Seuraavana päivänä ruhtinas Albert kiiruhti saamaan tietoa
ruhtinattaren terveydestä ja tuli rauhoitetuksi. Hänen korkeutensa
tarvitsi vaan levähtää päivän, tullaksensa aivan terveeksi. Maskeraadi,
joka oli täksi päiväksi määrätty, lykättiin seuraavaksi ja sen siaan
pantiin korkean vieraan huviksi toimeen metsästysretki, johon otti osaa
ruhtinas sekö perintöruhtinas Alfons. Ruhtinatar neiti v. Helmersin ja
salaneuvos Wernerin seurassa teki matkan Helmerslustiin.
Prohvessori, Walter oli pujahtanut tiehensä metsästysseurasta, ja
kun neiti v. Helmers iltapuolella päivää yksin oli mennyt puistoon
kävelemään, hän säikähti nähdessään jykevän ihailijansa putkahtavan
puiston aituuksen yli ja ikäänkuin valmistunut hedelmä pyörivän hänen
jalkainsa eteen. Tyttö huudahti säikkyneenä ja oli juosta pois, mutta
pelkäsi prohvessorin loukanneen jalkansa; täytyihän toki poloista
auttaa. Hän kääntyi siis takaisin. Walter kävi siitä liikkaamaan
pahanpäiväisesti, toki lohduttaen säälivää tyttöä sillä, ettei se muka
mitään vaarallista ollut. Tämä oli kuitenkin hyvin peljästynyt ja
levoton, sekä nuhteli prohvessoria hänen varomattomuudestansa, unohtaen
virkkaa mitään siitä, että hänen tulonsa tänne oli jotain liian
rohkeaa. Walter huomasi asian, ja miten olikaan, hän oli voittanut,
linna antautui. Anna v. Helmers oli hänen kihlattu morsiamensa. —
Walter ei kuitenkaan omalta onneltansa unohtanut ystävänsä etuja, ja
molemmat kihlatut pitivät neuvoa huomisen maskeraadin suhteen — he
sopivat puvuista ja merkeistä, joista tuntisivat toisensa — kaikki oli
pidettävä salaisuutena, ainoasti Albert-ruhtinas ja Antonia-ruhtinatar
saisivat siitä tiedon.
Kun ruhtinatar vihdoin kaipasi ystäväänsä, joka liian kauan viipyi
kukkaisvihkoinensa, joita hän oli luvannut hankkia, päätti hän mennä
puistoon häntä etsimään. Hän kohtasi Annan, posket hohtavina, ja
muistutti hymyillen pedosta, minkä hän oli nähnyt pujahtavan metsään.
Anna viskautui ruhtinaan syliin ja puheli hänelle uudesta onnestansa.
Ruhtinatar toivotti ilolla onnea hyvälle ystävälleen. Anna ilmoitti
sitte ruhtinattarelle aikeet huomisen maskeradin Suhteen ja ruhtinatar
suostut kaikkeen, mutta lisäsi:
"Lupaathan, Anna, että, jos siellä mitä kuulisit, sen pidät salassa —
ja hyvin mahdollista, että saat kuulla kummallisiakin asioita, mutta
lupaathan, ett'et niitä ilmoita kellekään kuin minulle."
Annan sen luvattua molemmat menivät huoneihin. Kun hovimestarinna
myöhemmin tuli heitä noutamaan, hän oli hyvin tyytyväinen, nähden
ruhtinattaren virkeämpänä ja iloisempana kuin sitä ennen.
* * * * *
Seuraavan päivän maskeraadi oli mitä loistavimpia tämän hovin
lukemattomista huveista. Tässä kirjavassa pukujen hälyssä oli vaikea
löytää ja tuntea ystävän ystäväänsä. Hovipiirissä oli kuitenkin
tunnettu salaisuus, että ruhtinatar oli heleän punaisessa dominossa,
ja että ihan valkoinen, untuvilla reunustettu domino oli hänen
ystävänsä, neiti v. Helmers. Komea espanjan donna grandezza seurasi
kuin varjo tätä paria, välin yhtenä, jauhotetun, tuuheatukkaisen
ritarin kanssa Ludvig XIV:nnen ajoista. Tämä ritari lähestyi
ystävyksiä, ja tarjoten käsivartensa punaiselle dominolle, hän osoitti
valkoiselle lihavan luostariveljen ja neuvoi hänen sille tunnustamaan
syntiänsä, sanoen hänen siinä löytävän lempeän ja lohduttavan
rippi-isän.
