Matka Omskiin.
Heinäkuun 6 p. lähdimme Turusta höyrylaivalla Vasa. Ilma oli mitä
ihaninta matkalla Pietariin. Helsingissä liittyi seuraamme eräs
sukulainen, neiti Fontell, joka seurasi meitä Siperiaan. Kun minun
veljeni vielä tuli joukkoon Pietarissa, niin oli meitä viisi
täysikasvuista henkeä, palvelustyttö siihen luettuna, ja kaksi lasta.
Pietarissa viivyimme me erityisten valmistelujen puuhassa viikon.
Niinpä kävin täällä ministeri-valtiosihteerin puheilla, joka
ystävällisesti ja kohtelijaasti otti minut vastaan. Hän lähetti tiedon
sisäasiain ministerille että minä olin matkalla Omskiin. Hän tarjoutui
vielä tuttavainsa kautta hankkimaan minulle yksityisen suosituskirjeen
Omskin kenraalikuvernöörille. Sitä paitsi näki h. ylh. sen vaivan että
itse kävi Pietarin kenraalikonsistoriossa, josta hän hankki minulle
suosituskirjan Moskovan kenraalisuperintendentille Jürgensenille.
Uudestaan käydessäni vapaaherra Bruunin luona puhui hän paljo ja
harrastuksella tulevasta toiminnastani. "Varsinkin pyydän teitä ettette
väsy tähän työhön, vaikka se kyllä usein tulee olemaan vaikeata", sanoi
hän, sekä lisäsi erotessa: "Jumala auttakoon teitä, ja jos jotakin
tarvitsette, niin voitte kirjoittaa minulle yksityisesti."
Kun minä sitten tulin Omskiin, oli tieto minun odotettavasta tulostani
jo saapunut sinne kaikkiin virastoihin ja sikäläinen kenraalikuvernööri
Kolpakoffski pyysi minua kääntymään hänen puoleensa, jos joitakin
vaikeuksia ilmestyisi.
Päivä tuli, jolloin meidän täytyi ottaa ero suomalaisista ystävistämme
ja lähteä Pietarista. Vaikka me tulimme asemalle, josta matkaa
Moskovaan piti alettaman, puolin tuntia ennen junan lähtöä, olivat
kuitenkin melkein kaikki paikat otetut, ennenkuin me ehdimme antaa
piletit ja saimme matkasälymme jätetyksi tulliin. Kuitenkaan ei meidän
tarvinnut jäädä junasta ja matkalla onnistuimme saamaan paikatkin
vaikka tilaa aluksi oli kyllä niukalta. Tie Pietarin ja Moskovan
välillä on jotenkin yksitoikkoista, mutta on siinä sentään
vaihteluakin. Tuuheita lehtimetsä-ryhmiä ja niiden mehukas vihanta
väikkyy läheltä ja kaukaa. Paikoittain on näköala niin laaja, että
näkee useampia kirkonkyliä yhtä kauvan. Venäläiset rautatiet ovat
tasaisia ja niillä matkustaa koko mukavasti. Ateria-asemilla tarjotaan
hyvin laitettua ruokaa kohtu hinnasta. Kaikki on siistiä ja
miellyttävää, ei ainoastaan ruokasaleissa vaan myös keittiöissä, joita
minä parissa paikassa näin. Pöydille on asetettuna eri hintaisia
ruokalajeja eri ryhmiin. Hinnat ovat ilmoitetut kunkin ruokalajin
kohdalla paperilla. Useimmilla asemilla seisoo lapsia ja vaimoja
myymässä maitoa. Ne vaativat 4 à 5 kopeekkaa pullosta. Useimmilla
matkustajilla on omat eväät ja he syövät vaunuissa sekä hankkivat
maitoa asemilta.
Moskovaan tulimme Heinäkuun 18 p. k:lo 9 aamulla ja astuimme
_Le Nord_-nimiseen hotelliin lähellä Pietarin rautatie-asemaa. Täällä
otimme isonpuolisen, väliseinillä kolmeksi jaetun huoneen, josta
maksoimme 2 ruplaa vuorokaudessa. Tämä oli tavallinen hinta huoneista,
joihin matkalla poikkesimme. Tässä on lisättävä että matkustajan pitää
itse kustantaa itselleen sänkyvaatteet. Meidän täytyi viipyä hetken
Moskovassa, sillä minun oli käytävä kenraalisuperintendentti
Jürgensenin luona, jonka hiippakuntaan kaikki luteerilaiset
koko Aasianpuoleisella Venäjällä kuuluvat. Sattui kumminkin
kenraalisuperintendentti olemaan matkalla ja ilmoitettiin ettei hän
palaisi ennen kuin kahden viikon päästä.
