heräsin siitä että hevoset olivat seisahtaneet. "Mitä
nyt", kysyin minä. Kyytimies osoitti pystysuoraan kallioseinään tien
varrella, ja kun minä sinne katsoin, seisoi minun lukkarini Matti
siellä ja silitti kallioseinää kädellään. Hän, joka ei koskaan ennen
ollut nähnyt vuorta eikä suurempaa kiveä, tahtoi nyt päästä varmuuteen
siitä että vuori todella oli kiveä.
Niin pian kuin oli astuttu Minusinskin alueelle, voi runsaista
muinaismuistoista, joita siellä löytyi, ymmärtää polkevansa maata,
jolla äärettömät kansanpaljoudet aikoinaan olivat eläneet. Matkustaa
siellä kymmenin virstoin aroa, joka pysytettyine hautapatsailleen
näyttää yhtämittaiselta hautuumaalta.
Tultuamme onnellisesti Jenisein ja sen sivujoen Tuban poikki, jotka
olivat täynnä jääsohjoa, saavuimme me yhdeksän päivän päästä Tomskista
lähdettyämme Verhne-Suetukiin. Kylä, joka on laaksossa pienen puron
rannalla, on niin piilossa ettei tiedäkään ennenkuin tulee ihan sen
päälle. Se on virstan pituinen ja osittain hyvin hyvästi rakennettu.
Suomalaisten luku nousee lähemmä neljäänsataan ja virolaisia on
asettunut tänne niin kosolta, että niiden luku pian voittaa
suomalaiset.
Mihin hyvänsä suomalaisia on asettunut, on aina virolaisia ja
lättiläisiä ilmestynyt heti perästä, joka on ollut ja on suureksi
haitaksi ensinmainituille. Sillä virolaiset muodostavat aina
suomalaisissa kylissä erityisen puolueen keskenään, joka usein kyllä
vastustaa kaikkia parempia pyrintöjä ja edistää huonompia.
Verhne-Suetuk, joka on 81 virstan päässä kaakkoon Minusinskin
kaupungista, perustettiin noin neljä vuosikymmentä sitten, kun muutamia
Inkerin suomalaisia Omskin läheisistä siirtoloista asettui tähän osaan
Minusinskin piiriä. Siperiassa tapahtuu sellaisia kansanvaelluksia,
joille muualla vanhassa maailmassa ei ole mitään vastinetta. Jos joku
maankiertäjä tulee kotipaikalleen ja kertoo että hän matkoillaan on
löytänyt ihmeen kauniin maan, jonka maaperä, metsä ja heinälaji ovat
erinomaisia, niin leimahtaa pian muuttokuume ilmituleen.
Kaikki mitä ei voida mukana kuljettaa myydään, kapineet ja perhe
pakataan muutamiin povoskoihin (kuormiin) ja niin lähdetään omistamaan
tuota luvattua maata. Sellaisia kahden- tai kolmenkymmenen hevoskuorman
matkueita tavataan kesällä hyvin usein teillä.
Eräs vanha ukko elää vielä Verhne-Suetukissa, joka on ollut
päähenkilöitä muutossa tähän paikkaan. Jotain hämärää aavistusta
Sajaanin vuorenrinteiden viljavuudesta, seudun sinisestä taivaasta ja
ihanasta luonnosta kuuluu olleen, ja "kullan ja vihantain metsäin"
toivossa jätettiin vanha kotiseutu sekä tultiinkin onnellisesti
Minusinskiin. "Kun me siellä eräänä iltana", kertoi vanha mies, "olimme
tehneet nuotiomme arolle kaupungin lähellä, tuli ispravnikka ajaen
ohitse ja kysyi ketä me olimme ja mihin me aijoimme. Minä vastasin että
me olimme luteerilaisia Tobolskin kupernista, jotka esivallan
kehoituksesta tahdomme perustaa siirtolan tälle paikkakunnalle ja
etsimme itsellemme sopivaa asuinpaikkaa. Hän osoitti meidät erääseen
paikkaan, joka oli kuivaa, autiota aroa, ja kun me emme hyväksyneet
sitä, tuotiin meidät tänne jossa nyt asumme. Sitten rakensin minä heti
itselleni turvemajan. Toiset asuivat ensimmäisen talven lähinnä
olevassa venäläisessä kylässä ja tulivat tänne vasta sitten kun olivat
rakentaneet itselleen huoneet täällä."
