Siirtokunta Omin rannalla.
Niissä kylissä, joita tähän saakka olemme kuvanneet, on, kuten
mainittu, kantaväestönä olleet Inkerin suomalaiset. Nyt tulemme
erääseen siirtokuntaan, missä on kylä, jonka väestö on tai ainakin
alussa on ollut vaan Suomesta karkoitettuja pahantekijöitä. Tämän kylän
nimenä on kruunun kirjoissa Helsinki, mutta naapurien kesken sitä
sanotaan Ruotsinkyläksi eli Putkovaksi. Mutta ennenkuin rupeamme
tarkemmin ottamaan selvää tilasta Helsingissä, mainitsemme hiukkasen
siitä miten Omin siirtokunta on syntynyt sekä luomme katsauksen muihin
siellä oleviin kyliin.
Kuten jo ennen on mainittu, tuli tila Rishkovassa luteerilaisille liian
ahtaaksi ja suuri vaikeus syntyi siitä, että monia eri kansallisuuksia
asui sekaisin samassa kylässä. Sen vuoksi syntyi pastori Johanssonissa
ajatus perustaa uusi siirtokunta, jossa olisi kaikilla saatavana sekä
peltoa että metsää. Sellaiseen tarkoitukseen sopiva paikka löytyikin
120 virstan päässä Omskista Om-joen rannalla. Vuonna 1861 osoitti
Omskin kenraalikuvernööri mainitun alueen, jossa oli 29,000 desjätinaa
maata, asuinpaikaksi luteerilaisille. Ei viipynytkään kauvan
ennenkuin iso osa Rishkovan väestöstä ja paljo venäläisissä
kylissä asuvia perheitä muutti sinne, sekä perustivat omat kylät
kansakunnillani. Niinpä perustivat lättiläiset kylän nimeltä Riiga,
virolaiset Tallinna-nimisen, Inkerin suomalaiset Narvan ja Suomen
suuriruhtinaskunnan suomalaiset Helsingin. Vuonna 1889 nousi
siirtokunnan koko väestö 2,300 henkeen. Siirtola on rakennettu viiden
virstan matkalle länsi- eli etelärannalle Om-jokea. Kuitenkaan eivät
kylät ole yhteen rakennetut, vaan on esim. Helsingin ja Narvan kylien
välillä puolen virstan asumaton taipale. Om-joki, joka on siirtolan
rajana pohjoiseen, on varsinkin kevätaikaan mahtava joki jyrkkine
savisine rantoineen. Kun joki on hyvin virtava, niin tapahtuu harvoin
että elukkaa, joka tapaturmasta on joutunut jokeen, voidaan pelastaa.
Om on hyvin kalainen joki, kuitenkaan ei siinä ole niitä kallisarvoisia
kalalajeja, joita löytyy Siperian pääjoissa. Haukia, ahvenia, säynäitä,
mateita ja useita särjen kaltaisia kalalajeja saadaan täältä. Kun
ruokaa on runsaasti, tulevat kalat hyvin lihaviksi. Niinpä esim. säynäs
ei hyvyytensä puolesta ole paljo huonompi Suomen lohta. Joessa
löytyvällä kalanpaljoudella ei ole mitään vastinetta Suomen joissa.
Muutamin ajoin vuodesta, kun kalat ovat enemmän liikkeellä, on kuin
koko joki eläisi. Melkoisena sivu-elinkeinona on sen vuoksi kalastus
Om-siirtokunnassa, vaikka kalastuksen tapa on niin alkuperäistä että
ainoastaan kalojen suuri runsaus voi tehdä että työ kannattaa.
Seutu aina Omskista Om-siirtolaan on ylänköruohoaron luonteista, vaikka
tosin isohkot lehtimetsät, jotka muistuttavat saaria saaristossa,
antavat eloa ja suloa sille. Keväällä kun lumi on sulanut auringon
lämpimistä säteistä, muuttuu aro äkkiä kuin taikasauvan voimalla
mehevän viheriäksi. Sadoittain erilaisia loistavia kasvia pistää
silloin esiin ja loistaa mitä komeimmissa väreissä. Aron iloiset
laulajat, leivoset, lentelevät lukemattomin parvin yli koko aron.
