Eräitä hetkiä sen perästä astui ruhtinatar suruisen tyynellä
sulo-katsannolla äitinsä vastaanotto huoneesen. Täällä hän tapasi
muutamia hovinaisia, jotka odottivat vanhan ruhtinattaren tuloa.
Ovi hänen sisäkammioonsa oli suljettu, ja ruhtinatar oli siellä
ottanut vastaan ainoastaan vanhan ystävänsä, paronitar v. Ortenin.
Hovimestarinna puhutteli hiljaan eräitä vanhempia hovinaisia. Yksi
nuoremmista hovinaisista seisoi katsellen seinällä taulua, joka kuvasi
ruhtinatarta noin 16-vuoden i'äliä. Se oli sama nuori tyttö, joka oli
seurannut ruhtinatarta hovimestarinnan luona käydessä.
"Te katselette minun muotokuvaani, neiti v. Helmers, olenko siitä
ajasta paljon muuttunut?" kysyi ruhtinatar, laskien kätensä tytön
olalle.
"En oikein voi sanoa, teidän korkeutenne", vastasi tyttö vähän
hämillään: "Teidän korkeutenne on", — hän tavoitteli, vaan ei saanut
enempää, Ruhtinatar naurahti.
"Minä olen vanhempi, tahdotte varmaan sanoa; niin eihän aina voida olla
16-vuotisena."
"Ei juuri niin, teidän korkeutenne", vastasi neiti von Helmers
kiiruhtaen Selittämään. "Minusta oli ensin jotakin outoa katseessanne;
teidän korkeutenne oli iloisemman ja raikkaamman muotoinen, mutta nyt
on yhtäläisyys ihan täydellinen. Taiteilija on oivallisesti saanut
taululle teidän korkeutenne surullisen, eli paremmin sanoen tyyneen,
katseen."
Ruhtinatar kääntyi pois; eräät muutkin lähestyivät taulua ja
vertaileminen alkoi tulla ruhtinattarelle vaikeaksi. Hovimestarinna
tuli hänelle avuksi.
"Kuva on todellakin oivallinen ja hyvin onnistunut", sanoi kreivitär
von Gerdt, "mutta minä tahdon ruhtinattarestamme uuden, iloisemman
kuvan. Eikö se ole teidänkin ajatuksenne, neiti von Helmers?"
"Ah, niin!" huudahti tämä iloisesti.
"Mutta siksi teidän korkeutenne saa jättää pois tuon surullisen muodon
ja näyttää iloisemmalta", sanoi kreivitär ystävällisesti. "Onko tänään
mikään pahoittanut teidän mieltänne?" kysyi hän, seuraten ruhtinatarta
salin toiselle puolelle, jossa kreivitär näytteli hänelle muutamia
kuvia.
"Minulla on syytä olla pahoillani", sanoi ruhtinatar hiljaa.
"Salaneuvos Werner kävi luonani ja tahtoi erota hovista. Minä sain
hänen kuitenkin jäämään, vaikka se oli hänelle vastenmielistä. Miksi
häntä tahdotaan eroittaa ja mitä hän on tehnyt?" Hän katsoi tyynesti
kreivittäreen.
"Armas ruhtinattareni", — yritti kreivitär, mutta ruhtinatar jatkoi:
"Eikö hänen ansionsa ruhtinasperheen suhteen ole kyllin suuret
saamaan kohtelun, joka ei pakoittaisi häntä ottamaan eroansa, vaikka
minunkaan tunteistani ei pidettäisi lukua? Uskotteko kreivitär, että
minä ilman hänettä olisin suostunut teidän aikeihinne? Ja luuletteko
sitä edelleen voivanne", — lisäsi hän vapisevalla äänellä, — "jos ette
häntä tarvitse — ja paitsi sitä, olihan hän ennen teidän ystävänne. —
Suottehan anteeksi, että puhun teille näin!" Hän lähestyi kreivitärtä
ja laski kätensä hänen käsivarrellensa. "Älkää luulko sentähden minun
unhottaneen kaikkea kuin olette tehneet minulle — ja kaikkea, jota olen
teille velkaa — vaan koettakaatte myös asettua mi-nun sijaani ja." —
"Antakaa jo olla, ruhtinatar", sopotti kreivitär. Hän oli punastunut
mutta kääntänyt päänsä niin, ettei muut voineet häntä nähdä. "Minä
suinkaan en ole tahtonut poistaa salaneuvos Werneriä, jota kunnioitan
silloinkin, kun olen toista mieltä kun hän; ja rauhoittaakseni teitä,
lupaan laittaa niin, ettei häntä vastedes häiritä. Mutta älkää uskoko",
sanoi hän kiivaudella, "ettemme ilman Salaneuvoksen apua saisi toimeen,
mitä me kerran olemme päättäneet ja nähneet hyväksi, vaikka vielä
te, ruhtinatar, sitä ette voisi käsittää. Uhkaukset ovat siis vallan
turhat. — Ja lapseni, jättäkää nyt houreenne, teille hyvää me tahdomme
kaikki. — Jos voisin luulla, että salaneuvos Werner on teille päähän
pannut nuo houreet, minä olisin ensimäinen vaatimaan hänen eroansa,
mutta siihen hän on liian viisas ja liian hyvä. — Noh, olkaa nyt vaan
iloinen, ruhtinatar tulee heti."
