KARKURI
Kirj.
FRIEDRICH GERSTÄCKER
Toim.
Teuvo Pakkala
Mailta ja meriltä 1.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.
Hiljaa lainehti meri ja viskeli ikäänkuin leikkien lasinkirkkaita,
tummansinisiä laineitansa Tubuain koralliriuttoja vasten. Tubuai on
Tyyneenmeren muutaman pienen saariryhmän tärkein saari. Lauhkea
ilmanhenki humisi saarten palmuissa, ja korkeimpia huippuja myöten
metsänpeittoisten vuorten yli kaartui puhdas, päivänpaahteinen taivas.
Kun varjot pitenivät kuuman auringon laskeutuessa taivaanrantaa kohti,
kokoontui koko joukko pronssivärisiä reippaita lapsia hiekkaiselle
korallirannalle leikkimään. He tavottelivat toisiansa kiinni juosta
vilistäen avojaloin korallilouhikkoa arkailematta, aivan kuin heidän
jalkapohjansa olisivat olleet vuotanahkaa tahi rautalevyä. Väliin he
taas kiikkuivat kokossäikeistä punotuissa köysissä, jotka olivat
kiinnitetyt palmujen latvoihin, kiikkuessaan lentäen korkealle yli
siniviheriän lammikon, jonka yli mahtavat puut taivuttelivat latvojaan,
sieltä taas heittäytyen guiave- ja appelsinitiheikköön, väistellen
rohkeasti ja vikkelästi jaloillaan paiskautumasta puunrunkoja vasten.
Täysikasvuiset miehet lojuivat pitkää pituuttaan appelsini- ja
bananilehdon varjossa. He katselivat milloin lasten leikkiä, milloin
välinpitämättömästi silmäilivät etäällä näkyviin tullutta purjelaivaa,
jota hiljainen tuulenhenki hitaasti kuljetti lähemmäksi. --
Toimeliaampia olivat sitävastoin naiset, jotka hioivat kokoskuoria
pikareiksi seisten kuultavassa vedessä tai punoivat seppeleitä ja
tukkakoristeita marantakasvin valkoisista, hienoista kuiduista tai
seisoivat korallien välissä vyötäisiin asti vedessä ongenvapa kädessä
pyydystäen illalliseksi herkullisia pieniä kaloja. Nämä kastettiin
raakoina kokosmaitoon ja suolaveteen ja syötiin sitte paahdettujen tai
höyryssä keitettyjen leipähedelmien kanssa.
Ennen oli täällä varjoisassa metsikössä kaikunut "tapa"-kurikoiden
iloinen läiske, kun vaimot ja tyttöset valmistivat itselleen omat
tarpeensa haljakoitansa varten leipä- ja bananipuun kuoresta. Ja
samalla kun työ naurettaessa ja laulettaessa oli kuin leikkiä, keräytyi
nuori miesväki heidän ympärilleen auttaen taikinan vaivaamisessa ja
veistellen leipomakurikoita kovasta kasuarinipuusta.
Tämä kaikki on nyt tähän aikaan ollutta ja mennyttä. Ensin
lähetyssaarnaajat, sitten maihin laskevat laivat, varsinkin
valaanpyytäjät, toivat kirjavaväristä karttunia ja muita huokeita
kankaita, jotka saarelaisia miellyttivät enemmän kuin yksinkertainen
omatekoinen kuitukangas, "tapa". Ja näin se ainoakin todellinen työ,
johon he siihen asti olivat oppineet, tuli hylätyksi tykkänään, ja
joutenolo, jota luonto myöntää täällä enemmän kuin missään muualla
maailmassa, tuli heille kaikkea muuta mieluisammaksi. Tämä vaikutti
monessa suhteessa turmiollisesti saarelaisiin, mutta heidän luontaista
hyvänsuopeuttaan, yksinkertaisuuttaan ja sydämellisyyttään se ei
kuitenkaan voinut riistää heiltä. Iloisina ja hilpeinä elivät he
aurinkoisia päiviään, ja taivaan Jumala, joka oli lahjoittanut heidän
kotiseudulleen rikkaitten aarteitten koko runsaudensarven, mahtoi
varmaankin olla heistä rakas Isä.
Vähän oli heillä yhteyttä valkoihoisten kanssa, jotka olivat jo
asettuneet pysyvästi asumaan läheisille saariryhmille ja vieläpä
väkivaltaisesti ottaneet valtaansakin osan niistä. Kaksi
lähetyssaarnaajaa oli rakentanut majansa saaren pohjoisrannalle ja he
olivat voittaneet uskolleen saaren suopeamieliset asukkaat. Mutta
läheisessä suhteessa heihin oli ainoastaan muuan nuori, sinisilmäinen,
hilpeä skotlantilainen, joka noin viisi tai kuusi vuotta sitten oli
karannut Tangasaarelle muutamasta valaanpyytölaivasta, jossa hän oli
ollut kirvesmiehenä. Sattumalta oli hän tullut tänne, mutta tänne oli
kiintynyt hänen sydämensä. Hän oli rakastunut nuoreen saarelaistyttöön.
Ja kun häntä samalla miellytti tämän tosin muusta maailmasta erotetun,
mutta viehättävän seudun hiljainen, idyllimäinen elämä, ja kun eivät
tytön vanhemmat asettaneet pienimpiäkään esteitä, vaan vaativat
lähetyssaarnaajaa lainmukaisesti vihkimään nuoret, niin hylkäsi
valkoinen nuorukainen epävakaisen merimiesammattinsa ja hänestä tuli
aviomies ja sitten perheenisä Tubuaissa.
Hän itse oli tosin poikasena saanut kotimaassaan ainoastaan sellaisen
koulusivistyksen kuin muutkin pojat, jotka elivät samanlaisissa oloissa
kuin hänkin. Mutta kirvesmiesammattinsa oli hän perinpohjin ja
kunnollisesti oppinut, ja hänellä ei ollut seuraelämään nähden
suurempia vaatimuksia kuin mitä saari parahiksi voi tarjota hänelle.
Täällä sinisen taivaan ja humisevien palmujen alla hyvien ja
yksinkertaisten ihmisten parissa hän oli löytänyt kodin onnen, joka
häntä täysin tyydytti. Eikä ollut mitään perhesiteitä enää
kiinnittämässä häntä hylättyyn maailmaan. Hänen vanhempansa kotimaassa
olivat kuolleet. Veljiä tai sisaria ei hänellä ollut koskaan ollutkaan.
Intaha, hänen vaimonsa, joka oli lahjoittanut hänelle kaksi lasta, oli
hänelle kaikki kaikessa.
Hän oli rehellinen ja avomielinen eikä likikään niin raaka ja viinaan
menevä kuin mitä englantilaiset merimiehet muuten liiankin usein ovat.
Alkuasukkaat mielistyivät häneen. Etevämmyytensä kautta tuli hänestä
heille piankin yhtä hyödyllinen kuin mieluisa toveri.
Tomo, joksi alkuasukkaat olivat hänet hänen nimensä Tom Burton'in
mukaan uudestaan ristineet, loikoili tänäänkin taas heidän joukossaan
rannalla ja katseli milloin uneksien, milloin miettiväisen näköisenä
tuota kaukana näköpiirissä olevaa purjelaivaa, jota hiljainen
tuulenhenki vain hitaasti ja vaivaloisesti kuljetti lähemmäksi. Selvinä
liikkui hänen henkensä silmien ohi hänen entinen merimieselämänsä:
raskas työ, ainainen epäsopu kaptenin kanssa, sitten hänen
karkaamisensa, kun hän oli viettänyt viisi päivää Hapain ylängöillä
eläen bananeilla, sitten hänen harhailunsa kauniilla saarella. Sitten
tuli mieleen hänen nykyinen rauhallinen elämänsä pienellä maakamaralla
keskellä suurta valtamerta.
