hyppäsi kannelle ja venemiehistö ryntäsi särkyneen veneen luo
nostaakseen sen niin pian kun mahdollista taas paikoilleen ja
pannakseen sen kuntoon. Harppunamies vetää silpasi lipun laivan mastoon
antaen niin merkin rannalla olijoille.
Tom oli pian tullut veden pinnalle ja ennenkun laivan miehistö oli edes
voinut tehdä mitään päätöstä tai käydä käsiksi rikkoutuneen veneen
korjaamiseen, oli hän jo päässyt kanotin keulan kohdalle ja kiepsautti
itsensä Alohin avulla kanotiin. Ensimäiseksi vilkasi hän laivaan, jonka
mastoon paraillaan nousi englanninlippu. Sitte tarttui hän heti
vieressään olevaan airoon, ja nuo kolme miestä tiesivät nyt, että
heidän pakonsa onnistuminen riippui heidän käsivarsiensa voimasta.
"Seis siellä!" huusi kapteni, joka näki jo varman saaliinsa puikahtavan
käsistä noin röyhkeästi. "Seis tai minä ammun teidät kaikki mäsäksi!"
Mutta hänen uhkauksensa oli tehoton. Hänellä ei ollut ampuma-asetta
käsillä, ja siepaten vain harppunan hän viskasi sen sokeassa vimmassaan
satasen askelta loitonneen kanotin jälkeen. Harppuna ei lentänyt edes
puoltakaan matkaa ja hävisi sihisten veden pinnan alle.
Kanotin keulassa kuohui kirkas vesi sen kiitäessä hyvää vauhtia, ja
sujakka, kevyt alus olisi kiitänyt kuin nuoli kolmen voimakkaan
soutajan lennättämänä, jos ei vauhtia olisi estänyt tukipuu.
Sikäläinen kanotti, joka on kovertamalla tehty yhdestä puusta, kaatuisi
avonaisella merellä pienimmässäkin sivuaallokossa. Tämän vuoksi
kiinnitetään toiselle puolen tukipuu, joka on noin kahdeksan tai
kymmenen jalkaa pitkä, ja joka noin neljä jalkaa ulohtaalla kanotista
ui sen rinnalla. Se pitää kanottia niin mainiosti tasapainossa, että se
voi kestää verrattain suurta merenkäyntiä, mutta se estää tietysti
myöskin kulkua. Ylen suuri nopeus ei tietenkään usein ole saarelaisille
tarpeen, he haluavat vain kulkea varmasti ja -- mukavasti.
Tomin rohkea temppu, vaarallisen laivaveneen rikkominen, oli muuten
onnistunut niin erinomaisesti, ettei nyt tarvinnut pelätä vähintäkään
vaaraa laivasta päin. Vene oli aivan mahdoton vesille, sillä paitse
piilukirveen tekemää reikää oli veneestä keulan pudotessa kanteen
irtautunut yksi lauta. -- Mutta tuo lippu mastossa! Tom tiesi aivan
hyvin, että miehet maissa ollessaan pitävät laivaa tarkkaavasti
silmällä. Toivottavasti olivat he jo puita lastanneet ainakin jonkun
verran, niin etteivät lähde paluumatkalle aivan tyhjinä. Missään
tapauksessa he eivät voineet tietää, mitä täällä oli tapahtunut, niin
että mastoon vedetty lippu oli heille ainoastaan pikaisen paluun
merkkinä. Kanotista ei voinut nähdä aivan lahden pohjukkaan, ennenkun
olivat päässeet riuttojen suusta sisään, sillä kuohut riutoilla olivat
aivan kuin muurina välissä. Kun he vain pääsisivät sinne asti, niin
olisi nyt vastainen virtakin silloin myötäinen heille.