Konsistoorin sihteeri, Hasselblatt, lausui mielipahansa siitä että
kenraalisuperintendentti nyt oli poissa. "Pastori Roschierin kanssa oli
väärin-ymmärryksiä toinen toisensa jälkeen", sanoi hän, "sillä me
tulimme persoonallisesti tavanneiksi häntä vasta hänen palatessaan
Siperiasta". Hän arveli että olisi ollut parempi jos suomalaisen
pastorin asentopaikka olisi tullut muualle kuin Omskiin, jossa jo on
yksi luteerilainen pappi. Minä sanoin että Omsk oli valittu
asentopaikaksi sen vuoksi että useimmat suomalaiset asuvat siellä
ympäristöllä. "Mitä hyötyä on muuten meidän suomalaisilla papista, joka
ei taida heidän kieltänsä?" lausuin minä. Tähän ei sihteerillä ollut
mitään väittämistä. Hänen toivotettuaan minulle onnea ja menestystä
työssäni, jätin hänet hyvästi.
Erään saksalaisen papin, P. Mikaelin kirkon pastorin, tapasin myös
Moskovassa; tämä hyvästijätössä antoi minulle veljensuutelon ja sanoi:
"Jesus Kristus on meidän rauhamme." Näistä hänen sanoistaan, vaikk'ei
niitä sen useampia ollut, voin minä päättää että hän tunsi meidän
Herramme ja Mestarimme. Hän pyysi hyväntahtoisesti minua vielä
päivälliselle seuraavana päivänä, josta minun kumminkin piti kieltäytyä
hankkeissa olevan matkan tähden. Me katselimme Moskovassa sitä kaunista
kirkkoa, jota kutsutaan "Vapahtajan kirkoksi". Se on aivan uusi ja
jättää kauneudessa jälkeensä kaiken mitä minä olen sen tapaista nähnyt.
Maalaukset ovat mainioimpain mestarien tekemät ja esittävät tapauksia
sekä raamatun että Venäjän historiasta. Eräs kirkonpalvelija näytti
meille kaikki ja kertoi meille muutamien maalausten sisällön y.m.
Kirkko oli maksanut jonkun verran yli 30 miljoonaa ruplaa.
Lauvantai-iltana kävimme me Kremlissä. Silloin oli meillä tilaisuutta
kuunnella messua useammissa kirkoissa. Kirkkolaulu, joka ylimalkaankin
on vaikuttavaa kreikkalaisessa kirkossa, oli erittäin kaunista
muutamissa Moskovan kirkoissa. Varsinkin oli niin laita Uspenskin
tuomiokirkossa, jossa meidän nykyinen keisarimme on kruunattu.
Omituisen vaikutuksen tekee tämä ihmeellinen kaupunki, kun korkealta
paikalta silmäilee sen satoja kirkkoja sekä kuuntelee kellojen
syväsointuista ääntä.
Saatuamme hotellin-isännältämme Moskovassa osoitteen hyvään ja halpaan
ravintolaan Nizhnij-Novgorodissa, läksimme sille rautatie-asemalle,
josta juna menee sinne, ja lähdimme matkaan 19 p:nä k:lo 4 j.p.p.
Seuraavana aamuna k:lo 8 saavuimme me tähän omituiseen kaupunkiin. Tie
Moskovasta Nizhnij-Novgorodiin kulkee viljeltyjen vainioiden ja suurien
kyläin läpi. Rakennukset näissä ovat kurjia ja usein olkikatolla
varustettuja. Jokaisen venäläisen kylän läpi kulkee raitti, jonka
molemmille puolille asuinhuoneet ovat rakennetut, pääty kadulle päin.
Siperiassa olen minä nähnyt kyliä, joissa useampia tuhansia ihmisiä
asuu. Niinpä laskettiin eräässä sellaisessa kylässä kokonaista 450
asuinrakennusta. Mainittakoon että Siperiassa on paljo paremmat
rakennukset kuin muualla Venäjällä. Asuintupa sisä-Venäjällä näyttää
aivan rautaruukin luona olevalta hiiliuunilta.