Ja jos minä nyt voisin palata kotimaahani tuolla laivalla -- --
Haluttaisiko? -- Pitäisi jättää Intaha ja pienokaiset ja alkaa tuolla
ulkomaailmassa entinen elämä. Kylmien sydämettömien ihmisten
keskuudessa... Ei, totta totisesti ei! Siellä ei ole mitään, joka voisi
viekoitella minut takaisin heidän luokseen. Ja minusta tuntuu
todellakin toisinaan kuin olisin oikeastaan erehdyksissä syntynyt
vanhassa Europassa, niin täydellisesti kuulun minä tänne, minne hyvä
onneni oikeaan aikaan on minut tuonut. Olkoon tuolla ulkomaailma
ahdinkoineen ja aherruksineen rahan hankkimiseksi, niin aina vain
enemmän rahaa, jotta voitaisiin tuhlata hurjassa elostelussa, niinkuin
minä itsekin ennen tein. Minä tahdon nyt nauttia täällä ja riemuita
onnestani, -- maailma -- pyh -- siellä on paljon melua, vaan vähän
villoja!
Aurinko oli uponnut punaisen tulipallon näköisenä mereen. Tomon vaimo,
kukoistava, kukilla koristettu, nuori, hymyilevä nainen tuli miestään
noutamaan. Nuorin poika istui ratsain äitinsä vasemmalla lonkalla --
kuten siellä naiset kantavat nuorta jälkeläistään, -- vanhinta, pientä,
iloista, kolmivuotista poikaa talutti äiti kädestä. Kaste alkoi jo
laskeutua maahan.
Laiva oli vielä jonkun aikaa näkyvissä kirkkaassa valojuovassa
luoteisella taivaanrannalla, ja sen raakapuut ja purjeet erottautuivat
nyt jo selvästi. Pian kuitenkin häipyivät sen ääriviivat illan
lyijynharmaaseen hämärään, ja kun kuu nousi idässä vuorten yli, oli
laiva tykkänään hävinnyt.
Saarelaiset eivät välittäneet muista laivoista kuin niistä, jotka
laskivat maihin heidän luokseen, mikä tapahtui perin harvoin. Silloin
saivat he vaihtaa hedelmiä ja vihanneksia, joita heidän valkoinen
ystävänsä oli opettanut heitä viljelemään, sekä myöskin halkoja
piilukirveisiin, tupakkaan, karttuniin, koristuksiin, nauloihin,
peileihin ja muihin sellaisiin useimmin hyvin mitättömiin esineisiin.
Tomo piti huolta, ettei heitä kaupanteossa kovin petetty, ja kun hän
sellaisissa tilaisuuksissa teki heille arvokkaan palveluksen tulkkina,
niin oli hän heille tässäkin suhteessa tavattoman tarpeellinen.
Paljon hän oli saanut nähdä vaivaa totuttaessaan alkuasukkaita
raskaaseen työhön, jota on puunhakkuu tässä ilmanalassa. Hän itse oli
hyvänä esikuvana. Mutta saarelaiset istuutuivat hänen ympärilleen,
katselivat häntä ja olivat kuolla nauruun, kun hiki valui suurina
pisaroina hänen otsaltaan, ja kävivät hyvin totisiksi, kun Tomo pani
kirveen heidän käteensä. Eivät he sitä alussa kauan liikutelleet. Mutta
kun he sittemmin näkivät, mitenkä runsaan palkkion ne saivat, jotka
olivat olleet vähänkään ahkeria, niin se sai heidät helpommin
taivutetuksi työhön. Mutta yhä piti heitä aina kehotella.
Vaan siitä huolimatta puunhakkuu oli juhlatilaisuus tämän palmumaailman
iloisille lapsille, jotka keksivät aina hauskan puolen asioissa.
Silloin keräytyivät näet tytöt ja vaimot työntekijöiden ympärille,
poimivat kukkia ja sitoivat seppeleitä, joilla he koristivat
taitavimmat ja ahkerimmat, jota vastoin nauroivat saamattomille ja
kömpelöille. Mutta tämä leikinlasku oli niin hyväntahtoista ja
sydämellistä, ettei asianomainen milloinkaan voinut suuttua, vaan sai
vain siitä kiihotusta yrittämään ja tekemään tehtävänsä paremmin ja
ansaitsemaan myöskin seppeleen.
Päivä teki paraillaan nousuaan idässä. Joitakin nuoria saarelaisia oli
noussut aikaisin mennäkseen kalastamaan. Heidän huutonsa herättivät
kuitenkin pian toisia, jotka riensivät katsoa tuijottamaan majoistaan.
Tuo laiva, jota eilen illalla oli tähystelty, oli nyt jotensakin
likellä. Jos laiva ei olisi pyrkinyt maihin heidän rantaansa, niin mitä
varten se olisi tullut lähelle vaarallisia koralliriuttoja, joita
muodostuu kaikkien saarten ympäristöön monen penikulman laajuisena
kehänä.
Merimiehillä ei vielä ole näistä seuduista hyviä karttoja, ja nuo
salaiset riutat ovat muutosten alaisia, niin että varmoja karttoja ei
juuri voitaisi saadakaan. Kun laivat tahtovat laskea maihin tällaisen
saaren luona, niin ne yön sattuessa risteilevät hyvän matkan päässä
odottaen aamunkoittoa, tai heittävät ankkurin, jos voivat tavata
pitävän pohjan.
Vilkas, iloinen toimeliaisuus valtasi uniset rannan asukkaat. Kiireellä
he menivät herättämään Tomon ja antamaan hänelle tiedon tästä
ilahuttavasta tapahtumasta, laivan tulosta, ja ryhtyivät innolla
keräämään kokospähkinöitä, bananeja, appelsineja, guiaveja,
papaihedelmiä ja miksikä noita satoja eri hedelmiä kaikkia
kutsuttaneekin. Toiset ryhtyivät ottamaan leipähedelmiä ja makeita
perunoita sekä noutivat vesimeloneja pelloilta. Naiset punoivat
taidokkaasti ja perin yksinkertaisella tavallaan kokospalmun lehdistä
koreja, joihin pantiin hedelmät. Niillä ne kuljetettiin laivaan samalla
kuin ne olivat mittoina määrätessä hedelmien paljouden ja arvon.
Intaha, joka oli taitavin ja ahkerin saarelaisnaisista, oli jo ennemmin
tehnyt bamburuovon sekä väritetyistä marantapuun kuiduista
hauskannäköisiä pieniä koreja ja laukkuja vaihtaakseen ne ensi tilassa
maihin tulevien valkoihoisten moniin pieniin mukavuusesineihin. Tomo
itse oli pilkkonut rannalle neljä syltä halkoja. Kun hänellä lisäksi
oli vihannesviljelystä sekä hedelmiä, siipikarjaa ja sikoja, jotka hän
oli kasvattanut, niin toivoi hän nyt saavansa hyvät kaupat tehdyksi.
Laiva lähestyi lähestymistään, ja kun se oli risteillyt melkein
riuttojen kohdalle, laskeutui siitä vene vesille. Siinä oli neljä
reipasta soutajaa, jotka pian löysivät kaidan väylän riuttojen lomitse.
Vene kulki nyt tyyntä järven pintaa, joka aina on riuttojen ja
mantereen välissä. Venemiehet katselivat milloin vasemmalle milloin
oikealle nähdessään pitkistä ajoista taas puiden mehukasta ja raikkaan
näköistä viheriää sekä naisia ja lapsia.