Nuo kolme miestä eivät sillä aikaa vaihtaneet halaistua sanaa, ja
muuten niin veltot saarelaisetkin jännittivät kaikki jäntereensä
soutaessaan. Jo olivat he suun kohdalla -- vielä yksi veneenmitta, niin
he voivat nähdä lastauspaikan majainsa edustalla: jos veneet olivat
vielä siellä, niin olivat he pelastetut.
"Tuolla he tulevat!" huudahti Alohi ja viittasi airolla suuntaa. --
"Eteenpäin!" kuului Tomin käsky yhteenpurtujen hampaitten välistä, ja
samassa silmänräpäyksessä esti seuraava tyrsky enempää näkemästä.
Molemmat laivanveneet olivat nyt kerrottujen tapausten aikana saapuneet
maihin, ja ensimäinen harppunamies, jolle kapteni oli ilmoittanut
muutamin sanoin, että hän ei aikonut päästää enää vapaaksi entistä
karannutta kirvesmiestään, oli saanut määräyksen ottaa vain
jonkunverran puita, ainoastaan välttämättömän tarpeen varalle ja palata
takaisin niin pian kun suinkin. Tietysti alkuasukkaille ei annettu
tietoa kaptenin aikeesta, sillä niin mielellään kuin saarelaiset muuten
luovuttivatkin karanneita merimiehiä, eivät he kuitenkaan olisi
suostuneet antamaan heille nyt täydellisesti kuuluvaa valkoihoista.
Kapteni oli luullut voivansa pitää skotlantilaista laivassa vähimmättä
vaikeudetta, tietysti hyvällä niin kauan kun mahdollista, mutta niin
pian kun ei hyvä auttanut, väkivallalla. Eihän Tom kuitenkaan olisi
voinut asettua vastarintaan täysilukuista venemiehistöä vastaan,
vaikkapa hän uskaltaisi yrittää paeta kanotillakin. Sen vuoksi kapteni
ei ollut jäänyt vastailemaan Tomin kysymyksiin -- hän tiesi, ettei
hänellä lainmukaisesti ollut oikeutta pidättää Tomia, joka ei tähän
laivaan ollut pestautunut. Kaptenia oli hävettänyt käyttää väkivaltaa
heikompaa kohtaan. Vahdissa oleva harppunamies oli kuitenkin saanut
ankaran määräyksen kutsua kapteni heti kannelle polkaisemalla jalkaa,
jos skotlantilainen todella tekisi vastarintaa. Hänelle ei ollut
kumminkaan juolahtanut mieleenkään, että tuo kirvesmies sillä tavalla
voisi yrittää paeta.
Mr. Hobart seisoen rannalla oli kiirehtänyt alkuasukkaita puiden
kannossa. Mutta työ ei käynyt oikein nopeasti, sillä ensinnäkin ei hän
osannut heidän kieltään, ja toiseksi ei alkuasukkailla ole vähintäkään
käsitystä ajasta eivätkä senvuoksi tiedä kiireestä mitään. Se mikä ei
tänään valmistu, jää huomiseksi, siinä koko ero, ja huomenna on yhtä
hyvä päivä kuin tänäänkin. Jo entuudesta oli heille muuten kylläkin
tuttua, että vieraat venekunnat ajattelevat toisin: he toimittivat
asiansa aina niin, että he pääsivät lähtemään niin pian kun
mahdollista. Senvuoksi ja vielä lisäksi koska Tomo oli vielä tuolla
laivalla ja kaupanvälittäjänä, suostuivat he lopulta heittelemään puut
metsästä hiekkarannalle. Samalla kun noin kolmekymmentä miestä,
kaikkien naisten ja tyttöjen saattamina, jotka leiriytyivät heidän
ympärilleen ja katselivat heitä, meni työhön naureskellen ja jutellen
keskenään, muodosti harppunamies omista miehistään sekä osaksi
alkuasukkaista kaksi jonoa, joita myöten halot kulkivat kädestä käteen
veneeseen asti. Perämiehet olivat veneissä pinoamassa halot niin,
etteivät ne olisi soutajien tiellä.