"Oh, lähettäkää hän sitte minulle", pyysi punainen domino, puristaen
ystävänsä kättä.
"Arvokas isä, minua on osoitettu teidän luoksenne; kuuletteko syntini
tunnustuksen?" sanoi valkea domino munkille, joka juhlallisesti pyysi
seuraamaan itseänsä, jonka perästä he sekaantuivat joukkoon.
Sill'aikaa ritari oli mennyt edelleen punaisen dominonsa kanssa.
"Minusta se oli hyvin paljo, tuo toispäiväinen kohtaus", sanoi hän,
hetken oltua äänettä. "Se oli tulemaisillaan vaaralliseks, vaan minä
ehdin toki avuksi. Ken tietää mitä ruhtinas olisi voinut luulla."
"Mitä?" vastasi domius hämmästyen. "Luuliko hän sitä entisen taudin
oireeksi? Etkö hän luule minun vielä parannetuksi?"
Ritari seisattui. "Luuletteko hänen vaan sitä epäilleen? Kunhan ette
muuta olisi ilmaisseet."
"Oh, olkaa! Mitä te puhutte? — Mikä salaisuus tämä mahaa olla; todella
tässä alkaa tulla jo kummallista", ajatteli hän itsekseen.
"Kuinka voisin muutoin selittää sananne petoksesta?" kysyi valtiomies
epäillen.
"Ah! Jumalani! Laulu oli minua liikuttanut, tunnettehan sen — ja sitte
— hänen lempeät silmänsä, — oh, minä tunsin itseni niin vähäpätöiseksi
hänen rakkaudelleen — ja, Sanonko vielä — minä rakastan häntä. — Oh,
nyt taisin sanoa enemmän totuutta, kuin oli luvallista", ajatteli hän
taas.
"Iloista se kuulla! Te siis suostutte tähän naimiseen, joka on koko
maalle onneksi?"
"Ah, vaan mitä hän' nyt ajattelee minusta?"
"Olkaa huoletta. Minä jo olen pitänyt Siitä huolen. Turvatkaat minun
sanoihini, jos teiltä mitä kysytään."
"Mitä te olette hänelle sanoneet?"
Ministeri kertoi nyt, mitä hän oli konsertti-iltana jutellut
ruhtinaalle ja penäsi vielä, kuinka hänen olisi meneteltävä edelleen.
Toinen lupasi kaikki.
Tämä odottamaton myöntyväisyys, kumma kyllä, ei herättänyt valtiomiehen
epäluuloa, vaan ajoi hänen etsimään liittolaistansa, jolle hän tahtoi
heti ilmoittaa huomionsa, nimittäin, ett'ei ruhtinatar ollutkaan vaikea
ohjata, kun vaan ymmärsi oikein menetellä.
Jäätyään yksin, punainen domino alkoi etsiä odotettua rippi-isää, kun
sen sijaan sai seurakseen trubaduurin.
"Ihana neito! anna laulun pojan langeta jalkoihisi!" sanoi trubaduuri.
"Suurella ilolla, kun vaan laulatte kauniin romansin minun
kunniakseni", vastasi domino, huvitettuna tästä uudesta seikasta,
ja tarttui hänen tarjottuun käsivarteensa. Trubaduuri vei hänen,
kuten sanoi: "maailman hälinästä hiljaiseen kukkaistarhaan", —
kasvihuoneesen, joka oli yhdistetty tanssisalonkiin.
Täällä hän seisattui ja sopotti hänelle:
"Antonia, sinä olet tunnettu — kaikki on menetetty, paroni v. Rauch on
raivoissaan, ja hänen kostonsa on julma; sinulla ei ole turvaa muualla
kuin pa'ossa."
"Ruhtinas Alfons!" kuiskasi domino säikähtäen.
"Niin, minä se olen — minä pelastan sinut", sanoi hän.
"Vaan mitä te ajattelette? Ministeri oli äsken minulle aivan
ystävällinen", vastasi domino.