Oli sunnuntai-ilta, kun me jätimme Moskovan. Kylän nuorisoa oli monin
paikoin kokoontunut rautatie-asemille. Punaista väriä näyttivät
rakastavan sekä naiset että miehet. Sekä täällä että myös matkustaessa
Volgalla ja Kamalla voi välistä nähdä 5 à 6 maankirkkoa samalla kertaa.
Nämä näyttävät hyvin sieviltä valkoisine rapattuine seinineen ja
viheriäisine kattoineen. Verrattaessa näitä ja Suomen kirkkoja, täytyy
antaa edellisille etusija.
Nizhnij-Novgorod on, kuten sanottu, omituinen kaupunki. Kun mennään
rautatie-asemalta Volgan rannalla olevalle höyrylaivasillalle, kolmen
virstan matka, niin kuljetaan markkinakaupungin kautta eikä nähdä juuri
mitään muuta kuin suuria makasiineja, joissa on äärettömät varastot
kaikenlajisia tavaroita. Viikon päästä siellä olostamme alkaisivat
markkinat, suurimmat maailmassa. Yötä päivää oli täällä elämää ja
liikettä. Nähtiin kaikenlaisia kansantyyppejä. Asujanten kunniaksi
mainittakoon että sangen harvoin näki päihtyneen. Kun sattui olemaan
erittäin kova kuumuus meidän oleskellessamme Nizhnij-Novgorodissa, emme
me paljo voineet liikkua ulkona muina aikoina kuin varhain aamulla.
Lämpömittari osoitti päivällä 55 astetta C. ja yöllä 33°. Voi
avonaisten ovien kautta nähdä makasiineihin ja katsella heidän
varastojaan. Yksi oli täynnä köysikimppujn lattiasta kattoon,
toinen niinimattoja, kolmas teepakkoja j.n.e., sanalla sanoen,
siellä oli kaikenlaista tavaraa. Kuvatessani paluumatkaamme Siperiasta,
joka sattui juuri markkina-aikaan, tulen tarkemmin kertomaan
markkinaelämästä Nizhnijssä. Minua ihmetytti etteivät suomalaiset
kauppiaat käy näillä markkinoilla. Onhan luultavaa että monellaisia
tavaroita saisi täällä ostetuksi halvalla. Samoin luulisi Suomen
teollisuustuotteiden voivan mennä kuupaksi täällä, jos vaan tultaisiin
oikein tuntemaan nämä markkinat.
Varsinainen kaupunki, jota ei voi nähdä markkinapaikalta, on useampia
satoja jalkoja korkeammalla kuin tämä ja näyttää oikein sievältä.
Sieltä tarjoutuu laaja näköala yli Volgan ja ympärillä olevain
seutujen.
Kuten kaupungissa niin oli myös virralla elämää ja liikettä. Sanottiin
meille, että noin tuhannen laivaa oli täällä ankkurissa. Toinen
hinaajahöyry toisensa perästä tuli, vetäen perässään 4-5 mahdottoman
suurta proomua. Vuokrattuamme kaksi hyttiä eräällä Kamenski-veljesten
laivalla, muutimme me laivalle, vaikka se olikin vielä pari vuorokautta
Nizhnijssä. Erinomaisella kohtelijaisuudella ja ystävyydellä kohtelivat
meitä laivalla sekä päällystö että miehistö. Ensimmäisenä iltana, kun
me olimme laivassa ja joimme teetä yläkannella, tuli kapteeni tuoden
purkin hilloa ja pyytäen meitä käyttämään sitä hyväksemme. Venäjällä on
tavallista että nautitaan marjahilloa teen kanssa. Teetä käytetään
kaikkialla täällä ja teekeittiötä, samovaaria, ei puutu yhdestäkään
mökistä. Kahdesti päivässä, aamiaiseksi ja illalliseksi, sekä usein
päivälliseksikin, pannaan teekeittiöön valkea. Keittotaidossa ei ole
tultu kauvas tässä maassa rahvaan kesken. Se syö enimmäkseen leipää ja
suolaa sekä juo teetä lisäksi. Sokuria käytetään hyvin tarkasti. Jos
tulee vieras, niin asetetaan sokurinpala hänelle kun teetä tarjotaan,
mutta jos hän ei ole kovin sysmäläinen, niin jättää hän sokurinpalan
koskematta. Mutta jos hän on niin taitamaton, että pistää sen
poskeensa, niin sanotaan hänen mentyään: "Sitä koiraa, joka söi koko
sokurinpalan!" Pian perehtyy maan tapoihin ja minä join teeni jo yhtä
mielelläni ilmankin sokuria kuin sokurin kanssa. Että me kaikki juomme
sitä pari kertaa päivässä, tarvitsee tuskin sanoa.
