Metsästysmatka Suojärvellä.
Oli kaunis toukokuunpäivä, puolipäivän aika oli jo ohitse, kun minä
ajoin kiviselle jyrkästi viettävälle kartanolle Mihail Koninin tuvan
eteen. Tupa oli rakennettu jyrkän mäen rinteelle, niin että rakennus
oli pihanpuolelta kaksikerroksinen, mutta metsän puolelta, joka alkoi
heti asunnon takaa, vaan yksikerroksinen. Että jotain erinomaista oli
tapahtunut, huomasi heti, sillä Mihailin piha oli täpösen täynnä
ihmisiä ja elukoita, jotka kilvan koettivat saada äänensä kuulluksi.
Mihail Konin seisoi ylinnä maalatuilla portailla, jotka pihamaalta
johtivat suoraan yläkertaan, hän vihelteli luoksensa koiriaan, komensi
ja jakoi käskyjä sellaisella levollisuudella ja varmuudella, jonka
monivuotinen tottumus ja tieto siitä, että on ensimmäinen talossa,
antaa ihmiselle. Kun ratisevat rattaamme joutuivat kartanolle,
pysähtyivät kaikki puheet -- ainoastaan koirat jatkoivat haukuntaansa
itsepäisellä kiukulla. Mihail varjosti silmiänsä kädellään ja katseli
meitä. Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun viimeksi tapasimme
toisiamme, mutta sydänmaalaisen tarkalla silmällä ja ihmeellisellä
muistilla hän heti tunsi minut -- juurikuin olisimme eilen yhdessä
olleet. Vakavasti lausui hän ilonsa jälleennäkemisestämme.
Minä pistin kättä Mihailille, hänen vaimolleen, hänen pojilleen ja
tyttärilleen, hänen vävyilleen ja miniöilleen. Ilo oli vilpitön ja
yleinen.
Oli keskusteltu suurella vilkkaudella kosto- ja vainoretkestä erästä
karhua vastaan, joka oli kaatanut yhden Koninin lehmistä.
"Mutta", sanoi Mihail, "a kuin sie tulit, niin minä en mene metsälle --
minä jään kotiin. Karhu menkään omia teitään, minun luotini ei sitä
tänä yönä hätyytä".
"Ei Mihail, jos sinulla on jotain toimittamista tänä iltana, niin on
sinun mentävä. Minä en tahdo sinua estää".
Mutta Mihail ei tahtonut rikkoa vierasvaraisuuden lakia, hän olisi
välttämättömästi jäänyt kotiin, ellen minä luvannut lähteä mukaan
metsästysretkelle. Kelpo isäntäni tuli sydämellisen iloiseksi ja
tyytyväisyys oli yleinen; sillä kun Mihail lähti metsälle, oli kaikki
asiat hyvin, saattoi nukkua makeasti ja olla huoleton karhun
kaatamisesta.
Minä maksoin palkkansa kyytimiehelle, ja tämä tarkoin katseli
harvinaista markanrahaa ja antoi sen kädestä käteen kulkea
katseltavana; minun matkakapineeni vietiin huoneesen, ja luodikko
olalla lähdimme me kohta liikkeelle.
Me vaelsimme ripeästi eteenpäin -- vähän matkaa vain yli mäen, pitkin
lammin rantaa ja sitten metsään, -- sanottiin minulle. Tiesin kyllä,
että nämä sydänmaalaiset, jotka laskevat pari peninkulmaa likimmäiseen
naapuriin, eivät juuri tee tarkkaa sanallaan vähän matkaa -- minä
otaksuin matkan 3 à 4 virstaksi, mutta minun täytyy myöntää, että
pitkän vaivaloisen matkan perästä ei 5-6 virstaa, niinkuin tie olikin,
tuntunut vähälle matkalle. Oli kuitenkin liian myöhäistä kääntyä
takasin.