"Noh, hän luulee voivansa pettää Albert-ruhtinaan, mutta siinä hän
erehtyy. Albert ei ole niin hyvä pettää. Kerran saatuaan epäluulon,
hän ei seisatu ennen, kuin on saanut kaikki selville, ja mikä on
silloin sinun kohtalosi? Minäkin olen kyllästynyt tähän elämään —
tulla ruhtinaaksi, ministerin holhottavaksi, kuin isäni nyt; moinen
tulevaisuus ei minua suuresti houkuttele. — Minä karkaan sinun
kanssasi."
"Teidän korkeutenne!"
"Vait, Toni! Joku saattaisi kuulla."
Hän otti dominon käden; se vapisi, ja kehoitti häntä jatkamaan:
"Armas tyttö, me voimme vielä tulla onnellisiksi kaukana täältä,
halvemmassa tilassa. Sinä et rakasta tätä hovielämää, minä olen myös
siihen kyllästynyt. Toni, jos voisit rakastaa minua?"
Tyttö hypähti, mutta trubaduuri veti häntä luoksensa.
"Sinä olet kerran sysännyt minut pois, mutta silloin olin loukannut
sinua mustasukkaisuudellani, — vaan jos tietäisit, mitä olen kärsinyt,
taistellut. — Toni, minä rakastan sinua sydämestäni! — tule minun
omakseni!"
Hän lankesi polvilleen tytön eteen ja piti hänen kättänsä puristettuna
omassaan. Tyttö riipasi kätensä irti sanoen:
"Te houraatte, ruhtinas, te olette hulluna. Rakastaa omaa sisartanne!"
"Sisartani!" Hän kavahti ylös ja nauroi katkerasti. "Älä usko voivasi
sitä enään luulotella, kun kerran olet tunnettu. Sinä teet tyhmästi,
kun hylkäät käteni, jota totinen rakkaus tarjoo. Se on nyt ainoa
pelastuksesi. Mutia tarvis on joutua, ennenkuin se on myöhäistä.
Toni, armaani, seuraa minua, anna minun suojella ja pelastaa sinut!
Tule, kaikki on valmisna, tässä on musta domino, sen heität yllesi;
me pujahdamme huomaamatta heidän välitse pois. Minä vien sinun
Rabensteiniin ja sitte on maailma meille avoinna."
"Ruhtinas Alfons! Minä en ymmärrä yhtä sanaa teidän puheestanne. Vaan
jos siinä on jotakin ajatusta, niin kääntykööt toisen hengen puoleen."
Hän riisui naamarin silmiltänsä ja näytti hänelle Anna v. Helmersin
suloisen muodon.
"Petosta!" huudahti Alfons hämmästyksissään.
Tuskissaan hän kouristi tytön käsivarteen, jota hän tietämättänsä
puristi kovasti, ja sanoi matalalla äänellä:
"Uskaltakaatte hiiskua sanakin, mitä nyt olette kuulleet, niin minä
teidät murhaan!"
Tyttö vaaleni ja katsoi pelolla ympärilleen; puristus oli pakoittanut
hänet huudahtamaan, kun munkki syöksi esiin ja riuhtasi Alfonsin käden
irti tytön käsivarresta, ärjäisten ja häristäen nyrkkiänsä.
"Mitä, kurja olento, sinä rohkenet noin kohdella naista?"
Anna v. Helmers kiersi kätensä munkin kaulaan ja rukoili:
"Älä häntä lyö! hän ei tiedä, mitä tekee." Sitte hän kääntyi
ruhtinaasen, jonka silmät naamarin alta säihkyivät tulta.
"Älkää peljätkö ilmaisevani hurjaa puhettanne, minä rakastan
ruhtinatarta liian paljon, ja kukaan muut kuin hän ei saa sitä kuulla."
Sitte hän pani jälleen naamarin silmilleen ja meni munkin seurassa,
kuiskaten hänelle:
"Oh, Walter! Missä viivyit niin kauan? Oli hyvä' aika, että tulit!"
Alfons painui penkille ja tuki molemmin käsin päätänsä.
"Kaikki on hukassa! Oi, Antonia, millä voin sun pelastaa?" huusi hän
tuskissaan.
* * * * *
Kun munkki, jossa jo tunnemme prohvessori Walterin, oli ennen äsken
kerrottua kohtausta mennyt valkean dominon seurassa, oli tämä
kuiskannut hänelle:
"Herra prohvessori! minulla on teille rukous."
"Käskekää, teidän korkeutenne" vastasi hän yhtä hiljaan, "minä olen
teidän palvelijanne."