Te jotka elätte maaperällä ettekä milloinkaan ole tulleet kotoisen
maakamaran näköpiirin ulkopuolelle, te ette ensinkään tiedä, mikä
ääretön lumous piilee mereen kyllästyneelle kulkijalle tuossa pienessä
sanassa maa. Miten hyvältä tuntuu jalkapohjissa, kun ne taas ensikerran
maata koskettavat. Miten ihanalta tuoksuvatkaan kukat! Miten
sointuvasti laulavat linnut! Miten omituisen väririkkaalta tämä kaikki
näyttää! -- Oma omituinen lumonsa on tällaisella vieraalla maaperällä.
Ja kun merimies osaa nähdä miellyttävää ja kaunista jo karuimmassakin
rannikossa sekä tuntee riemua pienestä, vaatimattomasta kankaan kukasta
ja kokoaa näkinkenkiä ja liuskakiviä rannalta muistoksi mukaansa
laivaan, niin miltä hänestä tuntuukaan, kun hän astuu valmiiseen
paratiisiin, jonne luonto on anteliain käsin kasannut pienelle,
ahtaalle alalle kauneinta mitä se voi tarjota. Ei ole ihme, että
merimies silloin kuljeskelee sinne tänne kuin pyörryksissä ja että hän
lapsen tavoin ei tiedä, mitä hän ensimäiseksi haluaisi, minkä hedelmän
ensimäiseksi ottaisi.
Miltä tuntuukaan vangista, kun hän monivuotisen tympeän vankeusajan
loputtua taas ensi kerran hengittää ilmaa! Sama tunne valtaa
merimiehenkin, kun hän saa jättää laivan lyhyeksikään aikaa ja katsella
taivaanlakea taas kerran puunlatvojen lomitse. Tapahtuu silloin usein
että he nähdessään huojuvat palmut, makeat hedelmät ja ystävällisiä
ihmisiä koettavat jonkunlaisen koti-ikävän valtaamina karata laivasta.
Se on väärin, sillä näin he rikkovat suostutun välipuheen, -- mutta
selitettävissä se on sekin inhimillistä.
Kaptenit tietävätkin tämän. Ja vaikka karkaamisesta on ankara
rangaistus ja vaikka merimiehillä on kaptenin tallessa usein vuosien
kuluessa ansaittu palkka, niin eivät kaptenit luota miehiinsä sen
enempää. Missä laivan täytyy laskea maihin sellaiseen saareen, on
jokainen mahdollinen varukeino välttämätön. Maihin ei päästetäkään
miehiä muita kuin mikä heitä tarvitaan soutajiksi.
Näin ollen näkevät merimiespoloiset tavallisesti perin vähän tuosta
ihanasta maasta, jonne he pitkän matkan perästä toivoivat saavansa
mennä. Heidän edessään humajavat palmut ja pulppuaa loristen lähde
hedelmiä notkuvien varjoisain oksien alla -- mutta ei heille. He käyvät
vieraissa maissa ainoastaan nimellisesti. Aivan kuin vanki voi koppinsa
ikkunasta nähdä viheriöitä peltoja ja niillä puuhailevia vapaita
ihmisiä saamatta mennä heidän luokseen, niin nojautuu merimieskin
laivan laitaa vasten ja katselee kaihomielin tuota ihmeellistä
näytelmää, joka leviää hänen silmiensä edessä. Hän mittaa
epätoivoisella silmäyksellä välimatkan laivasta maalle, jonne
mahdollisesti uimalla pääsisi. Mutta samalla huomaa hän sen
mahdottomaksi, sillä jälkeen lähetetty vene saavuttaisi hänet pian ja
kuljettaisi takaisin. Ja hän hunnien kääntää katseensa maalta ja käy
käsiksi entiseen toimeensa, johon hän kaikessa tapauksessa on
vapaaehtoisesti suostunut.
Vähän enemmän vapautta on soutumiehiksi päässeille. He astuvat
kuitenkin maalle ja saavat itse, jos heitä haluttaa, poimia rannalla
kasvavia hedelmiä, juoda lähteestä ja seurustella alkuasukkaiden
kanssa, lyödä kättä ja vastata heidän sydämelliseen tervehdykseensä.
Mutta ennenkun he tuskin oikein ovat päässeet kaikesta selville, on tuo
lyhyt aika taas mennyt, laivaantulokäskyä noudatettu, ja heidän
taakseen jää taas pitkiksi kuukausiksi ehkäpä vuosiksi tuo kaunis
unelma hedelmistä, maasta ja puista sekä hyvien, viattomien ihmisten
ystävällisistä, rakastettavista kasvoista. Heidän kotimaansa on taas
tästä lähtien meri, heidän toimenansa on keittää likaista, haisevaa
silavaa sekä taistellen elementtejä vastaan ylläpitää olemassa oloaan
ja elämäänsä.
Tuskin oli kevyen, aaltoja reippaasti halkoilevan valaanpyytöveneen
terävä kokkapuu koskettanut karkeata korallihiekkaa, kun soutajat
heittivät airot veneeseen ja hyppäsivät molemmin puolin laidan yli
maalle vetääkseen veneen ylemmäksi. Iloisina ja toimeliaina ympäröi
heitä joukko uteliaita, nauravia ja riemuitsevia alkuasukkaita, jotka
varsin hyvin tiesivät, ettei heidän tarvinnut vähintäkään pelätä
tällaisia maihin laskevia veneitä, joiden miehistö myöskin oli yhtä
turvattu heidän keskessään.
Harppunamies nousten veneestä loi pitkän tutkivan yleissilmäyksen
ympärillä oleviin vieraisiin ihmisiin keksiäkseen heidän joukostaan
jonkun, joka olisi heidän luottamusmiehiään, jonka kanssa sitte voisi
tehdä kaupat. Hän huomasi valkoihoisen miehen tulevan näkyviin rantaa
reunustavien puiden vilpoisesta varjosta. Miehellä oli aivan
europalainen, kevyestä kankaasta valmistettu puku. Hän asteli hitaasti
venettä kohti.
Harppunamies meni tätä vastaan hyvin iloissaan, kun arvasi saavansa
miehestä tulkin. Ojentaen hänelle kätensä, johon Tom tarttui, sanoi
harppunamies englanniksi: "Englantilainen kenties? -- Olisipa hiton
hauskaa tavata englantilainen täällä mykänkieltä puhuvien miekkosten
joukossa."
"Puoleksi ainakin -- olen skotlantilainen!" sanoi Tom naurahtaen. "Mitä
teille kuuluu? -- Onpa hauskaa, kun voin tervehtää teitä täällä
Tubuaissa."
Merimies puristi kättä kaikin voimin ja puheli ystävällisesti:
"Mainiota! Ja nyt me voimme myöskin tehdä kauppamme heti ja nopeasti,
sillä kapteni on kuin kuumilla hiilillä pääsemään taas merelle. Me
haluamme, kuten voitte kylläkin arvata, vähän kaikenlaista, josta
meillä on teille antaa yhtä ja toista. -- Te voitte sitten valita sitä,
mikä teitä eniten miellyttää. Onkohan teillä halkoja?"
"Paljonko tarvitsette?"
"Niin no, me tarvitsisimme paljonkin, sillä entiset ovat kai lopussa,
mutta ukko ei anna aikaa viipyä ja odottaa, kunnes saisitte niin paljon
pilkotuksi."
"Tuolla on heti kuusi syltä pinottuna", sanoi Tom. "Mikä teidän
laivanne nimi on?"
