Oli eräs syyskuun pilvinen päivä. Myrsky oli äsken tau'onnut, mutta
rauhaton meri lähetti vielä kuohuvia laineitansa särkkien yli ja
väliin, kaikki asukkaat Rabensteinin ympärillä olivat liikkeellä, sillä
myrsky oli ajanut suuren laivan hiekkasärkälle, johon aallot sen olivat
kohta hajoittaneet murskaksi. Kaikki apu näytti enää mahdottomalle.
Kuitenkin nähtiin eräs kalastajavenhe hiljaan ja vaivaloisesti pyrkivän
vaahtoisten aaltojen poikki särkyneesen laivaan. Kreivitär, joka nyt
seuroinensa asui linnassa, jossa äsken nähty haaksirikko oli kaikkia
säikyttänyt ja pannut surkuttelemaan onnettomia, oli luvannut palkinnon
jokaisesta ihmishengestä, joka sieltä voitaisiin pelastaa. Tämä
palkinto kiihoitti kalastajain intoa. Mutta raivoinen meri uhkasi tehdä
kaikki yritykset mitättömiksi. Viimenkin oli pelastusvenhe saavuttanut
särkyneen laivan, jota aaltojen tyrskyt yhä pieksivät hiekkasärkkiä
vastaan. Kaikki apu näytti jo myöhäiseltä. Laiva oli tyhjä ja autio;
kajuutit ja hytit olivat täynnä vettä, mastot ja purjeet puoleksi
haudatut särkän hiekkaan. Ainoastaan hengen määrällä saattoi päästä
laivan kappaleille. Uskaliaat ja tottuneet kalastajat eivät pelänneet
mitään. Vaahtoiset aallot, joiden kanssa he olivat tottuneet
taistelemaan, eivät näyttäneet ryhtyvän heihin. He olivat kuin
lentävät kajavat pian tutkineet jokaisen loukon. Se ylpeä laiva, joka
äsken oli kyntänyt aaltoista vettä, oli syrjällään hiekassa, se oli
keskeltä taittunut: ja yksi sen puoliskoja ajettu korkealle särkälle,
jossa aallot sitä heiluttivat. Aaltojen kohina ja laivan kappaleiden
kolke oli ainoa ääni, joka sieltä kuului, kaikki oli muutoin kuolevan
hihaisuutta. Vihdoin kajahti kohinan seasta iloinen ääni; toinen
pelastajoista huusi: "ihminen, ihminen!" Erään kajuutan nurkassa oli
löydetty ihmishaahmo, kuolleena — ei, ehkä vielä elävänä, sillä hänen
lämmin ruumiinsa ilmaisi hänessä vielä olevan henkeä, tahi jos hän oli
kuollut, niin se oli tapahtunut aivan äsken. Ruumis vedettiin esiin
ja vimin pelastusvenheesen. Se näytti olevan nuori tyttö. Pelastajat
käärivät hänen kuiviin ja lämpöisiin kääreihin ja lähtivät löytöinensä
heti soutamaan maalle.
"Minä luulen, Juho", sanoi vanhempi miehistä, "etemtne tänään tule
saaliistamme juuri rikastumaan, käyttäkööt hänen armonsa, kreivitär,
vaikka kaikki tohtorinsa ja hyvät hoitonsa; kuollut on aina kuollut."
"Oi, isä", vastasi nuorempi kalastaja, "ainakin kreivitär meidän
vaivamme palkitsee, ja muutoin, eihän tämä nainen vielä liene kuollut,
ja silloin se on tohtorin asia eikä meidän."
"Tohtorinko?" sanoi isä, "juuri kuin hän voisi antaa henkeä hukkuneelle
ihmiselle! Onko hän jo parantanut ruhtinattaren, jota hän jo on pian
vuosikauden rohdoillansa juottanut ja laastaroinut. Hän toi muka hänet
tänne hengittämään meri-ilmaa, juuri kuin ihminen sillä voisi elää.
Kuoleehan täälläkin meri-ilmassa kaikki kuin kaupungissakin."
"Mutta sanoihan äiti, jota taanoin kaloja linnaan vei, ruhtinattaren jo
olleen paremman."
"Sen parempi. Soisinhan minä tuohonkin kurjaan henkeä saatavan,
kunhan sen sitte vaan elättäisivät. Hän on varmaan kadottanut kaiken
omaisuutensa ja nyt täällä, vieraassa maassa"...
"Hoh, hoh!" huokasi poika. "Ei paljaasta elämästä suuresti kiitetä, jos
ei ole millä sitä ylläpitää. Vaan katsos, isä, millaiset hienot kädet,
ei niillä työtä näytä tehdyksi."
"Sinä puhut hyvin typerästi, poika. Onhan töitä, jotka eivät käsihin
tartu. Mutta yhtä kaikki; me viemme tuon saaliimme nyt linnaan ja
saamme sieltä luvatun palkinnon. Muusta pitäkööt huolen siellä?"
* * * * *
Rabensteinin vanha ravistunut linna oli äsken uudelleen elpynyt.
Sen loiston aika jo oli kyllä ammoin ohitse, mutta sen sisäpuoli ei
ollut vielä niin rappiotilassa kuin se ulkopuolisesti näytti. Sen
terveellinen asema meren rannalla oli saattanut sen nyt asunnoksi
sairaalle Antonia-ruhtinattarelle, jonka sielläoloa ja hänen suurta
huviseuraansa varten se oli huolellisesti korjattu ja kaikin puolin
uudistettu. Ruhtinattaren tohtori oli kuitenkin pian lähettänyt
tiehensä suurimman osan joutilasta hoviseuruetta ja pidättänyt vaan
potilaalleen tarpeellisimmat palvelijat. Siten olisi linnassa ollut
tilaa kyllältä koko laivaväestölle, jos kalastajat olisivat sen
onnistuneet pelastaa.
Kreivitär, linnan nykyinen emännöitsijä, tuli siis hyvin
murheelliseksi, nähdessään kun kalastajat toivat hänelle vaan yhden
ainoan pelastetun laivasta, jonka onneton hukkuminen linnan edustalla
oli aamulla säikyttänyt kaikki tämän rauhallisen linnan asukkaat ja,
mikä pahempi, vaikuttanut syvän liikutuksen linnan korkeaan potilaasen.
Kokeneen lääkärin hoito sai vihdoin henkiin sen jo pian jäähmettyneen
pelastetun naisen, mutta se onnetoin tila, jossa hän oli tuntikausia
saanut olla, elämän ja kuolevan välillä, oli niin heikontanut hänen
voimansa, ettei vielä ollut mitään vakuutta jäisikö hän eloon, vai
nukkuisi jälleen mitään tietoa vielä ei voitu saada ken ja mistä tuo
pelastettu nainen oli. Tainnuksista virvottuansa hän oli kohta nukkunut
syvään horrosuneen, jolloin lääkäri jätti hänet luotettavan hoitajan
huostaan.
"Kummallista", sanoi itsekseen tohtori, astuessaan pitkää käytävää
linnan toiseen kylkirakennukseen, jossa asui ruhtinatar seuroinensa,
"kummallista, mitä vivahdus samaan muotoon noiden molempain potilaiden
välillä. Saattaisi luulla heidät sukulaisiksi, mutta toinen korkeaa
sukua, vanhan ruhtinasperheen tytär, ja toinen tuntematon, jostakin
kaukaisesta maasta ja kansasta. Hm! ne eräät sanat, joita hän sammalsi
avatessaan silmänsä, olivat aivan outoa kieltä — vaan se on kaikki
sattumusta."
"Hyvää iltaa, herra salaneuvos!"