"Voisinko saada ruhtinaanne yksin puheilleni?"
"Varmasti, teidän korkeutenne; minä olen juuri saanut ruhtinaalta
yhtäläisen pyynnön teille. Kaikki on varustettu, jos teidän korkeutenne
suvaitsee seurata minua määrättyyn paikkaan. Vakuudeksi menemme ensin
tänne."
Hän vei ruhtinattaren pieneen sivukammioon, jossa muut eivät heitä
nähneet. Siinä hän heitti mustan dominon ruhtinattaren olkapäille ja
hunnun hänen päähänsä ja vei hänen sitte uudelleen salin läpi ulos
puistoon.
"Luotattehan minuun, teidän korkeutenne?" sopotti hän, saattaen
ruhtinatarta alas portaalle ja puistoon.
"Oh, täydellisesti!" kuiskasi tämä. "Joutukaa vaan, minä pelkään jos he
huomaavat."
"Olkaa siitä huoletta. Minä kiiruhdan ilmoittamaan ruhtinaalle, että
jo olette täällä. Hän ei voinut arvata minun niin pian onnistuvani.
Kamariherra v. B. seisoo niin kauvan tuossa vartijana, ja hän menee
teidän puolestanne vaikka kuolemaan."
"Ah, kamariherra v. B! Hän pitää sanansa, vaikka minä tein hänelle
väärin", ja hän tervehti sivumennessä erästä hovipaasiksi puettua
herraa, joka syvästi kumartuen väistyi syrjään.
He tulivat nyt vähäiseen paviljonkiin puiston perällä. Ruhtinatar astui
sinne, viskasi pois mustan dominonsa ja naamarin, sill'aikaa kuin
Walter meni viemään sanaa ruhtinaalle.
Antonia heittäytyi alas sohvaan ja nojasi päänsä käsivarrelleen.
Niin hän istui kau'an; — hänen sydämensä sykki kovasti. Hänen täytyi
jännittää kaiken rohkeutensa odotettuun puhelemiseen; — tämä hetki
oli päättävä hänen onnestansa. — Hän oli päättänyt sanoa kaikki. —
Minkä mullistuksen hän oli saattava mattaan! Hän vapisi ja kauhistui,
tämän askeleen seurauksia, mutta hän ei voinut enää peräytyä. Hänellä
ei ollut mitään keinoa siitä päästä, ei yhtä ystävää johon luottaa,
sillä myös ainoalle ystävällensä, tohtori Wernerillekään, hän ei voinut
aikomustansa ilmoittaa, tämä kun oli lupaukseltansa sidottu, eikä siis
olisi voinut häntä auttaa.
"Yksin, oh, kuinka onnetonta, aivan yksin, silloin, kun olisin
tarvinnut ystävän", huokasi hän, eikä huomannut, että uljas ritari
muinais-ajan puvussa jo oli seisonut ovella. Tämä oli riisunut
naamarinsa ja välkkyvän kypärinsä ja seisattunut hämmästyneenä
katselemaan ruhtinattaren katkeraa surua. Hän seisoi hetken näin ja
katseli tuota hentoa olentoa valkeassa puvustaan ja nuo vaaleat kiharat
kasvoilla, istuen tuossa ääneti, tietämättä itse, miten viehättävän
suloinen hän siinä oli. Ruhtinas oli kuullut hänen viimeiset sanansa,
jotka puhuivat kärsimisestä ja ne vihloivat hänen sydäntänsä. Hän tuli
esiin.
"Ruhtinas Albert!" huudahti ruhtinatar, hypähtäen ylös.
"Toni, säikytinkö teitä niin? Minä tahdon teitä niin mieluisasti auttaa
murheestanne, jos luotatte minuun", sanoi hän, ottaen hänen kätensä.
Ruhtinatar hengitti syvään. "Anteeksi teidän korkeutenne, minä en
kuullut tuloanne, vaikka juuri odotin saada ilmoittaa teille hirveän
rikoksen."
"Istukaatte, ruhtinatar, ja koettakaa levoittua." Hän saattoi tämän
takaisin sohvaan ja istui hänen viereensä.
"Kuinka te olisitte saaneet tietoa rikoksesta? En luulisi minkään
sellaisen voivan päästä teidän läheisyytenne. Mutta jättäkäämme nyt se.