Metsästysretken syy oli seuraava: Konin'in ja muiden talonpoikien
lehmät olivat olleet metsässä noin viikon päivät sen jälkeen kun
päästettiin irti, oltuaan nälinkuoliaana kevättalvella, -- kun eräänä
kauniina päivänä koko karja, paitsi yhtä lehmää, tuli ammuen täyttä
laukkaa kotiin. Metsän kuningas oli unisilmäisenä ja nälkäisenä talven
puutteiden perästä ruvennut metsämieheksi ja oli kaatanut Koninin
parhaan lehmän. Siitä syntyi melua kylässä, sillä se karhu, joka kerran
on maistanut lehmänlihaa, oli välttämättömästi kaadettava, muutoin oli
talonpoikien paras omaisuus alituisessa vaarassa. Heti ryhdytään
toimenpiteisiin tappiota kostamaan. Kun karhu on kaatanut saaliinsa ja
syönyt kylläkseen, jättää se lopun saaliistaan paikoilleen, palatakseen
2 tai 3 päivän perästä auringon laskun jälkeen sitä syömään. Nyt on
metsästäjän saaliin läheisyydessä etsittävä sopiva paikka, mieluummin
jonkun puun latvassa, sekä sitten hiljaa ja äänetönnä odotettava
ilkityöntekijää. Vähinkin kolina hätyyttää karhun pakotielle.
Kun lähestyimme paikkaa, jossa karhu oli tuhotyönsä tehnyt, alkoi
Mihail suurimmalla varovaisuudella, ottaen alati vaaria tuulen
suunnasta, hiipiä muutamien ikivanhojen pilvenkorkuisien kuusien luo,
jotka sammaltuneiden riippuvien oksiensa välissä tarjosivat oivan
piilopaikan metsästäjälle. Me kiipesimme erääsen noista kuusista,
Mihailin poika toiseen, molemmat noin 60 jalan paikoilla siitä, jossa
haaska oli. Hiljaa kuin varpuset haukan läheisyydessä liidellessä,
olimme istuneet siellä muutamia minuuttia, kun kuulen Mihailin
verkalleen mutisevan jotakin, jota ensin luulin iltarukoukseksi, mutta
kuultuani koko joukon merkillisiä sanoja, niinkuin "villahäntä" ja
"schebelikagla", joilla ei juuri kernaasti voi kääntyä herramme
puoleen, kysyin minä kuiskaten, mitä se oli. Hän oli hartaan näköinen
ja viittasi minun olemaan hiljaa, ja seuraavalla hetkellä kuului vain
tuulen huokumista hiljaisessa yössä.
Käsi puun ympärillä ja pää nojautuneena runkoa vasten tuntui minusta,
ikäänkuin olisin levännyt luonnon povessa ja kuunnellut miten elämä
paisui, miten se voimakkailla tykytyksillä ajoi kätketyt mehut
liikkeelle ennättääkseen Pohjolan lyhyen kesän ajalla kukkaan ja
hedelmään.
Aurinko oli laskeunut, varjot, jotka olivat päivällä painuneet puiden
juureen, kohosivat hitaasti ja hiipien ylemmä ja ylemmä. Hippikertun
piiskuttaminen oli tauonnut, yksin oli kultarintakertunkin runollinen
iltalaulu herennyt sointumasta; suloisena, ihanana, leutona vaipui
kevätyö ylitsemme. Tähdet tuikkivat taivaan sinessä -- raukeasti ja
hekumallisesti, höyryävän kevätilman läpi. Öinen tuuli toi ihmeellisen
virkistäviä tuoksuja, jotka vuoroin huumasivat, vuoroin väsyttivät,
välistä panivat sydämen kovasti sykkimään toimintaky'ystä ja
rohkeudesta, välistä taas kantoivat sielun kauas aavistuksien ja
unelmien aalloilla. Tuossa salaperäisessä pimennossa leimahti silloin
tällöin joku salama kaukana ja kuvasi hetkeksi kuusien varjot mäelle.