Veneet eivät olleet vielä puolilastissakaan, kun toinen harppunamies,
joka piti silmällä toista jonoa, huomasi lipun laivalla ja huomautti
siitä esimiehelleen.
"Tuhat tulimmaista" huusi tämä, "siellä on tapahtunut jotakin! --
Veneisiin miehet -- nopeasti -- meidän täytyy ensin nähdä mistä on
kysymys -- veneisiin, sanon minä!" -- "Entäs puut?" kysyi toinen
harppunamies. -- "Toimittakoot nuo laiskurit ne sillä aikaa rantaan",
huusi edellinen. "Sen vertanen liikunto on heille perin terveellistä."
Kun miehet totellen käskyä hyppäsivät paikoilleen, jäivät saarelaiset
katselemaan ihmeissään, minkä vuoksi he niin äkkiä keskeyttivät työnsä.
Harppunamies antamalla merkkejä käski saarelaisten keskeyttämättä
kantaa puita, kunnes hän tulee takaisin. Mutta saarelaiset arvelivat
keskenään, että jos hän ylimalkaan tulee takaisin, niin on silloin
kylläkin aikaa, ja he keräytyivät rannalle katselemaan veneitä, jotka
niin nopeasti työnnettiin vesille. He olivatkin oikeassa, eihän heidän
tarvinnut etukäteen laahata enempää puita, ja jos valkoiset tahtoivat
saada loput, tulisivat he kylläkin takaisin. Mutta jos he eivät
tulleet, hyvä, silloin toi Tomo puihin vaihdetut tavarat.
"Tuhat tulimmaista, vieläkin kerran!" sanoi harppunamies, joka seisoi
pienimmän veneensä keulassa penkillä ja koetti tähystellä laivaan päin,
"tahtoisin vain tietää, mitä ukolla on tekeillä. Jos hän olisi antanut
meidän olla vielä neljännestunnin, olisi meillä ollut täydet kuormat.
Mutta nyt pitää soutaa taas uudelleen tänne taikka heti ensimäisen
saaren rantaan. Aina muka tulee säästää aikaa, ja niin sitä enemmän
tuhlataan." --
"Arvelenpa, että on tapahtunut jotakin tuon uuden miehen tähden",
naurahti perämies.
"Mutta tuon yhden miehen ja parin punanahkaisen pojan kanssa pitäisi
toki kahden- tai kolmentoista miehen tulla hyvin toimeen", murahti
merimies purren puoleksi hampaittensa väliin kirosanan. "Se on yleensä
laiskaa joukkoa, ja minä tahtoisin -- mutta mitä se minuun kuuluu. --
Mitä hän tekee, vastatkoon myöskin."
Kun he lähenivät riuttojen suuta, vanha harppunamies huomasi
pakolaiset, jotka juuri soutivat hurjaa vauhtia suun ohi.
"Lempo soikoon", -- huusi hän, "tuolla menee kanotti! -- Kiskokaa
pojat, että pääsemme perässä. Minkä hiton vuoksi eivät he ole lähteneet
laivasta veneellään ajamaan takaa kanottia?"
"Ehkäpä ovat tulossa, mutta me emme voi vielä nähdä täältä", tokasi
väliin perämies.
"Hiiteen nuo puut!" noitui taas harppunamies. "Ne estävät soutajia,
heittäkää nuo roskat mereen -- älkää kuitenkaan vielä -- kunhan ensin
pääsemme aavalle, että voimme saada yleissilmäyksen paikasta."
Se olisikin ollut tuhma teko, sillä jos he olisivat ruvenneet puita
syytämään, olisi heidän sillä aikaa pitänyt olla soutamatta. He
kiskoivat tiukemmin, eikä kestänyt kauan ennenkun he tulivat
riuttojen suuhun, joiden kupeitse he näkivät vilaukselta kanotin
viillettävän. Harppunamies, jolla oli mukanaan pieni kiikarinsa, tunsi
skotlantilaisen ja vaikkakaan hän ei vielä käsittänyt tapauksen kulkua,
niin hän tiesi kuitenkin, mitä kapteni häneltä odotti, ja teki
velvollisuutensa.
