Oli kuuma, helteinen päivä. Kaksi nuorta miestä käveli pölyistä
maantietä.
"Minä puolestani istusin mieluummin vaunuissa, jotka sinä niin
kevytmielisesti jätit, poistuaksemme tästä kauheasta helteestä", sanoi
toinen nuorukaisista, jota näytti vaivaavan hänen i'ällensä tavaton
lihavuus.
"Malttia, Walter", vastasi toinen nuorukainen, pyyhkien hikeä
otsastaan. "Se varjoinen metsätie, josta portinvartia puhui, on vähän
matkaa tästä."
"Ole huoletta; heidän 'vähä matkaansa' ei ole niinkään vähä, kuin
luulet. Ehkä vaan parin tunnin matka tässä helteessä."
"Vaan annas olla, enköhän jo tuolla näe haettua metsätietämme ja siellä
varjoisessa metsässä saamme viileämmän sijan levähtämään kuin tässä
maantien pölyssä."
Astuttua vähäisen matkan edelleen he poikkesivat metsäiseen seutuun
vievälle polulle ja olivat pian metsän keskellä.
"Vaan tiedätkö varmaan tämän oikeaksi tieksi?" kysyi kumppaniltansa
ensimäinen puhuja. "Entä jos tänne eksymme ja viivymme yli määrätyn
ajan."
"Meiltä ei ole mitään kiirettä, Walter! Siihen on vielä kaksi päivää
kun meitä odotetaan. Ja muutenkin, saat olla huoleti. Tiedäthän, että
minulla on kaikkialla hyvä onni; näetkö, tässä on viileä siimes, jossa
voimme levähtää."
Näin sanoen hän heittäytyi alas nurmelle, laski lakkinsa maahan ja
pyyhkäsi hikeä otsaltaan. Hänen tumman ruskeat kiharansa liehuivat
vapaina; hänen tumman siniset silmänsä loistivat iloisesti ja yht'aikaa
ylpeästi mustain kulmakarvain alta, jotka välistä voivat saada uhkaavan
muodon ja panna ne säihkymään tulta. Hänen ystävällistä suutansa
ympäröi lyhyt, vaan tuuhea, musta parta ja viikset.
"Sinua, onnen lasta!" Sanoi toinen, jonka nimen kuulimme Walteriksi,
"tämänkin ihanan paikan Sinä onnistuit löytää."
Molemmat heittäysivät pitkälleen pehmeälle nurmelle.
"Tämänkin", vastasi kumppani; "mitähän minun eduistani sinä enemmän
kadehtinet; se olisi hauska tietää."
"Onko mitään, joka antaa suurempia etuja kuin korkea Suku?" sanoi
Walter. "Se tuottaa sinulle kaikki valmisna käteen, rakkauden,
kauneuden; tarvitset ojentaa vaan kätesi niitä ottamaan."
"Sanotko rakkaudenkin? Olisit sanonut morsiamen, sen kyllä löydän, vaan
rakkautta, se on niin ja näin. Jos emme ollenkaan mieltyisi toisiimme!
Minusta se on kohtalaista onnea saada noin valmiisti kaikki. Voitto on
suloisempi, kun siitä on saanut ensin taistella. Vaivaton saalis on
aina vähäarvoinen."
"Noh, hiisi! Miksi häntä sitte otat? Mikä sinun nyt on tehnyt noin
taipuvaksi?"
Nuorukainen katseli haaveksien, molemmat kädet päänsä alla, kulkevata
pilveä muutoin kirkkaalla taivaalla, ja vastasi hiljaksensa.
"Tahdoin toki hänen nähdä. Kaikki mitä hänestä on kerrottu vivahtaa
noihin kuuluisiin itämaan satuihin, tuskin tuo tauti niin ihmeellisesti
parannettu, sitten tuo ylenpalttisuus, tuo iloisuus ja vihdoin
selittämätön alakuloisuus. Uskotko, minulla on hänestä paremmat tiedot
kuin nuo ovelat herrat voivat luulla. Heidän kujeistansa minä vähät,
minua huvittaa hän itse."
