Talvi oli ohitse. Kevät oli tullut sekä lintujen laulu ja kukkain
tuoksu; hovissa oli ollut huvi toisensa perästä; ruhtinatar oli saanut
iloita runsaasti, mutta niin vallattoman iloisena kuin luistinradalla
häntä enää ei nähty. Hänen nuorilla kasvoillansa asui joku hiljainen
alakuloisuus. Ministeri varsinkin ei voinut kehua hänen suosiostansa.
Ruhtinattarella näytti kyllä olevan jotakin häntä vastaan, vaikka
ministeri aina koetti näyttää, hänelle suurinta kohteliaisuutta ja
kohteli häntä ikäänkuin suojelevalla hyväntahtoisuudella. Ruhtinas itse
sekä perintöruhtinas lähestyivät häntä harvoin, eikä ruhtinattarenkaan
kanssa häun tullut sisällisempään yhteyteen, vaikka tämä osoitti
hänelle aina korkeinta kunnioitusta; Tämä olikin ainoa ruhtinattaren
käytöksessä, jonka hovimestarinna täydellisesti hyväksyi. Muutoin hän
teki, ehkä hyvin hellästi, aina joitakin muistutuksia, jotka juuri
eivät olleet ruhtinattaren mieliksi. Salaneuvos Werner oli enimmän
ruhtinattaren suosiossa, häntä tämä kohteli aina' ystävällisellä
hymyllä ja hänen muotonsa tuli nähtävästi iloiseksi, kun tohtori häntä
lähentyi.
Joutohetkinään ruhtinatar harjoitteli ahkerasti oppiansa, jolloin
salaneuvos Werner usein oli hänen seurassaan ja nämä hetket näyttivät
olevan yhtä hauskat molemmille. Mutta nämä opin harjoitukset olivat
alkaneet jo tulla jotenkin säännöttömiksi.
Eräänä aamuna, kuu ruhtinatar oli yksin kamarissaan, ilmoitettiin
hänelle salaneuvoksen tulo. Hän lensi iloisena tälle heti vastaan.
"Tervetultuanne, hyvä salaneuvos, oma hyvä tohtorini!" sanoi hän
sydämellisesti, ojentaen hänelle molemmat kätensä. "Tulettehan
vihdoinkin taas; missä te olette niin kau'an olleet? Arvelin tulla
kipeäksi, saadakseni teidät tänne, kun muuten ei teitä saa nähdä",
jatkoi hän nauraen ja likentäen hänelle nojatuolia. "Istukaa ja
puhelkaamme, nyt kerran vielä yksin kuin ennenkin." Näin sanottuaan
hän istui matalalle tuolille hänen jalkainsa juureen, katsoen lapsen
luottamuksella iloisesti häneen.
"Noh, pikku ruhtinattareni, kuinka nyt täällä viihdytte?" kysyi hän,
katsoen häntä ystävällisesti silmiin. "Olettehan jo olleet niin kauan,
että tiedätte, mitä tämä teistä on."
"Tietysti, vahaa valtioviisautta, sitä kerran täytyy oppia hovissa, se
on maailman meno, teidän korkeutenne."
"Kuinka, 'teidän korkeutenne!' nyt kun olemme vaan kahden kesken?"
sanoi ruhtinatar nuhdellen. "Mihin nyt on jäänyt teidän 'rakas
lapsenne', 'pikku Toninne?' Minä en tahdo nyt kuulla herra
salaneuvosta, vaan omaa hyvää tohtoriani", sanoi hän hyväillen ja
ottaen häntä kädestä.
"Hyviä lapseni", sanoi tohtori leppeästi, sivellen kädellään hänen
aaltoilevaa tukkaansa; "teidän täytyy nyt oppia täällä olemaan ilman
minua. Olen tullut juuri sanomaan teille hyvästit."
Ruhtinatar hypähti ylös. "Tohtori, kuin? Se ei voi olla tottanne!
Sanokaa, ettei se niin ole!" jatkoi hän miltei rukoillen ja ojentaen
yhteen puristetut kätensä häntä kohti.