Kanottia kohti viittaava käsi oli perämiehelle merkki, jota tämä
totteli silmänräpäyksessä ja muutti suuntansa. Ja samalla kun miehet
panivat parhaansa soutaessa, hyppäsi harppunamies keskelle venettä ja
syyti itse mereen ne halot, jotka olivat soutajien tiellä.
Vilkaistessaan laivaan hän näki, että hän täytti kaptenin tahdon, sillä
lippu vedettiin alas ja Lucy Evans kääntyi itsekin ja nosti yläpurjeet
tullakseen niin lähelle kuin mahdollista.
Jota enemmän harppunamies viskeli puita, sitä kevyemmäksi tuli vene,
sitä nopeammin se kiiti eteenpäin, ja huomattavasti lähestyi aimo
lailla kanottia. Toinen riuttojen suu, jonne kanotti pyrki ei ollut
vielä näkyvissä tai oli tyrskyjen peitossa, ja Tom huomasi pian
kauhukseen, että vaara läheni häntä nopeasti. Mutta väylä ei ollut
kumminkaan enää ylen kaukana, ja se oli niin kaita, että vene tuskin
uskaltaisi tulla siitä. Ja jos tulisikin, niin se ei voisi palata samaa
tietä. Päästäkseen taas aavalle, täytyisi sen tehdä suuri kierros
rantavesiä pitkin, saaren väkirikkaimman seudun ohi, missä Tomin
nykyiset maanmiehet voisivat asettaa esteitä tielle. Nyt oli siis
päästävä tuohon väylän suuhun ennen venettä. Mutta se oli mahdotonta,
jos ei kevennetty kanottia heittämällä tukipuu.
Tom vaihtoi pari sanaa Alohin kanssa ja saatuaan hänen suostumuksensa,
tempasi hän puukkonsa, jota hän vielä entiseen merimiestapaan piti
tupessa sivullaan, katkasi kohdaltaan niinisiteet, joilla poikkipuut
olivat kiinnitetyt kanottiin. Mutta tukipuu oli vielä kiinni edestä ja
takaa. Ja Tomin ojentaessa puukkonsa Alohille, luiskahti kanotista
irroittamansa poikkipuu hänen kädestään ja nyt kanotti tuon vettä
vastaan karrittelevan puun takia sai toisen suunnan ja mennä viillätti
suoraan tyrskyjä kohti. Alohi poisti kuitenkin parilla voimakkaalla
iskulla esteen, mutta kapea kanotti rupesi nyt kieppumaan, ja kului iso
aika ennenkun näin horjakkaan alukseen tottumattomat saarelaiset saivat
tasapainon ja kykenivät kääntämään kanottinsa entiseen suuntaan.
Laivavene oli tänä aikana tullut parinsadan askeleen päähän, ja niin
läheltä kuului säännöllinen airojen loiske, että Tom tämän tästä
vilkasi taakseen. Kun kanotti oli äkkiä kääntynyt, oli harppunamies
hetken aikaa jo luullut, että se oli päässyt jonkun uuden väylän suuhun
tyrskyjen keskeltä, mutta pian huomasi hän oikean syyn, ja riemuitseva
hymy välähti hänen kasvoillaan. Häntä itseään säälitti tuo
miespoloinen, joka hänen täytyi ottaa taas kiinni kuin mikäkin
rikoksellinen, ja hän olisi kaptenin sijassa menetellyt ehkä toisin,
mutta takaa-ajamisen kiihko tempasi hänet taas mukaansa siihen määrin,
että hän olisi pannut alttiiksi oman henkensä saadakseen vain
pakolaisen taas käsiinsä.