"Mutta jos ei hän sinua miellytä, niitä silloin teet?"
Nuorukainen nauroi ivallisesti.
"Minä lahjoitan heille silloin vaan summan, jota haluavat ja olen vapaa
kuin ennen."
"Lahjoitat! ja miksi?"
"Pettääkö tahtoisin heitä minä? Koko puuhan, näet, on tehnyt heidän
kurjat raha-seikkansa; siksi he haluavat minua, tahi oikeimmin minun
rahojani. Poikaparka, hän on hävittänyt kaikki, se on Surkuteltavaa, ei
hän niin huono olisi — mutta hänen isänsä, siitä en paljon maksaisi.
Miten hän tyttärensä jätti avuttomaksi! Juuri kuin oli tarvis mennä
Italiaan, hän sen lähetti Rabensteinin hökkeliin, kunnes tuo viekas
paroni v. Rauch sai onnellisen Sylikoirajuttunsa. Ihme oli silloin
Antonia raiskaa vielä saada pelastetuksi."
"Vaan mistä ihmeestä sinä, Albert, tuon kaiken sait?" kysyi Walter.
"Sanonko sen sinulle? Alfonsilta. Hän oli tunnon vaivoissa sisarensa
suhteen, jonka matkarahat hän kadotti pelissä. Hän kääntyi silloin
minuun; kuten tunnet, me olimme ylioppilaskumppanit. Silloin halusin
vaan päästä irti hurjasta kihlauksestani S:in ruhtinattaren kanssa,
jonka vanhempamme, eli oikeastaan vaan valtiomiehet, olivat saaneet
toimeen. Silloin Alfonsin kanssa teimme tuon saman koirajutun, jonka
sitte idätimme paroni v. Rauchille makupalaksi. Hauskaa kumminkin on
nähdä sukkelan paronin nyt ajavan minun asiaani, kun hän päinvastoin
luuli vetävänsä nenästä minua. Mutta Alfonsia minä en ymmärrä, hän ei
kirjoita minulle enää, hän juuri kuin karttaa minua, ja minun tietoni
ovat jo toisesta lähteestä. Katuuko hän, juuri kuin olisi minulle
myönyt sisarensa, mutta siitä olkoon huoletta, en minä niin hänelle
tunkeudu, jos ei hän suostu. — Mutta nyt, veliseni, ehkä jo jatkamme
kävelystä, vain oletko vielä väsynyt?"
"En suinkaan. Tuo historiasi on minut virvoittanut. Toivoisin vaan
paroni v. Rauchille tuon hyvän tarinan. Olisi hauska nähdä hänen
naamansa silloin, kun huomaa itse olevansa vedetty nenästä. Olen hyvin
kiitollinen, kun valitsit minun seuraksesi tälle hauskalle matkalle,
enkä enää valita, jos veisit minun vaikka Mont Blanc'in ylitse", sanoi
Walter leikillä, seuraten ruhtinaa varjoista tietä.
Eräitä hetkiä myöhemmin kävelijät olivat tulleet vuoriseen
metsäseutuun, jossa vähäinen polku oli heiltä haihtunut. He katselivat
ympärilleen ja näkivät vihdoin edessään pienoisen järven.
"Kuinka ihanaa täällä on!" huudahti ruhtinas ihastuen.
Korkeat, metsäiset rannat kuvastuivat ihanasti järven tyvenessä
pinnassa.
"Minusta", sanoi Walter, "olisi hauskempi, jos näkisin vaikka olilla
katetun mökin, tahi vielä paremmin sivistyneen ihmisasunnon tässä
jylhässä metsässä. Todella sanoen, tuo ihanuus ei auta nälkääni."
"Hyvin jokapäiväistä!" vastasi Albert. "Mutta kulitko, mitä se oli?"