Te olette toivoneet puhutella minua ja ilmoittaa jonkin salaisuuden,
mutta suokaa ensin minun sanoa teille jotakin, mitä minulla on
sydämelläni; meidän keskuuteemme tulee siitä ehkä selvemmäksi:
"Tullessani tänne pelastamaan Alfonsia pulasta, mihin oli itsensä
saattanut, olin päättänyt vapaasti antaa pois käteni, enkä tahtonut
kenenkään tunteita pakoittaa. Valtiomiesten aikeista en pitänyt yhtään
lukua, ne luulin voivani jättää sikseen. Vaan ensi kohtaus, jolloin
teissä tunsin venhessä tavatun tytön, oli päättänyt onneni, ja sitte
oli vaan toivoni voittaa sydämenne. — Toni!"
Hän otti hellästi hänen kätensä ja jatkoi:
"Minä rakastan teitä! Voitteko rakkauttani vastata? Tahdotteko tulla
puolisokseni?"
Ruhtinatar tunsi huimaavan päätänsä. Ruhtinas rakasti häntä! Voisiko
hän nyt unhottaa kaikki! Hän tarvitsi vaan myöntää — ja hän olisi ijäti
hänen omansa. Tuokion tämä ajatus oli vihlaissut hänen sielussaan,
— mutta jo seuraavana hän nosti päänsä, veti kätensä — oi, miten
vaikeasti — ruhtinaan kädestä ja vastasi hänelle, suoraan katsoen
häntä silmiin:
"Ruhtinas Albert! Teidän sananne tekee minulle kahta vaikeammaksi
velvollisuuteni. — Suokaa minun siis uudistaa tunnustus, jota kerran
yritin tehdä. Ruhtinas! Te olette hävyttömästi petetty. Minä en ole se,
joksi minua luulette."
Hän keskeytti ja näytti keräävän uutta voimaa.
"Eikö teille ole annettu mitään selitystä tapauksesta konsertissa?"
Ruhtinas naurahti.
"Paroni v. Rauch oli hyvä ja selitti minulle, että laulua, joka teitä
niin liikutti, oli laulanut eräs lapsuutenne ystävä, joka sitte oli
hukkunut, ja että te olitte syyttäneet itseänne jotenkin syylliseksi
hänen onnettomuutensa."
"Oh! todella, se ei ollut niin huonosti. — Tahdotteko kuulla tuon
onnettoman elämänkertomuksen?" jatkoi hän oltua hetken vaiti.
Ruhtinas myönsi olevansa tästä pyynnöstä vähän hämillä. Tyttö jatkoi
nostamatta silmiään ruhtinaan.
"Hän oli syntynyt kaukana täältä, köyhässä Suomessa, jossa oli
kasvanut ja hemmitty. Isänsä köyhä maapappi, oli antanut hänelle
huolellisen kasvatuksen, koska hänen varansa eivät myöntäneet lapsensa
tulevaisuutta vakuuttaa muuten kuin laittamalla hänet tilaisuuteen
itse ansaitsemaan elatuksensa. Aikaiseen kadotettua vanhempansa
hän sai pian ruveta käyttämään saatua oppiansa, vaikka se tuntui
raskaalta niin kadottaa rakas koti ja mennä vieraihin. Hän tuli
silloin äitinsä lapsuuden ystävän luo ja sai sieltä, opettajana hänen
lapsilleen, uuden kodin. Tämän mies oli merikatteini, ja kun hän
tahtoi pitemmälle merimatkalle viedä kerrallaan perheensä, sai tuo
nuori tyttökin, jolla muuten ei ollut mitään turvaa, seurata heitä.
Matka oli ai'ottu kestämään vuoden. Mutta tultua pohjan merelle, nousi
kauhea myrsky; laiva hukkui, ja kaikki, jotka siinä oli, paitsi yhtä
ainoaa. Kalastajat olivat löytäneet hänet laivan kappaleiden seasta
tainnoksissa ja vieneet Rabensteinin linnaan.''
"Ah, mitä te sanotte?"
"Ruhtinatar Antonia makasi sairaana linnassa, ja hänen lääkärinsä oli
saanut tuon onnettoman tytön virkoamaan. Ministeri, paroni v. Rauch,
oli juuri tullut Rabensteiniin ilmoittamaan ruhtinattarelle, mitä
hovissa oli hänestä päätetty, mutta se jo oli myöhään; ruhtinatar ei
saanut enään tietoa ministerin suurista aikeista, hän kuoli samana
yönä."
