"Teidän ylhäisyytenne täällä!" huudahti hän ihmetellen; "mikä tärkeä
syy on tuottanut meille kunnian saada teidän tänne?"
"Syy ei ole kovin halpa eikä kovin pahakaan", vastasi tullut,
ministeri, paroni v. Rauch, hieroen käsiään heidän asemessansa saliin.
"Tehkkää vaan hyvä ruhtinattaremme terveeksi, minä valmistan hänelle
pian loistavan kohtalon."
Tohtori kohotti olkapäitänsä virkkamatta mitään.
"Hänellä on vielä tärkeä tehtävä", jatkoi ministeri innokkaasti. "Ken
uskoisi hänen heikossa kädessään nyt riippuvan koko maamme onnen?"
Tohtorin otsa vetäysi kurttuihin.
"Onnettomasti, teidän ylhäisyytenne, että ruhtinattaren paranemisesta
on hyvin vähän toivoa. Minun kaikki taitoni on ollut turha hänen
tautiansa vastaan. — Kohta, — ehkä jo muutamissa päivissä, — pelkään,
että pääsemme kaikesta huolesta hänen suhteensa. Sanalla sanoen, teidän
ylhäisyytenne, minä luulen hänen korkeudellensa nyt olevan tarpeen
ainoasti lievitystä."
"Jumalan tähden, herra salaneuvos, se ei voi olla tottanne! Tietäisitte
vaan hetken tärkeyden, te ette suinkaan jäisi toivottomuuteenne.
Varmaanhan vielä on jotakin keinoa, — toiseen ilmanalaan — tahi mitä
hyvänsä, vaan älkää hiiskuko kellekään asian kannasta. — Meidän täytyy
saada aikaa; ettekö millään voi jatkaa hänen korkeutensa elämää edes
eräitä kuukausia — sitte kuolkoon vaan, jos tahtoo, — hän on silloin jo
tehtävänsä tehnyt, ja me olemme voittaneet. Kuin, te ette vastaa?"
"Teidän ylhäisyytenne, ainoasti ihme voi pelastaa ruhtinattaren, ja
meidän aikoina ei tapahdu enää ihmeitä. Älkää puuhatko enää mitään
hänen suhteensa."
Puhelemisen keskeytti hovimestarinna, kreivitär von Gerdt,
vanhanpuoleinen rouva, hyvin terävän ja lujan näköinen, mutta joka oli
piirissään hyvin rakastettu, siitä ystävyydestä ja huolenpidosta, jota
hän osoitti kaikille, kenen kanssa hänen oli tekemistä.
"Voin teille toivottaa onnea, herra salaneuvos", sanoi hän, kääntyen
tohtoriin päin, ensin tervehdittyään vierasta. "Teidän uusi potilaanne
linnan itäisessä osassa nukkuu hyvin rauhallista unta. Siinä olette
taas pelastaneet olennon, joka jo oli miltei surman omana, — Tuskin
kukaan voi uskoa sen lapsiraukan enää virkoavan, niin kuolleen
näköinen hän oli linnaan tuotaessa. Minua haluttaa vaan kuulla hänen
elämäkertansa — hän huvittaa minua erinomaisesti — uskotteko, mikä
kummallinen vivahdus armaaseen ruhtinattareemme? Heidän kasvonsa ovat
pian kuin samassa kaavassa valetut."
"Kuinka, teidän armonne? Ruhtinattaren muotoinen, ja sen se on, teidän
salainen potilaanne?" kysyi uteliaasti paroni v. Rauch.
"Onneton raukka, jonka kreivitär pelastutti hukkuneesta laivasta,
antaakseen minulle tilaisuuden käyttää taitoani paremmalla
menestyksellä kuin ruhtinattareemme. Nuori tyttö, joka luultavasti on
kadottanut kaikki, mitä elämässä on kalleinta, sukulaiset, suojelijat,
omaisuuden, kun ruhtinattaremme, jonka elämästä, — kuten teidän
ylhäisyytenne sanoo, — on niin paljon toivoja, ehkä piankin ja pakosta
on jättävä kaikki. Sen verran on teidän viisaiden valtiomiesten
uhoista", sanoi vanha tohtori katkerasti naurahtaen.
