Verhne-Suetuk.
Nyt siirrymme hyvän kappaleen itäänpäin kirgiisien eli Barabinin
aroilta. Verhne-Suetukin siirtola, jota käymme kuvaamaan, on 1,800
virstan päässä Omskista ja siellä on suomalaisen pastorin vuosittain
käytävä. Matka, kun ottaa lukuun ne poikkeukset valtatieltä, joita
hänen täytyy tehdä käydäkseen katsomassa välillä olevalla alueella
asuvia suomalaisia, tulee siten noin 4,000 virstaa. Verhne-Suetukin
siirtolan asemasta ja synnystä puhumme hiukkasen, vaikka sitä asiaa on
käsitelty joksikin osaksi jälempänä seuraavassa matkakertomuksessa.
Kuten länsi-Siperiankin ensimmäiset luteerilaiset kristityt olivat
ruotsalaisia ja suomalaisia sotavankia Pultavasta, jotka järjestyivät
kirkko-yhdyskunnaksi Tobolskissa, niin muodostivat sellaiset vangit
kahdeksannentoista vuosisadan alussa ensimmäisen Ev.luteerilaisen
kirkko-yhdyskunnan Irkutskiin itä-Siperiassa. Sitten perustettiin v.
1767 sotapapin virka sinne. Kuten Tobolskia katsottiin emäseurakunnaksi
länsi-Siperian toisille luteer. seurakunnille, niin on Irkutsk
emäseurakunta kaikille Jenisein itäpuolella oleville luteerilaisille
seurakunnille.
Sittenkuin kuolemanrangaistusta Suomessa ei enää käytännössä pantu
toimeen ja muutettiin elinkautiseksi pakkotyöksi kaivannoissa
Siperiassa, siirrettiin vuosittain suurempi tai pienempi määrä
murhamiehiä kaukaiseen itään. Niiden tie kulki Moskovan, Perman,
Jekaterinenburgin ja Tjumenin kautta Tobolskiin. Koko matka kuljettiin
jalkasin ja kesti se, ennenkuin he tulivat viimeksi mainittuun
kaupunkiin, tavallisesti vuoden.
Vaikka heidät oli kotimaassa tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, niin
julistettiin uusi päätös Tobolskissa, joka määräsi 15-20 vuoden
pakkotyön, aina heidän rikoksiensa laadun mukaan; täällä saivat he
myöskin kuulla mihin paikkaan ja mihin laitoksiin he tulivat
lähetettäviksi. Osa lähetettiin nimitäin Ustj-Kamennogorskiin, toiset
kruunun verkatehtaihin Omskissa, polttimoihin Taran luona,
kullanhuuhtomoihin Altailla tai myös aina Nertshinskiin Baikalin
takaisessa alueessa. Vaellus määrättyyn paikkaan voi kestää vielä yhden
vuoden lisäksi. Kun he tulivat määräpaikkaansa, tapahtui luultavasti
useimmiten, etteivät he koskaan enää tulleet luteerilaista pappia
tavanneeksi. Tosin tekivät sekä Tobolskin että myös Irkutskin
divisioona-saarnaajat laajoja matkoja käydäkseen uskolaistensa luona,
mutta mahdotonta oli kumminkin käydä kaikissa paikoissa, minne
pahantekijöitä asetettiin. Tietämätöntä oli myös papeille, missä niitä
oli tavattavana. Siihen tuli lisäksi se vaikeus, että pastori ja hänen
sanankuulijansa eivät juuri ymmärtäneet toistensa kieltä.
Jo vuonna 1843 teki Moskovan divisioonansaarnaaja T:ri K. Sederholm sen
ehdotuksen, että kaikki Siperiaan tuomitut ja karkoitetut koottaisiin
siirtokuntiin, kukin kansakunta erittäin. Moskovan vankeinhoito-komitea
lähetti ehdotuksen korkeampaan paikkaan, ja Lokakuun 20 p. 1845
ilmestyi keisarillinen käsky, että kaikki luteerilaiset eri
kuvernementeista koottaisiin yhteen tai useampaan kylään Minusinskin
piirissä Jenisein kuvernementtia ja niiden sielunhoito tulisi yhden tai
kahden papin toimitettavaksi. Näihin siirtoloihin koottaisiin myös ne
luteerilaiset, jotka olivat palvelleet aikansa valtion pakkotyössä.
