jäljellä olevalla matkalla, ja ensimäisen harppunamiehen pyyntöihin,
että paikoille tullessa Tom Burton päästettäisiin vapaaksi hänen
kotipuolensa lähistöllä, vastasi kapteni, että hän oli ehdottomasti
pakotettu ottamaan Tom mukaansa kotiin saakka, koska ei voitu panna
laivaa vaaralle alttiiksi loppumatkalla, kun se oli vielä niin
raskaassa lastissakin. Mitä he mahtoivat ilman kirvesmiestä? --
Harppunamies oli vaiti. Kapteni oli oikeassa -- tai ei ollut. Eikä
harppunamies halunnut olla enää missään tekemisissä koko asian kanssa.
Heti kun olivat sivuuttaneet päiväntasaajan, pyysi Tomkin kaptenilta,
että hän laskisi maihin Tubuaissa ja päästäisi heidät nyt kotia
perheittensä luo. Mutta kapteni vastasi hänelle aivan suoraan samoin
kuin oli selittänyt harppunamiehellekin. Tom oli kirvesmies ja merimies
ymmärtääkseen, että kapteni, kun asiaa ajateltiin hänen kannaltaan, oli
aivan oikeassa. Mutta Tom joutui kuitenkin pian epätoivoon, kun hän
ajatteli, että hän kulki ehkä yhden päivän matkan päässä pienestä
saaresta, joka oli tullut hänen kotimaakseen ja jossa oli kaikki ne
ihmiset, jotka olivat hänelle rakkaita ja kalliita, ja että ehkä kuluu
vuosia, ennenkun hän saa taas koskettaa jalallaan tuota maakamaraa.
Yhä edelleen jatkoi laiva matkaansa. Olivatkohan he jo sivuuttaneet
Tubuain leveysasteen? Epätietoisuus siitä kalvoi vielä enemmän Tomin
sydäntä. Kapteni näet, joka itse teki mittaukset ja laskelmat, ei
ilmoittanut niistä muille. Miehet eivät myöskään tohtineet ensinkään
sitä kysellä, ja harppunamiehet eivät siitä välittäneetkään. Se oli
asia, joka ei heitä liikuttanut vähintäkään. Heidän tehtävänään oli
ainoastaan valaitten pyytäminen, kaptenin asia oli viedä laiva oikeaan
satamaan.
Taas ja yhä sukelsi taivaanrannalla esiin yksityisiä saariryhmiä, ja
Alohi oli tarkannut aina niitä tuskallisella jännityksellä. Hänelle oli
kuitenkin kapteni jättänyt vapaasti valittavaksi jättää laiva tai jäädä
joukkoon, mutta tuo uskollinen ystävä ei tahtonut luopua Tomon
rinnalta. Minne tämä meni, sinne hänkin, ja jos valkoiset miehet olivat
niin epäkelpoja, että he veisivät Tomin mukanaan, niin saisivat he
ottaa hänetkin mukaansa.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Tom puuhaili eräänä aamuna etukannella
korjatessaan pumppua. Mutta työ ei sujunut häneltä tänään. Tuolla
tuulen alapuolella oli taas maata, siellä olivat nähtävästi kahden
jotensakin korkean saaren huippukohdat. Ja hän ei voinut kääntää
katsettaan kalliista maasta -- ehkäpä viimeisestä palmumaasta, jonka he
näkevät, ennenkun he alkoivat vaikean, kylmän matkansa Kap Horn'in
ympäri. Mitä saaria ne olivat, sitä ei hän todella pystynyt arvaamaan.
Hän oli kysynyt ensimäiseltä harppunamieheltä, joka yhä oli hyvin
ystävällinen hänelle, mutta tämä ei tiennyt itsekään tai ei tahtonut
tietää.
"Tomo", sanoi silloin äkkiä vieno, arka ääni hänen rinnallaan --
"tiedätkö sinä, mikä maa tuo tuolla on?" -- Tomin mielessä välähti
äkkiä ajatus ja hän pyörähti puhujan puoleen.
"Tubuai?" huudahti hän tuskan puristamalla mutta villillä äänen
painolla. "Mutta ei -- ei", lisäsi hän sitte hiljaa pudistaen päätään.