"Vaan ovatko he todellakin niin yhtä näköä, nuo teidän molemmat
potilaanne?" kysyi paroni v. Rauch uteliaasti.
"Kummallisesti yhtä, sekä näön että nyt tilaisuutensakin suhteen.
Paraneeko heistä kumpikaan, se on vielä minulle ihan pimeää", vastasi
tohtori ikäänkuin itsekseen, kävellen edestakaisin ja jättäen puheen
jatkamisen toisille.
"Mitä hän tarkoittaa?" kysyi kreivitär uteliaasti, "ja mitä se
on teidän ylhäisyytenne, jota, jos tohdin kysyä, te uhoatte
ruhtinattaremme suhteen?"
"Armollinen kreivitär, teille, ruhtinasperheemme tunnetulle ystävälle,
voin virkkaa sen tärkeän salaisuuden. Te ette vielä tietäne nykyistä
rahapulaamme, ettekä varojemme ja luottamuksemme ahdinkoa. Oh,
mitkä surulliset ajat sille, jonka huostassa on kaikki, jonka työnä
on säilyttää silmille tuota ruhtinaallista loistoa ja rikkautta,
silloinkin kuin kaikki varat ovat lopussa."
Kreivitär nyykäytti päätänsä.
"Minä olen sitä kyllä jo aavistanut. Sitähän me saimme tulla tähän
ravistuneesen linnaan hengittämään meri-ilmaa, sen sijaan kuin
olimme määrätyt Italiaan ja Ageriaan, kuten hyvä tohtorimme oli
tahtonut. Täällä ei tarvita mitään suurta hoviseuraa, ei yksin annettu
ruhtinattaren äidin saattaa tytärtänsä tänne, kuten hän itse oli
tahtonut, sanottiin hänen muka ei sietävän merituulia, vaikka nuo
korkeudet siten pakoitettiin sietämään eroa toinen toisestaan. Silloin
pidettiin tämä ravistunut, vanha linna kylliksi hyvänä ruhtinattarelle,
joka vaan ehkä odotettiin kuolevaksi ja mitä vähemmällä pääsevän
vaivoistansa. Ajateltiinko jo käyttää hänen elämänsä muuhun? nyt olisi
kaikki toisin! Kuinka, teidän ylhäisyytenne, ruhtinattaren elämä
on teille nyt tullut niin tärkeäksi? Etteköhän jollain etuisalla
naimiskaupalla jo arvele parantaa valtion varoja, joita ruhtinas ja
hänen arvoisa poikansa ovat kaikin voimin koettaneet tuhlata?"
"Jumalan tähden, kreivitär", huudahti ministeri säikähtyneenä, "mitä
syytöksiä! Mutta kuulkaa, teidän armonne: meidän kesken, te arvaatte
oivasti. Mutta varojemme oikeaa tilaa tuskin voitte aavistaa. Minä
sanon sen teille — perikato ja sen kanssa luopumus vallasta — vararikko
— ne ovat meillä edessämme — jos ei valtioviisaus siitä voi pelastaa. —
Tunnettehan nuoren ruhtinas Albertin H:ssa, sen varman ruhtinaskunnan,
jolla on äärettömät yksityiset varat?"
Kreivitär heristyi kuulemaan, liketen ministeriä.
"Kuinka, millä te sen olisitte saanut toimeen?" kysyi hän uteliaasti.
"Ei suinkaan vähällä, teidän armonne! näettekö, H:n hovi tahtoi nuoren
ruhtinaansa naitetuksi, mutta ruhtinas ei suostunutkaan morsiameen,
joka hänelle oli määrätty, hän suuttui ja keskustelut seisattuivat.
Ruhtinaan täytyi luonnollisesti ilmoittaa syyksi jonkin vanhemman
rakkauden ja ruhtinatar Antonia"...
