Vähä enemmän kuin vuosi viime kerrotuista tapauksista löydämme vanhan
tuttavamme, hovimestarinnan, kreivitär von Gerdt'in, mukavasti istuen
sohvassaan loistavasti sisustetussa salongissa. Lepo nyt olikin
hänelle mieluista, tälle arvoisalle naiselle, joka, äsken tultua
kotiin pitkältä matkalta, oli tehnyt käyntinsä hovilla ja oli sen
perästä saanut tilaisuuden vetäytyä ominaiseen asuntoonsa. Hän ei ole
nyt kuitenkaan yksin. Nojatuolilla hänen vieressään istuu vanhempi
rouvasihminen, paronitar v. Orten, joka sitä ennen yhtenä kreivittären
kanssa ja tämän poissaollessa oli oleskellut hovissa. Näillä molemmilla
naisilla oli nyt paljon puhelemista. Kreivitär utelee kaikkea, mitä
on tapahtunut hovissa, jossa niin pitkällä ajalla on sattunut paljon
muutoksia. Kauan aikaa vastailtuaan kreivittären kysymnyksiin siitä
kaikesta, paronitar jatkoi vihdoin vilkkaasti:
"Noh, vaan nythän olemme saaneet teidät takaisin, emmekä ai'o niin pian
teitä laske pois. Siitä onkin hirmuisen pitkä aika, kun viimeksi olimme
yhdessä. Mutta te olettekin tällä aikaa tehneet ihmeitä ja kummia.
Ruhtinatar on kukoistanut ja tullut niin loistavan ihanaksi kuin vasta
puhjennut ruusu."
"Niin, eikö se ole?" sanot kreivitär, "ilahuttavaa. Siitä näette
mitä matkat vaikuttavat. Mutta se ei ole niin paljon minun ansioni,
vaan enemmän kokeneen lääkärimme. Minulla on ollut vaan ikävänä
työnäni säilyttää tuossa rakkaassa lapsessa vähän hovitapoja ja
tavallisimman etiketin aistia, sillä mitä tohtori siitä huolisi, joka
vaan tahtoo vapautta, liikettä ja raitista ilmaa, niin että minä olin
pääsemättömässä varjellessani, ettei ruhtinattaremme muuttuisi ihan
raakalaiseksi. Oikein hengitän keveämmästi nyt, kun hänen ensi tulonsa
hoviin on tapahtunut ilman suuritta etiketin loukkauksitta."
"Oh! olkaa, kreivitär, hänen korkeutensa käytös oli kaikin puolin
säädyllinen. En kuitenkaan odottanut nähdä häntä niin liikutettuna,
kohdatessaan äitiänsä, ruhtinatarta."
"Se ei minua yhtään kummastuta", vastasi kreivitär, "kun ajattelee
miten vähän heidän korkeutensa erotessaan toivoivat enään saada
toisiaan nähdä. Minäkin olin enemmän liikutettu, kuin uskalsin näyttää,
muistaessani, kuinka vähältä surma oli viedä tuon suloisen ruusumme."
"Todellakin, ruhtinattaren taudista oli niin monta huhua, että
vaikea oli tietää, mikä oli totta, mikä ei. En ole ruhtinatartamme
nähnyt koskaan niin surullisena kuin paroni v. Rauchin palattua
Rabensteinista. Sitte saatiin kuulla että matta Italiaan vihdoinkin
oli saatu toimeen, ja te olitte lähteneet sinne niin yhtäkkiä, ettei
ruhtinatar, joka aikoi vielä nähdä tytärtänsä, ennättänytkään jättämään
hänelle hyvästi."
"Niin, paronitar, se oli todellakin hyvään aikaan. Jos olisimme
viipyneet vielä viikon, ehkä kaikki jo olisi ollut myöhään. Siinä ei
ollut aikaa jäähyväisille, joita tohtorimme muutoinkin pelkäsi kuin
kuolemaa. Ne olisivat vaan muka vahingoittaneet potilasta, jolta
täytyi karttaa kaikki mielen liikutukset. Niin, hyväseni, kun näette
ruhtinattaren niin terveenä ja kukoistavana, tuskin voisitte aaveksia,
miten heikko ja hermoton hän oli."