"Kuusi syltä -- se on mainiota. Silloin meillä syntyy pian kaupat. --
Lucy Evans on laivan nimi."
"Ei näytä olevan erikoisen nopeakulkuinen", arveli Tom, jota kuitenkin
vielä entisten aikojen muistot huvittivat sen verran, että otti osaa
niitten laivojen kohtaloihin, joiden yhteyteen hetkeksikään joutui.
"Kesti kauan, ennenkun pääsitte tänne asti."
"Eihän se ole mikään nopeakulkuinen", naurahti harppunamies, "mutta
eipä ihmekään, sillä me olemme jo pian olleet kolme vuotta vesillä, ja
kuparilevyt riippuvat siekaleina laivanrungosta alas. Muuten on sillä
verrattain hyvä pyyntionni. -- Asiasta toiseen, kun arvatenkin olette
entinen merimies, tiedätte, että minun on vastattava miehistäni. Miten
on täällä mahdollisuuksia karata?"
"Jos he tuntisivat rannan, niin olisi se kylläkin mahdollista", sanoi
Tom yhtä hiljaa kuin kysyttiinkin, "mutta ei näin ollen, sillä
koralliriutta pistäytyy tuolla takana tähän saareen ja he eivät pääsisi
sen yli, ja jos ken yrittäisikin, saataisiin hän pian kiinni. Älkää
olko huolissanne."
"Sitä parempi. -- En minä heitä niinkään laske silmistäni. Kerrassaan
kirottu juttu tuo roskaväen juoksenteleminen. Sitte kun läksimme, on
meiltä juossut tiehensä jo kolmetoista."
"Kolmetoista, se on paljon, sittenpä on teillä niukasti miehiä."
"Hiton niukasti, vaikkakin olemme ottaneet muutamia uusia lisäksi
Sandwichsaarilta. Miten olisi täällä? Eikö joitakuita saarelaisista
saisi taivutetuksi koettamaan kerran valaanpyyntiretkeä?"
Tom naurahtaen pudisti päätään ja sanoi: "Voi hyvänen aika, se mahtaisi
tuntua näistä kevytmielisistä ja tähän aurinkoiseen taivaaseen
tottuneista miekkosista ihmeelliseltä, jos heidät yhtäkkiä vietäisiin
pohjoisten jäävuorien keskelle ja pakotettaisiin siellä keittämään yöt
päivät silavaa. He ovat melkein liian mukavuutta rakastavia
paistaakseen edes täällä lämpöisessä oman leipähedelmänsä."
"No, kyllä totuttaisimme heidät", vastasi harppunamies.
"Kyllä sen uskonkin", nyökäytti Tom totisena. "En kuitenkaan siihen
kehottaisi teitä, sillä te saisitte heistä huonoja merimiehiä. Kun te
täältä lähdettyänne saavutte Tahitiin, niin siellä luulen melkein
varmasti teidän voivan ainakin jossain määrin täydentää miehistöänne.
Ranskalaisilla, kuten aikasemmin olen kuullut, melkein säännöllisesti
on vankilassaan istumassa kiinnisaatuja karkureita."
"Luulen, että ukko ei kovinkaan halua heitä", sanoi harppunamies.
"Mutta nyt ennen kaikkea näyttäkää minulle puunne ja olkaa sitte niin
hyvä ja antakaa viedä aivan veneen viereen leipähedelmiä, appelsineja
ja vihanneksia, joita teillä on varastossa, kuten tuossa näen, ja
yleensä kaikkia muuta myötäväksi tarjottavaa. Minä asettelen sitten
esille, mitä olen tuonut mukanani vaihtotavaraksi. Sillä tavalla
pääsemme pikimmin johonkin tulokseen."
Hän kääntyi veneen perämiehen puoleen, jota hän salaa kuiskaten
varoitti pitämään tarkasti silmällä miehiä, ja niin lähti Tomin
kanssa lähellä olevalle halkopaikalle. Halot hyvin miellyttivät
harppunamiestä, mutta ei hän voinut lopullisesti päättää mitään varmaa
kauppaa, kun ei hän ollut tätä varten tuonut mukanaan kylliksi tavaraa
tai rahaa eikä ollut saanut kaptenilta mitään varmaa määräystä.
"Tiedättekö mitä, ystäväni!" sanoi hän skotlantilaiselle. "Tulkaa minun
veneessäni laivaan. Pari teidän saarelaisistanne voi seurata meitä
kanotissa tuodakseen teidät pois siinä tapauksessa, että te ette suostu
kauppaan. Mutta en epäile vähääkään, ettei ukko ottaisi puita,
päinvastoin on ylenmäärin hyvillään, kun saa. Meidän kesken sanottuna,
täytyy hänen ottaa niitä joko täältä tai sitte pian laskea jonkun
toisen saaren rantaan, mutta onko siellä pilkotuita puita ja lähellä
rantaa niinkuin nyt tässä! Kenen nämä ovat -- teidänkö?"
"Osaksi minun, osaksi alkuasukkaiden."
"Hyvä, te teette heidänkin puolestaan kaupat, ja nyt tulkaa minun
kanssani rantaan takaisin, jotta minä voisin pitää silmällä väkeäni."
"Ettekö te haluaisi ensin käydä majassani ja virkistää siellä
itseänne?" kysyi Tom. "Sinne on tuskin kahtasataa askelta. Tuolla näkyy
aita, joka ympäröi majaani ja puutarhaani."
"Kiitos, kiitos", vastasi harppunamies, "tahtoisinpa mielelläni silmätä
sitä, mutta se ei käy päinsä. Maa polttaa jalkapohjiani täällä, kun en
voi pitää silmällä venekuntaani. Yleensä täytyy teidän luvata minulle,
että toimitatte halot, jos me ne otamme, avonaiselle rannalle, mistä
alkuasukkaat voivat syytää ne veneeseen. Tänne metsään en minä uskalla
jättää miehiäni, kiusaus olisi liian suuri."
"Te näytätte hyvin vähän luottavan heihin", naurahti Tom. "Onko sitte
teidän kapteninne sellainen paholainen, vai onko muuten olo laivassa
niin huonoa?"
"Taitaapa olla ukossa ainakin vähän, kuten sanoitte, paholaista, ehkäpä
sen jo tiedättekin. Ruoka on muuten laivassa erinomainen, ja liikaa
työtä ei miehillä myöskään ole. Viideltä alkain on joka ilta vapaata --
ei tietysti silloin, kun meillä on valaita tai ihraa laivassa."
"Niinpä niin, sepä tietty", sanoi Tom. "Mutta nyt me olemme taas
rannalla ja tuolla ovat myöskin teidän miehenne. Te voitte siis olla
levollinen."
"Jumalan kiitos", mutisi harppunamies ilahtuneena aivan kuin joku
odottamaton onni olisi tapahtunut hänelle.
Nyt alkoi hedelmäkauppa, jota merimiehet jo johtivat tekemällä eleitä
ja näyttämällä tupakkaa, veitsiä, paitoja ja muita tavaroita, jotka
heidän mielestään olivat välttämättömiä. Tuoreita vihanneksia ja
myöskin hedelmämehua saavat merimiehet laivasta ruoka-annoksina
kerpukin estämiseksi, mutta appelsineja, ananas- ja muita mehukkaita
hedelmiä täytyy heidän itselleen hankkia ja panna astioihin, jos he
matkalla tahtovat saada niitä.
Alkuasukkaat olivat touhussa tuodessaan kaikki tavaransa rantaan, missä
laivamiehet heti ottivat tavaran vastaan ja sijoittivat veneisiinsä. --
Intaha oli myöskin tullut rantaan tuoden miehelleen sen, mikä hänellä
oli valmista työtä, ja veneen perämies, muuan nuori amerikalainen, oli
jo vaihtanut osan tavaroista. Jäljelle jääneen osan antoi Tom panna
veneeseen kaptenille samoin kuin muille päällysmiehille tarjolle.