Kantaväestön muodostamiseksi näihin kyliin tuli Rishkovan suomalaisille
kehoitus muuttaa Minusinskin alueelle. Kun hyvää peltomaata tässä
siirtolassa rupesi olemaan niukalta ja sinne rupesi vuosittain
tulvaamaan eri kansakuntiin kuuluvia karkoitettuja, niin noudatti moni
perhe kehoitusta. Kun Irkutskin divisioonansaarnaaja pastori Butzke
kävi Minusinskin piirissä vuonna 1851, löysi hän täällä 116
luteerilaista vapaaehtoisia siirtolaisia, mutta vielä ei ollut mitattu
maa-aluetta, joka v. 1845 annetun keisarillisen käskyn mukaan oli
heille luovutettava. Kaikki kirjoitukset, jotka tästä asiasta olivat
lähetetyt kameraalilaitokselle Krasnojarskiin, olivat jätetyt
vastaamatta. Paikalliset viranomaiset olivat ensin osoittaneet
saapuneille hedelmättömän aron Jenisein varrella asuinpaikaksi, mutta
luteerilaiset eivät olleet tyytyneet tähän vaan hyvällä aistilla
valinneet itselleen hedelmällisen seudun Sujetukin ja Kebeshin
varrella. Pastori Butzken välityksellä saivatkin he tuon alueen.
Pastori Cossmann, josta tuli hänen jälkeläisensä, jatkoi hänen työtään
ja järjesti olot uudessa siirtokunnassa. Luteerilaisille mitattiin
20,000 desjätinan alue. Suomalaiset pysyivät Verhne-Suetukissa, joka
oli ensimmäinen ja vanhin siirtola, lättiläiset muuttivat 1858
Nizhnaja-Bulankaan, erääsen Kebesh-joen rannalla olevaan laaksoon, 25
virstaa Verhne-Suetukista etelään. Virolaiset saivat itselleen
osoitetuksi paikan Bulan-joen varrella 7 virstan päässä sieltä ja
antoivat kylälleen nimen Verhnaja-Bulanka. Että he pääsisivät alkuun
asumisyrityksessään, kokosivat luteerilaiset seurakunnat Venäjällä
pastori Cossmannin kehoituksesta apua näille veljilleen. Apuraha oli
melkoinen. Se nousi 27 tuh. ruplaan.
Sitä osaa Minusinskin piiriä, jossa myöskin luteerilaisia asuu, on
kutsuttu Siperian Sveitsiksi. Maa on niin väkevää että se tuottaa
hedelmää viidentoista vuoden ajan lannoittamatta. Korkeita
kukkuloita ja syviä ruohoa ja harvaa lehtimetsää kasvavia laaksoja
vaihettelee. Kukkulain välillä suikertelee kirkasvetisiä jokia. Nisua,
arbuuseja, melooneja ja tupakkaa viljellään; myöskin harjoitetaan
mehiläistenhoitoa. Se on maa, "jossa maito ja hunaja vuotaa", voisi
sanoa. Etelässä muodostavat Sajanin vuoret kuten sinisen pilviseinän
kukkuloilleen, jotka ovat lumen peitossa isomman osan kesää. Lännessä
taas, Jenisein länsirannalla, nähdään yksityisiä Altai-vuoristoon
kuuluvia korkeita vuoria. Ilman-ala on terveellistä ja lauhkeinta mitä
Siperiassa on. Yleensä voi sanoa että paikka on edullinen.
Luteerilaisista kylistä tekee suomalainen kylä Verhne-Suetuk parhaan
vaikutuksen. Luultavasti ovat virolaisetkin samaa mieltä, sillä vaikka
asetus määrää että Verhne-Suetuk ja sille mitattu maa-alue yksinomaan
kuuluu suomalaiselle kansallisuudelle, niin on kuitenkin virolaisia
pesiintynyt kylään niin lukuisasti, että heidän lukunsa 1890 nousi
364:ään. Kylän koko väestö oli silloin 921. Kouluikäisten lasten luku
virolaisista vanhemmista nousi 131:een, kun suomalaisten vanhempain
lasten luku oli vaan 104. Tällä on syynsä siinä seikassa, että
virolaisia tulee tavallisesti koko perhe Siperiaan, kun perheen-isä
karkoitetaan, mutta Suomesta tulee vaan mies ja perhe jää Suomeen. Sitä
paitsi karkoitetaan Virosta usein ihmisiä pienemmistä rikoksista ja
nämä voivat kyllä olla kunnollisia, mutta Suomesta lähetetään harvoilla
poikkeuksilla vaan hylkyjä.
Ensimmäiset karkoitetut saapuivat Verhne-Suetukiin 1857 ja pastori,
joka oli toimekseen saanut suomalaisten vankien ja siirtolaisten
sielunhoidon, kesällä 1863. Viimeksi mainittuna vuonna oli nimittäin
keisarillinen asetus ilmestynyt Helsingissä, joka määräsi että
suomalainen pastori ja katekeetta olivat lähetettävät tähän kaukaiseen
paikkaan.
Pastori Roschier oli ensimmäinen Suomen hallituksen Siperiaan lähettämä
pappi ja Adamsson ensimmäinen katekeetta. Pastori Roschierin
velvollisuutena oli hoitaa ei ainoastaan Verhne-Suetukin suomalaisia
vaan myös äskenmainituissa kylissä asuvia virolaisia ja lättiläisiä.
Sitä paitsi oli hänen vuosittain tehtävä matka niihin paikkoihin
Jenisein kuvernementtia, missä luteerilaisia asui. Irkutskin v.t.
divisioonansaarnaajana teki pastori Roschier laajoja matkoja aina
Tyynenmeren rannikolle.