"Ei ne ole kotoisia vuoria; niitten juurella ei asu --"
"Ole rauhallinen", kuiskasi Alohi, "toisten ei tarvitse tietää, että me
puhumme maasta".
"Ja mitä se meitä auttaisi? Onko meillä edes venettä, jotta voisimme
päästä sinne?"
"Tuolla ei ole Tubuai", puheli Alohi varovaisesti. "Se on Tahiti -- tuo
suuri saari, jolla feranilaiset asuvat. Toinen siitä vasempaan on
Morea."
"Mutta miten sinä tunnet nuo saaret?" --
"Poikasena olin lähetyssaarnaajan kutterilla kerran Tahitin saarella."
"Entäs Tubuai? -- Missäpäin se on?"
"Suoraan tuonnepäin, missä ne tähdet ovat illalla, joita te sanotte
ristiksi -- vähän enemmän vain tuulenalapuolella", kuiskasi alkuasukas
kääntämättä päätään mainittuun suuntaan. "Me emme ole vielä
likimainkaan tulleet ohi. Jos me voisimme saada yhden veneen haltuumme,
löytäisin helposti suoraan sinne."
"Se ei käy laatuun -- ei käy", huokasi Tom. "Veneet ovat liian lähellä
peräsintä, -- ja vaikkapa itse olisin siellä vahdissa, on aina yksi
harppunamies kannella."
"Entäpä vahdinmuuton aikana, kun he kirjoittavat alhaalla kirjaansa?"
-- Tom pudisti surullisesti päätään.
"He kuulisivat nuoran ensimäisen natinan, ja ennenkun meillä olisi vene
edes vesillä, olisimme me kiinni. Ei, miespoloinen, meillä ei ole muuta
valittavana kuin odottaa kärsivällisesti ikävien aikojen loppua --
vielä monta pitkää, pitkää kuukautta."
Mutta Alohi ei vielä jättänyt tuumaansa. Näkyvissä oleva maa, joka
osotti hänelle, missä oli hänen kotimaansa, oli herättänyt hänessä
kaipuun tunteen voimakkaampana kuin koskaan ennen. Mutta luonnon
elementitkin näyttivät olevan häntä vastaan, sillä tuuli vaimeni aivan,
ja tuli niin tyven, että pako veneessä oli tullut mahdottomaksi,
vaikkakin olisivatkin onnellisesti päässeet laivasta. Ainoastaan
kovalla tuulella olisivat he voineet toivoa pääsevänsä pakoon
purjeissa.
Yö koitti, ja kun aurinko seuraavana päivänä taas nousi idässä ja
valaisi peilikirkasta merenpintaa, oli maa hävinnyt. Heti auringon
noustua alkoi taas tuulla, ja Lucy Evans kulki nyt verrattain vähällä
purjeilla etelää kohti vain neljä solmua tunnissa. Viimeisten kahdeksan
päivän kuluessa eivät he olleet saaneet yhtään valasta, ja kansi oli jo
pesty puhtaaksi. Vähän oli myöskin työtä, tynnyrintekijä oli melkein
ainoa aina hommissa oleva henkilö, sillä kuumalla silavalla täytettyjä
astioita täytyi tarkasti pitää silmällä ja kiristää vanteita,
jotteivät rupeisi vuotamaan. Maston huipussa tähysteltiin kuitenkin
säännöllisesti, sillä he olivat täällä vielä parhaimmalla valasalueella
ja olisivat vielä tarvinneet puoli tusinaa noita lihavia vötkäleitä
täyttääkseen laivansa kantta myöten.
Neljä päivää -- yöllä etenivät he vain vähän -- nousivat he vain vasten
tuulta koettaen päästä itään päin niin paljon kuin mahdollista. Ei
voinut enää olla epäilystäkään siitä, etteivät he olisi sivuuttaneet
Tubuain, ja laaja autio meri lepäsi heidän edessään. Neljännen päivän
iltapuolella oli Tom käsketty etumaston huippuun tähystelemään. Hän ei
voinut kääntää katsettaan siitä suunnasta, missä hän tiesi kotimaan
olevan. Hän katseli niin kauan länteenpäin auringon laskiessa, että
hänen silmiänsä kirveli, ja viimein hän kääntyi tuskastuneena ja
harmistuneena poispäin, jotteivät ajatuksensa saisi hänessä valtaa.