"Minä tahdon mennä isän kanssa", sanoi hänen pieni poikansa, kun isä
nosti hänet ilmaan ja suuteli häntä, "minä tahdon myöskin nähdä tuon
suuren kanotin tuolla".
"Ei se käy päinsä, sydänkäpyseni", rauhoitti isä häntä, "siellä sinä
olet vain tiellä, ja äiti olisi levoton sillä aikaa".
"Jätä hänet tänne", pyyteli vaimo, "minä tahtoisin, ettet sinäkään
menisi, Tomo. -- Kun minä näen sinun menevän tuollaisessa veneessä,
niin tuntuu minusta aina, ettet enää palaa, vaan menet takaisin
kotimaahasi -- ja miten silloin kävisi Intahan ja lasten?"
"Älä pelkää", nauroi mies. "Olenhan käynyt jo monessa laivassa ja
tunnenhan tuon elämän liiankin tarkkaan. Minä tiedän, mitä he voivat
tarjota minulle ja mitä minä täällä omistan. En ole sellainen hullu,
että jättäisin sinut ja nuo pienet veitikat pulaan. Muuten tulee sinun
veljesi Alohi mukanani laivaan. Minä toivon saavani tällä kertaa rahaa
niin paljon, että voin ostaa heimonpäämieheltä koko kokospuutarhan,
joka on meidän maatilamme takana. Sitten me tulemme rikkaiksi yksistään
sillä kokospähkinäöljyllä, minkä minä voin vuosittain sulattaa."
"Tulkaa veneeseen!" kuului harppunamiehen ääni, joka jo oli asettunut
paikalleen veneessä. Tom hyppäsi veneeseen, Alohi ja eräs toinen
saarelainen astuivat kanottiinsa saattaakseen venettä laivaan, kuten
oli sovittu, ja pian vaahtosi vesi näitten kahden pienen aluksen
keulassa, kun ne kiitivät riuttojen salmen suuta kohti.
Molemmat saarelaiset panivat parhaansa pysyäkseen europalaisen veneen
rinnalla ja ponnistelivat niin, että hikikarpalot valuivat otsalta.
Laivamiesten pitkät airot olivat kuitenkin voimakkaammat kuin kevyet
kanotin melat, ja ennenkuin oli tultu riuttojen kohdalle, oli
laivanvene päässyt ainakin kolmesataa askelta edelle. Kun saarelaiset
lopulta huomasivat, että he eivät voineet pysyä valkonaamaisten
rinnalla, heittivät he soutamasta levätäkseen kunnolleen, pyörittivät
itselleen sikarin vasta ostetusta tupakasta, jonka he käärivät kuivan
bananilehden liuskoihin, ja ottivat tulta hieromalla kahta kuivaa
guiavenpuun palasta.
Veneestä oli jo saatu tavarat laivaan ja venettä nostettiin paraillaan
nostokoukulla kannelle, kun saarelaiset taas tarttuivat airoihin ja
lähtivät soutamaan hiljalleen laivalle.
Lucy Evans oli erinomaisesti varustettu laiva, mutta pitkän matkan ja
vasta saadun saaliin takia, mistä vielä oli näkyvissä jälkiä kannella,
oli se melko pahassa siivossa. Merimiehet juoksivat touhussa
ottaessaan vastaan hedelmiä ja tuoreita kasviksia ja viedessänne
varastohuoneeseen sekä ripustaessaan ananashedelmät ja bananit
kannelle. He olivat villin ja intohimoisen näköistä väkeä.
On näet niin, että miehet, jotka vuodesta vuoteen ovat tekemisissä
ihran ja silavan kanssa, eivät ole niinkään halukkaita huolehtimaan
puhtaudestaan, mikä täällä olisi monta vertaa tarpeellisempaa kuin
maalla, ja tässäkin suhteessa oli kaptenilla ollut niin paljon harmia
väestään, että hän oli jättänyt sikseen yrityksensä kasvattaa heistä
kunnollisia merimiehiä. Ainoastaan silloin tällöin ripitti hän
perinpohjin ja hetkiseksi kevensi sydäntään kiroten ja vannoen
välittämättä kiroussanojensa luvusta ja laadusta.
"Teillä näyttää todellakin olevan jotensakin niukalti väkeä", sanoi Tom
harppunamiehelle, katseltuaan jonkun aikaa elämää kannella, "jos
nimittäin tässä ovat kaikki, jotka näen täällä kannella".
"Olette oikeassa", sanoi äkäisenä harppunamies, "tässä on koko joukko,
ja joutavampaa räätäleistä, suutareista ja karanneista kisälleistä
kokoontunutta sakkia on tuskin milloinkaan sattunut yhteen kunnolliseen
laivaan. Työllä ja vaivalla olemme me kahden vuoden kuluessa saaneet
opetetuksi heidät soutamaan. Kesti kokonaisen vuoden ennenkun he
vetivät yhtaikaa. Kun olimme ankkurissa Beringin salmessa erään toisen
laivan läheisyydessä, hävetti meitä lähettää venettä vesille ja niin
menetimme monta valasta. Mitä purjeitten hoitoon tulee, niin tuskin
osaavat nuo vaivaiset vielä nytkään reivisolmua tehdä."
"Kyllähän he kumminkin kykenevät silavaa keittämään", naurahti Tom.
"Kunhan muut tekevät tehtävänsä."
"Niin muut? --"
"Harppunanheittäjiä ja veneenperämiehiä on kyllä täysi luku -- yksi
perämies makaa tuolla alhaalla sairaana -- mutta meillä ei ole yhtään
kirvesmiestä eikä seppää, ja ensimäinen tynnyrintekijämme on myöskin
pötkinyt tiehensä Hapaissa. Todellinen kirous lepää tämän vanhan rähjän
yli. Jos meiltä vielä vahingoittuu muutamia veneitä, niin täytyy meidän
toden totta laskea maihin jossain Amerikan rannikolla. -- Mutta
tuollahan tulee teidän kanottinne -- pojat eivät pidä kiirettä. --
Näyttävät olevan laiskaa väkeä, nämä saarelaiset!" --
"Hyvänen aika, kuka voi heitä siitä soimata?" sanoi Tom naurahtaen.
"Luonto antaa täysin käsin heille kaikki, mitä he tarvitsevat, niin
ettei heidän olisi pakko edes liikahtaa paikaltaan. Muuten ovat he
kylläkin vilkkaita sellaisessa hommassa, mikä heitä todella
jonkunverran huvittaa, ja luulen että he kykenevät innostumaan ja
tulistumaankin, kun niikseen sattuu. Mutta eikö tuolla tule teidän
kapteninne? Mikä hänen nimensä on?" --
"Rogers --. Ette kai te tarvitse kanottianne, sillä minä olen
vakuutettu, että hän lähettää heti veneet takaisin noutamaan puita."
"Rogers?" huudahti Tom, "minä luulen todellakin, että hän on vanhoja
tuttujani. Mikä laiva oli hänellä ennen?" lisäsi hän kääntämättä
katsettaan kaptenista, joka tuli juuri kannelle. --
"Bonnie Scotchman, ellen erehdy", kuului vastaus.
"Vie sun tuhannen!" mutisi Tom puoliääneen itsekseen ja heitti
tahtomattaan silmäyksen kanottiin, joka juuri saapui. Harppunamies meni
kaptenin luo kertomaan hedelmä- ja vihanneskaupasta ja puhumaan puista,
jotka olivat valmiiksi pilkottuina tuolla rannalla, ettei tarvinnut
muuta kuin noutaa ne laivaan.