Lukuisia karjalaumoja on laitumella tuolla tasangolla. Talonpoika
kyntää ja kylvää viljavaa ruokamultaista aroa, josta hän voi odottaa
runsasta satoa, jos Jumala vaan antaa sadetta. Mutta jos hän poistuu
pellolta tunniksikin hevosineen lepäämään, vie hän varovaisesti auran
pois, sillä muuten se voitaisiin varastaa. Yöllä ei ole hänen leponsa
myöskään suuri, sillä silloin täytyy hänen valvoa ja vartioida
hevosiansa, jotka syövät arolla, etteivät varkaat, joita kiertelee
kaikkialla väjymässä piilopaikoissaan, saisi tilaisuutta varastaa
niitä. Kuinka usein tapahtuu kumminkin että kun hän nukkuu päivän
raskaasta työstä väsyneenä, herätessään huomaakin kauhukseen
vetojuhtiensa kadonneen. Hän, jolla on koko toimeentulonsa
maanviljelyksestään, on nyt siinä avutonna voimatta saada kylvöään
päätteesen. Mutta jos hän voi seuraamalla jälkiä kasteisessa ruohossa
päästä varkaan perille, niin voi tätä, jos ei ole kerinnyt pääsemään
pakoon. Usein ovat nuo pelätyt hevosvarkaat tällä tienoolla
Om-siirtokunnan karkoitettuja, ja sinne viedään useinkin varastetut
hevoset. Kun ne kerran sinne tulevat niin voidaan ne saada takaisin
ainoastaan suurilla lunnailla. Mutta ei ainoastaan hevosia, vaan myös
kaikkea mitä ottaa voi, alkoivat nämä pahantekijäin asumat kylät
varastaa rauhallisilta venäläisiltä naapureiltaan. Turmeluksen luola,
vitsaus koko paikkakunnalle tuli Om-siirtokunnasta. Omituisuutena
kaikilla näillä kansoilla, sekä suomalaisilla että virolaisilla ja
lättiläisillä on se, että he ovat rohkeita ja viekkaita sekä
tarmokkaita aikeittensa täyttämisessä. Kun pahimmat varkaat kaikista
näistä kansoista vuosi vuodelta ovat kootut samaan paikkaan, mitäpä
muuta on odotettavakaan. Paloviinaan taipuvaisia ovat he ja tätä
tavaraa on yltäkyllin Siperiassa, sillä ei ainoastaan laillisia
kapakoita ole Om-siirtokunnassa, vaan joka toisessa talossa on
salakapakka-liike sivutulona. Mitä kohtauksia on näytelty kylässä ja
kapakkain edustalla! Loppuna oli useimmiten verinen tappelu ja murha.
Kun varoja tällaiseen roskaelämään puuttui, lähdettiin varastelemaan.
"Mennään varkaisille" sanottiin vaan, ikäänkuin olisi ollut hankkeessa
jotain luvallista tointa. "Kylään tuli aika lailla tavaraa taas viime
yönä", sanotaan sitten.