Ruhtinatar hypähti ylös.
"Te houraatte, se ei ole mahdollista!"
Tyttö seisoi kuolon kalpeana hänen edessään.
"Oi, teidän korkeutenne", jatkoi hän vaikeasti.
"Mahdoton muuttuu toisinaan mahdolliseksi. Niin yhdenmuotoinen kuin
olen sattunut olemaan oikean ruhtinatar Antonian kanssa, minä olen
kuitenkin paljas petturi!"
Hän peitti käsillään silmänsä ja vaipui ikkunan pieltä vasten.
"Ei, ei, sitä kumminkaan en voi uskoa!" huudahti ruhtinas. "Vaan
jatkakaa, minä tahdon kuulla kaikki. Kuinka paroni v. Rauch sai
hovimestarinnan — ja etenki tohtorin suostumaan tähän petokseen? Minä
olen pitänyt salaneuvos Werneriä rehellisimpänä miehenä, minun on
vaikea uskoa hänestä toista."
"Oi, teidän korkeutenne", jatkoi tyttö vilkkaammin, "te olette
päättäneet aivan oikein hänestä. Mutta hän rakasti kuin omaa lastansa
tätä ruhtinatarta, jota, kuten ehkä tiedätte muutoin oli noin unhotettu
kaikilta. — Hän olikin hyvä kuin enkeli. Kuultuaan laivasta pelastetun
tytön surkeasta tilasta, kuoleva ruhtinatar oli häntä surkutellut ja
pyytänyt kaikkia ympärillänsä olevia pitämään hänestä huolta. Sitte oli
hän suositellut äitiänsä, mitenkä hän voisi kuoleman sanomata vastaan
ottaa, koska hänenkin terveytensä oli varsin heikko. — Enin kaikesta
huolestutti häntä kuitenkin joku Salainen suru, jonka hän tiesi
vaivaavan ruhtinaan, ja perintöruhtinaan mieltä, jota tuo armas lapsi
olisi tahtonut huojentaa. Sitä hän pyysi kreivittären auttamaan, eikä
tyytynyt ennenkuin siitä sai heidän lupauksensa. Tätä käytti ministeri
vehkeillensä, ja ensimmäisessä tuokiossa tuon rakkaan lapsen kuolemasta
hänen onnistui heille todeksi näyttää, että ainoa keino auttaa
ruhtinasperhettä perikatoon joutumasta ja siten täyttää kuolleelle
annettua lupausta, oli toteuttaa tuo alkuunpantu naimiskauppa. Hän
vannotti kreivittären ja lääkärin olemaan vaiti."
"Mutta kuinka hän ei teidän suhteenne ollut yhtä varovainen?"
"Minua oli silloin mahdoton mihinkään kehoittaa. Minä makasin vielä
tainnoksissa, ja sellaisena minut vietiin samalle vuorelle, jossa
ruhtinatar Antonia oli kuollut ja sitte minuna haudattu. — Kova ja
pitkällinen tauti oli vaivojeni seurauksena, ja ehkä en olisikaan
koskaan virkistynyt ilman sitä erinomaista hoitoa, jota ainoastaan
ruhtinaallisella kustannuksella voitiin matkaansaattaa. Tämä
huolellinen hoito ja Italian lauhkea ilmanala vihdoin saattoivat
minua uusiin voimiin. Silloin minulle selitettiin, kuinka yksin
kiitollisuuskin vaati minua suostumaan kohtaloon, johon minua jo oli
asetettu. — Selitettiin minulle, ettei ruhtinatar millään muotoa voisi
kärsiä tietoa tyttärensä kuolemasta, joka oli häneltä salattu. Ruhtinas
oli sentähden ottanut minun ottotyttäreksensä, johon minä olinkin
ikäänkuin itse taivaalta suotu, koska olin juuri silloin merestä tullut
ja vieläpä lisäksi ihan ruhtinatar-vainajan muotoinen. — Oi, teidän
korkeutenne. Älkää tuomitko minua liian ankarasti siksi, että näin
antauduin petokseen. Yksin, ilman kotoa ja ystävättä koko avarassa
maailmassa — vielä heikkona pitkällisestä sairaudestani — täällä
ympäröitynä kaikella, mikä voi elämätä sulostuttaa, — antauduin kuin
viehättävän uneen valtaan, joka yht'äkkiä oli vienyt minut köyhyydestä
ja puutoksesta loistavan elämän keskelle — aarteen, jota en tähän asti
voinut aavistaa. Enkä minä millään voinut arvata valtiomiesten vehkeitä
tuon loistavan kuoren alla, luullen sen olleen sulaa sääliä tuon armaan
äidin sydämelle vaan, päätin siis olla hänelle hellänä, uskollisena
tyttärenä, ja sellaisena hän on minua pitänytkin; hän yhä vaan luulee
minua omaksi lapseksensa.