On usein sydämessämme omituinen ristiriita, ja harvoin voimme tehdä
siitä tiliä. Tuntuu usein kuin jokin henki ottelisi paremman itsemme
kanssa -- ja valitettavasti pääsee melkein aina voitolle.
Olisihan ollut suuri häpeä, jos kolmen soutajan soutama kanotti olisi
päässyt pakoon hänen venettään, laivan nopeinta venettä, jota neljällä
airoparilla soudettiin. Olisihan häntä aivan hävettänyt tulla takaisin
laivaan. Samalla kun hänen päässään pyöri tällaisia ajatuksia, viskeli
hän halon toisensa perästä mereen niin että suuret, kirkkaat
hikikarpalot vierivät hänen otsaltaan.
"Kanotista ovat heittäneet tukipuun päästäkseen nopeammin kulkemaan!"
huusi nyt riemuiten veneen perämies, joka myöskin oli huomannut sen.
"Katsokaahan, mitenkä he kieppuvat sinne tänne. Me voitamme joka
aironvedolla!"
"Hei pojat!" huusi harppunamies. "Kaksinkertainen annos totia teille
tänä iltana, jos saavutatte nuo miekkoset tuolla. Ainoastaan kymmenen
minuuttia vielä, ja he ovat meidän!"
"Me emme pääse paikalta, Tomo!" sanoi juuri samaan aikaan Alohi kuin
kuoleman tuskissa, "sillä jos me soudamme kovasti, niin kaadumme!"
"Ohjaa siis suoraan tyrskyihin!" vastasi Tomo epätoivossaan. "Sinne he
eivät uskalla seurata, ja parempi kuolla kuin tulla vangiksi." -- "Ei
täällä kuolemaan!" huusi huolestuneena Alohi vastaukseksi -- "meidän
kaikkien tähden ei täällä. Riutat ovat tuolla takana teräviä ja niitä
on leveälti. Meidän ruumiimme menisivät pirstaleiksi, ennenkun ne
pääsisivät rantavesille."
"Silloin olemme mennyttä miestä", murahti Tom koleasti. Samalla rupesi
kanotti taas kiikkumaan varomattomasta liikkeestä. Nuo kolme soutajaa
olivat pakotetut heittämään ponnistelunsa, ja samassa hetkessä porhalsi
veneen keula heihin kiinni.
"Tule tänne, mies, äläkä yritä enää mitään hyödyttömiä
mahdottomuuksia", sanoi harppunamies pikemmin melkein ystävällisesti
kuin tylysti. "Sinä näet, että et pääse pakoon, hyppää veneeseen ja
anna punaihoisten poikasten soutaa edelleen kanottiaan Jumalan
nimessä."
"Millä oikeudella hyökkäätte te avonaisella merellä minun kimppuuni?"
huusi skotlantilainen vihaisena. "Oletteko te merirosvoja, jotka
kiristätte palvelukseenne?" --
"Sopikaa siitä ukon kanssa", vastasi levollisesti harppunamies, "minun
tehtäväni on vain ottaa teidät kiinni".
Laivamiehet olivat käyneet kiinni kanottiin, ja harppunamies ojensi
kätensä tuota onnetonta kohti.
"Totta tosiaan, minun käy sääliksi", lisäsi hän hiljaa, "mutta kuka
kumma käski teidän astua suoraan suden suuhun. Mutta iloinen olla
pitää, vaikka sydän märkiä juoksisi. Pahimmassa tapauksessa uhkaa teitä
vain kymmenen tai kahdentoista kuukauden ero saarestanne. Silloin on
meillä jo laiva täydessä lastissa. Ja sehän on itsestään selvää, että
kapteni saattaa teidät takaisin tänne."