"Se on aivan totta, lapseni. Minä menen täältä suoraan ruhtinaalta
pyytämään eroani. Sitte vetäydyn pois ja muutan tilukselleni maalle. Te
saatte nuoremman, iloisemman lääkärin, ettekä kaipaa vanhaa, jörömäistä
ystäväänne", sanoi hän katkerasti naurahtaen. "Uskokaa, se on parasta
niin." Hän nousi ja lähestyi ruhtinatarta, joka oli kääntynyt poispäin;
mutta tämä sysäsi häntä takaisin sanoen:
"Noh, menkää sitte; niin pahaksi minä en teitä luullut. Mitä minulle
olisi nuorempi lääkäri? Te ajattelette itsekkäästi vaan omaa
mukavuuttanne ja hennotte minut jättää tänne ilman ainoaa ystävää. Vaan
mitä minä olenkaan teille!" Hän peitti käsillään silmänsä ja purskahti
itkuun.
"Lapsi, lapsi", sanoi tohtori surullisesti, "ken se nyt onkaan itsekäs?
Te ette tunne mitä joka päivä saan kärsiä, sitä pilkkaa ja noita
karsaita silmäyksiä. Te ette voi käsittää kaikkia loukkauksia, joita
saan kärsiä vaan siksi, että olen heille vastuksena, josta halutaan
päästä irti. Että vanha mies haluaa silloin mieluimmin väistyä, te ette
voi sitä arvata."
Ruhtinatar käännähti ja kiersi äkkiä molemmat kätensä hänen kaulaansa.
"Anteeksi tohtori!" kuiskasi hän. "Antakaa minulle anteeksi, vanha
ystäväni. Pikku Toninne ei suinkaan tahdo teitä häväistäväksi noilta
ilkeiltä hovilaisilta, tuolta viekkaalta paroni v. Rauchilta.
Tunnenhan minä ne hienot solvaukset, uskokaat tohtori, minä ne tunnen,
enkä tahdo teitä pidättää. Älkää nyt suuttuko vaan minuun, tuskissani
vaan minä tein teille väärin — nyt käsitän kyllä hyvin, miksi haluatte
erota." Hän katsoi tohtoriin surullisesti ja kyyneleet silmissä.
Tohtori oli myös liikutettu, hän puristi häntä rintaansa vasten ja
siveli hänen tukkaansa.
"Lapsi parka! Tekin sen ymmärrätte!" sanoi hän, pian itsekseen, "ja
minä olen kumminkin mies ja te vaan heikko tyttö. — Oi", jatkoi hän
sitte, katsellen hänen nuorta kyyneleistä muotoansa, "minä en mene,
minä jään, te voitte vielä tarvita luonanne ystävää, ja eihän teillä
ole täällä muita. Jos en voisikaan teitä auttaa, niin lohduttaa edes
voin, jos on tarvis."
"Tohtori, oh, isällinen ystäväni! Voisinko teitä kyllin kiittää! Ja
kuinka voin uhraukseenne suostua?" Hän puristi innokkaasti tohtorin
kättä ja painoi sen huulillensa.
"Minun suloisin palkintoni on tyttärellinen rakkautenne", sanoi tohtori
ja painoi suutelun tytön kirkkaalle otsalle. "Pieni veitikka, mihin
olette minun saaneet? En ollenkaan tiennyt niin vaikeaksi, miltei
mahdottomaksi teistä erota", sanoi hän hymyillen. "Sanokaat, miksi
olemme niin?"
"Hyvä tohtorini! tehän olette pelastaneet henkeni, ollut isällinen
ystäväni, turvani, mitä olisin ilman teitä?" sanoi hän vakaisesti.
"Kiitollisuus yksin jo sitoisi minun i'äkseni teihin. 'Jos saisin
seurata teitä kotiinne ja päästä sinne tyttäreksenne, kuinka
onnellista, — mutta", — hän huokasi syvästi, "ei, se ei käy nyt
laatuun, minun täytyy pysyä, missä kerran olen. — Mutta sen sittenkin
sanon, älkööt uskoko voivansa pakoittaa minua naimisiin oman mielensä
mukaan."
Tohtori katsahti hämmästyen. "Vaan jos he sitä tahtoisivatkin,
lapseni. Älkää noin tuijottako, se ei teitä kuitenkaan auta. Ehkä se
on parasta, kun sen saatte kuulla minulta ja tottua siihen ajatukseen,
sillä ennen eli myöhemmin sen kuitenkin kuulette ja silloin on hyvä jo
olla varustunut. Sitä vartenhan minä tahdoinkin erota, kun en luullut
voivani siinä teitä auttaa."