"Se on mainiota Mr. Hobart", sanoi kapteni reippaasti, "parempaa emme
voi toivoakaan -- ja entäs hinta?" --
"On myöskin kohtuullinen. Punanahkaisten parissa asuu muuan
valkoihoinen, jolla näyttää olevan koko johto käsissään. Minä olen
tuonut hänet tänne, jotta te voitte itse päättää kaupan hänen kanssaan.
Tuolla se on se mies."
"Sepä hyvä, sitä parempi! Puhuuko hän englantia?"
"Hän on skotlantilainen."
"Sehän mainiota! -- Hyvää päivää -- hitto soikoon -- kasvot näyttävät
minusta perin tutuilta!"
"Mitä kuuluu, kapteni Rogers?" kysyi Tom, joka tointui pian
hämmennyksestään, mutta astui kuitenkin vähän punehtuen ja hieman
nolosti hymyillen kaptenin luo ojentaen hänelle kätensä. Kapteni katsoi
häntä yhä tarkkaavammin silmiin. -- "Te tuskin tunnette minua enää?
Olen kai ruskettunut pitkien vuosien kuluessa täällä kuumassa
auringonpaisteessa."
"Ettekö te ollut Bonnie Scotchman laivassa?"
"Olin niinkin."
"Kirvesmiehenä?" -- Tom nyökäytti päätään -- "Ja pötkitte minulta
karkuun Hapaissa?"
Tom karahti punaiseksi korvia myöten, mutta veitikkamaisesti hymyillen
hän vastasi:
"Ja te olitte jo saamaisillanne minut kiinni, sillä minua ajamaan
lähetetyt alkuasukkaat olivat pari kertaa aivan kintereilläni.
Viisitoista tuntia olin kerran hirveässä rankkasateessa palmun
latvassa."
"Neljäksi päiväksi jäin silloin teidän tähtenne ankkuriin sen kirotun
saaren luo. Neljän päivän saaliin menetin ja lisäksi sain sitten koko
loppumatkan tulla toimeen kirvesmiehellä, joka oli oikea pässinpää."
"Oli väärin tehty", myönsi Tom rehellisesti, "mutta maa oli niin
hymyilevän ja viekoittelevan näköinen, ja te tiedätte itse, miten raaka
ja puolueellinen ihminen teidän silloinen ensimäinen harppunamiehenne
oli. Hän sai meidät kaikki epätoivoon ja useimmat karkaamaan laivasta,
kun vain tarjoutui vähänkään tilaisuutta siihen."
"Se ei kelpaa puolustukseksi, -- mikä olikaan nimenne?"
"Tom Burton."
"Niin, niin -- Burton. Te olitte sitoutunut minulle koko matkaksi. Te
olitte velvollinen jäämään laivaan yhtiön ja tovereittenne tähden.
Tiedättehän, että valaanpyytölaivan koko miehistö on osallinen
saaliiseen. Mutta pyyntiä ei voi harjoittaa, jos laivasta poistuu
tärkeimmät henkilöt, joita ovat kirvesmies ja tynnyrintekijä. Laivalla
kiertelisimme meriä suotta, jos eivät veneet lähtisi liikkeelle ja
pääsisi pyyntipaikoille. Veneitten kunnossapito on tärkeimpiä seikkoja
valaanpyytölaivalla, ja senpä vuoksi juuri kirvesmiehiä tarvitaan. Heti
kun he rikkovat sopimuksensa, asettavat he vaaranalaiseksi koko
pyynnin, tuottavat laivayhtiölle, joka on varustanut laivan,
suunnattoman tappion, ja riistävät; myöskin miehistöltä, kaptenista
alkain aina laivapoikaan asti, ansion mahdollisuuden. Emmehän
huviksemme harhaile kolmea neljää vuotta milloin jääröykkiöiden
keskessä, milloin tällaisessa auringonpaahteessa jättäen kotimme ja
perheemme."
"Olette aivan oikeassa, kapteni", sanoi Tom, joka nyt oli totinen ja
kalpea. "Usein on kuitenkin syytä päälliköissäkin, jotka käyttävät
väärin valtaansa. Tiedän kyllä, että tällaisella laivalla samoin kuin
sotalaivallakin täytyy ehdottoman kuuliaisuuden vallita, muuten laiva
ja sen miehistö on perikadon oma. Mutta nuo herrat -- kuten teidän
entinen harppunamieskin -- luulevat että he voivat tehdä alamaisilleen
mitä haluavat -- vastustaahan ei heitä kuitenkaan rohkene kukaan, ja he
käyttävät väärin valtaansa laivan vahingoksi yhtä hyvin kuin ne
alamaisetkin, jotka tällaista heille vaivaloiseksi ja sietämättömäksi
käynyttä isännyyttä pakenevat karkaamalla."
"Mr. Williams oli kunnollinen päällikkö ja erinomainen valaanpyytäjä."
"En tahdo häntä syyttää puolustaakseni itseäni, kapteni Rogers",
vastasi Tom ystävällisesti. "Nuoret miehet, kuten aivan hyvin tiedätte,
ovat usein kevytmielisiä, ja minä olin silloin nuori, kokematon poika.
Nyt olen järkevämpi ja ajattelen toisin, järkevämmin asiata."
"Onpa hauska kuulla", vastasi kapteni, "sitä hauskempi, koska ei
nytkään ole liian myöhäistä hyvittää tekonne".
"Ainakin puilla", arveli Tom hymyillen. "Te näytätte jo saaneen hyvän
joukon keitettävää silavaa."
"Puitakin tarvitaan", sanoi kapteni yhä vielä vieraanomaisesti ja
jatkoi sitten entistä puhettaan. "Niin tälläkin kertaa, vaikka meillä
ovat päällysmiehet erinomaisia ja siivoja, ovat m.m. molemmat
kirvesmiehet ja ensimäinen tynnyrintekijä lähteneet vastoin lakia
laivasta ja saattaneet meidät mitä kiusallisimpaan asemaan."
"Se on vahinko."
"Sitä enemmän", puhui kapteni rauhallisesti, "olen iloinen siitä, että
sattuma on näin sopivaan aikaan saattanut meidät yhteen. Te ette olisi
voinut tulla parempaan aikaan takaisin laivaan."
"Huomautan", sanoi Tom hymyillen, vaikka sydäntä kouristi, sillä hän
aavisti, mitä kapteni tarkoitti, "en ole tullut laivaan matkustaakseni
edelleen, vaan myödäkseni teille puuni tuolla rannalla".
"Missä tarkoituksessa ollette tullut, on yhdentekevää", vastasi
kapteni. "Tahdon muuten unohtaa entiset enkä silloin laiminlyömiänne
päiviä ottaa huomioon vastaisen saaliimme jaossa. Teidän entinen
osuutenne onkin korvannut osaksi tuottamanne tappion."
"Vastaisen saaliin jaossa!" sanoi Tom, koettaen pysyä levollisena, "en
minä milloinkaan enää lähde valaanpyyntiin. Olen siitä ajasta jo
vanhentunut ja vakaantunut. Sitä paitsi olen akottunut. Tuolla palmujen
varjossa on minun kotimaani, siellä elää perheeni, ja sitä en voi enää
jättää, vaikkapa itse tahtoisinkin."
"Perhe? Sepä nyt asia!" arveli kapteni. "Onhan minullakin perhe kotona?
Se on merimiesten kova kohtalo, että he saavat olla vuosikausia koditta
ja perheettä. Mutta sitä mieluisampaa on sitte elämä, kun he taas
kotiintuvat."