Sittenkuin pastori Roschier 1878 palasi kotimaahan, sijoitettiin
lättiläinen pastori Nizhnaja-Bulankaan ja suomalaista kylää tulisi, v.
1884 annetun keisarillisen asetuksen mukaan, lähinnä hoitamaan
suomalainen katekeetta, joka olisi sen suomalaisen pastorin
tarkastuksen alaisena, joka saman asetuksen mukaan asuisi Omskissa eli
sen läheistöllä ja joka sieltä vuosittain kävisi Verhne-Suetukissa.
Pastori Roschierin aikana eli noin 1875 paloi vahinkovalkealla kirkko
ja pastorin asunto, jotka olivat rakennetut Apukassan varoilla.
Sittemmin rakennettiin uudestaan valtionvaroilla koulutalo, johon tuli
koulusali ja asunto katekeetalle. Katekeetta Lindholm, joka tuli
Adamssonin jälkeen tähän virkaan, harrasti suuresti oman kirkon
saamista kylään. Kun oli Irkutskin pankissa varoja tähän tarkoitukseen
noin 1,500 ruplaa ja vapaaehtoisia lahjoja Suomesta kertynyt noin 700
ruplaa, niin voitiin aije toteuttaa, ilman varsin suuria uhrauksia itse
siirtokunnan puolelta.
Kirkko rakennettiin ja voitiin vihkiä syksyllä 1888. Se oli silloin
tullut maksamaan 2,800-3,000 ruplaa.
Onnellisessa tilassa ovat Verhne-Suetukin talonpojat verraten useimpiin
muihin Siperiassa sen kautta, että heidän on helppo muuttaa rahaksi
viljansa kauppiaille, jotka ostavat läheisten kullanhuuhtomojen
tarpeeksi. Hyvänä tulolähteenä on myöskin rahdinveto mainittuihin
kullanhuuhtomoihin. Niinpä kertoi eräs talonpoika suomalaisessa kylässä
ansainneensa 200 ruplaa yhdessä talvessa sellaisten kuormien
kulettamisella. Vilja on usein Minusinskissa hyvässä hinnassa, sillä
sitä ostetaan ja kuletetaan laivoilla alas jokea pitkin sellaisiin
paikkakuntiin, missä viljankasvu ei menesty.
Tie Minusinskista Verhne-Suetukiin eli Kamennoi-bradiin, kuten kylää
paikkakunnalla jokapäiväisessä puheessa kutsutaan, kulkee milloin
mäkiä, joista on laaja näköala sekä Sajanin- että Altaivuorille, joiden
luulee olevan aivan lähellä, milloin taas hedelmällisiä laaksoja ja
metsiä. Kuinka voi erehtyä määrätessä etäisyyttä sellaisilla
paikkakunnilla, näkee seuraavastakin. Eräs postimestari Minusinskissa
kertoi luulleensa kun tuli paikkakunnalle, että matka Sajanin vuorille
voi olla korkeintaan 7-10 virstaa. Tässä luulossa ehdotti hän
muutamille tuttavilleen että tekisivät kävelymatkan vuorille. "Kyllä",
vastasivat nämä ja silloin lähdettiin. Kun mennään Minusinskista
Verhne-Suetukia eli Sajanin vuoristoa kohden, niin on kuljettava
muutaman virstan pituisen metsän eli laakson poikki. Heidän astuttuaan
tämän matkan ja tultuaan taas korkeammalle paikalle, näyttivät vuoret
olevan yhtä etäällä. Kummastuneena kysyi postimestari silloin kuinka
paljo heillä oli vielä jälellä matkaa näille vuorille. "Noin 150 à 200
virstaa on meidän vielä astuttava", tuli vastaukseksi.
Jos minä nyt voisin lopettaa kuvaukseni Verhne-Suetukista, niin olisi
hyvä; mutta silloin olisi lukija saanut liika valoisan kuvan
paikkakunnasta. Luonto on ihana, ilma sinisen kuultava ja ilman-ala
hyvä. Leivästä ja rahan-ansiosta ei ole mitään puutetta, kaikki on
totta, mutta asukkaat huokaavat kovan hirmuvaltiaan, juoppouden,
orjuudessa. Tämä pahe, joka on juuri moniin muihin paheihin ja
rikoksiin, pitää meidän maanmiehemme vankinaan niin, että siirtokunta
ei ole voinut kukoistaa niin kuin voisi luulla ja toivoa. Suomen asema
on sellainen, ettei sillä voi olla siirtomaita siinä ymmärteessä kuin
muilla itsenäisillä valtioilla on, mutta meidän pitäisi pitää kunnian
ja rakkaan velvollisuuden asiana auttaa maanmiehiämme korkeammalle
sivistysasteelle kuin millä ne ja niiden ympärillä olevat kansat ovat.
Mitä muuta on sanottavaa tästä siirtokunnasta, selviää seuraavista
matkakertomuksista.