"Mutta, tohtori, kuin se on mahdollista?" sanoi hän miltei vavisten ja
tuijotti hämmästyneenä. "Ken se sitte on?"
"Lienee parasta sanoa teille kerrassaan kaikki, muuten saattaisitte
turhalla vastarinnalla pilata asemanne. — Tiedättehän että ministeri
lähetti meidät pohjan meren rannalta suorastaan Italiaan. Siksi
hankittiin tarpeelliset varat, joita sitä ennen oli mahdotoin mistään
saada. — Uskotteko todella tuota liikuttavaa satua valtiomiehestä, joka
säälii surevaa äitiä — ja säästäen äidillisiä tunteita sai mahdottomia
mahdolliseksi? Niin, raha-asiain epätoivoinen tila oli korjattava
edullisella naimlskaupalla. Ruhtinatar oli siis kaikin tavoin saatava
terveeksi, esitettäväksi sulhaiselle, rikkaalle uljaalle prinssi
Albertille H:ssa." Hän seisahtui vähän ja sitte jatkoi: "Olettehan
kuulleet sylikoiratarinan?"
Ruhtinatar polki jalkaan ja huudahtaen:
"Mitä tuhmuuksia! Ja sitä kaikkea uskottaisiin?"
"Noh, miks'ei, kun se niin hyvin sopii."
"Vaan millainen tuo ruhtinaanne sitte on, joka noin annaikse paroni v.
Rauchin aikeihin?" kysyi ruhtinatar ylenkatsein.
"Hänestä en voi sanoa kuin hyvää", vastasi tohtori. "Nuori, kaunis,
viisas, uljas, oikea 'gentleman'. En ainakaan häntä voi pakoittaa.
Jos ei hän rakasta, silloin siitä ei mitään tule. Mutta jos onneksi
ruhtinas Albert ottaisi tuon pikku Tonin siipeinsä suojaan, kyllä hän
silloin korjattu olisi ja minä toivoisin, että Toni myös antaisi
hänelle koko sydämensä rakkauden, sillä sen hän kyllä ansaitsee."
"Se olisi onnetointa mitä minulle voisi tapahtua", sanoi ruhtinatar.
Hän tuijotti synkeänä eteensä, kyynäspää nojattuna pöydälle. Tohtori
katseli häntä tarkasti.
"Luuletteko ruhtinaan tulevan kohta?" kysyi taas ruhtinatar yhtäkkiä.
"Niin luulisin; kumminkin saatte kohta hänestä kuulla. Älkää turhaan
vastustako, se saattaisi vaan teitä rettelöihin. Siinä olisivat kaikki
teitä vastoin."
"Sen tiedän", vastasi hän synkästi, "mutta pakoittaa en ai'o
itseäni antaa. Vaan olkaa huoleti, te neuvoitte minua käyttämään
valtioviisautta, niin ai'on tehdäkin ja jos ruhtinas on niin
ritarillinen kuin äsken sanoitte, hän auttaakin minua itse."
"Varokaa, lapseni, malttakaa mielenne. Kreivitär v. Gerdt on kyllin
utala arvaamaan jokaisen aikeenne, pelkään, ettei hän teille anna
mitään tilaisuutta puhutella ruhtinasta. Ennen kaikkea älkää unhottako
asemanne velvollisuuksia, älkää tehkö mitään, jota omatuntonne ei
hyväksy."
"Olkaa huoleti, rakas, vanha ystäväni; minä lupaan tehdä niin, että
voin vastata teille ja omalletunnolleni. Muita tuomareja en tunnusta.
Ja onhan minulla aina lohdutus teidän läsnäolostanne, jota toivon
edelleen saada nauttia."
"Hyvästi, rakas lapseni, minä menen nyt ottamaan eronhakemukseni
takaisin. Olkaa nyt vaan levollisena; ehkä silloin kaikki loppuu
onnellisesti." Hän syleili häntä ja meni.
Ruhtinatar katsoi vielä surullisesti hänen perästänsä.
"Hyvä Jumala!" huokasi hän; "tuokin vaan sitä toivoo; missä ma poloinen
löydän turvan ja avun." Hän vaipui polvilensa ja peitti kasvonsa.