Kreivitär nyykäytti ystävällisesti ja meni selittämään eräälle
hovinaiselle, miten hänen oli täytynyt lohduttaa ruhtinatarta, joka oli
muka taas saanut yhden alakuloisia kohtauksiansa, jotka vielä ajoittain
häntä tapasivat, vaikka hän muuten oli aivan terve.
Ruhtinatar katsoi synkeästi kreivittären jälkeen ja sanoi itsekseen:
"Heille on turha puhua suoraan, viisaus on ainoa keino."
Hän istuihen ja neiti v. Helmers lähestyi häntä vähän epäillen.
"Tohdinko kysyä, miksi teidän korkeutenne on pahoilla mielin?"
Ruhtinatar katsahti noihin ystävällisiin, nuoriin kasvoihin, joista
loisti hyvän sydämen tunteet.
"Oi! minä olen taas saanut hyviä nuhteita ankaralta
hovimestarinnaltani. Hän pitää huolen minun kasvatuksestani. Mutta nyt
en sitä enää ajattele. — Oliko teillä haukka eilisellä huviretkellänne?
Ilma kumminkin oli mitä kauneinta."
"Ihastuttavin!" vastasi tyttö, hyvillään saada puhella jotaki
ruhtinattaren huviksi. "Onko teidän korkeutenne nähnyt Helmerslustin? Se
on jumalallinen paikka."
"En luule, tahi kumminkaan en muista sitä nähneeni", vastasi ruhtinatar
epäröiden.
"Sinne on teidän korkeutenne tultava. Ihana järvi saarinensa ja jyrkät
vuoriset rannat. Oh, ette usko, mikä ihana paikka se on."
Ruhtinattaren muoto kirkastui. "Onko siellä venhekin?" kysyi hän. "Oh,
sinne minä tahtoisin. Mutta älkää virkkako siitä, ennenkuin tiedämme,
jos ei se ole vasten etikettiä, sillä kreivitär v. Gerdt ei siinä
salli yhtään poikkeusta", sanoi hän, nousten ottamaan vastaan vanhaa
ruhtinatarta, joka nyt tuli saliin.
* * * * *
Seuraavana päivänä löydämme kaksi vanhaa tuttavaamme, paroni von
Gerdt'in vilkkaassa keskustelussa jälkimäisen vierashuoneessa. "Nyt
voin teille, kreivitär, ilmoittaa sen iloisen uutisen, että asiamme on
selvinnyt. Ruhtinas Alberttia saamme odottaa kohta tänne."
"Noh, kuitenkin! Minä pelkäsin, että viivytys jo oli suututtanut
asianomaiset H:ssa."
"Luulitteko noin? Arvelitteko minua niin vähän ovelaksi, etten osaisi
pitää liittolaistani kiinni. Vähäinen viivytys on helppo kärsiä, kun on
niin hyvä valtti kädessä kuin pieni ruhtinattaremme. En yhtään epäile
ruhtinaan ihastumista häneen."
"Se ei ole niinkään varma, teidän ylhäisyytenne, kuin luulette, jos
ette käytä suurempaa varovaisuutta", vastasi kreivitär terävästi.
"Pyysinhän jo kerran enemmän kysymään arvoisan salaneuvoksemme
mieltä, mutta kuitenkin olette hänen pakoittanut hakemaan eroansa.
Ruhtinattaren tähden on hän sen kyllä ottanut takaisin, mutta
ruhtinattaremme syytti siitä minua ja muistutti miten kaikki, mitä me
olemme uhonneet, on viimeksi salaneuvoksen ansioa, jos ne menestyvät."