"Antaudin siis vaan ihastuksesta tämän loistavan elämään nautintoon,
joka myöskin miellytti turhamaisuuttanikin tuolla koristelemisella ja
kunnioituksella, mikä minulle ruhtinattarena tuli osaksi.
"Vähitellen olin toki alkanut tuntea löyhän asemani ja tyhjyyden
tässä ulkonaisessa loistossa, vaan silloin oli jo myöhä peräytyä;
velvollisuuteni oli nyt täyttää asemani vaatimukset, kysymättä olivatko
ne minulle mieleen vai ei. Silloin ilmoitti minulle tohtori Werner,
että kädestänikin jo oli määrätty, ja että koko juttu ruhtinattaren
säälimisestä oli vaan tekosyitä saada minua suostumaan ministerin
aikeisiin — pakoittaa minua. — Eipä silloin äidin sydäntä säälitty,
kun sairas lähetettiin Rabensteiniin — koska hänestä vaan oli vastusta
täällä. — Oi, mikä hirveä ilmaus! Kavaluutta, petosta vaan joka
haaralla. — Minä näin nyt totuuden pitävän tulla ilmi, jos en tahtonut
tulla syyksi tuohon petokseen, enkä antaa itseäni menetellä kaupan
kaluna valtiollisille eduille. — Silloin, ruhtinas, minä näin teidät."
Häveliäisyyden punastus levisi hänen kasvoillensa — hän epäili, mutta
jatkoi jäntevästi:
"Minä en ollut koskaan rakastanut, — en tuntenut rakkauden voimaa,
ja unhottaen kaikki minä antauduin kokonaan sen suloisiin unelmiin
— Minä unhoitin päätökseni — koko tulevaisuuden — ja annoin tämän
uuden onnen itseäni ohjata — Silloin, ruhtinas, yhtäkkiä kuulin nuo
pian unhoitetut, vaan rakkaat kotimaan säveleet, jotka toivat sieluni
silmille suloisen lapsuuteni, rakkaan köyhän kotini. Minä kuulin
teidän äänenne, katsahdin silmiinne ja huomasin olevani rakastettu.
Vaan samassa heräsin myös näkemään todellisen asemani, näin kuinka
hävyttömästi olitte petetty, kuinka olin alentunut tähän petokseen
osalliseksi. Minä näin seisovani pohjattoman syvyyden reunalla ja
kiiruhdin avaamaan silmänne — Tahdoin silloin tunnustaa kaikki, minä en
voinut enää silmiinne katsoa."
"Lapsi-parka!" sanoi ruhtinas liikutuksella.
"Mutta nyt, teidän korkeutenne, minun täytyy rukoilla teiltä suojelusta
niitä vastaan, joiden suuret aikeet olen kumonnut. Tehkää minulle siis
se armo, että autatte minua pääsemään kotimaalleni, rakkaaseni sanoin
teille äsken."
"Armas tyttö, minä sanoin sua rakastavani, — pidin sinua ruhtinaan
tyttärenä, tuon tuhlarin, ruhtinas Alfonsin sisarena — mutta nyt
olen iloinen, ettei mikään sukulaisuus yhdistä sinua häneen. Uskotko
todella jalon tunnustuksesi vähentäneen rakkauttani? Sano nyt suoraan
rakastatko minua niin, että tahdot seurata minua, vain haluatko palata
kotimaahasi?"
"Teidän korkeutenne!"
Ruhtinas kallistut häneen ja veti häntä luoksensa. Hänen päänsä vaipui
ruhtinaan rintaa vasten ja hän tyrskähti itkuun. Ruhtinas siveli hänen
hiuksiansa.
"Albert!" kuiskasi hän. Silloin nosti ruhtinas hänen päätänsä ja painoi
suutelon hänen huulillensa.