Sellaista ystävyyttä, jota laivan kapteeni ja kaikki matkustajat
osoittivat meille, tulisi tuskin, pelkään mä, vieraan perheen osaksi
suomalaisella laivalla.
Matkustajain joukossa oli useita saksaa puhuvia, ja niiden kanssa
vietimme me monta hauskaa hetkeä. Erittäin hyvä sopu näytti vallitsevan
laivan päällystön ja miehistön kesken. Kun laiva lähti liikkeelle,
paljastivat kaikki päänsä ja supattivat hiljaisen rukouksen. Niin
tekivät ne myös, kun me onnellisesti saavuimme Permiin, jonka jälkeen
kapteeni, perämies ja ruorimiehet pudistivat toisiaan kädestä,
kiitollisuudeksi siitä että kaikki olivat hyvin tehneet
velvollisuutensa. Tämä yksinkertainen temppu näytti minusta sekä
kauniilta että kohtuulliselta.
Perm on paikotellen hyvin rakennettu kaupunki. Kaunis puisto
kukkais-istutuksineen ja kesäteaatterineen on ihan vieressä. Heti
kaupungin ulkopuolella Jekaterinenburgiin päin on kruunulla kanuuna- ja
luotitehdas. Juna lähti k:lo 1/2 9 j.p.p. Permistä ja k:lo 1 yöllä
saavuttiin Ural-vuorten rajalle. Tuskin kuitenkaan huomasi olevansa
vuoriseudussa. Toinen ylänkö tuli kyllä toisen perästä ja usein oli
laaja näköala yli kukkulain ja laaksojen, mutta en voi muistaa nähneeni
ainoatakaan paljasta kallioseinää tai huippua koko ylimeno-matkalla.
Rata kulkee synkkien metsien läpi ja asemat ovat hyvin vähäpätöisiä.
Kolmen aseman nimestä: Eurooppa, Ural ja Aasia, tulee huomaamaan
astuvansa toiseen maan-osaan. Ennenkuin laskeudutaan Uraalin juurelle,
kuljetaan Nizhnij Tagilskin kautta, jossa kuuluisat Demidoffin
kaivannot sijaitsevat. Kuinka suurenmoisia nämä laitokset ovat, voi
ymmärtää siitä että väkiluku nousee niissä 30-40 tuhanteen henkeen.
Junasta päin voimme nähdä savun nousevan monista paikoin, jota paitsi
kolme kirkkoa ja joukko rakennuksia tuli näkösälle. Mielelläni olisin
sinne pysähtynyt päiväksi, kun minulla oli syytä olettaa että
luteerilaisia oli paikkakunnalla, mutta tämä ei voinut erityisistä
syistä tapahtua. Asemalla söimme päivällistä ja kaksi nuorta
miestä matkatovereistamme, jotka olivat seuranneet meitä aina
Nizhnij-Novgorodista, tarjosi meille viiniä virkistykseksi. Me emme
tulleet oikein selville mitä väkeä nuo meidän matkatoverimme olivat.
Minun kysymyksiini antoi toinen, insinööri, kierteleviä vastauksia.
Kysymykseen "missä asutte?" vastasi hän: "toisella jalalla Euroopassa
ja toisella Aasiassa." Vielä kiihkeämmäksi tuli utelijaisuutemme, kun
tämä kutsui meitä tulemaan puutarhaansa illalla Jekaterinenburgissa.
Olin siinä luulossa että matkatoverimme oli köyhä paikkaa etsivä
insinööri ja täytyy sanoakseni että minun oli vaikea nauttia sitä
viiniä mitä hän tarjosi "köyhyydessään", kuten minusta näytti. Sen
vuoksi, kun hän kutsui meitä puutarhaansa, minä kysyin oliko hän
palveluksessa jollakin, jolla oli puutarha Jekaterinenburgissa. "Ei, se
on minun oma puutarhani", vastasi hän aivan lyhyesti.
