Perintöruhtinas Alfons oli ikään tullut palavassa ja väsyneenä
metsästysretkeltä, kun kamariherra tuli huoneesen.
"Suokaatte anteeksi, teidän korkeutenne, minua on käsketty teille
ilmoittamaan että ruhtinas Albert, H:sta on tullut. Ruhtinaamme on
määrännyt hänen julkisen vastaanottonsa tänään puolipäivän ajaksi. Siis
pari hetkeä vaan, — teillä on kiire, jos haluatte sitä ennen tavata
ruhtinaan."
"Kenkäs on sanonut minun sitä haluavan — tahi kysynyt siihen neuvoa
teiltä?" tiuskasi perintöruhtinas. "Tervehtäkää ruhtinasta ja sanokaa
että minä olen määrättynä hetkenä siellä ja siinä kaikki." Hän pyörähti
ympäri ja joi lasin kylmää vettä.
Kamariherra ällistyi ja meni. "Nuori herramme, näen, on tänään pahalla
tuulella. Metsästys lie ollut huono. Hiis noita korkeita ymmärtää, —
ennen Albert-ruhtinas oli hänen paras ystävänsä, nyt hän suuttuu, kun
kysyn, jos tahtoo häntä tavata." Ajatuksissaan hän ei huomannut, että
joku tuli hänelle portaalla vastaan.
"Anteeksi teidän korkeutenne!" huudahti hän hämmästyneenä ja ehti
tuskin väistyä, ennenkun Albert-ruhtinas ylpeänä seisoi siinä, hänen
avatessaan ovea portaalle.
"Onko hänen korkeutensa, perintöruhtinas, tullut?" kysyi
Albert-ruhtinas.
"On, teidän korkeutenne, se tahtoo sanoa, että kyllä hänen korkeutensa
on kotona — mutta." —
"Muuta en tahtonutkaan", vastasi ruhtinas ja meni rohkeasti edelleen.
"Vaan mitähän tästä tulee?" ajatteli kamariherra, "kunhan ruhtinaamme
ei saisi vaan kuulla hänen kysyneen minulta."
Alfons-ruhtinas oli, jäätyään yksinään, kävellyt vilkkain askelin edes
takaisin.
"Tänään siis, Antonia-parka, päättyy kohtalosi — ja minunkin", jupisi
hän. "Albert, Albert! olin avukseni sinua kutsunut ja nyt, milt'en
vihaa sinua — ja kuitenkin — mitä se auttaisi? Ei mitään!" Hän löi
kädellään otsaansa ja kiroili. "Voit tulla hulluksi tästä! Mikä hirveä
kosto!"
Hän viskautui sohvaan, nojasi kyynäspäänsä pöytään, peitti käsillään
kasvoonsa ja huokaili syvästi, kun yhtäkkiä tunsi olallaan käden.
"Alfons, mikä sinulla on?" kysyi säälivä ääni. "Noin tuskissasi?"
Ruhtinas kavahti ylös. "Albert, sinäkö se olet?" Hän punastui
tuntuvasti. "Minun asianihan oli tulla luoksesi."
"Joutavia", keskeytti Albert. "Vaan sano minulle, mikä sinua vaivaa;
tiedäthän kuinka mielelläni sinua autan, ja siksihän", jatkoi hän,
"olen nyt tullutkin, kuten tiedät."
"Haa, niin!" huudahti Alfons, "älä siitä muistuta; tuo häijyn keksintö,
määrätä kysymättä toisen onnesta!"
"Vait siitä", keskeytti Albert vakaisesti. "Ken on sanonut, etten ai'o
kysyä? Minä tahdon yhtä vähän antaa pakoittaa häntä kuin itseänikään
— kaikki riippuu siitä, jos toisiimme vaan miellymme. Jos hän nyt on
levoton, voit hyvin tällä tiedolla häntä lohduttaa samoin kuin itseäsi."
"Luuletko todella että paroni v. Rauch laskisi sinun siitä?" kysyi
Alfons synkästi, kääntäen kasvonsa Albertista.