Hetken aikaa himmeni kaikki hänen silmissään, niin olivat
auringonsäteet häikäisseet ja kuitenkin tuntui hänestä kuin olisi hän
nähnyt tuolla ylätuulessa mustan pilkun. Oliko se valas? -- Hän olisi
ollut viimeinen välittämään siitä, sillä nyt kun hänen saarensa oli jo
jäänyt selän taakse, oli hänen ainoa toivonsa, että matka kuluisi
joutuisasti vanhaa kotia kohti päästäkseen sieltä takaisin tänne
ensimäisellä laivalla. Valaan leikkeleminen olisi vain hidastuttanut
matkaa. -- Mutta ei, se ei ollutkaan valas. Tumma esine ei ollut
niinkään etäällä ja oli verrattain ylhäällä vedestä. Mikähän se oli,
hän ei voinut erottaa, hän huusi vain alas kannelle ja ilmoitti
sinnepäin ojennetulla kädellä, mitä hän oli huomannut. Hän oli itsekin
tullut uteliaaksi.
Yksi harppunamies nousi nopeasti mastoon kiikari kädessä ja tunsi pian
tumman esineen pieneksi mastottomaksi kutteriksi, joka ajelehti
nähtävästi isännättä. Ei kenelläkään koko maailmassa ole parempaa aikaa
tutkia jotakin tuontapaista kuin juuri valaanpyytäjällä, sillä hän ei
laiminlyö siinä mitään. Tähystelijät jäävät tietysti mastoihin
edelleen, ja samalla kun laiva ajaa luokse tai luovii ylös tuuleen, voi
yhtä hyvin sattua valaita matkalla kuin jos se täysin purjein kiitäisi
tuulessa eteenpäin. Sitäpaitse oli tässä toivoa saaliista, se voi olla
simpukan kuorilla ja kokosöljyllä lastattu kutteri, jonka sen miehistö
jostain syystä oli jättänyt tuuliajolle. Joka tapauksessa kannatti
käyttää jonkunverran aikaa sen tutkimiseen, kun aurinkokin oli vielä
kyllin korkealla, niin että kutteri voitiin tavata ainakin ennen
auringonlaskua.
"Mr. Hobart!" huusi kapteni, "ottakaa veneenne ja samalla -- tai
antakaa ennemmin Mr. Elgers'in mennä", keskeytti hän itse puheensa,
"hänellä on kirvesmies veneessään. Tom ottakoon mukaansa työkapineita
-- meisselin, sahan, vasaran ja kirveen. Eihän sitä tiedä, mitä siellä
on aukimurrettavana. Jos kannattaa, niin jäätte sinne siksi, kunnes me
voimme luovia sinne asti. -- Te voitte ottaa mukaanne myöskin lyhdyn
siltä varalta, että ehtisi tulla pimeä."
Käsky täytettiin nopeasti ja Tom käskettiin mastosta. Tuskin oli
hänellä kylliksi aikaa haalia kokoon tarpeellisia kapistuksiaan ja
hypätä veneeseen. Muu miehistö oli sillä välin varustanut veneen
kaikilla tarpeilla ja he työnsivät heti sen irti laivasta. Sieltä
alhaalta he eivät voineet erottaa laivahylkyä, ja suurelta raakapuulta
ilmoitti heille sinne lähetetty laivamies suunnan, jota heidän tuli
soutaa, kunnes itse tulivat niin lähelle, että voivat erottaa sen
kimaltelevasta vedenpinnasta taivaanrannalla.
"Vetäkää pojat", kehotteli harppunamies, "muuten tulee pimeä, ennenkun
me pääsemme sinne, aurinkohan tekee jo laskua. Liikuttakaa vähäsen
vanhoja luitanne -- kukapa tietää, vaikka tuossa hökötyksessä olisi
enemmänkin kätkettynä kuin kahden valaan arvo."
Tämä saaliin toivo oli paras kiihotus miehille. He soutivat kaikin
voimin ja vene hyppeli kepeästi sinisen meren tuskin liikkuvilla mutta
raikkaan tuulen synnyttämillä tummilla vireaalloilla, niin että he pian
pääsivät perille.