Matkatoverimme neuvoivat meille ravintolan, johon asetuimme. Heti kun
olimme pukeutuneet, saapuivat he ja veivät meidät suurenmoiseen vanhaan
puistoon, jossa oli synkkää metsää ja keinotekoisia vesilammikoita.
Päästäksemme puistoon, oli meidän kuljettava erään linnanpihan kautta.
Sen vieressä oli vanha, suuri linna. Kysymykseen kenen tämä oli,
vastasi isäntämme: "minun". Puistossa oli ravintola, ja käveltyämme
jonkun hetken käytäviä pitkin tarjottiin meille teetä ja muita
virvoitusjuomia ja viimein hieno illallinen. Isäntämme nautti
perinpohjaisesti ja tahtoi vaatia vieraitansakin tekemään samoin.
Vaikeata olisi meille ollut siitä selvitä, jollei eräs toinen nuori mies
olisi osoittanut meille keinoa: "kaatakaa maahan", kuiskasi hän, ja
niin teimmekin. Myöhempään yöllä rupesi satamaan ja isäntämme tahtoi
että me jäisimme linnaan, mutta me mieluummin lähdimme asuntoomme,
johon herrat kohtelijaasti saattelivat meitä. Kun minä seuraavana
aamuna tulin Siperian pankkiin ja siellä tapasin erään pankkireviisorin,
joka oli tullut meidän kanssamme Permiin, kysyi tämä hymyillen:
"oletteko tavanneet matkatoverinne vielä?" "Kyllä, eilis-iltana olimme
yhdessä eräässä puistossa, jota hän sanoi omakseen", vastasin minä.
"Varma onkin, että se on hänen", jatkoi reviisori.
Insinööri matkusti samana päivänä pois, mutta se toinen, nuori mies, jäi
ja tuli seuraavana iltana hakemaan meitä kaupungille. Hän vei meidät
erääsen kauppakojuun, jossa oli kaikenlaisia valutavaroita Uraalin
vuorista sekä osti meille muistia sieltä. Sitten vei hän meidät jo
mainittuun linnaan, jonka hän näytti meille aina linnan kappelista
saunaan asti alaholvissa.
Näiden muurien sisällä asui ainoastaan eräs vanha mies. Tarina
kuuluu käyvän kaupungissa että täällä näkyy aaveita. Meille
osoitettiin sänkyä, missä Aleksanteri I oli maannut oleskellessaan
Jekaterinenburgissa sekä sohvaa, jolla Katariina II oli istunut. Suuren
osan salin seiniä täyttivät komeaunivormuiset muotokuvat, joista yhden
sanottiin esittävän suvun kantaisää. Meidän oppaamme oli, kuten sitten
saimme kuulla, edellispäiväisen isäntämme, linnan nykyisen omistajan,
serkku. Samoin kuulimme että tällä jälkimäisellä myös on suuria
kaivantoja Uraalin vuoristossa ja että hän kuuluu Venäjän vanhimpaan
aateliin.
Vanha kirkko, jota hyvin harvat kuuluvat saaneen kunnian nähdä, sisälsi
hienoja maalauksia ja hopeakaluja, joka kaikki osoitti suurta
rikkautta. Kerrottiin meille että kun Aleksanteri I oli vieraana
linnassa, antoi sen omistaja illalliset 300 hengelle ja että koko
pöytäkalusto oli puhdasta hopeaa. Nuorempi meidän matkatovereista,
jonka kanssa me katselimme linnaa, oli hieno herrasmies. Hän oli vielä
tieteellisessä tarkoituksessa kerran käynyt Suomessakin erään
ruotsalaisen tiedemiehen seurassa. Hänen nimensä, ruhtinaallinen nimi,
on hyvin tunnettu Venäjällä ja mainittu myöskin Suomen lehdissä.
Saatuamme kunnian pitää matkatoveriamme yhden illan luonamme teellä,
erosimme siinä toivossa että seuraavana vuonna tapaamme toisemme
Omskissa, jonne hän silloin tulisi. Myöskin sanoi hän tulevansa käymään
Helsingissä pian, ja jos niin tapahtuu, niin toivon minä että häntä
siellä kohdeltaisiin edes osalla sitä auliutta ja ystävällisyyttä, jota
hän täällä kaukaisessa maassa osoitti meille.