Pastori Kossmann, joka Irkutskista päin kävi tällä paikkakunnalla, ei
kyllin voi ylistää tätä ihanaa paikkaa ja sen jumalisia ja uutteria
asukkaita. Mutta pian oli tuleva toiseksi asiain tila. Samoin kuin
elämä kaikkialla, minne inkeriläisiä siirtolaisia oli asettunut,
huonontui sinne ei ainoastaan Suomesta vaan Itämerenmaakunnistakin
lähetettyjen pahantekijäin vaikutuksesta, niin vaihtuivat täälläkin
virrenveisuut kirouksiksi ja huudoiksi. Nyt olivat kaikki Suomesta
karkoitettavat Verhne-Suetukiin ja sen vuoksi lähetettiin sinne pappi
ja katekeetta ylläpitämään sielunhoitoa luteerilaisten kesken.
Mutta jo sitä ennen oli suomalaisen kylän oheen syntynyt virolainen,
Verhne-Bulanka, ja lättiläinen, Nizhne-Bulanka. Nyt on lättiläinen kylä
suurin ja viime syksynä vihittiin siellä kirkko, joka on suurimmaksi
osaksi rakennettu lättiläisten omilla varoilla.
Nykyään, kun suomalaisen pastorin asunto eli asemapaikka on tullut
olemaan Omskissa, asuu Nizhne-Bulankassa, joka muuten on 25 virstan
päässä Verhne-Suetukista, lättiläinen pappi. Kuinka sopimaton
Verhne-Suetuk oli asemapaikaksi suomalaiselle papille, huomataan
siitä että syntyneiden, kuolleiden ja vihittyjen luku Omskin
seudun suomalaisten keskuudessa on kolme kertaa suurempi kuin
Verhne-Suetukissa. Tila Verhne-Suetukissa on melkoista parempi kuin
Omskin seudun siirtokunnissa. Papin viistoistavuotinen toiminta tällä
paikalla, joka kuitenkaan ei ole ollut kiitollista työalaa, ei ole
siltä ollut hedelmätöntä. Varsinkin on nykyinen katekeetta siellä,
P.A. Lindholm, hoitanut työnsä hyvin ahkerasti, niin että lapset sekä
lukevat että kirjoittavat varsin hyvin. Rippikoululapset olivat
jotenkin samalla kannalla kuin lapset jossain kotimaan suomalaisessa
seurakunnassa. Suurempi osa asukkaita eli oikeammin miehistä väestöä on
murhamiehiä, jotka ovat palanneet kaivostyöstä.
Usein tuovat nämä kaivoksista palatessaan melkoisia säästöjä, niin että
he voivat heti aloittaa maatyötä. Jos eivät he mitään ole voineet
säästää rangaistusaikanaan, niin matkustavat he kullanhuuhtomoille ja
hankkivat itselleen, jos ovat kunnollisia, parissa kolmessa vuodessa
niin paljo rahaa, että he hyvin voivat hankkia itselleen omat huoneet,
hevoset, lehmät ja muut tarpeet. Tottunut työntekijä kultakaivoksissa
voi ansaita suotuisissa oloissa aina 300 ruplaa vuodessa. Ennen oli
voitu ansaita paljo enemmän, mutta ajat ovat tulleet huonommiksi
kullanhuuhtomoissakin. Mutta niin näyttiin uskovan Verhne-Suetukissa ja
niin olen kuullut muiltakin tahoilta että hyvät työntekijät voivat
ansaita paljo rahaa Irkutskissa ja sen tienoolla olevissa tehtaissa.
Eräs Verhne-Suetukin kauppias, joka oli ollut pakkotyössä siellä, oli
välistä voinut ansaita 3:kin ruplaa päivässä. Hänellä oli ollut yli
3,000 ruplaa tullessaan siirtolaan kun oli kärsinyt loppuun
rangaistusaikansa kruunun työssä.
Mainiommista pahantekijöistä tapasin minä siellä Sutkin ja Haapojan.
Oleskellessani suomalaisessa kylässä olivat he pari kertaa minun
luonani. Haapoja oli tullut sinne edellisenä kesänä. Muuten ei Sutki
asu Verhne-Suetukissa, vaan erään viinapolttimon luona puolimatkalla
Minusinskista siirtolaan, ja hänen luonaan pitää Haapoja asuntoa.
Palatessani Verhne-Suetukista pysähdyin Sutkin luona hänen hartaasta
pyynnöstään pari tuntia. Hänellä oli kaksi suutaria luonansa työssä ja
hän nauttii suurta luottamusta paikkakunnalla rehellisenä ja hyvänä
suutarina. Ystävällinen ja vilkkaan luontoinen ollen, on hänen
vieraanaan hauska olla, ja kun lampun valossa istuttiin teetä juomassa,
unohti aivan mikä mies hän on ollut. Haapoja nauroi makeasti
ajatellessaan mitähän Suomessa arvellaan kun kuullaan että Sutki ja
Haapoja asuvat yhdessä.