"Voi olla -- mielipiteet ovat erilaiset", keskeytti Tom lyhyesti
keskustelun, joka alkoi tulla hänelle tuskalliseksi. "Nyt, kapteni,
pyytäisin teitä määräämään, miten paljon te tarvitsette puita -- ja kas
tässä", lisäsi hän hymyillen, "olen tuonut myöskin vielä muutamia pikku
kapistuksia, jotka vaimoni on valmistanut. Niistä ottavat ehkä
päällysmiehet yhtä ja toista mukaansa kotiin. Tämän korin tässä
pyytäisin teitä, kapteni Rogers, säilyttämään minun muistokseni."
Kapteni vitkasteli, otti kuitenkin sen, mutta asetti viereensä laivan
laidalle ja sanoi:
"Me sovimme siitä sittemmin. Paljonko teillä on puita tuolla rannalla?"
"Seitsemän syltä."
"Ja hinta?"
"Minulle on annettu tehtäväksi vaihtaa ne kauppatavaroihin."
"Hyvä. Mr. Hobart, puut olisivat kylläkin haluttua tavaraa, kun ne
olisivat laivassa, mutta -- mutta meillä ei ole aikaa niin paljon.
Ottakaa kaksi laivan venettä ja menkää niillä maihin ja tuokaa sen
verran kuin niillä tuoda voi. Me näemme sitten, paljonko siinä on, ja
voimme maksaa siitä Mr. Burton'ille toivomansa hinnan."
"Silloin menen minä mukaan", sanoi Tom rauhallisesti, "sillä kun te
otatte niin vähän, niin toivoisin kernaasti, että saisitte kuivimpia".
"Kyllä Mr. Hobart osaa valita puut."
Veneet laskettiin siinä tuokiossa vesille, miehet hyppäsivät veneisiin.
Ainoastaan ensimäinen harppunanheittäjä vitkasteli vielä. Hän oli
mennyt kaptenin luo ja sanoi hiljaa:
"Kyllä minulle olisi mieluisampaa, että tuo skotlantilainen veisi minut
maihin. Minä en ymmärrä noitten ihmisten kieltä."
"Saatte pitää huolen siitä, että tulette toimeen", vastasi kapteni yhtä
hiljaa. "Skotlantilainen jää laivaan, antakaa se kolmannelle
harppunamiehelle, Mr. Elgers'ille tiedoksi."
Harppunamies ei vastannut siihen mitään, mutta hänen hämmästyneen
katseensa, jonka hän suuntasi skotlantilaiseen, ymmärsi Tom heti. Vaan
hän päätteli, että kapteni ei kuitenkaan uskaltane niin monen vuoden
perästä harjottaa väkivaltaa häntä kohtaan. -- Vaan jos hän kuitenkin
tekee minkä uhkasi? Kuka täällä aavalla merellä estäisi häntä siitä tai
ottaisi huostaansa turvattoman?
Epäluuloisena loi hän silmäyksen kannelle, mutta varoi näyttämästä
pienintäkään pelkoa. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että ensimäinen
harppunamies vaihtoi nopeasti muutamia sanoja kolmannen harppunamiehen
kanssa, ennenkun meni veneeseen, ja tuo lennätti samoin häneen ylös
laivaan hämmästyneen silmäyksen. Hän tiesi nyt olevansa vanki, -- mutta
mitä tehdä? Ei voinut ajatellakaan pakenemista kanotilla -- hän oli
äsken nähnyt, miten paljon nopeammin merimiehet olivat kulkeneet
hedelmillä kovasti kuormitetulla veneellään. Kevyt, tyhjä vene olisi
saavuttanut heidät, ennenkun olisivat loitonneet kahtakaan veneen
mittaa. Entä väkivaltainen vapauttaminen? Tällä puolen saarta oli
ainoastaan kolme kanottia, ja mitä olisivat aseettomat saarelaiset
voineet toimittaa laivan miehistöä vastaan, vaikkakin he olisivat
tahtoneet taistella hänen puolestaan? -- Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi
saada alkuasukkaat pidättämään panttivankina molempien veneiden
miehistön tai ainakin päällysmiehet, kunnes hän itse pääsisi takaisin.
Mutta silloin täytyi hänen lähettää kanotti maihin.
Kapteni oli puhunut myöskin laivaan jääneen harppunamiehen kanssa
peräkannella ja laskeutui nyt kajuuttaansa jättäen entisen karkulaisen
näennäisesti itsekseen ja omiin valtoihinsa. Mutta Tom tunsi liiankin
hyvin ankaran kuuliaisuuden valaanpyytölaivalla. Ainoaksi pelastuksen
mahdollisuudeksi jäi päällysmiesten vangitseminen rannalla, ja Tom
päätti panna sen käytäntöön niin pian kun suinkin.
Alohi seisoi laivanlaitaa vasten poltellen sikariaan aavistamatta
vähintäkään vaaraa ja tarkasteli laivan monimutkaisia ristiin rastiin
kulkevia köysiä. Tom lähestyi häntä ja sanoi hänelle hillityllä, mutta
tuskan valtaamalla äänellä:
"Alohi, valkoiset miehet tahtovat pidättää Tomon laivalla!"
"Mitä!" huudahti Alohi hämmästyneenä.
"Hiljaa! Älä anna kenenkään huomata, että olen hiiskunut sanaakaan
sinulle siitä. Mutta kun saat minulta käskyn soutaa maihin, niin
kiitäkää niin nopeasti kuin voitte, ottakaa huostaanne tuolla rannalla
heti se mies, joka tänä aamuna toi merimiehet maihin, toimittakaa hänet
jonnekin sisälle älkääkä antako häntä pois, ennenkun minä olen taas
maalla teidän joukossanne."
"Matoi!" sanoi nuori poika, jonka silmät säihkyivät mieluisan tehtävän
takia, "saanko jo mennä?"
Tom vilkasi taakseen peräkannelle. Harppunamies nojautui yli laidan
eikä näyttänyt ensinkään kiinnittävän häneen huomiotaan. Mutta Tom
tunsi nämä miehet.
"Minä menen tuon miehen luo tuonne peräkannelle, puhelen hänen
kanssaan", selitti hän Alohille. "Kun hän ei enää katsele yli laidan,
päästät kanotin irti ja soudat hiljalleen. Vasta kun olette riuttojen
suulla -- jolloin jo olette niin paljon edellä, etteivät he voi täältä
saavuttaa teitä -- soutakaa minkä voitte."
"Mutta miksi sinä et tule heti mukaan?" kysyi saarelainen
hämmästyneenä, "ei kukaan pidätä sinua".
"Nyt ei -- mutta on jo annettu käsky, ettei minua saa laskea laivasta.
Ainoa mahdollinen keino pelastaa minut vielä on se, että te pääsette
onnellisesti rantaan."
Saarelainen ei virkkanut enää sanaakaan, ja Tom lähti hitaasti hänen
luotaan ja asteli peräkannelle, missä harppunamies yhä edelleen seisoi
nojautuen laitaa vasten.
"Onko teillä ollut hyvä pyyntionni viime matkallanne?" aloitti Tom
keskustelun hänen kanssaan. "Laivalla mahtaa jo olla sievä lasti, se
kulkee jotenkin syvällä vedessä."
"Kutakuinkin hyvä", vastasi harppunamies kääntyen kysyjän puoleen. "On
jo jonkunverran yli 3,000 tonnia silavaa laivassa ja noin 50,000 naulaa
valaanhetaleita. Jos vain jonkunverran luonnistaa, voi laivamme ensi
vuodenaikana tulla täpötäyteen. -- Ja onpa jo aikakin", tokasi hän
lisäksi äkäisesti, "me olemme harhailleet täällä ulkona nyt jo lähes
kolme vuotta".