Luteerilaisia ruvettiin yhtä pahoin vihaamaan kuin pelkäämään
ympäristöllä. Kuinka paljon tämä vaikeutti säädyllisempien
karkoitettujen ja vapaiden inkeriläisten asemaa ja kuinka paljo se
alensi heidän arvoaan ja luottamustaan, on helposti ymmärrettävää. Kun
pahe oli päässyt vallan puolelle, niin oli vaan harvoja, niin tuskin
ketään joka uskalsi ilmoittaa varasta, vaikka kyllä tiesikin kuka oli
varastanut sen mitä etsittiin. Useimmiten ei kuitenkaan venäläisillä
ollut rohkeutta tulla siirtokuntaan etsimään varastettua, vaikka kyllä
tiesivät, että se oli sinne joutunut. Vaarallista todella olikin tulla
sinne käymään, mutta vielä vaarallisemmaksi tahtoivat pahantekijät
kuvata sen kuin todella oli. Helsingin kylä oli pahimmassa maineessa
vielä vuonna 1885, kun minä tulin Siperiaan. Kuitenkin oli elämä siellä
muutamia vuosia ennen ollut vielä hirveämpää. "Siellä henkensä kuulemma
pian menettää." Tämän jos ei muuta tiesivät kauvimpanakin asuvat
Siperian suomalaiset sanoa Om-siirtokunnasta. "Mutta jos eivät löisi
kuolijaaksi kun tulee sinne", kysyivät Venäläiset kyytimiehet
peloissaan, kun heidän piti minua kyyditä siirtolaan. Kuinka
luteerilaiset ovat saaneet venäläiset niin pelkäämään, kuvaa seuraava
kertomus. Annan erään karkoitetun maanmiehen, joka asuu venäläisessä
kylässä 60-70 virstan päässä siirtolasta, kertoa. "Eräältä minun
naapuriltani", sanoi hän, "varastettiin useampia hevosia, ja kun oli
varmoja syitä olettaa että ne oli viedyt suomalaiseen kylään, niin
pyysi minun venäläinen naapurini minua ja erästä toista suomalaista
saattamaan häntä Helsinkiin, koettamaan saada takaisin hänen hevosiaan.
Kun nyt on tapa naapurusten kesken että toisen naapurin on autettava
toista sellaisissa tapauksissa, niin emme voineet evätä hänen
pyyntöään, vaikka huolestuneina seurasimme häntä. Tulimmekin oikein
Ruotsinkylään. Minä tunsin erään talonpojan kylässä ja tämän luokse
ohjasimme matkamme. Sidoimme hevosemme kiinni ja astuimme tupaan.
Siellä istui joukko rosvontapaisia miehiä pöydän ympärillä,
ryypiskellen paloviinaa. Kun he saivat tietää mitä me tahdoimme, nousi
eräs heistä, jättiläisen kokoinen mies ylös, otti pitkän puukon
tupostaan, ojensi käsivartensa ja viilsi puukolla pitkin pöytää,
karjuen: 'kenen teistä minä ensin tapan, kuten te ryssät tapatte meidän
miehiä, niin teemme mekin teille.' Sitten astui hän meidän luoksemme ja
kysyi meidän nimiämme. Minut jätti hän rauhaan, mutta minun
suomalaiselle toverilleni, joka ei näyttänyt häntä miellyttävän, antoi
hän iskun vasten kasvoja, niin että verta tuli nenästä ja suusta. Me
olimme kuoleman hädässä. Ulos emme me uskaltaneet ja sisälläkin oli olo
kamalaa. Vihdoin tulimme onnellisesti ulos ja saatuamme hevosemme irti
lähdimme ajamaan hyvää kyytiä. 'Niin, kyllä se oli minun viimeinen
matkani tshuhnien luo, vaikka he varastaisivat kaikki mitä minulla on',
sanoi venäläinen ja huokasi helpotuksesta, kun kylän olimme jättäneet
taaksemme." Niin kertoi maanmiehemme. Mutta jos venäläiset pelkäävät
uskolaisiamme, niin oli näilläkin syytä pelätä edellisiä. Jos he
löysivät luteerilaisen maidensa sisällä ja jos tämä ei voinut tehdä
selvää asiastaan, joka jo kielen tähden usein voi olla vaikeata, niin
sai hän kiittää onneaan jos hän pääsi heidän kynsistään hengissä. Mutta
että tämän vihamielisyyden syy oli kokonaan etsittävä luteerilaisista,
käynee selville edellä sanotusta. Kaikki tämä oli luonnollisena
seurauksena siitä että suuri joukko yhteiskunnan hylkytavaraa oli
kasattu yhteen paikkaan. Vielä sen lisäksi oli kehnoa siirtokunnan
hengellinen hoito. Niin kauvan kun siirtolan perustaja, pastori
Johansson, pysyi paikkakunnan luteerilaisten pastorina, kävi jotenkin
hyvin. Sillä pastori on ainoa henkilö, jota nämä ihmiset hiukan
kunnioittavat. Jos hänen esiintymisensä on varmaa ja sukkelaa, kuten
oli pastori Johanssonin, niin on hänellä suuri vaikutus tuohon
kansaan. Varmalla esiintymisellään piti hän heidät aisoissa.