Jekaterinenburgissa ostin minä vaunut, johon meidän tavaramme
sälytettiin. Enimmät olimme me lähettäneet Pietarista kuljetusyhtiöllä
Rossija. Tavaramme saapuivat vahingoittumattomassa ja hyvässä kunnossa
Omskiin kohta viikkoa jälkeen kuin me olimme sinne saapuneet. Tämä
mainittakoon sanotun yhtiön ylistykseksi, se kun ennen muita on
tunnettu säännöllisestä toimituksestaan. Kenraali R. Nybergiä saan
kiittää siitä että tiesin käyttää tätä yhtiötä; hän muutenkin teki
minulle neuvoilla ja ohjauksilla suuria palveluksia.
Pakattuamme, kuten sanottu, tavaramme ja kiinnitettyämme arkkumme
rautavitjoilla ja lukoilla, lähdimme matkaan nelivaljakolla.
Hämmästyimme ensin täristyksestä, sillä emme olleet sitä niin kauheaksi
kuvitelleet. Osaksi oli ehkä syytä ajopelimme laadussakin, ja minä
ajattelin jo hankkia tarantassin heikoimmille meistä. Mutta vähitellen
tulivat tiet paremmiksi ja me tottuneemmiksi, niin että me aivan
terveinä tulimme kahden ja puolen päivän ajamisen perästä Tjumeniin.
Vaikka teitä ei Siperiassa juuri rakenneta eikä kunnossa pidetä, ovat
ne kuitenkin kuivana vuodenaikana vallan hyvät. Paraat ovat ne yhden
tai kaksi päivää jälkeen sateen. Silloin ovat ne kovat kuin kivi, mutta
pitkän poudan jälkeen nousee hienoa vastenmielistä pölyä tieltä kun
ajaa. Joutuu ihan kuin tomupilven sisään ja on sitten sen näköinen kuin
riihestä tulisi. Voi muuten ajaa mihin tahtoo monin paikoin, sillä aro
on sileätä kuin pöytä. Usein tapahtuu että joutuu puolen virstan päähän
varsinaiselta tieltä, etenkin sadeaikana. Tavallisinta ajopeliä, mitä
käytetään matkoilla Siperiassa, kutsutaan tarantassiksi. Kun nämä
ajopelit ehkä ovat lukijalle tuntemattomia, kerron niistä tarkemmin.
Etu- ja takapyörät ovat yhdistetyt neljällä tai kuudella, 10 à 12 jalan
pituisella hoikalla leipävartaan tapaisella puutangolla. Tällä
aluksella lepää sitten vaununkori, joka on rautainen; siinä on istuin
ajajalle sekä peitetty kuomi. Hyvä tarantassi joustaa varsin hyvin. Kun
siinä matkustaa, on paras asettua puoleksi makaavaan asentoon. Sen
vuoksi on tehtävä itselleen säännöllinen vuode, jos ei tahdo tulla
runnelluksi. Mutta laittakoon itselleen vuoteen ja tilan kuinka hyvän
tahansa, niin tuntee itsensä kankeaksi ja araksi ensimmäisen päivän
ajettua. Nopeus, jolla kuljetaan Siperiassa, on uskomattoman suuri:
aina 250-300 virstaan mennään vuorokaudessa, jos tiet ovat hyviä. Minä
olen kulkenut 34 virstaa kahdessa tunnissa. Koskaan ei ole minun
tarvinnut kiiruhtaa ajajaa, päin vastoin on sattunut että olen saanut
hillitä häntä, kun hän liiaksi on hevosia hoputtanut.
Me hämmästyimme melkoisesti, nähdessämme niin asuttuja seutuja toisella
puolen Ural-vuoria, kuin Jekaterinenburgin ja Tjumenin välillä on.
Lähemmä 200 virstaa ajoimme yhtä menoa peltoa ja niittyä pitkin.
Sysimusta multa pellolla sekä kukoistavat laihot todistavat kylläksi
maan hyvyydestä. Molemmin puolin tietä oli puita istutettuna, niin että
välistä sai ajaa useampia penikulmia kuin lehtokujaa myöten. Liikenne
on mahdottoman suuri tällä tiellä. En luule liioittelevani kun sanon
että me kohtasimme noin viisituhatta kuormaa Jekaterinenburgin ja
Tjumenin välillä. Tästä päättäen pitäisi rautatien, joka pian avataan
näiden kaupunkien välille, tuleman kannattamaan. Kun paljon tavaroita
kuljetetaan Siperiasta Europaan, luulisi että rautatie olisi erittäin
välttämätön koko tämän maan poikki ja että sitä liikemiehet
kaipaisivat. Mutta niin ei ole kuitenkaan laita. Hevosia on niin
runsaasti länsi-Siperiassa ja rehu niin halpaa, että rautatie ei tule
olemaan kovinkaan onnellinen kilpailija elävän hevosen kanssa.