"Mitä kaikkea, teidän ylhäisyyytenne? Minun tieteni ruhtinas Albert ja
Antonia eivät ole toisiaan nähneetkään, sen vähemmin voi puhetta olla
taipumuksesta."
"Malttakaa vaan, kreivitär, te saatte kuulla vähäisen romaanin. Noin
17 eli 18 vuotiaana Albert-ruhtinas oli eräällä matkalla kävellyt
metsästysretkellä, hän yhtyy muutaman ruhtinaallisen huvilan puistoon,
näkee siellä pienen tytön, miltei lapsen, joka itkee pientä ansaan
tarttunutta sylikoiraansa. Ruhtinas juoksee 'esiin, pelastaa koiran
ja tyttö ottaa sen ihastuksella ruhtinaan käsistä ja hyväilee sitä
iloissaan, kun puistosta samassa kuuluu ääniä, jotka pakoittavat
tytön peljästyneenä juoksemaan pois, tuskin ehdittyään kiittää nuorta
auttajaansa. Ruhtinas kiiruhti vielä hänen perästänsä, mutta tyttö oli
jo hävinnyt. Hän oli kuitenkin ehtinyt niin ihastua tähän ilmaukseen,
ettei hyvään aikaan voinut lähteä paikalta. Vihdoin kääntyessään
takaisin, hän löytää hienon, valkoisen nenäliinan, jonka sikkoon oli
ommeltu nimi 'Toni', kukkaisseppele ympärillä ja ruhtinaallinen kruunu
sen yli. Tämän, muiston on ruhtinas Albert säilyttänyt, eikä lupaa
suostua ottamaan ketään muuta kuin sen ihanan neiden.
"Noh! ja korkealle valtioviisaudelle siis on meidän ruhtinatar se Toni,
jota Albert-ruhtinas etsii, soveltukoon se siksi tahi ei. Mutta jos
ruhtinattaremme ei ollenkaan vastaisi hänen muistokuvaansa?"
"Päinvastoin, kreivitär, tapaus sopii oivallisesti meidän
ruhtinattareemme. Kun tämä 4—5 vuotta sitte palatessaan kylpypaikasta
matkusti H:n kantta, hän seisattui juuri mainitussa huvilassa.
Antonia-ruhtinatar, joka silloin oli 13—14 vuoden välillä, seurasi
äitiänsä, ja hänellä saattoi kyllä olla pieni sylikoiransa mukanaan.
Lisäksi, ruhtinas on viimeisessä näyttelyssä nähnyt ruhtinattaremme
muotokuvan ja yhtäkkiä huudahtanut; 'Toni!' Valtioviisaus on tarvinnut
vaan koota nämä seikat, ja siten on kaikki valmisna."
"Niin, kaikki, jos kuolema vaan ei tahdo laitostanne rikkoa", virkkoi
tohtori. "Vahinko vaan, etteivät aikeenne olleet valmiit silloin,
kun olisi vielä ollut aika jotakin koettaa. Mutta matka Italiaan ja
Algeriaan oli silloin turha kulunki."
Tohtorin puhe nosti veren ministerin päähän. Hän oli vastaamaisillaan,
kun tohtori sai kutsumuksen potilaan luo, ja kreivitär, annettuaan
käskyn hovimestarille vieraan hoidosta, seurasi häntä sinne. Ministeri
lähti myös salista, mennen nauttimaan vähän lepoa matkansa vaivoista
sekä miettimään niitä peloittavia kuulumisia, joita tohtori oli antanut
potilaan tilasta.
Se oli todella kova kohtaus tämän utalan valtioviisaan hienosti
ja vaivalla mietityille uhoille, nyt nähdä puuttuneensa omiin
hairauksiinsa.