Mutta kun hän muutti pois ja heikompia voimia tuli hänen sijaansa, kävi
kaikki yhä pahemmaksi. Asiat eivät parantuneet vaikka sivistynyt
saksalais-virolais-lättiläinen katekeetta sijoitettiin paikkakunnalle.
Kerta kerralta varastettiin häneltä elukoita sekä häntä uhattiin
kuolemalla, kun hän astui sorrettujen puolustajaksi. Suomalaiset, joita
siirtolassa oli yli kahdeksansataa henkeä, jäivät kaikkea muuta
hengellistä hoitoa vaille kuin mitä he virolaiselta katekeetalta voivat
saada. Tämä toimitti sekä niiden lastenkasteen että myös hautasi
kuolleet ja piti jonkunlaista kirjaa väenmuutoksista seurakunnassa,
mutta ei mitään kirkonkirjaa löytynyt. Saksalaiset pastorit päästivät
lapset ripille, jos he ulkoa osasivat lukea isämeidän ja
uskontunnustuksen, jotka toiset oppivat porstuassa, kun pastori jo
kuulusteli toisia sisällä. Suomalainen väestö oli sitä paitsi
enimmäkseen irtolaisia, jotka kuleskelivat toisin ajoin vuodesta
venäläisissä kylissä työn-ansiolla. Heillä oli pienet mökkinsä kylässä,
mökit, jotka olivat toisilla tehdyt koivunhirsistä, toisilla maasta tai
mättäistä. Tavallisesti eli joku mies ja nainen jonkun aikaa yhtenä
huonekuntana yhdessä, mutta pitkällinen ei ollut heidän liittonsa.
Tunnen naisia, jotka ovat eläneet muutamassa vuodessa neljän tai viiden
eri miehen kanssa. Tavallisesti on nainen se, joka valitsee kenen
mukana tahtoo kulkea. Kuten yllä mainittiin, on niin vähä naisia, että
he ovat hyvin haluttuja. Kuinka asiat tulivat sentään paremmiksi
Helsingissä ja Narvassa, vieläpä jossain määrässä koko siirtokunnassa,
käy selville tähän liitetyistä matkakertomuksista. Mitä ulkonaisten
olojen suhteen tehtiin, voitanee lyhykäisesti tässä mainita.
Minun ensimmäinen huoleni oli, kun aloin ryhtyä työhön, saada
suomalainen jumalanpalvelus joka sunnuntaiksi ja koulun kylään.
Sitä varten sopivana henkilönä oli minulla mukanani tulkkina
seurannut pehtoori A. Granö, joka perheineen muutti mainittuun
suomalaiseen kylään syksyllä 1886. Monellaisten puutosten alaisena
kylmissä huoneissa ja kehnolla palkalla alkoi hän työnsä kaikessa
hiljaisuudessa. Sittenkuin me perinpohjin olimme oppineet tuntemaan
olosuhteet täällä, aloimme yksissä neuvoin parantamaan ja korjaamaan
epäkohtia. Lukutaito saatiin kouluopetuksella sekä kirjojen,
sanomalehtien ja pienen kirjaston avulla vähitellen paranemaan. Kirkko
ynnä kouluhuone rakennettiin. Vasta perustetusta raittiusyhdistyksestä
saatiin melkoista apua työssä, kun tähän yhdistykseen voi turvata
monessa tapauksessa, kun apua tarvittiin. Venäläiset virastot rupesivat
yhä enemmän käyttämään koulumestaria apuna vaikeammissa ja
vaarallisemmissa tutkimuksissa ja viimein pitivät ne tarpeellisena
palkata hänet Venäjän valtiovaroilla järjestyksen pitäjäksi siirtolassa
ja sen ympäristöllä. Kuinka monta ja kovaa taistelua on maksanut
ennenkuin kapakat, lailliset ja laittomat, saatiin pois, varkaat
voitettiin ja kylä tuli sille kannalle jolla se nyt on, tietää vaan se,
joka itse on ottanut osaa työhön. Jos kiittämättömyys yleensäkin on
maailman palkka, niin kyllä saavat papit ja koulunopettajat Siperiassa
kokea sitä enemmän kuin kukaan muualla.