Rautatien Siperiassa tulee sen vuoksi synnystään kiittää enemmän
sota- kuin kauppa-näkökantaa.
Tulimme Tjumeniin lauantai-iltana elokuun 1 p. Kun ei voitu toimittaa
mitään sunnuntaina eikä maanantaina, joka jälkimäinen oli Marian päivä,
ja sen johdosta yleiset laitokset olivat suljetut, niin täytyi meidän
odottaa muutamia päiviä tässä kaupungissa. Minun ensimmäinen huoleni
oli saada selkoa maanmiehistäni, joita muutamia tiesin asuvan täällä.
Lopuksi löysin erään kultasepän, joka oli täällä tehnyt työtä 22
vuotta. Tämän kautta sain tietoa muutamista toisista maanmiehistä.
Kutsuttuani ne asuntooni, kirjoitin muistoon heidän nimensä ja pidin
raamatunselityksen heille. Pesonen, se oli kultasepän nimi, ei ollut
kuullut Jumalan sanaa saarnattavan eikä selitettävän äidinkielellään
sitten vuoden 1859. Iloansa ja kiitollisuuttansa meille osoittivat
maanmiehemme monella tavalla. Sittenkuin ne vielä kerran olivat olleet
koossa minun luonani, erosimme me, ja minä lupasin joskus käydä heitä
katsomassa, vaikka heitä oli vähä tällä paikkakunnalla. Erään
suomalaisen naisen, joka oli kääntynyt kreikan-oppiin, tapasin
Tjumenissa. Hän kertoi että tämä kääntyminen tekee hänen omantuntonsa
aina rauhattomaksi.
Tjumenissa on konttori, jossa määrätään se paikka, johon siirtovangit
viedään. Sieltä alkaa heidän vaelluksensa jalkasin. Tiistaina kävin
minä vankikonttorissa ja pääsin sen päällikön puheille. Hän arveli että
suomalaiset eivät vielä olleet saapuneet, mutta pyysi minun kumminkin
käymään kruununkyyti-vankilassa katsomassa. Kun minä osoitin hänelle
asetuksen siitä, että suomalaiset ovat koottavat muutamiin, heitä
varten määrättyihin paikkoihin, niin sanoi hän ettei ole saanut mitään
sellaista määräystä, sekä lisäsi että oli mahdotonta asettaa niitä
kaikkia samaan paikkaan, kun ei ollut kylläksi maata kaikille yhdessä
kylässä. Näytti siltä kuin ei voisi tässä mitään tehdä, vaikka minä
koetin panna parastani.
Mutta sattumalta tulivat asiat kääntymään ihan toisin. Kun tämä upseeri
kuuli että minä puhuin saksaa, oli hän niin kohtelias että haastoi
minun kotiinsa, kun hänen rouvansa puhui saksaa ja oli luteerilainen.
Minä en ollut hidas ottamaan vastaan kutsua. Rouva oli miellyttävä
nainen ja näytti hellivän uskolaisiaan. Hänelle lausuin minä kuinka
vaikeata oli toimittaa luteerilaisille mitään säännöllistä
sielunhoitoa, kun ne olivat hajallaan siellä ja täällä ympäri koko
länsi-Siperian. Seurauksena oli, että päällikkö lupasi tehdä mitä hänen
vallassaan oli. Että hän teki enemmän kuin mitä minä edes olisin voinut
uskoa, huomasin jälkeenpäin.
Kun minä iltapäivällä kävin vankilassa niin sain minä kuulla eräältä
suomalaiselta, joka sairauden vuoksi oli jäänyt toisista jälelle, että
kaikki sinä vuonna lähetetyt jo olivat lähteneet Tjumenista. Minä pidin
varmana, että he tulisivat hajotettaviksi sinne tänne venäläisiin
kyliin kuten ennenkin. Sittemmin sain kuulla siirtovangeilta, että he
matkalla olivat saaneet käskyn pysähtyä vankilaan Tshukalinissa. Täällä
täytyi heidän odottaa kaksi viikkoa, ymmärtämättä syytä viivytykseen.