Molemmat seisattuivat kuultelemaan. Järveltä kuului airojen loiske.
"Siellä on venhe!" huudahti Walter hyvillään.
"Vait!" käski ruhtinas jyrkästi.
He kuulivat laulua, joka tuntui lähenevän ja, vihdoin voitiin selittää
sanojakin. Sävel oli yksinkertainen, vaan ääni vieno ja sulava:
"Laula, aaltoni, oi,
Rannan loisteessa soi,
Laula, riemuitse keväässä sä.
Tuuli pilveä vie,
Vaihteleva sen tie
Niin kuin ihmisen elämä tää.
'Pikku ystäväni,
Lintu, oksallasi,
Mulle laulusi toisinaan suo.
Sitte lennät sä pois,
Oi, kellä siipiä ois
Että lentää sais taivahan luo!"
Venhe oli laulun kestäessä lähennyt; siinä istui kaksi nuorta neitoa
kansan puvuissa, toinen souti ja toinen lauloi, ohjaten venettä
melalla, joka vaan keveästi hiihti veden pintaa. Venhe ja siinä olevat
nuoret tytöt somassa, heleänvärisessä kansanpuvussansa elähytti uudella
sulollaan tämän jo ennestään ihanan metsäseudun.
"Kuinka somia tyttöjä!" kuiskasi Walter.
"Hyvin hauskaa, vaan vait vielä", sopotti Albert. He olivat lymynneet
rantapensaiden taa.
"Seisota vähäsen, Anua", sanoi tytöistä se, joka oli laulanut. "Tässä
on niin ihanaa ja rauhallista."
Soutaja pysäytti aironsa ja molemmat katselivat haaveksien ympäri
ihanaa seutua.
"Nousemmeko tässä maalle?" Liisi esti soutajaa, katsoen iloisesti
kumppaniinsa.
"Miksi juuri tässä, Anna? kysyi toinen.
"Ettekö luule tuon vuoren rinnassa jo olevan mansikat kypsiä?"
"Todella, mutta jos viivymme liian, kun aioimme vielä Katrin tuvatta
käydä. Sitä en nyt tahtoisi jättää, hän tulee niin iloiseksi siitä
vähästä, jota viemme. Tie tulee siten pitkäksi, ja vihdoin saamme
nuhteita, jos viivymme myöhään?"
Soutaja tarttui airoihin ja yritti painaa ne veteen.
"Arveletteko todella antaa heidän jättää meidät tähän?" kysyi Walter
pelästyen.
"En suinkaan!" vastasi ruhtinas. "Hyvät tytöt!" huusi hän, tullen
yhtäkkiä esiin.
Tytöt säikähtivät ja kiljahtivat yht'aikaa hämmästyneinä.
"Hyvät tytöt, ohjatkaat meitä, kahta eksynyttä, löytämään jonkun
ihmisasunnon", sanoi ruhtinas ystävällisesti.
Tytöt katsoivat toisiansa silmiin.
"Niin, jos me itsekään tietäisimme", vastasi laulajatyttö. "Me olemme
ensi kerran tässä seudussa." Hän katsoi hymyillen kumppaniinsa. Tytöt
sopottivat keskenänsä. Vihdoin Anna sai airoillaan venheen liikkeelle
ja ruhtinas kiiruhti ottamaan sitä rannassa vastaan.
"Minä en tiedä muuta neuvoa, kuin että tulette venheesen, ja me
soudamme teidät tuonne mokin luo, josta saatte ohjaajan, joka vie
teidät maantielle, jos nimittäin ken mökissä on kotona, muuten saatte
odottaa siellä", sanoi laulajatyttö, jonka nimi oli Liisi.
