Huvi toisensa perästä seurasi Albert-ruhtinaan ollessa pääkaupungissa.
Sopotettiin ja oudoksuttiin vaan, ettei kosimisesta kuulunut mitään.
Kuitenkin oli jo ensi kohtauksissa nähty selvästi vanha tuttavuus,
joka teki aivan todenmukaiseksi tuon kerrotun sylikoira-jutun, niin
satumaisena kuin sitä oli pidetty. Oli nyt illaksi taas määrätty
konsertti. Hovi ja pääkaupungin ylhäiset olivat kokoontuneet hovin
tilavaan salonkiin. Ruhtinatar näytti tänään iloisemmalta kuin
tavallisesti. Hänen hellätuntoisuuttaan tähän aikaan pidettiin ihan
luonnollisena. Vaan miksi tuo viisas ministeri nyt näytti levottomalta?
Vaan olkaas, hovimestarinua katsoo nyt häneen ja kuuntelee häntä
uteliaasti. Ministeri ilmoittaa hänelle par'aikaa, että etevin
laulajatar oli äkkiä sairastunut, mutta että hän sähköteitse oli
kutsunut läheisestä kaupungista sen sijaan toisen oivallisen
laulajattaren — niin, mikä sen nimi olikaan? — yksi niitä monia
ilmauksia taiteen alalla, joka äsken oli tullut seutuun. Hän oli
luvannut antaa kuulla ääntänsä. Mutta hän ei voinut laulaa muuta, kuin
mitä viimeksi oli harjoittanut Berlinissä annettuun konserttiin. Noh,
olihan se onnellista. Tämä uutinen kerrottiin ruhtinaalle ja hänen
puolisolleen. Vaan Albert-ruhtinas kertoi ruhtinattarelle juuri
eräitä seikkoja monilta matkoiltaan ja he eivät kuulleet mitään koko
uutisesta. — Konsertti alkoi. Ensimäinen osa meni ohitse ja laulu jo
oli seisattunut. Tyytymyksen osoitukset jo olivat tau'onneet. Silloin
tuli esiin nuori nainen, vaaleahiuksinen sinisilmäinen, joka jyrkästi
erosi noista mustasilmäisistä Italian naisista.
Tämä ei laulanut mitään suurta aariaa, yksinkertaisen kansanlaulun
vaan, kuulijoille aivan tuntemattoman, sanat outoa, tuntematonta
kieltä; sävel oli liikuttavan surullinen:
"En voi sua unhottaa poijes,
Vaikk' en ikänän sua saa", j.n.e.
Se kaunis, voimakas ääni liikutti jokaisen sydämen hellimmät tunteet.
Jo ensi säveleet olivat muuttaneet vaaleaksi ruhtinattaren; hän
kuunteli milt'ei hengittämättä — hän vaipui vihdoin hermotonna
pilaristoa vasten; jokainen veripisara oli paennut hänen kasvoistansa
ja silmät tuijottivat liikkumatta laulajatarta kohti. Albert ruhtinas
katsoi häneen hämmästyneenä.
"Ruhtinatar! mikä teillä on?" kysyi hän hiljaan.
Kuultuaan ruhtinaan äänen hän kavahti ylös, puhui eräitä outoja sanoja,
peitti molemmilta käsillään kasvonsa ja tyrskähti haikeaan itkuun. — Se
nostatti sanomattoman hälinän.
"Antonia, lapseni!" huudahti vanha ruhtinatar.
Ruhtinas vaalistut. Hovimestarinna ja v. Rauch syöksivät yht'aikaa
esiin, ruhtinattaren avuksi, mutta Albert-ruhtinas oli jo ehtinyt saada
kätensä hänen vyötäisensä ympäri, taluttaaksensa häntä ovea kohti.
Hänen päänsä oli hetkeksi nojautunut ruhtinaan viittaa vasten, mutta
seuraavana tuokiona hän jo kavahti siitä.
"Teidän korkeutenne", sanoi hän, "teitä petetään, minä en ole se." —
Paroni v. Rauch kiiruhti esiin.
"Älkää te kuunnelko häntä, teidän korkeutenne, hän hourailee!" huudahti
tämä ruhtinattarelle.
Hovimestarinna tahtoi väkisin riistää hänet ruhtinaan käsistä, vaan
hän sysäsi kreivittären milt'ei tainnoksissa läheiseen huoneesen,
jossa hän jätti hänen salaneuvos 'Wernerin ja neiti v. Helmersin
huostaan. Jälkimäisen lähetti pois kuitenkin hovimestarinna, joka
näytti tapauksesta olevan hyvin säikähtynyt. Ruhtinatar tahtoi
rientää tyttärensä perästä, mutta ruhtinas pidätti häntä, vakuuttaen
kaikki tyyni olevan seurausta valvonnasta ja viimeisten päivien
juhlallisuuksista. Olihan hänellä nyt parhain hoito, ja varmaan hän
levottuisi heti, kun vaan ei turhaan hätäiltäisi. Ruhtinas tahtoi, että
konsertti jatketaan loppuun.