Sitten tuli käsky että he olivat tiloitettavat vanhaan luterilaiseen
siirtolaan Rishkovaan ja laskettavat vapaiksi. Että tämä oli seuraus
käynnistäni Tjumenin vankikonttorin päällikön luona, ymmärsin heti.
Mainitussa konttorissa kuulin että 18-20,000 siirtovankia tulee
vuosittain Siperiaan. Vahinko vaan että konttorin nykyinen päällikkö
tulee luopumaan siitä toimestaan ja siirtymään korkeampaan virkaan
Omskissa. Sillä ei tiedä kuinka uusi tulee noudattamaan tuota asetusta.
Kuitenkin lupasi nykyinen päällikkö osoittaa asetusta jälkeläiselleen.
Asetusta oli minulla mukana kaksi venäläistä kappaletta ja jätin toisen
tähän konttoriin. Tjumen on hyvin renttumainen kaupunki. Eräässä
tappelussa täytyi meidän sattumalta vasten tahtoamme olla läsnä.
Ajoimme issikalla ja kun tämä eräässä kadunkulmassa näki niin hauskan
asian kuin tappelun, pysähtyi hän heti ja näytti hänellä olevan hyvä
halu sekaantua mellakkaan. Mutta kun hän nyt kumminkaan ei ollut siihen
tilaisuudessa, niin huusi hän kuitenkin toiselle puolelle: "lyökää,
lujasti!" Omituiselta näytti tappelu. Osanottajia oli? 7 à 8 miestä. He
asettuivat ensin piiriin ja sitten hyökkäsivät he toistensa kimppuun
lyöden ja hosuen. Sitten hajosivat he taas tullen entiseen asentoonsa
piiriin ja silloin tehtiin uusi hyökkäys. Mutta heidän huomaamattansa
mitään vaaraa tulikin poliisi ja sieppasi kiinni muutamia heistä, ja
asia oli lopussa. Täällä olivat kaikki ikkunat varustetut luukuilla,
jotka huolellisesti suljettiin yöksi. Tämä tapa on yleinen Siperiassa,
sekä kaupungissa että maalla. Luukkujen taitse kulkee rautakanki ja sen
toisessa päässä on koukku, jonka voi seinän läpitse pistää huoneeseen;
siellä pistetään nappula koukun läpi tehtyyn reikään ja varas ei siis
voi helposti tulla sisään tätä tietä. Kun piha sitä paitsi on aidattu
neljän kyynärän korkuisella lauta-aidalla, jonka harja usein on
varustettu terävillä piikeillä, sekä kaksi tai kolme valpasta koiraa
vartioimassa, niin voi ymmärtää ettei varas paljo saa toimeen
sellaisissa paikoissa, varsinkin kun tähän on lisättävä että yksi
tai useampia yövartijoita kävelee ympäri myöskin kylissä.
Matka Tjumenista Omskiin, joka tapahtui höyrylaivalla, kesti kymmenen
päivää. Kun harvoin astuttiin maihin eikä laivassa ollut mitään ruoaksi
ostettavana, niin oli usein ruoan puoli sangen laihaa. Varsinkin
kärsivät lapset siitä ettei maitoa ollut saatavissa. Siperian entisen
pääkaupungin Tobolskin, jonka ohi kulimme ja jossa viivyimme kuusi
tuntia, tulen myöhemmin kuvaamaan. Höyrylaivamatka näiden seutujen
kautta oli jotenkin yksitoikkoista. Ei voinut nähdä muuta kuin joen ja
sen jyrkät rannat. Mitä rannan takana oli, sitä ei tiennyt. Eräs
laivalla olevista matkustajista, ylimekaaniko lennätinlaitoksessa
Scharon, seurasi meitä aina Omskiin saakka. Tämän kanssa juttelin minä
päivät päästään. Hän tunsi tarkoin olot Siperiassa, sillä hän oli ollut
täällä kolmetoista vuotta. Hän oli syntynyt Pietarissa ja palasi
käymästä syntymämaillaan. Hän piti itseään onnellisena kun sai palata
kotiinsa. Lauvantai-iltana k:lo 9 (Elokuun 15 p.) saavuimme me Omskiin,
mutta kun kova ukkosen ilma ja sade oli alkanut, jäimme laivaan yöksi.
Koko matkallamme oli meillä ollut mitä kauniin ilma ja hyvin harvoina
päivinä satoi sittenkuin me saavuimme tänne.