Vuosi ennen tohtori Werner oli esittänyt ruhtinattarelle ulkomaan
matkaa, mutta silloin perintöruhtinas oli juuri tuhlannut pelissä
Suunnattomat rahasummat, ja estääksensä julkista häväistystä
ministerin täytyi hankkia rahat mistä tahansa. Sairas ruhtinatar oli
silloin vastuksena ja lähetettiin sellaiseen paikkaan, missä saisi
hiljaisuudessa vaan päättää vaivaloisen elämänsä. — Ja nyt, millä
halulla häntä toivottiin nähdä terveenä ja kukoistavana, saadaksensa
hänellä edullisia liittoja. Ministeri käveli levottomana edestakaisin
miettien.
"Eikö tuo tohtorin ja kreivittären tyly käytös tullut vanhasta vihasta
minua kohtaan", arveli hän, "ja enkö tarvitsisi omilla silmilläni nähdä
ruhtinattaren terveyden tilaa tullakseni siitä vakuuteen."
Päätetty; hän pyysi ja sai luvan tulla potilaan huoneesen.
Siellä oli äsken taisteltu kova taistelu. Sairaalla oli ollut taas
yksi hänen raskaimpia kohtauksiansa, joka uhkasi katkaista hänen
heikon elämänsä langan. Kokenut lääkäri onnistui kumminkin vielä
saamaan huojennusta ja sairaan tila oli tullut paremmaksi. Hän voi
tyyneenä nähdä ministerin tuloa ja vastata hänen terveykseensä. Tuskin
kuuluvalla äänellä hän sanoi "kiitoksia" terveyksistä, joita ministeri
toi hänelle Tonista, vanhemmista ja sukulaisista. Tohtori kutsui
ministerin syrjään, ja sopotteli hänelle hiljaan. Potilas katseli
levottomasti, kuumeesta loistavin silmin ympärilleen ja kreivitär
painoi päätänsä Sairaan yli, ottaen hellästi käteensä hänen laihtuneen
kätensä.
"Kallis lapseni, haluatteko mitä?" kysyi hän hempeydellä.
"Minä haluaisin tietää", kuiskasi sairas, "saatiinko hukkuneesta
laivasta ketään pelastetuksi."
"Yhden ihmisen henki vaan, kallis ruhtinatar. Nuori, noin teidän
ikäisenne neiti, jonka hyvä tohtorimme on saanut ihan tainnuksista
virkoamaan, vaan hän on vielä hyvin heikko."
"Yhden ainoan", kuiski hhuo'aten ruhtinatar. "Lapiraukka, hän on nyt
ehkä arvotonna ja köyhänä joutunut vieraasen, tuntemattomaan maahan.
Kuinka onnettomaksi hän itsensä nyt tuntenee. Voi kuinka häntä
surkuttelen."
"Levoittukaa, ruhtinatar", sanoi kyyneleet, silmissä kreivitär.
"Hänestä me kyllä pidämme huolen. Ettekö nyt tunne jotakin huojennusta?"
"Hyvä kreivitär! Minulla on nyt niin helppo. Enkö voisi tulla vielä
terveeksi?"
Kreivitär katsoi häneen surullisesti.
"Oh, minä tahtoisin vielä tehdä niin paljon." Kyyneleet vuotivat hänen
vaaleille kasvoillensa.
"Rakas lapsi, levoittukaa. Toivokaamme, että raitis meri-ilma täällä
antaa teille vielä voimia."
"Jos minä kuitenkin tähän kuolen, kreivitär, oh, minun rakas äitini,
ken häntä lohduttaa? — Ja tuo onneton, pelastettu neiti, jos hän
parantuu, otattehan hänet — minä jätän vielä vähän varoja, auttakaa
niillä häntä — minä voin edes lyhyellä elämälläni tehdä jonkin hyvän
työn, pelastaa kurjuudesta yhden onnettoman, joka on minun kanssani
saman katon alla kärsinyt — muutoin minun elämäni on ollut niin
mitätön."
"Kallis ruhtinattareni! Älkää puhuko niin. Tiedättehän kuinka hellästi
kaikki olemme teitä rakastaneet. Onhan korkeilla vanhemmillamme jo
ollut teistä monta iloa. Jättäkää nuo surulliset ajatukset. Te voitte
vielä vaikuttaa paljon hyvää."