Albert-ruhtina kuunteli ruhtinaan selityksiä alttiilla
säädyllisyydellä, eikä kenkään voinut hänen muodossaan nähdä, miten hän
oli tapauksen käsittänyt.
Konsertin lopussa tuli paroni v. Rauch ruhtinaan luo ja jutteli
hänelle, että ruhtinattarella oli Ollut lapsuuden ystävä, jota hän
oli sydämestään rakastanut, ja joka oli laulanut samaa laulua. Hän
oli hukkunut eräällä venematkalla ja ruhtinatar oli syvästi häntä
surrut ja vieläpä syyttänyt itseään, vaikka viattomasti, ystävänsä
onnettomuuteen. Tämä muisto se oli nyt ruhtinatarta niin liikuttanut. —
Paroni ei voinut ruhtinaan muodossa nähdä, mitä vaikutusta tämä juttu
oli tehnyt. Hän oli sitä 'kuunnellut levollisella säädyllisyydellä kuin
ainakin paronin puheita. Tämän täytyi vihdoin peräytyä.
Salaneuvos Werner palasi asuntoonsa, saatuansa ystävällisillä
sanoillaan ja levoittavilla jutteillaan ruhtinattaren rauhoittumaan.
Hän oli käskenyt hoitajat, joiden seassa myös hovimestarinna, kreivitär
v. Gerdt, varomaan, etteivät ruhtinatarta millään häiritsisi. Noustuaan
juuri vaunuista, tuli portissa hänen eteensä uljas mies seisattaen
häntä.
"Anteeksi, herra salaneuvos, minä toivon saada puhella kanssanne pari
sanaa."
Tohtori kumarsi vähän. "Suvaitkaatte astua huoneesen, teidän
korkeutenne", vastasi hän.
"Kiitän." Albert-ruhtinas seurasi tohtoria hänen työhuoneesensa ja
istahti hänen vastapäätänsä.
"Nyt, teidän korkeutenne, tässä ei meitä häiritä."
"Annattehan minulle anteeksi, että tulen näin myöhään, mutta minä
halusin tietää, miten potilaanne laita nyt on."
"Hän on levollisempi ja minun onnistui hänet saada nukkumaan", vastasi
tohtori.
"Saisinko kysyä, oliko tämä satunnaista, vai seurauksia ruhtinattaren
entisestä taudista."
Tohtori vaikeni, ennen kuin siihen vastasi:
"Se oli ihan satunnainen ja luonnollinen mielenliikutus.
Ruhtinattarella ei ole mitään jälkiä mistään entisestä taudista."
"Ja tunnetteko mitään syytä tähän mielenliikutukseen?"
"Tunnen."
Tämä lyhyt ja jyrkkä vastaus keskeytti pitemmät kysymykset. Vähän ajan
perästä ruhtinas jatkoi:
"Vielä soisin tehdä yhden kysymyksen: olihan ruhtinatar ihan
toimessansa, eikä puhunut houreissa?"
"Hän oli ihan toimessansa."
"Se oli minunkin ajatukseni. Mutta paroni v. Rauch sanoi hänen
hourineen. Tiedättekö, miksi hän tahtoi minua siihen luuloon?"
"Kyllä, teidän korkeutenne."
"Noh hyvä", vastasi ruhtinas vilkkaasti, "siis voitte selittää, mitä
ruhtinatar tarkoitti noilla sanoiltaan minulle?"
"Minä en ollut niin lähellä niitä kuullakseni", vastasi tohtori epien.
"Kuinka, herra salaneuvos! Te puhutte vastoin itseänne. Kun tiesitte,
miksi ei ministeri tahtonut minun häntä näkemään, silloin tiesitte
myös, mitä ruhtinatar oli minulle sanonut, vaikka ette sitä olisi
kuullutkaan."
"Noh, olkoon, teidän korkeutenne, että sen tiedän, vaan minun täytyy
sittenkin kieltää selitys siitä."
"Oh!"
Molemmat olivat ääneti. Vihdoin ruhtinas nousi ja oli lähdössä.
"Minä en voi salaisuuttanne vaatia, mutta selvän minä siitä ai'on
saada", sanoi hän. "Minä tahdon siitä puhutella ruhtinatarta."
"Parempaa en minäkään toivo", sanoi tohtori, "mutta pelkään vaan
hankaluutta tavata ruhtinatarta kahdenkesken."
"Kuinka, luuletteko sitä minulta kiellettävän?"
"Siitä olen ihan vakuutettu."
"Hyvä, kiitoksia! Nyt tiedän mitä teen. Hyvää yötä!" Hän puristi
tohtorin kättä ja meni.