Tom Burton seisoi hetkisen epäröiden horjuvassa kanotissa. Vielä voi
temmata itsensä irti ja etsiä tyrskyissä kuolemansa -- Mutta elämänhalu
pääsi hänessä kuitenkin voitolle. Laivalla ehkä oli vielä
pelastumismahdollisuuksia.
"Voi hyvin, Alohi", puheli hän ojentaen langolleen kättä, "vie
terveiseni sisarellesi, ja sano hänelle, mitä olet nähnyt. Kun
leipähedelmä toistamiseen kypsyy, olen minä toivottavasti taas täällä
-- ehkä jo aikaisemminkin", -- lisäsi hän hammasta purren.
"Alohi ei mene Tubuaihin takaisin", sanoi saarelainen levollisesti
heittäen aironsa kanottiin ja nousten seisoalle istuimeltaan. "Anahona
vieköön kanotin takaisin. Minä jään sinun kanssasi."
"Sinä tahdot tulla meidän kanssamme?" Alohi nyökäytti vain päätään
vastaukseksi.
"Mitä hän sanoo?" huusi harppunamies.
"Hän ei tahdo jättää minua, saako hän tulla mukaan?"
"Sepä tietty, hyvä ystävä", naurahti merimies iloisena saadessaan yhden
miehen lisää laivaan, "ja me pidämme huolta siitä, että hänestä tulee
kelpo merimies. Mutta nyt reippaasti -- meitä kulettaa virta mukanaan
tyrskyjä kohti. -- Tulkaa tänne, Tom. -- Antakaa minun pitää huolta
siitä, että ukko ei tule teitä kohtelemaan pahasti."
Alohi vaihtoi vain pari sanaa maanmiehensä kanssa ja astui sitten
ensimäisenä veneeseen. -- Tom seurasi häntä hitaasti. Airot pantiin
taas käyntiin, vene pyörähti ympäri, ja samalla kun kanotti, jota nyt
souti vain yksi saarelainen ohjasi kulkunsa riuttojen suuta kohti
viedäkseen alkuasukkaille tuon surullisen sanoman, soutivat
valkoihoiset hyvillä mielin Lucy Evans'ia kohti.
Heitä mahtoi säälittää mies poloisen vangitseminen, ja monet näkivät
siinä oman kohtalonsa, jos he yrittäisivät tuota aina ja alati
suunniteltua karkaamista, mutta toisakseen olivat he hyvilläänkin. Kun
kerran olivat valaanpyytölaivassa, niin olisi heille kirvesmiehen puute
pian tullut tuntuvaksi, jopa olisi sen täytynyt lopulta vaikuttaa
haitallisesti pyyntiin, jolloin olisi vähentynyt heidän ansionsa.
Itsekkäisyyshän kuitenkin kerta kaikkiaan hallitsee maailmaa.
Kauhea tunne valtasi Tomin noustessaan taas laivaan, missä hänet otti
vastaan äsken petetty kolmas harppunamies jotenkin epäystävällisesti
kiroten ja manaten häntä. Sitävastoin kapteni käyttäytyi aivan
rauhallisesti. Hän ei tahtonut kostaa miehelle hänen nyt yrittämäänsä
ja oikeutettua pakoansa kovin sanoin tai rangaistuksella.
Mutta Tom ei ollut halukas alistumaan aivan kärsivällisesti kovaan ja
mielestään kohtuuttomaan kohtaloonsa. Kapteni ei voisi ainakaan
myöhemmin puolustaa itseään sillä, ettei olisi tiennyt, mitä hän teki
riistäessään hänet perheestään ja nykyisestä kotimaastaan. Odottamatta
sen vuoksi mitään käskyä hän heti, kun oli noussut laidan yli laivaan
ja vastaamatta edes katseella kiihoittuneen kolmannen harppunamiehen
katkeriin syytöksiin, astui kaptenin luo. Tämä seisoi perämiehen
vieressä silmät purjeisiin kiintyneenä ja jaellen miehistölle käskyjä.