"Kuulepa nyt veliseni", sanoi Albert, heittäen kätensä Alfonsin
harteille. "Anna minun puhella suoraan, niin saat kuulla kuin vähän
sinun on syytä päivitellä. Minä olen tullut tekemään sisaresi
tuttavuutta, ja jos hän minua todella niin miellyttää, kuin kertomukset
hänestä ovat tehneet, ja minä onnistun hänen sydämensä voittamaan,
silloin menee kaikki niinkuin on puhuttu, aivan paroni v. Rauchin
mukaan ja kaikki on selvällä. Vaan muutoin, jos nämä ehdot eivät
toteudu, häistä ei tule mitään. Mutta lupaan auttaa sinut häijyistä
juutalaisistasi irti, sen minä kaikessa tapauksessa täytän. — Ei,
ei, kuule minua loppuun asti. Sinut on petetty hävyttömästi M:n
pelipankissa — minä epäilin sitä heti ja olen antanut pitää silmällä
miestä — hän on nyt tuiki minun vallassani. — Vaan siitä nyt emme nosta
huhua, mutta annamme hänen maksaa takaisin, mitä voi; täyteen saat
minulta velaksi kiinnikkeellä rajalla olevaan metsästyslinnaasi, —
tiedäthän kuinka siihen olen ihastunut; sinä sen annat minulle pantiksi
kymmenen vuoden ajaksi. Sill'aikaa voit, säästämällä eläen, maksaa
velan, ja niin olen saanut sisaresi terveeksi ja vapaaksi."
Alfons syleili häntä. "Minua hävettää, enkä voi sinua niin kiittää,
sinä jaloin ja paras ystäväni — mutta." —
Hän erosi yhtäkkiä Albertista ja tuijotti synkeänä eteensä. Albert
katseli häntä kummastuen.
"Siis se ei ollutkaan vielä kaikki. Sinulla on muutakin. Noh, annas
kuulla! Emmekö siitäkin selkeäisi! Puhele nyt veliseni, ehkä vihdoin
kaikki menee hyvin."
Alfons katsoi vakaisesti ja surullisena uljaasen ystäväänsä ja hänen
veltto mutta säännöllinen muotonsa sai jonkun jalomman vivahduksen
vastatessaan:
"Ei, Albert! Mitä nyt kärsin on rangaistus siitä mitä
kevytmielisyydessä olen rikkonut. Kenkään ei voi siinä minua auttaa.
Minun täytyy nyt kohtaloni kuulla, vaikka se tekee minun äärettömän
onnettomaksi." Hän väistyi ja nojasi otsansa ja käsivartensa ikkunan
pieleen.
Albert oli liikutettu ystävänsä onnettomuudesta. Hän vaikeni — vihdoin
häntä lähestyen hän kysyi:
"Onneton rakkausko? Olenko arvannut oikein?"
"Aivan oikein."
"Ja ihan toivoton?"
"Ihan toivoton. — Vaan olkaamme siitä vaiti."
"Yksi sana vielä, tietääkö hän siitä?"
"Ei, ei!" sanoi Alfons miltei raivosti. "Hän vihaisi minua, jos ei hän
jo Sitä tee."
"Levoitu nyt! Sinä kärsit sen miehenä. — Mutta nyt luulen
ajan jo olevan ajatella julkista vastaanottoa. Etkö soita jo
kamaripalvelijaasi? Minunkin täytyy vielä majatalooni, jos tahdon tulla
esiin kaikessa loistossani. Voin arvata miten kamarineitsyet juuri
koristavat sisaresi huikasemaan silmiäni. Siis kiiruhdan ansaitsemaan
onneani. Näkemään asti!"
Hän meni huomaamatta, kuinka hänen viimeiset, leikilliset Sanansa
löivät Alfonsin vaaleaksi. Jäätyään yksin tämä riuhtasi kellon nauhaa
ja sitte pukeusi senlaisella kiireellä, että kamaripalvelija tuskin
ehti häntä auttaa.