Se oli todellakin pieni saaristokutteri, joita valkoihoiset rakentavat
siellä täällä saarten alkuasukkaille. Näillä purjehtivat myöskin
europalaiset, varsinkin ranskalaiset eri saariryhmien välisillä vesillä
vaihtamassa simpukankuoria, kokosöljyä, linionimehua tai muita
tuotteita europalaisiin tavaroihin, harvemmin rahaan. Tämä alus oli
joutunut myrskyn käsiin ja miehistö, jos sille ei ollut tapahtunut
onnettomuutta, oli koettanut pelastua kanoteillaan. Kannella oli vain
muutamia kokospähkinöitä, jotka Alohi viskasi veneeseen odottamatta
käskyä. Sitäpaitse oli purjeista vielä yhtä ja toista käyttökelpoista
sekä ankkuri jo yksin jonkunarvoinen. Harppunamies käski sytyttää
lyhdyt, jotta voitaisiin mennä suojiin etsimään papereita tai muita
arvokkaita esineitä. Miehet hyppäsivät alukseen korjatakseen niin
paljon kuin suinkin ainakin köysiä, jos lasti näyttäytyisikin
arvottomaksi. Aurinko oli jo laskenut ja yön pimeä alkoi levitä
lännestä päin hiljaa lainehtivalla merellä. Hämäräaika on noilla
merillä hyvin lyhyt, niin että päivää seuraa melkein heti yö.
"Tänne kirvesmies, antakaa se kirves tänne", huusi harppunamies, joka
oli laskeutunut kutterin kajuttaan perämiehen kanssa, "ja tuokaa
meisseli myös".
Tom meni veneeseen, joka oli sidottu kutterin suojapuolelle. Samassa
joku hyppäsi äkkiä hänen luokseen veneeseen ja tyrkkäsi sitä ulohtaalle
kutterista. Tom katsahdettuaan huomasi Alohin, joka seisoi hetkisen
ylpeän ja uljaan näköisenä veneen keulassa uhmaileva hymy tummilla
kasvoillaan, veitsi kädessä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo
nakkasi veitsen luotaan ja tempasi yhden köyden auki.
"Hei -- vene on irti!" huusi muuan mies kutterista. "Toiselle puolen
täytyy sinun sitoa köysi kiinni, kanaka (saarelainen) -- sinähän vain
päästät sen yhä enemmän auki."
"Mitä sinä teet, Alohi?" huusi Tom kauhuissaan. --
"Mitäkö teen, Tomo? Minä matkustan Tubuaihin -- ja nyt purjeet ylös ja
pois, sillä kestää ainakin neljännestunnin, ennenkun on yö. Toiset
veneet ovat pian meidän jäljissämme."
"Mutta Alohi!" huusi Tom, "tällä veneellä tuollaiselle matkalle." --
"Niin vaikkapa tämä ei olisi kuin kanotti", naurahti saarelainen
hurjasti itsekseen, "parempi kuolla täällä kuin olla enää kauempaa
noitten valkoihoisten paholaisten parissa. Alohi ei jää enää heidän
luokseen."
"No niin, Jumala kanssamme!" huusi Tom riemuiten ääneen asettaen
samalla pienen maston pystyyn. "Maata me kai ainakin jossain tapaamme,
ja nyt merelle!" --
"Voi Tom -- Voi kanaka!" huusivat samassa molemmat jäljelle jääneet
laivamiehet kauhuissaan. -- "Hei, Mr. Elgers! vene on poissa!"
"Voi tuota turkkilaista!" huusi harppunamies hypätessään kannelle. Ja
hän alkoi hirvittävästi kiroilla, kun karkulaiset eivät totelleet
heidän huutojaan, vaan kiitivät aavalle täysin purjein hyvässä
tuulessa. Kiireesti ja vimmaisesti heilutteli hän lyhtyä sinne tänne
merkiksi laivalle, että tarvittiin sieltä apua niin pian kun
mahdollista.