Minä luulen, sanoin minä, ettei erittäin suuresti luotettaisi tähän
komppiin. Kuinka Haapoja tulee käyttäymään siellä, tulee kai aika
näyttämään, mutta Sutki ennusti: "ei tuosta Matista ainakaan vielä ole
miestä tullut ja tuskin tuleekaan". Hänen puheidensa mukaan oli Haapoja
koettanut taivuttaa häntä alkamaan yksissä neuvoin harjoittaa vanhaa
ammattia. Kun hän sanoi siihen jyrkästi kieltäneensä, niin otin minä
häntä kädestä ja kiitin häntä sekä toivotin että Herra varjelisi häntä
takaisin lankeemasta.
Hiukan kamalalta tuntui minusta koko matkalla, kun Sutki vähintäin
viisi kertaa pyysi minua hyvin katsomaan eteeni matkalla. "Missä ollaan
ystävällisimpiä, siellä oikein olkaa varovainen", sanoi hän.
Monia pohjolaisia tapasin itä-Siperiassa. Muiden muassa erään
Oravaisten miehen, joka kolmasti oli ollut karkuretkellä kotipaikalle.
Hän näytti hiljaiselta mieheltä (jos en väärin muista oli hänen nimensä
Eriksson), mutta oli kärsinyt sietämätöntä koti-ikävää. Kerrottiin
minulle muun muassa erään henkilön kohtalosta, josta lapsena olin
kuullut usein mainittavan. Tämä henkilö oli Karl Granrot eli Pirilo
Kalle, tunnettu kahdeksan hengen murhaaja, joka koetti salata
rikoksiaan tekopyhyyden varjolla. Hänen päivänsä olivat päättyneet jo
matkalla Siperiaan Permissä. Muuten kerrottiin hänestä että hän luki
kaiket yöt ja tuli vähän sekaiseksi viimeiseltä.
Mutta aika ei myönnä kirjoittaa enempää tällä kertaa. Joskus aijon
minä, jos Jumala auttaa, matkustaa keskikesällä tähän ihanaan
paikkaan, jota usein kutsutaan Siperian Sveitsiksi. Silloin
toivon minä voivani matkustaa höyrylaivalla Krasnojarskista
Minusinskiin sekä saavani nähdä miten Jenisei on raivannut itselleen
tien pilvenkorkuisien vuorien läpi. On parina kesänä jo ylläpidetty
höyrylaivayhteyttä ylä-Jeniseillä, ja kaikki jotka ovat siellä
matkustaneet, puhuvat ihmetyksellä siitä suurenmoisesta luonnosta, jota
saa höyrylaivasta päin katsella.
Hankittuani itselleni oman reen ja saatuani sen puolen kylän isäntien
avulla kuntoon, läksin minä paluumatkalle. Katekeetta Lindholm seurasi
minua kaksi penikulmaa ja sitten kääntyi takaisin kylään toimiakseen
hiljaisuudessa vaatimattomassa sijassaan. Mainittava on että
Verhne-Suetukin koulu on ainoa maapallolla, jossa lukutunnit alkavat
kello neljä tai viisi aamulla. Koulumestari ei ole mikään unikeko ja
ennenkuin päivä koittaa, ovat lapset koulussa. Että "aamuhetkellä on
kultaa suussa" sanoi koulumestari nähneensä toteutuvan.
Palausmatka oli myöskin vaivaloinen, sillä Jenisein länsipuolella oli
yli 100 virstan matka sulaa. Rekeä kiskotettiin toisin vuoroin hiekkaa
pitkin ja toisinaan kuletettiin sitä kärryille nostettuna ja
köytettynä.
Viime vuonna virka-asioissa kulkemani tien pituus oli 7,000 virstaa, ja
kun matkarahoja nyt ruvetaan antamaan tarpeen mukaan, niin tulee tämä
tienpituus arvattavasti lisääntymään 3,000 virstaa vuosittain.
Ylimalkaan valitettiin Verhne-Suetukissa, että pahuus oli päässyt
vallalle. Kuitenkin oli muutamia valittuja sielläkin, jotka olivat
taistelussa syntiä vastaan itsessään ja ulkona itsestään. He luulivat
että elämä voisi muodostua toiseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että
minä asettuisin heidän kyläänsä asumaan ja pitäisin hartaushetkiä pari
kertaa viikossa. Tämä ei voinut tapahtua, vaikka minä kyllä ymmärsin,
että elämä voi parantua vaan Jumalan sanan saarnan kautta, joka
lupauksen mukaan ei koskaan turhaan palaa. Siinä toivossa että Jumala
armossaan katsoo hätäämme Siperiassa ja lähettää useampia työmiehiä
tänne, jätän Teidät ja meidät Jumalan armolliseen suojaan ja sanon
tällä kertaa hyvästi.