"Odottaa me ainakin voimme, kun meillä ei ole kiirettä", vastasi
ruhtinas ja hyppäsi venheesen. Walter teki samoin, vaikka hypätessään
oli pudota veteen, jos ei Anna olisi ehtinyt häntä auttaa, mikä
taas, Walterin harmiksi, pani tyttöjen suut nauruun, Anna yritti nyt
soutamaan, mutta Walter esti sen, sanoen, ettei hän mitenkään tahtoisi
vaivata naisia heitä soutamaan, pyysi airoja ja sai Annan istumaan
kumppaninsa vastaan. Liisi pysyi paikallaan perässä.
"Noh", sanoi Walter, "tapaammehan siellä jonkun ihmisen, jolta voimme
saada jotain ruokaa, sillä me olemme nälkään kuolemaisillamme."
Tämän sanoi hän niin alakuloisesti, että tyttöjen oli vaikea pidättää
nauruansa.
"Jos niin on, meidän täytyy sitte seurata teitä maalle ja koettaa
siellä hankkia, mitä on tarvis", sanoi 'Anna katsahtaen kumppaniinsa.
"Mutta tunnetko sinä naapurimummon säilöjä, jos ei hän olisi kotona?"
kysyi Liisi.
"Minäkö en niitä tuntisi, Liisi", vastasi Anna iloisesti. "Minähän
häntä autoin leipiänsä vartaille panemaan. Ei mitään hätää, ja
jos herrat ovat niin nälkäisiä, kuin sanovat, he varmaan tyytyvät
halvempaankin ruokaan", sanoi hän ilkkuen. — "Ei, Liisi-kulta, enemmän
oikealle, muuten emme tule oikeaan salmeen, tuonne", sanoi hän osottaen
sormellaan erästä nientä kohti, "noh, nyt se on oikein."
"Vai niin", sanoi Liisi, kääntäen venheen osoitettua paikkaa tohti.
"Miksi kumppaninne tuntee paremmin nämä paikat?" kysyi ruhtinas
Liisiltä.
Liisi punastui vähän. "Minä olen vasta äsken tullut näille seuduille.
Mutta älkäät peljätkö, kyllä minä teille sentähden voin iltaista
laittaa", sanoi Liisi rohkeasti, katsoen häntä silmiin. "Kas niin,
tuossa se mökki on, eikä näy ketään kotona, Anna, kyllä me saamme
maalle mennä."
Pian he kaikki istuivat mökin edessä, jossa ei ollut kotona kuin vanha
mummo, joka hyvin hämmästyi niin monesta harvinaisesta vieraasta.
Anna hääri hänen kanssansa ja lupasi auttaa iltaisen laitoksessa,
keskeyttäen siten mummon puheet varojensa vähyydestä. Molemmat tytöt
kiiruhtivat sytyttämään tulta lieteen ja tuomaan esiin mökin vähiä
ruokavaroja, kuppia ja lautasia. Anna toi esiin vähät varat, mitä
löytyi, ja Liisi levitti valkoisen, vaikka karkean liinan pöydälle.
Kaikki tuli esiin kuin loihtien: voita, leipää, vähän sian ja lampaan
lihaa, yksin keitettyjä muniakin ynnä maitoa. Sill'aikaa kun Walter ja
Anna kilpaan leikkelivät siruiksi lihaa, keitteli Liisi muna-viipaleita
ruhtinaan voileivälle, kun ruhtinas yhtäkkiä kysyi:
"Teillä on varmaan sulhainen, Liisi, koska on sormessanne sormus?"
Liisi peitti kätensä esiliinansa alle. "Minulla on kyllä sulhainen,
mutta." —
"Mutta?" kysyi ruhtinas, "ettekö tunne hänen kanssansa tulevanne
onnelliseksi?"
"Sitä en tiedä, minä en ole vielä häntä nähnyt."
"Kuinka", sanoi ruhtinas, "miksi häntä sitte otatte?"
"Miksikö? Eihän kukaan ole minulta kysynytkään, minun täytyy vaan
totella, kun niin on määrätty. Te luulette vaan, että ruhtinaat ja
ruhtinattaret naitetaan niin. Tapahtuu se talonpoikain tyttärillekin."