Samalla aikaa oli laivallakin huomattu, että veneessä nostettiin purje
vaikka eivät erottaneetkaan, että vene poistui, sillä oli idässäkin
päin tullut pimeä. Laivan tähystäjä huusi kannelle havaintonsa. Mutta
hän vaivasi päätään kovasti tuumien, miksei purjevene laskenut suoraan
laivaa kohti, ja miksi kutterinhylyllä joku yhä edelleen heilutteli
lyhtyä. Velvollisuutensa mukaisesti hän ilmoitti siitäkin lopulta, ja
ensimäinen harppunamies kapusi nopeasti mastoon nähdäkseen omin silmin
asian tilan. Mutta Mr. Hobart ei tarvinnut pitkää aikaa käsittääkseen
tapauksen menon.
"Minun veneeni vesille!" huusi hän alas kannelle ja liukui sitte yhtä
köyttä myöten alas.
"Mitä on tapahtunut, Mr. Hobart?" huusi kapteni, joka seisoi kannella
peräsimen luona. "Onko veneelle tapahtunut joku onnettomuus?"
"Kyllä melkein", naurahti harppunamies vahvistaen sanansa karkealla
kiroussanalla, "ainakin meihin nähden täällä. Se kiitää täysin purjein
alatuuleen, ja erehtyisinpä pahasti, jos eivät Tom ja kanaka olisi
huvimatkalle menossa."
"Tuhat tulimmaista!" huusi kapteni polkaisten jalkaa laivankanteen.
"Teidän olisi pitänyt antaa hänen juosta tiehensä, -- kun vielä oli
sopiva aika", sanoi harppunamies ottaen paksun nuttunsa, joka yövahtia
varten varattuna oli köydellä riippumassa. "Nyt pakottavat nuo veitikat
meitä taas kirottuun takaa-ajoon, enkä minä voi olla heille siitä
pahoillani -- minä tekisin itse samoin heidän asemassaan." Hän oli
hypännyt samalla laidalle ja liukui sieltä köyttä myöten veneeseen.
"Pitäkää varanne Mr. Hobart, että aina näette laivan", -- kehotti häntä
kapteni, "minä käsken vetää lyhtyjä mastoihin".
"Oi, oi", huusi harppunamies takaisin, mutta mutisi partaansa: "hitto
lähteköön laivan näkyvistä yöllä ja sumussa -- ei pelkoa vanhus. Käykää
airoihin käsiksi ja vetäkää!" huusi hän miehille, ja neljä airoparia
upposi samalla kertaa veteen ja kiskasi veneen liikkeelle. -- Mutta
pakolaisten ei juuri tarvinnut pelätä venettä, vaikkakin se kulkisikin
nopeammin kuin heidän. Oli jo tullut niin pimeä, että tähystäjä laivan
mastossa ainoastaan suunnilleen voi näyttää ajavalle veneelle pakenevan
purjeveneen suunnan.
Samalla kapteni Rogers lähetti toisenkin veneen kutterihylylle ja
harppunamiehen puutteessa oli tynnyrintekijä päällikkönä. Ylhäältä
erotti tulen, ja ottaen oppaakseen erään sen yläpuolella olevan tähden,
voivat he sillä tavoin helposti pitää suuntansa.
Lucy Evans nosti nyt kaikki purjeensa ja kulki jonkun matkaa
pakolaisten jäljessä.
Mutta kun lyhdynvalo hylyllä tuli yhä heikommaksi ja lopulta aivan
hävisi, ei heillä ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin ja odottaa
molempia veneitään, jotka voivat paremmin erottaa laivan valot.
Lännessä näkyi nouseva pilvenlonka, ja kapteni ei uskaltanut asettaa
vaaranalaiseksi miehistöään tuolla veneissä.
Noin kahden tunnin kuluttua palasi tynnyrintekijä miehineen
kutterihylyltä ja puoli tuntia myöhemmin myöskin Mr. Hobart.
Pakolaisista ei hän ollut voinut enää löytää jälkiäkään. Kun aurinko
seuraavana aamuna nousi taivaanrannalle tuoden mukanaan vinhan tuulen,
joka nostatti valkoisia vaahtopäitä siniselle, laajalle, mylleröivälle
pinnalle, ei karkurien venettä näkynyt. Täytyi luopua takaa-ajosta,
purjeet käännettiin taas, ja valaanpyytäjä käänsi keulansa kotimaata
kohti.