"Se on pitkä aika", sanoi Tom, "on varmaankin monelle tullut
koti-ikävä. Kun kerran on ollut pitemmän aikaa maalla -- --"
"Sanokaa noille miehille tuolla kanotissa, etteivät lähde mihinkään"
keskeytti harppunamies vilkaisten taas yli laidan. "Kapteni on käskenyt
heidän odottaa, kunnes laivan veneet ovat tulleet takaisin."
"Kaptenilla tietääkseni ei ole mitään käskyvaltaa noille", vastasi Tom,
jonka kasvoille veri syöksähti.
"Laivassa, hyvä ystävä, voi kapteni käskeä melkein mitä tahansa",
virkkoi harppunamies levollisesti. "Olkaa hyvä, huutakaa miehet
takaisin. -- Te tiedätte aivan hyvin, että veneellä saavutettaisiin
heidät muutamissa minuteissa. Mitä asiaa heillä on maihin?"
"He haluaisivat, mikäli minä tiedän, noutaa lisää hedelmiä."
"Se on tarpeetonta, venemiehet tuovat, mitä me ehkä vielä tarvitsemme.
Olkaa järkevä, ystäväni, ja huutakaa ne takaisin! -- Kolmas
venemiehistö, olkaa veneenne luona", huusi hän samalla kuuluvalla,
mutta aivan rauhallisella äänellä keulapuoleen. Ja miehet,
veneenperämies ensimäisenä, olivat silmänräpäyksessä venetelineitten
ääressä, missä pieni alus riippui koukuistaan. -- Ainoastaan sana tai
viittaus, ja vene liukui alas vesille.
Tom huomasi, että tämä keino oli häneltä riistetty, mutta hän ei
tahtonut antaa vielä asian kärjistyä äärimmäiseen huippuunsa asti.
"Alohi!" huusi hän omituisen kirkuvalla äänellä tuskin sata askelta
loitonnutta kanottia kohti. Saarelaiset käänsivät päänsä häneen päin.
-- "Tulkaa takaisin laivaan!" -- Alkuasukkaat lepuuttivat airoja
vedessä ja vitkastelivat totella.
"Tulkaa takaisin!" huusi Tom vielä kerran, "mutta älkää laskeko kylkeen
kiinni, vaan pysytelkää vain laivan vieressä". -- Hän oli tehnyt uuden
suunnitelman, niin epätoivoiselta kuin sen toteuttaminen hänestä
itsestäänkin näytti. Saarelaiset tottelivat nyt, ja harppunamies
nojautui kuten äskenkin huolimattoman näköisenä laivan laitamaa vasten
lähetettyään venemiehistön taas työhön.
"Te käsittänette", sanoi lopulta Tom, joka oli päättänyt ottaa selvää,
millä kannalla harppunamies oli, "että minä en oikein ymmärrä, miksikä
te tahdotte estää kanottia menemästä minne heidän haluttaa".
"Ja ettekö te sitte tahdo palata takaisin kanotilla?" sanoi merimies
hymyillen.
"Tietysti."
"No hyvä, silloinhan emme saa laskea sitä menemään laivan luota.
Luuletteko että kapteni antaisi viedä teidät laivan veneellä maihin?"
"Te ette pääse käsistäni, herra! -- Mikä käsky on teille annettu
minusta?"
"Mikäkö käsky? -- Ei mikään muu kuin että en saa päästää teitä enkä
saarelaisia laivasta, ennenkun olette saanut rahan puista."
Tom huomasi pilkallisen sävyn näissä sanoissa -- hän tiesi, että ne
olivat valetta, ja kylmä tuskanhiki nousi hänen otsalleen. Hän puri
alahuultaan ja kääntyi pois harppunamiehestä pannen käsivarret lujasti
ristiin rinnan yli, ettei tuo mies huomaisi hänen kiihtyvää
mielenliikutustaan. Ainoastaan yksi pakenemisen keino jäi hänelle
jäljelle. Jos hänen onnistuisi tehdä vuotavaksi koukuissaan riippuva
vene, joka nyt oli ainoa laivalla, niin etteivät he voisi ajaa häntä
takaa, olisi toivo päästä pakoon kanotilla. Toiset veneet olivat jo
saaressa eikä niiden lastaaminen puilla kestänyt kauan! Puulastissa
olivat ne liian raskaat takaa ajamaan, ja sitäpaitsi tunsi hän
toisenkin salmen sellaiseen järveen, jonne tuolta rannan puolelta ei
voinut päästä.
Nyt oli kysymyksessä uhkarohkea teko ja oli varottava, ettei vihollinen
saanut vähintäkään vihiä, muuten oli Tomin suunnitelma turha.
Verkalleen asteli hän senvuoksi taas keulaan päin, mistä hän voi antaa
langolleen lähimmät määräykset ja ilmoittaa aikomuksensa. Riuttojen
suu, mistä he olivat tulleet, oli noin puoli tiessä laivasta maalle, ja
kuitenkin täytyy hänen mennä jotenkin läheltä ohi. Mutta puilla
lastatuissa veneissä eivät miehet voisi liikkua kunnolleen. Kunhan hän
vain pääsisi tuon suun ohi, niin ei olisi enää pelkoa kiinni
joutumisesta. Sitä paitsi oli kanotissa kolme airoa, ja kolmella
kanotti menee nopeammin kuin tullessa kahdella. Hänen sydämensä löi
kuin halkaistakseen rinnan, mutta hän puri lujasti hampaitaan yhteen ja
asteltuaan takaisin keulasta peräkannelle käveli hän siellä edes
takaisin, aivan kuin olisi päättänyt levollisesti odottaa veneitten
paluuta.
Harppunamies myöskin oikaisihe nojautumasta laidan yli ja lähti
astelemaan edestakaisin peräkannen puolelle, missä vene riippui
koukuissaan. Pikainen silmäys laidan yli sai hänet vakuutetuksi, että
saarelaiset istuivat rauhallisesti kanotissaan ja liukuivat hiljalleen
poispäin virran mukana. Laivalla olivat suuret purjeet auki, mutta
tuulenhenki oli niin heikko, että laiva parahiksi voitti virran ja niin
pysyi jotenkin paikoillaan.
Tuuli oli hitusen kiihtynyt, ja täytyi vetää vähän raakapuita
etuhankaan päin. Harppunamies meni sinne ja huusi miehet luokseen. Nyt
oli ratkaiseva hetki. Tom seisoi aivan veneen vieressä -- yhdellä
hyppäyksellä oli hän laidalla, tempasi piilukirveen, joka on jokaisen
koukuistaan riippuvan pyytöveneen keulaan kiinnitettynä.
Silmänräpäyksessä oli toinen veneen kannatusköysi poikki, ja keula
retkahti laivankanteen ja perä jäi toisen kannatusköyden varaan.
"Tänne -- kaikki! -- Apuun! tänne!" huusi harppunamies ja syöksi halko
kädessä Tomin kimppuun, mutta hän tuli liian myöhään. Yhdellä
hyppäyksellä oli Tom veneen perän luona ja piilunsa iskettynä siihen
niin syvälle, ettei hän saanut sitä kiskaistuksi irtikään. Mutta
hänellä ei ollutkaan aikomus ruveta puolustautumaan, hänen vain piti
päästä pakenemaan. Pitkällä harppauksella hyppäsi hän yli laidan ja
putosi mereen parinkymmenen askeleen päässä kanotista, joka heti kiiti
häntä kohti.