"Mutta kun sulhaisesi nyt tulee kysymään, josko häntä tahdot, mitä sinä
vastaat?" kysyi ruhtinas.
Liisi katsahti häneen. "Minä ai'on sanoa hänelle totuuden, jos muuten
saan tilaa siihen, mutta pelkään vaan, etteivät sitä anna. Sitä paitsi
en tiedä, jos se paljon auttaa, enhän minä häntä tunne. Ja koska hän
tahtoo sitä, jota ei koskaan ole nähnyt, mitä hän siitä huolii, jos
miellyn häneen tahi en. — Vaan hyvä herra, te ette syö mitään, tässä
lasillinen maitoa."
"Kiitoksia, hyvä tyttö", sanoi ruhtinas. "Mutta sanopa minulle vielä,
oletko rikas, vain miksi hän sinua tahtoo?"
"Minäkö rikas, ei, köyhä, hyviin köyhä, hän on rikas, siksi he tahtovat
minun häntä ottamaan, mutta miksi hän tahtoo minua, sitä en tiedä. He
ovat hänelle ehkä sanoneet minusta liiaksi hyvää, jota en ansaitse, ja
siitä minun on paha mieleni, sillä minä en tahdo näyttäydä paremmalta
kuin olen."
"Mutta ken sinua pakoittaa sitte? Isäsikö?" kysyi ruhtinas, nojautuen
vähän häntä lähempää katsomaan.
Liisi hämmästyi. "Niin isäni — isäntimäni", sanoi hän harhaillen ja
nousi. "Noh, Anna, meidän täytyy mennä", sanoi hän vilkkaasti. "Te,
herrat, saatte täällä levätä yön — tästä on teille siksi heinälato.
Hyvästi! onnea matkoillenne!"
Ruhtinas otti hänen kätensä. "Hyvästi, hyvä tyttö!" sanoi hän.
"Kiitoksia ravinnosta. Toivon että mieltyisit sulhoosi, kun kerran saat
hänen tuntea." Hän auttoi häntä venheesen ja katseli miettien hänen
jälkeensä.
Liisi oli käynyt airoihin ja souti vakavasti ja tasaisilla vetäyksillä.
Venhe oli pian mennyt näkymättömiin.
"Arveletko todellaki asettua yöksi tänne?" kysyi Walter.
"Niin, miksi ei? Hetken levätä ja sitten kiiruhtaa vaunuihimme." Hän
kääntyi takaisin ja molemmat olivat kohta yömajassaan heinäladossa.
"Mitkä herttaiset tytöt! Vahinko etteivät ne voi tulla seuroihin",
sanoi Walter. "Oliko sinunkin yhtä hauska? Ha, ha, ha! Sitä vaan oli
veitikka."
"Minusta ne olivat molemmat kelpo tyttöjä. Kummallista! minusta tuntuu
kun minä tulisin häntä näkemään."
"Noh, se on helppoa", sanoi Walter. "Voinehan kuulustella, tuo mummo
kyllä antaa heistä tiedon."
"Sen annat ehkä olla, niin hyvin kysyt mummolta, kuin muuten heitä
etsit, jos minua seuraat", sanoi ruhtinas vakaisesti.
"Vaan Albert, tämän oivallisen seikan." —
"Sen päätämme tähän", keskeytti ruhtinas. "He ovat luottaneet meihin ja
meitä auttaneet, kysymättä mitään meistä, heillä on oikeus vaatia samaa
kunnollisuutta meiltä. Muuten, tuskin he olivatkaan talonpojan tyttöjä."
"Ha, ha, ha!" nauroi Walter, "ne olivat lumottuja ruhtinattaria.
Olkoot! Vaan merkillistä se oli. He eivät aavistaneet olleensa
ruhtinaan seurassa — Vain tässäkö nyt saamme asustaa? Voisi
pahemmassakin olla! Onpa noilla heinillä oikein hyvä haju. Hyvää yötä!"