"Kuinka? Hän olisi tohtinut!" Sanoi ministeri hämmästyen.
"Sanoinhan jo, ettei hän vanhempana ole taivutettava miksi hyvänsä.
Ennen kaikkia on soviteltava salaneuvos Werner. Vaikka minä en Sitä
myöntänyt, oli ruhtinatar kuitenkin oikeassa siinä, että meidän omat
etumme vaativat meidän pitämään hänet täällä. Olen siis pyytänyt hänet
tänne ja niin tarkka kuin hän on", lausui kreivitär katsoen kelloansa,
"on hän heti kohta oleva täällä. Tehkäät nyt, teidän ylhäisyytenne,
parastanne, sillä hän se nyt yksin voi ohjata aluksemme. Teidän työnne,
minun luulleni, siinä jo on päätetty."
Ministeri epäili vähän. "Olkoon teillä oikein, kreivitär", sanoi hän.
"Te olette nyt, kuten ainakin, ollut etevämpi minua. Tuon vanhan
jöröpään suhteen saatte olla huoleti. Kun hän kerran on luvannut jäädä,
hänen täytyy meitä myös auttaa, muuta ei hän voi. Minä hänet sentähden
sovitan. — Vaan tuossa jo tuleekin vanha ystävämme."
Salaneuvos Werner astui sisään kumartaen.
"Minä en tiennyt saavani täällä kunnian tavata teidän häijyyttänne",
sanoi hän jotenkin kylmästi. "Millä voin palvella teitä, kreivitär?"
"Hyvä salaneuvos, istukaatte, Meillä on tärkeä asia keskusteltavana,
paroni v. Rauch ilmoittaa minulle juuri ikään, että saamme odottaa
ruhtinas Alberttia näinä päivinä tänne. Ettekö te ottaisi sen
ilmoittaaksenne ruhtinattarelle", sanoi kreivitär. Hän näytti koettavan
välttää tuon vakaisen miehen tuijotusta.
"Se on siis todellakin tekeillä?" sanoi tohtori. "Vaan luuletteko tuon
kokeenne onnistuvankin?"
"Varmasti, herra salaneuvos", vastasi ministeri. "Ruhtinatar on niin
loistavan iloinen ja kukoistava kuin ruusu. Ruhtinas ei olisi ihminen,
jos hän ei siihen ihastuisi."
"Hän oli, tahdoitte sanoa, paroni v. Ranch", oikasi tohtori. "Miksi te,
kreivitär, olette tehneet minun kukoistavan ruusuni? Hän vaalenee ja
surkastuu; silmien loisto on himmentynyt, ja tuo alakuloisuus! Teidän
etikettinne on vienyt häneltä kaikki, minkä suurella vaivalla olin
saanut toimeen. Jos tahdotte hänen miellyttämään ruhtinasta, koettakaa
kumminkin saada hänen suutansa jälleen hymyyn."
"Te olette oikeassa, herra salaneuvos, nyt kuten ainakin", kiiruhti
ministeri sanomaan. "Keksikää jotakin, kreivitär, tuon ruhtinattaremme
huviksi. Ruhtinas ei saa nähdä häntä surullisena, ei suinkaan; minä
olen kuullut hänen inhoavan alakuloisia naisia. Minä toivon varmaa
menestystä, kun vaan luotamme kokeneen ystävämme neuvoihin."
Tohtori naurahti ivallisesti. Kreivitär nousi ja lähestyi tohtoria.
"Me saamme siis luottaa teidän apuunne?" sanoi hän.
"Kuu se vaan tarkoittaa ruhtinattaren onnea ja menestystä."
"Ruhtinattaren ja ruhtinasperheen", oikasi kreivitär, "sillä ne ovat
niin likeisesti yhdistetyt, ettei toinen ole mahdollinen toisetta, sen
minä tahdoin teille muistuttaa."
"Siten olemme kaikki yksimielisiä. Sanoinhan minä; että herra
salaneuvos tässä asiassa tiesi tehtävänsä yhtähyvin kuin mekin, ja
ilokseni näen, etten ole erehtynyt. Nyt hyvästi, kreivitär, ja te,
herra salaneuvos, pidätte huolen ruhtinattaresta. Minä menen hankkimaan
varustuksia ruhtinaan vastaanotolle."
Hän meni; tohtori sanoi myöskin jäähyväiset kreivittärelle.
"Lapsi parka", sanoi hän mennessään portaita alas, "sinulla on tärkeä
hetki!"