"Kapteni Rogers." --
"Aha, Mr. Burton -- taas laivalla? Teidän täytynee ensi töiksi ryhtyä
korjaamaan vene, jonka te säritte kiirehtiessänne maihin. Me
tarvitsemme sitä välttämättä."
"Kapteni Rogers", toisti Tom, ja hänen täytyi purra luontoansa
pysyäkseen tarpeellisen levollisena, "te tiedätte, että te teette
lainvastaisen, epäinhimillisen teon, kun te viette minut täältä
väkivaltaisesti".
"Lainvastaisen? -- Teittekö te ehkä lainmukaisen teon karatessanne
Bonnie Scotchmanista?"
"Se oli Bonnie Scotchmanista", sanoi Tom rauhallisesti, "ja jos te
olisitte silloin pyydystänyt minut, olisi teillä ollut täysi oikeus
rangaista minua mielenne mukaan. Tähän laivaan en ole sitoutunut enkä
siis rikkonut nyt minkäänlaisia sitoumuksia."
"Ette kylläkään ole sitoutunut tähän laivaan, vaan minun
palvelukseeni", puheli kapteni levollisena. "Meidän mielipiteemme
voivat olla eriäviä. Jos luulette olevanne oikeassa, niin te voitte
valittaa minua vastaan lähimmässä englantilaisessa satamassa. Mutta nyt
pyydän minä teitä täyttämään rauhallisesti ja säännöllisesti tehtävänne
ja säästämään minua epämieluisista pakkokeinoista -- vaan mitäpä
pitkistä puheista?" keskeytti hän reippaasti. "Te tunnette olot
valaanpyytölaivalla yhtä hyvin kuin minä voin niitä teille kuvata.
Osaatte valita parhaan olon, jos tahdotte olla järkevä. Meidän matkamme
ei toivottavasti muuten kestä enää niinkään kauan." Hän kääntyi pois,
kun hän sattui huomaamaan saarelaisen ja sanoi hymyillen: "Oletteko
tuossa värvännyt minulle vieläkin yhden miehen?"
"Hän on vaimoni veli, joka ei tahdo jättää minua", sanoi Tom synkästi.
"Vai niin, teidän lankonne, sitä parempi! Minä toivon, että hän meillä
viihtyy, ja nyt -- olkaa hyvä ja menkää töihinne."
Niin loppui keskustelu, ja Tomin kohtalo oli ratkaistu. Hän tiesi,
ettei ollut mitään hyötyä pyynnöistä eikä uhkauksistakaan, jotka vain
pahentaisivat hänen asemaansa. Ja Tom mukautui kohtaloonsa. Kukaan ei
häntä vaivannut, sillä kolmas harppunamies oli saanut ankaran
määräyksen olla soimaamatta Tomia sen enempää hänen viime
pakoyrityksensä tähden, kun hän toimitti tehtävänsä. Ja vaikkakin hänen
sydämensä oli haljeta, kun laiva otti suuntansa merelle ja Tubuai
häipyi häipymistään taivaanrannalla, niin nieli hän tuskansa kuitenkin.
Kenkään ei saanut aavistaa mitä hänessä liikkui, -- hänen aikansa tuli
ehkä vielä.
Mutta Alohi ei ottanut yhtä levollisena hyvästejään isänmaaltaan.
Alussa oli hän tosin jotensakin välinpitämättömästi mukautunut
päätökseensä solmita kohtalonsa lankonsa kohtaloon, johon päätökseen
oli vaikuttanut osaltaan myöskin jonkinlainen pelko joutua kuuntelemaan
sisaren tuskanvalituksia. Mutta nyt, kun palmurannikko, kun hänen
vuortensa huiput mataloittuivat ja lopulta vaipuivat mereen ja laaja,
aava meri pelottavan valtavana lepäsi hänen edessään, tuli hänen
mielensä apeaksi ja huolestuneeksi, ja hiljaisena sekä surullisena hän
luhistui kannelle peittäen kasvonsa vaipallaan.
