Linnan puistossa oli erinäinen piiri sillä kohdalla linnaa, jossa
ruhtinatar asui. Tämän piirin eroitti tuuhea pensasaita muusta
puistosta, ja sitä kutsuttiin ruhtinattaren puistoksi, jota aina
ruhtinattaren lapsuuden ajoilta oli ollut yksinään hänen huostaasaan,
ja jossa kukaan häntä ei saanut häiritä.
Ruhtinas Albertin vastaanotto-päivä oli vihdoin ohitse. Se oli ollut
lämmin, helteinen, ja yö nyt oli viileä ja tyyni. Yksi verannan
sali-ovia avautui ja ruhtinatar astui ulos. Hän oli vaihtanut loistavan
juhlapukunsa laheaan viittaan, valkoista kashimiriä. Hän astui
verkalleen hiljaisia käytäviä, joita kuu nyt lempeästi valaisi. Päivä
oli ollut liian merkillinen hänelle, saadakseen sen perästä heti lepoa.
Hänellä oli vielä ajatuksissaan viimeiset tapaukset. Hän ajatteli,
miten hän Samana aamuna sai yhtäkkiä jättää ihanan Helmerslustin, jossa
hän, vapaana hovielämästä ja etiketistä oli viettänyt pari hauskaa
viikkoa. Hän muisti, miten lempeä ja myöntyisä hovimestarinna oli
ollut häntä saattaissa sinne, jossa hänellä oli seurana vaan neiti
v. Helmers, kuinka hän siellä esiteltiin vanhalle, ystävälliselle
naisellle, ja jätettiin sen hoitoon, jolla ei ollut nutilta kuin
täyttää hänen kaikkia halujansa ja antaa hänelle täyttä vapautta
kaikkeen; kuinka salaneuvos Werner pari kertaa oli siellä käynyt
ja kehoittanut häntä nauttimaan elämäänsä ja vapauttansa, ja kuinka
hän sitte nuoruuden keveydellä oli unhottanut huolensa ja ihastunut
vapaan elämänsä sulouteen, tämän ihanan luonnon helmassa ja iloisen,
ystävällisen neiti v. Helmersin seurassa, jota hän sydämellisesti
rakasti. Silloin yhtäkkiä hän oli kutsuttu takaisin kaupunkiin,
hoviin, kosta Albert-ruhtinas muka oli tullut. Milt'ei pyörryksissä
oli hän matkannut. Hän oli nyt todellakin tullut, tuo ruhtinas, josta
hänelle tuskin oli mitään puhuttu sen koommin, kun salaneuvos Werner
oli häntä maininnut. Kuinka hän oli pelännyt tätä kohtausta, mutta
hänelle ei jäänyt aikaa enää sitä miettiä. — Kuinka hän oli vavissut
tullessaan loistavaan salonkiin, kaikki hovimestnrinnan varoitukset
ja neuvot suhisten vielä korvissansa. Turhaan oli hän koettanut saada
selvää kuvaa tuosta loistavasta herrasta, ainoasti eräät muodot
olivat langenneet hänen harhaileviin silmiinsä. Että perintöruhtinas
näytti hyvin vaalealta, ja että hänen rakas tohtorinsa katsoi häneen
kehoittavalla ja mieluisalla hymyllä oli milt'ei ainoa, jonka hän
selvästi huomasi, paitsi salaista tuntoa, että hovimestarinnan
silmät seurasivat hänen jokaista liikuntoansa, kunnes vihdoin siellä
näkyi tuo uljas nuorukainen, joka näytti hänestä päätä korkeammalta
kuin kaikki muut. Mitä siellä puheltiin, tuntui hänestä vaan kuin
sekainen surina; hän ei tohtinut mihinkään katsoa, ennenkun hän, tuo
uljas mies, seisoi hänen edessään. Kun heidän silmänsä yhtyivät,
olivat kumpikin hämmästyneet. "Tehän se siis olitte!" oli ruhtinas
sanonut. Tämän ääni oli matala, vaan kylläksi korkea lähellä seisovain
kuulla. Kuinka hän oli pelästynyt, vaan samassa nähnyt ruhtinaan
ystävällisen seuraajan, prohvessori Walterin, ällistyneenä kumartavan
syvästi tuon veitikkamaisesti iloisen neiti Anna v. Helmersin edessä;
kuinka ruhtinas oli myös sen huomannut — prohvessorin kummastus
oli varsin hauskaa — ja kun heidän katseensa taas yhtyivät, eivät
kumpikaan voineet olla naurahtamatta. Ja nyt, yhtäkkiä, kuinka hän
tunsi saaneensa kaiken rohkeutensa ja kuinka hän sitte levollisna
ja pelotta antautui puhelemaan ruhtinaan kanssa ja koko illan sitä
jatkoi. Päivällispöydässä oli tosin vallinnut vähän jäykkä etiketti,
mutta illalla oli puistossa poltettu rakettia ja linna oli loistavasti
valaistu. Kaikki oli ollut hyvin komeaa, mutta häntä ei huvittanut
muut kuin ruhtinas; kuinka miehuullinen ja uljas hän oli, kuinka
vähäpätöiseltä näytti Alfons hänen rinnallaan.