"Onko se totta, kreivitär", sanoi paronitar nojautuen lähemmäksi, "että
hän, kuten huhu kertoi, olisi ollut vähän heikkopäisenä?"
"Älkää, ystäväni! olisiko sellaista uskottu!" huudahti kreivitär
vaalistuen. "Hän oli kyllä heikko, ruumiillisesti sekä hengellisesti,
etenkin hänen muistinsa oli heikontunut, mutta hän varmistui
ihmeellisen pian. Meille jäi siitä kuitenkin surullinen muisti ja
sentähden emme siitä tahdo puhella. Pienin muistutus siitä ajasta
liikuttaa ruhtinatarta syvästi. Siksi on parasta olla vaiti entisistä,
niin kuin vanhoista tuttavuuksista ja senlaisista. Minä pelkään
senlaisissa tiloissa aina jotakin varomattomuutta, ja me olemme
sentähden välttäneet sellaisia. Ruhtinattaren hoviseurakin on pian
kaikki uusia tuttavuuksia. Näettekö kuinka hän säikähti ministeriä?
minä luulen, ettei hän tule koskaan häneen tottumaan."
"Ah!" huudahti paronitar, "sentähden hän siis aina tulee ikäänkuin
hämille minua ja muita vanhoja tuttavia kohdatessaan."
"Aivan niin, paronitar, puhukaa mitä vähimmin menneistä ajoista, älkää
olko tietävinänne niistä mitään, silloin, luulen minä, saatte te
nähdä, miten ruhtinatar on puhelias ja hauska. Hän on suurella innolla
hankkinut tietoja, käynyt katsomassa museot ja taidenäyttelyt joka
paikassa, mihin hänellä matkoillaan on tilaisuutta ollut.
"Sen hänestä voinkin toivoa", sanoi paronitar, "hän oli aina niin sievä
ja ahkera tyttö."
"Hauskaa on nähdä", jatkoi kreivitär, "miten ruhtinatar tulee
viihtymään hovissa nyt, oltuaan sieltä niin kauan poissa; hän oli vielä
pelkkä lapsi, kun hänen huono terveytensä pakoitti hänen jättämään
ylhäisen asemansa loiston, johon hän nyt on ihan tottumatoin."
Paronitar naurahti. "Luuletteko hänen niin kauaksi jäävän tänne? Jos
huhuja saisi uskoa, ja mitä hänen ylhäisyytensä v. Rauch —"
Kreivitär säpsähti. "Olkaa, paronitar! Onhan hirmuista, niin pian
eroittaa vanhemmistaan tuota armasta lasta. Tuskin pääsneenä
kotiin, oltuansa miltei heiltä kadonnut, ja nyt jo jälleen häntä
eroitettaisiin. Ei, ystäväni, se huhu antakaatte vielä jonkun ajan olla
sillänsä."
Useampain vieraiden tulo keskeytti puhelun. Vanhoja tuttavia tuli
kuulustamaan kreivittären vointia ja ruhtinattaren onnellista
paranemista. Kaikki ylistivät tohtori Wernerin suurta taitoa, ja
kreivitär kehui Italian matkaa, joka viimeksi teki parhaimman avun. "Se
olisi vaan ollut teshävä ennen, ettei lapsiparka olisi tarvinnut niin
kauan kärsiä", sanoi hän vakavasti.
Vieraat eivät viipyneet kauan. Useimmat olivat jo lähteneet ja
paronitarkin oli jo nousnut heittämään jääshyväisiä, kun ilmoitus tuli
yhtäkkiä ruhtinattaren tulosta. Hän tulikin heti ilmoittavan palvelijan
perästä ja kiiruhti iloisesti kreivittären luo, ettei tämä ehtisi
nousta istumiltaan. Nuori hovinainen seurasi ruhtinatarta.
"Hyvä kreivitär, ette saa nousta. — Niin, torukaa minua vaan, jos
olen taas loukannut etikettiä, mutta tulen kuitenkin katsomaan
miten matkanne jälkeen voitte. Annattehan minun osoittaa vähäisen
kiitollisuutta monista vaivoistanné minun tähteni", sanoi ruhtinatar
yhdellä henkäyksellä.
"Hyvin ystävällistä, teidän korkeutenne, josta sydämestäni kiitän —
mutta, anteeksi — näin myöhään", jatkoi kreivitär nuhtelevasti.