* * * * *
Kuoleman tuskissa viettivät molemmat karkulaiset yönsä, sillä he
tiesivät hyvin, että laiva seuraisi heitä, ja voisi sattua että se
tulisi samaan suuntaan kuin hekin. Ja jos he aamun valjetessa olivat
vielä näkyvissä, niin olivat he mennyttä kalua.
Kokonaisen tunnin he pitivät samaa suuntaansa päästäkseen ensin vain
takaa-ajavien katseita pakoon. Sitten he luovivat Tomin neuvosta suoraa
ylös tuuleen, niin hitaasti kuin he etenivätkin. Näin he tulisivat
sivuuttamaan laivan pimeässä, ja sillon ei juuri voisi ajatellakaan,
että heidät taas löydettäisiin. Aamun sarastaessa laskivat he valkoisen
purjeen, joka mahdollisesti olisi voinut heidät paljastaa, ja tutkivat
huolellisesti koko taivaanrannan, olisiko laivaa näkyvissä. -- Ei ollut
mitään nähtävänä. Silloin nostivat he rohkaistuneina taas purjeen
raikkaassa tuulessa, joka vei heidät nyt hyvää vauhtia kotimaata kohti.
Vielä eivät he kuitenkaan olleet turvassa, sillä vaikka heillä ei ollut
enää pelkoa laivasta, niin olivathan he sen sijaan pienessä, helposti
särkyvässä veneessä, ilman muonavaroja, lukuunottamatta vettä, jota on
pieni tynnyri jokaisessa valaanpyytöveneessä, he olivat näin keskellä
avaraa valtamerta, ilman tarpeellisia koneita voidakseen löytää
päämääräänsä, joka siis oli summakaupan varassa. Mutta he eivät
lannistuneet, ja kiikkuessaan hauskasti virkeän tuulen kiidättäminä yli
tanssivien aaltojen, antoivat he riemunsa ja onnensa kaikua ääneen
takaisinvoitetussa, vapaassa, ihanassa luonnossa.
Aivan ilman apuneuvoja eivät he kuitenkaan olleet. Koska
valaanpyytölaivan veneet joutuvat loitolle ajaessaan jotain valasta
takaa tai ovat pakotetut viipymään puolen päivää ja jopa päivänkin
pyydystetyn valaan ääressä, kunnes laiva ehtii risteillä sen luo, niin
joka veneen perässä on pieni varastopaikka, jonka avain on
harppunamiehellä. Siellä on tavallisesti pieni taskukompassi,
tulivehkeet, onkia ja liinavaatteita, pari tusinaa laivakorppuja ja
usein muutamia kirjojakin.
Tämän varastopaikan mursi Tom auki käsikirveellään ja huomasi nyt
olevansa runsaammin varustettu kuin oli luullutkaan. Kompassi varsinkin
voi tehdä hänelle mitä paraimmat palvelukset. Mutta tärkeintä, mitä hän
löysi paitsi laivakorppuja, oli pieni Russelin julkaisema kirja
Etelämeren saarista, jossa oli m.m. pieni vaikkakin perin
epätäydellinen kartta saarista. Joskin vain yksityisten saariryhmien
asema oli merkitty, niin näki hän kuitenkin siitä, että heidän täytyi
olla länteen päin saaristaan, sittekun olivat jättäneet taakseen
Tahitin. Ja tämän kautta näkyi oikeaksi se suunta, jonka Alohi oli
sanonutkin.