Hän tunsi sydämensä sykkivän kovasti.
"Oi Jumalani!" huokasi hän, "auta minua ja anna minun tehdä aina sen,
mikä on oikea!"
"Antonia, onko se sinusta niin vaikeaa?" kysyi vieno ääni hellästi.
Hän kääntyi ympäri säikähtyen. "Teidän korkeutenne täällä ja tällä
hetkellä?"
"Anteeksi, Antonia!" sanoi Alfons, tullen puiden varjosta esiin.
"Minun täytyy sinua puhutella; päivältä me olimme vartioidut pahemmin
kuin vangit — ei, älä mene pois, saat olla huoletta, kamariherra v.
B. seisoo portilla ja voi todistaa, ettei muut kuin veljesi ole ollut
täällä."
Ruhtinatar seisattui epäillen. "Mitä teillä saattaa olla sanottavaa?"
kysyi hän.
"Ensiksi, Antonia, miksi tuo vieraus? Veli ja sisar kuitenki voivat
toisiansa Sinutella. Me olemme olleet toisillemme niin vieraat. Aina
kotiin tulostasi asti olemme iltasin pari sanaa vaihtaneet."
Ruhtinatar katsoi häneen kummastuen.
"Ken siihen on syynä, jos olemme niin väärässä suhteessa?" kysyi hän.
Alfons punastui.
"Mutta mitä sinä aioit sanoa minulle?" kysyi ruhtinatar.
"Antonia, älä tuomitse minua niin! Minä olen syyllinen, vaan että
olen katunut, että olen kärsinyt, sitä et näy tuntevan. — Ehkä voisin
korvata, mitä olen rikkonut. — Antonia, sinä et ole pakoitettu tuohon
naimiseen."
"Kuinka, Alfons? Eikö se ollut sinun etusi naittaa sisaresi rikkaalle
Albert-ruhtinaalle? Mitä sanoisivat valtiomiehet, jos näinikään
repisimme heidän kutomat, konstikkaat verkkonsa. Jos tahdot minua
auttaa, Alfons, keksi jotakin, mikä voi käydä laatuun. Valtiomiehet
huolivat vähän kenenkään mielipiteistä ja taipumuksista. Sitä paitsi
Albert-ruhtinas ei ole millään ilmaissut toivoansa minun tunteitteni
suhteen häntä kohtaan."
"Haa! Antonia! Sinä rakastat siis häntä!" sanoi Alfons.
"Teillä ei ole mitään oikeutta minulta sitä kysyä. — Lopettakaamme tämä
turha puhe. Hyvää yötä!"
"Luuletko todella minun niin sinut laskevan pois?" sanoi Alfons
kiivaasti.
Ruhtinatar peräytyi, kauhistuen nähtävää tulta hänen silnissään.
"Minä tahdon kuulla totuuden", sanoi Alfons, tarttuen hänen käteensä,
jota hän kalvosimista puristi.
"Ai'otteko pakoittaa minua huutamaan apua?" kysyi hän, katsoen
järkkymättä hänen jäätyviin silmiinsä.
"Sitä ei ole tarvis, teidän korkeutenne, apu jo on tässä!"
Salaneuvos Werner seisoi heidän edessään.
"Kuinka, minun askelianiko te vakootte?" huudahti Alfons.
"En suinkaan, teidän korkeutenne; olin lääkärinä kutsuttu evään
palvelijan avuksi tässä osassa linnaa ja tulin sentähden ruhtinattaren
puiston kautta. Kaikista vähimmin ajattelut saavani nähdä teitä,
ruhtinas, täällä." Hän korjasi nyt hienon höytyävaatteen, joka oli
valunut ruhtinattaren olkapäiltä, jälleen hänen ympärilleen. "Menkää
nyt lapseni ja levätkää", sanoi hän ja saattoi ruhtinatarta linnaa
kohti.
Alfons syöksi hurjana pois, sysäten maahan pian nukahtaneen
kamariherran, joka odotti portilla. Hän löi kämmenellään otsaansa:
"Mitä olen tehnyt?" sanoi hän. "Tahdoin auttaa ja olen sen sijaan häntä
loukannut. Hän inhoaa minua nyt enemmän kuin koskaan."