"Olkaa huoleti, minä en tullut jalkaisin, enkä ajuritta, hovivaunut
seisoivat pihalla ja, kuten näette, en ole yksin. Minä palaan myös heti
nähtyäni, että voitte hyvin ettekä", jatkoi hän naurahtaen, "minuun
ole suuttuneet. Olenko minä teistäkin, paronitar, tehnyt rikoksen kuin
tulin tänne?"
"Teidän korkeutenne osoittaa kreivittärelle niin lempeää
kohteliaisuutta, että suuremmatkin viat voisivat peittyä", vastasi
paronitar 'v. Orten.
"Kuitenkin mitä! Siis minun täytyy mennä. Hyvästi, hyvä kreivittäreni.
Ettehän tänään minua enää toru. Sen saatte tehdä huomenna. Nyt au
revoir!"
Iloisesti hymyillen ruhtinatar meni seuroinensa.
"Kuinka suloinen hän on! Ja mikä hyvä sydän hänellä on!" sanoi
paronitar ihastuneena.
"Kieltämättä, hänellä on sydäntä ja päätä, enemmän malttia vaan ja,
kuten muistutin, hovintapoja. Mutta ymmärrättehän, ettei hänelle voi
käyttää mitään lujuutta."
Eräänä päivänä ruhtinattaren tultua kotiin, hovilla oli hyvin
harvinainen juhla. Talven ensimmäinen kylmä oli jäätänyt linnan
vieressä olemvan järven. Koko hovi keräätyi välkkyvälle jäälle ja
suuri joukko kansaa riensi sinne. Kaikki ihmiset tahtoivat nähdä tuon
ihmeellisesti parannetun ruhtinattaren. Onneksi hän ei itse aavistanut
olevansa nyt yleisen uteliaisuuden esineenä, muuten hän olisi ehkä
tullut siitä hämille; nyt hän oli vaan ihastunut tuohon täällä
harvinaiseen huviin; ja kaikki ihmettelivät miten varmasti ja keveästi
hän luistimillaan liikkui ja kiisi. Missään ei hän paremmin eduksensa
voinut näyttäytyä, missään ei voitu paremmin nähdä miten täydellisesti
hän oli Saanut terveytensä takaisin. Hänen sinisilmistänsä loisti
nuoruuden into ja elämän hehku. Punaisina hohtivat hänen poskensa ja
tuulessa häilivät hänen vaaleat kiharansa. Hän oli tällä hetkellä
terveyden ja ilon elävimpänä kuvana.
"Hänen korkeutensa on kuin siihen luotu", sanoi paronitar v. Orten
hovimestarinnalle. "Eräs hoviherroja, nuori hieno kamariherra, joka
seisoi lähellä muistutti:
"Olisitte olleet matkallanne, paronitar, kun meitä kohtaisi tuisku, ja
yksi vaunun pyörä rikkui. Silloin olisitte nähneet, miten se tapaus,
ruhtinatarta oikein huvitti. Kuten tiedätte, vaunut lähetettiin W:hin
noutamaan ruhtinatarta, kun rautatien siltaa juuri korjattiin. Me
muut olimme hänen korkeutensa rinnalla hyvin kurjallisia. Hän kahlasi
lumessa ja' yllytti rohkeudellaan meitä. Minun täytyi häntä ihmetellä."
"Ja minun sitte", sanoi nauraen ruhtinatar, joka oli juuri
samalla pyöräyksellä seisattunut heidän kihermäänsä. "Te luulitte
minua joutavaksi helpeeksi, jonka ensimmäinen tuulenpuuska
puhaltaisi tiehensä — ja minä", sanoi hän nauraen, "joka odotin
saaneeni ritarikseni uljaan sankarin, löysin hienon kavaljerin
glacésormikkaissa."
"Ruhtinatar! — huudahti kamariherra hämmästyen.
"Noh, vain olitteko te sitte meitä suojelemassa?" keskeytti ruhtinatar.
"Tohtorimme oli seurassamme oikeastaan ainoa mies, vaikka niin vanha.
Nykyiset kavaljerit ovat sangen vähän ritaria, vain mitä te sanotte,
herra salaneuvos?"
"Kavahtakaa, ruhtinatar", sanoi tohtori naurahtaen, "muuten saatte
vastaanne koko ritariston, ja mikä teidät sitte perii, jos ne tulevat
vihamiehiksenne."