Ei kukaan häirinnyt häntä sinä päivänä. Merimiehet tiesivät jo
entuudestaan, että heidän, milloin laivaan saivat alkuasukkaita
merimiehiksi, täytyi myöntää näille oikeus koti-ikäväänsä. Sittemmin
mukautuivat nämä jo paremmin. Heidän herkkä mielensä sai heidät usein
unohtamaan jääneet jopa isänmaansakin, heidän katsellessaan kaikkea
sitä uutta ja ihmeellistä, mikä heitä ympäröi -- tietysti vain siksi,
kun joku uusi kukkulan laki sukelsi esiin taivaanrannalla, sillä
silloin palasi kaipuu voimakkaampana kuin milloinkaan ennen.
Tom oli lujasti päättänyt käyttää hyväkseen jokaista mahdollista
tilaisuutta paetakseen. Ja Alohin avulla, jonka jonkun vieraan saaren
asukkaat varmaankin mieluummin piilottaisivat kuin luovuttaisivat,
toivoi hän hyvää onnea. Niin huomaavaisesti kuin kapteni häntä merellä
kohtelikin, vartioitiin häntä ankarasti niin kauan kun he kulkivat vain
jonkun saaren näköpiirissä. Ja kun he myöhemmin laskivat maihin Hilossa
Hovain saarella, ei tuo mies poloinen saanut lähteä edes välikannelta
muuta kuin vartioituna. Pakoa ei voinut sieltä ajatellakaan. Alohi
sitävastoin sai kuljeskella vapaana, missä vain häntä halutti. Kapteni
Rogers tiesi hyvin, ettei tämä karkaa niin kauan kun skotlantilainen
oli laivassa. Tomin ainoa vihamies laivalla oli kolmas harppunamies,
Mr. Elgers, joka ei voinut unohtaa Tomin karkaamisyritystä. Ja aivan
tuskalliseksi tuli tämä suhde, kun Tom ja Alohi määrättiin juuri tämän
venekuntaan. Niin niukka oli Lucy Evans'in miehistö, että pyynnissä
piti olla kirvesmiehenkin, jos ei joku välttämätön työ vaatinut
laivalle jäämään.
Alohilla varsinkin oli kova aika. Hän kun oli tottumaton jäiseen
ilmastoon, paleli häntä aina, vaikka kuinka lämpimän puvun olisi
saanut. Raskas työ sen lisäksi: soutaa päivin, keittää öisin -- minkä
yötä oli tuolla pohjoisessa kesäkuukausina. Mutta ei yhtäkään valitusta
kuulunut hänen huuliltaan, ja ainoastaan toisinaan, kun hän oli
tähystämässä valaita maston huipussa, kuului sieltä kannelle kotoisen
laulun vienot surunvoittoiset säveleet, jotka Tom niin hyvin tunsi ja
jotka ilmaisivat hänelle, missä Alohin apeat ajatukset kulkivat.
Pyynti onnistui jotensakin hyvin. He saivat niin paljon valaita, että
kapteni päätti olla odottamatta enää uutta vuodenaikaa täällä
pohjoisessa ja palata kotia vaikka laiva ei ollutkaan aivan täydessä
lastissa. Paluumatkalla voi mahdollisesti saada sen, mikä vielä
puuttui. -- Oahun saarella varustettiin laivaan uudet ruokavarat ja
vettä ja maksettiin palkka toiselle harppunamiehelle sekä kahdelle
veneenperämiehelle, jotka halusivat jäädä Sandwichsaarille. Tällaista
tapahtuu hyvin usein, kun laiva on paluumatkalla, ja siitä on aina
hyötyä niille, jotka jäävät laivaan. Laivasta jääneet näet ovat
pakotetut myömään huokeammalla ihra-osuutensa kuin mitä Englannissa
saisivat.