Monessa suhteessa on Om-siirtokunta, mitä luontoon tulee, kaikista
Siperian suomalaisista siirtokunnista suosituin. Peltomaata on kylliksi
ja enemmänkin kuin kylliksi. Mitä sen hyvyyteen tulee, tarvitsee vaan
sanoa että se on arvosteltu ensimmäisen luokan peltomaaksi, joka
etelä-Siperian mittakaavan mukaan merkitsee 1/2-1 metrin
ruokamultakerrosta. Metsät, joissa on koivuja ja haapoja, ovat
aikoinaan olleet erittäin hyviä, mutta järjettömän haaskaamisen kautta
ovat ne tulleet huonommiksi. Vesakkoa on kuitenkin hyvin runsaasti.
Niityt ovat yleensä jotenkin kaukana. Sillä ei viitsitä ruveta heinää
niittämään, missä se ei ole lähes miehen korkuista. Tavallisesti
katsotaan vähemmin heinän laatuun kuin sen paljouteen. Sen vuoksi
jäävät suuret alat, jotka kasvavat mitä parasta heinälajia, kuten
villiä virnaa, niittämättä, ja etsitään alhaisia maita, missä kasvaa
pitkää saraheinää. Karjanhoito on alhaisella kannalla. Parempia
heinälajia ei korjata sen vuoksi että -- karja syö niin paljo niitä.
Pääasia siperialaiselle on vaan että eläimet pysyvät hengissä talven
yli.
Kun matkustaa siirtolan tiluksien läpi niin täytyy, jos on vähänkään
käsitystä luonnon kauneudesta, ehdottomasti ruveta sitä ihailemaan.
Viljavasta, viljelykseen kelpaavasta arosta on tuhansia tynnyrinaloja
silmien edessä, odottamassa vaan käsivartta ja auraa. Tuolla edempänä
taas näkee lehtimetsän, niin tasaisen kuin olisi se hoidettu puisto.
Niin seuraa näköala toisensa jälkeen. Milloin kulkee kuin salmen läpi
saaristossa, milloin taas kuin ulapalla vuonossa, jossa on paljo
lehtimetsään pistäviä lahtia ja poukamia. Tällä tavalla voi matkustaa
useampia tuntia siirtokunnan maa-aluetta. Kaikki muistuttaa herrastalon
tiluksista. Odottaa vaan tuolta metsän takaa suurenmoisia
herraskartanon rakennuksia näkyviksi, sillä tuntuu kuin vaatisi taulu
sitä, tullakseen täydelliseksi. Mutta voi matkustaa päiviä, jopa
viikkokausia sellaisia alueita pitkin Siperiassa, näkemättä
herraskartanoita. Jos kehitys saa rauhassa tapahtua ja Siperian maa
säilyä niiltä puolivilleiltä paimentolaisjoukoilta, jotka ovat täällä
aikoinaan mekastaneet ja välistä tulvanneet Eurooppaan, niin saa
arvattavasti läheinen tulevaisuus nähdä nämä nyt uneksitut linnat
toteutetuiksi. Uusi Siperian rautatie, joka tulee leikkaamaan
siirtokunnan maata noin penikulman päässä kylästä, tuonee mukanaan
uuden ajan Siperialle, tempaamalla sen lähemmäksi Eurooppaa. Silloin
tulee kai myöskin se kirous, jonka tänne-karkoitus on tuottanut,
vähitellen katoamaan. Kunpa vaan pysyisi silloinkin se luonnonvirkeä
olo, joka niin mieltä ihastuttaa Siperiassa!