"Ritariston", sanoi ruhtinatar nauraen, "näyttäkää minulle ensin ainoa
ritari ja sille minä nöyrryn, mutta en kellekään, joka kuivalla maalla
pelkää lumen hyyteitä ja tuiskua." Näin sanoen hän pyörähti ja kiiti
nuolena taas välkkyvällä vedenpinnalla kenenkään häntä saavuttamatta.
"Mikä liiallisuus", sanoi hovimestarinna. "Siinä näette, paronitar,
kuinka vähän hän pitää lukua sopivasta."
"Noh, kreivitär, hiukan vallattomuutta nuoruudelle, ja vaikkapa nuo
hienot kavaljerit vähän kuulisivatkin totuutta", sanoi tohtori Werner.
"Ruhtinattarelta kuitenkin ennemmin lempeydellä", vastasi kreivitär.
"Ettehän ruhtinatarta toki voine tylyksi syyttää", Sanoi vähän
kiivaammin tohtori. "Hätä ja köyhyys eivät koskaan ole hänen luotansa
menneet saamatta apua, mutta turhuutta ja alhaisuutta hän inhoo.
Näettekö, minä luulen että tuo hieno kamariherra jo on liikuttanut
ruhtinattaren jalomielisyyttä, ja hän jo on valmis katumaan hiukan
ajattelemattomia sanojansa", lausui tohtori katsellen luistelijoita.
Todellakin oli kamariherra lähestynyt ruhtinatarta.
"Teidän korkeutenne", sanoi hän harmissaan, "onko jaloa käyttää
ylhäistä asemaansa ja sellaisia aseita, joita ei ole luvallinen
millään vastustaa? Te olette minua häväisseet ja tehneet minut naurun
alaiseksi."
Ruhtinatar seisattui, hämmästyen tätä rohkeata puhetta.
"Ei se ollut niin pahasti ai'ottu", sanoi hän ja lisäsi vähän
punastuen: "teillä on oikein, minä loukkasin teitä, millä toivotte sen
minun korjaavani? Tahdotteko minun julkisesti peruuttamaan sanani?" Hän
näytti vähän levottomuutta.
"Ei suinkaan, teidän korkeutenne", sanoi kamariherra hätäisesti, "minä
tyydyn jalomieliseen tunnustukseenne ja toivon vasta saavanne minusta
paremman ajatuksen."
Hän teki nöyrän kumarruksen ja vetäysi takasin, mutta ruhtinatar
liittyi kreivittären seuraan ja jäi hänen luoksensa.
Ministeri, paroni v. Rauch oli riitautunut tohtorin, salaneuvos
Wernerin kanssa.
"Sanalla sanoen, herra salaneuvos",' jatkoi ministeri, "minä en hyväksy
keinoa, jolla te puolustatte ruhtinattaren ylpeyttä. Olisitte neuvoneet
häntä tuntemaan asemaansa, kun tunnette, mitä häneltä vaaditaan."
"Teidän ylhäisyytenne", vastasi tohtori, "ruhtinatar tuntee kyllin
velvollisuntensa ja on täyttämä kaikki vaatimukset, mutta minä luulen
meillä ei olevan mitään oikeutta häneltä vaatia sitä, joka on vastoin
hänen mieltänsä."
"Kuinka te olisitte niin unhottaneet?"...
"En mitään, teidän ylhäisyytenne, vaan kaikella on rajansa. Minä
kumminkaan en tahdo olla osallisna mihinkään"...
"Se on kyllä!" keskeytti ministeri. "En minäkään ole unhottanut
tehtävääni. Kreivitär v. Gerdt on luvannut minua auttaa ja koetelkoon
ken voi meidän toimiamme estää."
Kreivitär oli heitä lähestynyt. "Luottakaat minuun, teidän
ylhäisyytenne; Sitkein uppiniskaisuus voidaan murtaa, jos niikseen
tulee, eikä salaneuvos Werner voi siihen panna esteitä. Ja muutenkin,
ruhtinattaren oma etukin sitä vaatii, enkä minä ymmärrä miksi te
olisitte sitä vastaan."
"En suinkaan, jos molemmat suostuvat, vaan ei muuten", vastasi tohtori
synkästi ja vetäysi pois.