Kolme päivää ja kolme yötä jatkoivat he näin pitkää, yksitoikkoista
kulkuaan ja elivät kokospähkinöillä, jotka Alohi oli heittänyt
kutterista veneeseen, ja korpuilla. Tomissa alkoi jo herätä luulo, että
he purjehtivat kaikkien saariryhmien eteläpuolitse, ja että he
tekisivät viisaammin, jos ohjaisivat enemmän pohjoiseen. Mutta Alohi ei
tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan -- ei ainakaan vielä tänään. Niin
alkoi hämärtyä, ja kun aurinko laski länteen ja peitti taivaanrannan
läpinäkyvällä valolla, oli saarelaisen tarkka silmä keksinyt erään
pisteen lounaassa, joka luultavasti voi olla purje, mutta mahdollisesti
myöskin niemen nenä. Pian tekivät he päätöksensä. Kun pimeä poisti tuon
esineen heidän silmistään, niin kulkivat he muutamia tunteja tähän
suuntaan ja ottivat sitten purjeen alas antaakseen veneen ajelehtia
seuraavaan aamuun asti. Jos he eivät päivänvalolla löytäisi enää tuota
tummaa pistettä, niin oli se ollut purje, ja he päättivät näin ollen
suunnata edelleen pohjoista kohti. Mutta heti kun aurinko idästä heitti
ensimäiset säteensä, huudahti Tom riemuisella ihastuksella -- "Maata,
Alohi! tuolla on maata!" Ilonkyyneleet vierivät tuon voimakkaan miehen
auringonpaahtamia poskia pitkin.
Tosin ei ollut vielä muuta huomattavissa kuin tylppä, vedestä kohoava
vuoren huippu. Mutta kun he olivat nostaneet purjeen ja laskivat hyvää
tuulta, kohosi maa kohoamistaan. Silloin huusi äkkiä Alohi: "Vavilu!"
heittäen peräsimen irti ja hypähtäen istuimeltaan: "Vavilu!"
Se oli Tubuain naapurisaari ehkä noin kaksikymmentä meripeninkulmaa
siitä. Heidän suuntansa oli sieltä melkein suoraan länttä kohti. Siitä
huolimatta suuntasivat he kulkunsa tuota saarta kohti, joskin se
hidastutti heidän matkaansa. Mutta he menivät sinne virkistyäkseen
siellä ensin ja ottaakseen hedelmiä ja kokospähkinöitä veneeseen.
Vielä samana aamuna pääsivät he maihin -- heidän vapautensa maahan,
mutta eivät he malttaneet viipyä yötäkään sen palmujen suojassa. Heidän
leponsa alkoi vasta kotimaassa. Runsaasti varustettuina kaikella mitä
he nyt tarvitsivat, lähtivät he liikkeelle heti kun aurinko laski ja
ilma tuli vilpoisemmaksi. Aamuhämärissä voivat he jo erottaa etäällä
Tubuain korkean ja leveän saaren, jonne he saapuivat saman päivän
iltapäivällä.
Oli iloa ja riemua pienellä saarella, kun he, joiden oli luultu
menneiksi, laskivat täysin purjein koralliriuttojen salmesta sisään ja
viipottivat nenäliinojaan jo kaukaa. Intaha riemuitsi, ja kun vene
kosketti hiekkarantaa, juoksi hän miehensä syliin, samoin lapset --
eikä ainoastaan hänen omaisensa, vaan saaren koko väestö tunkeutui
paikalle, syleilivät hänen polviaan.
* * * * *
Tom Burton oli taas kotimaassaan, eikä milloinkaan ollut hänestä
tuntunut palmujen humina niin vienolta, kukkain tuoksu niin ihanalta,
taivas niin sinisen ja iloisen näköiseltä kuin tuona päivänä. Hän jäi
myöskin sinne eikä mennyt enää koskaan europalaiselle laivalle.
Monet laivat laskivat maihin -- vieläpä sellainenkin laiva, jossa oli
kaptenina hänen vanha ystävänsä ja hänen vangitsijansa Mr. Hobart. He
puristivat toistensa kättä ja nauroivat muistellessaan tuota aikaa,
mutta laivalle ei Tom kuitenkaan mennyt, niin ystävällisesti kuin Mr.
Hobart kutsuikin häntä, ja niin pyhästi kuin hän Tomille lupasikin,
ettei hän pidättäisi häntä edes yhdellä ajatuksellakaan.
"Se kuuluu kaikki perin kauniilta ja hyvältä", sanoi Tom, "niin kauan
kun me puhelemme siitä lujalla maaperällä. Silloin olette te
merimiehetkin aivan toisenlaisia ihmisiä. Mutta vesillä, omalla
laivallanne -- hitto teihin luottakoon, ja minä puolestani sain
kylläkseni silloisesta huvimatkastani."