"Ei, kreivitär, minä tunnen toisin." Kyyneleet värisivät taas hänen
silmistään.
"Hyvä ruhtinatar, te ette vielä minua jätä. Minulla ei ole ketään
rakkaampata maailmassa!"
Suloinen hymy kuvausi ruhtinattaren vaaleille huulille, ja hänen
poskillensa levisi vieno rusoitus.
"Kun minä olen pois, kreivitär, te annatte kaiken rakkautenne äidilleni
— ja tuolle onnettomalle neidelle. Ottakaa minun Sijaani hän."
Tohtori, joka oli puhellut ministerin kanssa, alkoi tulla levottomaksi. Hän
lähestyi nyt sairaan vuodetta ja sanoi: "Levoittukaatte ruhtinatar
ja te, kreivitär, älkäätte suvaitko puhua niin paljon rakkaalle
sairaallemme, joka tarvitsee hiljaisuutta ja lepoa."
"Ei, hyvät ystäväni", sanoi hiljaan ruhtinatar, "antakaa minun puhella,
älkää minulta sitä nyt kieltäkö, antakaa minun puhella, älkää minulta
sitä nyt kieltäkö, sillä minä tiedän loppuni lähenevän — ja minä
olenkin valmis lähtemään. — Rakas äitini, hän kyllä minua suree, minä
sen tiedän, sekä isäni ja veljeni; kuinka heitä aina olen rakastanut!
Lupaattehan te kaikki heitä lohduttaa ja olla avulliset heidän
huolissansa."
Tohtori katsahti hämmästyneenä ministeriin. Sairas jatkoi:
"Minä kyllä olen huomannut heillä olevan huolia, raskaita huolia,
ehkä en tiedä niiden syytä. Luvatkaa minulle, rakkaat ystäväni, olla
heille uskollisena apuna kaikissa heidän huolissansa. Muuttakaa heille
kaikki se rakkaus, minkä olette minulle osoittaneet, pankaa kaikki
voimanne helpoittaaksenne heidän huoliansa, joita te varmaan ymmärrätte
paremmin kuin minä. — Tehkää se niinkuin tiedätte, että minä olisin
tahtonut tehdä. Oi, mitähän minä en olisi tahtonut antaa, poistaakseni
synkeyden isäni katsannosta, tuodakseni ilon hymyä veljeni huulille! —
Oi, luvatkaa se!" Näin sanoen hän otti molempain kädet, kreivittären ja
tohtorin, sekä kertoi hiljaan: "lupaattehan sen?"
"Lupaan, suloinen lapsi!" kuiskasi kreivitär nyyhkien.
Tohtori katsoi surullisena ja epätoivoisin silmin eteensä, virkkamatta
mitään. Hän näytti taistelevan kovan sisällisen taistelun, hänen
huulensa painui lujasti vastakkain; vaan kun sairaan silmät
tuskallisesti rukoillen kääntyivät häneen, vastasi hänkin:
"Niin, minä lupaan sen, kallis ruhtinatar, jos se voi teitä rauhoittaa."
"Kiitoksia", — kuiskasi sairas, "nyt olen levollinen — teihin — minä —
luotan." —
Hänen kätensä hervahtivat ales, hänen silmänsä painuivat umpeen, hänen
vaaleat huulensa vetäytyivät suloiseen hymyyn. Oliko se kuolema vai
rauhallinen uni? Huoneessa vallitsi juhlallinen hiljaisuus, mutta meri
syöksi ijäti pauhaavaa aaltojansa vuoren korkuisina vaahtoina särkille.
* * * * *
Tohtori seisoi kohta toisen sairasvuoteen vieressä; siinäkin
taisteltiin elämän ja kuoleman välillä. Oliko tuo tuntematon olento
viskattu merestä katoamaan unhotettuna tähän vieraasen maahan? Surma
oli kerran tullut tähän vanhaan linnaan. Hän ei tahtonut sieltä erota
tänä yönä viemättä kerallaan edes yhtä saalistansa.