Silloin kuului muutamia sointuvia ääniä hiljaisessa yössä. Ensin
yksityisiä, sitten useampia ja useampia, jotka yhdessä muodostivat
sydämellisen suloisen sävellyksen. Yhtäkkiä kaikki vaikenee, on
hiljaista, niin hiljaista erämaan yössä -- mutta jälleen alkaa laulu,
ja yhä täyteläisemmin, yhä mahtavammin kohoaa laulajan hehkuva ääni,
kunnes se voitonriemuisilla värähdyksillä leimahtaa rakkauden korkeaan
veisuun, antaakseen seuraavassa silmänräpäyksessä sävelten haihtua
sointuisiin huokauksiin. Ja tämän häälaulun soidessa luonnon suuressa
vihkimäjuhlassa, nukahdin minä niinkuin lintu oksalla, ja jo puoleksi
unelmien maailmassa kuulin satakielen lemmenlauluja. Puks, yhtäkkiä
kuului laukaus ja kiukkuista murinaa, yksi laukaus vielä ja
unentorroksissa hieroin minä silmiäni. Miten kauan minä olin nukkunut,
en tiedä, ensi silmänräpäyksessä en voinut käsittää, minkä ihmeen
tähden minä istua kökötin ylhäällä puussa keskellä metsää.
Vähitellen palasi muisti. -- Minä katsoin alaspäin, oli aivan
mahdotonta nähdä sammuvien tähtien valossa mitään, ja vielä tänäkin
päivänä on minun mahdotonta käsittää miten Mihail saattoi nähdä tässä
pimeydessä. Minä aloin verkalleen laskeutua alas kuusesta, kun kuulin
selvästi Mihailin minun allani mutisevan seuraavat kristityn suussa
pilkalliset sanat:
Kiitoksi metschän kuningas
Metschän kuldainen kuningas,
Metschän ehdoissa emändy,
Haapasaaren neiti kaunis,
Metschän taatto, metschän briha,
Metschän onni, metschän osmo,
Metschän valgia vasikka,
Metschän koko sugukunda.
Minä kiipesin nopeasti alas puusta. Siinä seisoivat Mihail ja hänen
poikansa, he onnittelivat toisiaan ja minua onnellisesta karhuntaposta,
jossa ei minulla puolestani ollut vähintäkään osaa. Karhu oli Ivanan,
nuoremman Koninin, kertomuksen mukaan tunkeutunut sen kuusiryhmän läpi,
jossa me olimme väijyksissä. Joko se lie saanut vainua kristityn
verestä, kuten sadussa sanotaan, tai aavistanut jotain vaaraa, äkkiä se
vaan oli rynnännyt suoraan eteenpäin, ikäänkuin vaaraa paeten, silloin
kun Mihailin luoti haavoitti sen. Kiväärin tulen valossa oli myös nuori
Konin saanut tähdätyksi ja kaatoi kun kaatoikin rosvon maahan. -- Päivä
oli herännyt. Kellertäviä leimuja häilyi idän hattaroilla ja
sammuttivat raukeasti vilkuttavat taivaanvalot. Kahdesta laukauksesta
oli metsän soittokunta herännyt eloon. Minä voin selvään eroittaa
pajulinnun vähäsen, vaatimattoman laulun, joka henkii suloista
luontevuutta, kilttakertun surumieliset äänet, ja huomautushuudot,
joita leppälintu hämmästyttävällä voimalla pusertaa rinnastaan, jolla
välin tässä luonnon aamuhymnissä muodosti perusäänen kultarintakertun
viehkeä viserrys, joka herättää päivän eloon ja jälleen sen lepoon
tuutii. Monta vuotta on kulunut sitten kun tämä tässä kertomani pieni
episoodi tapahtui, mutta muistellessani tätä aamua tunnen vieläkin
kevään raittiutta, sydänmaan sanomatonta suloa hengähtävän sielussani.
Kotimatkalla johdin huomaamatta keskustelumme Mihailin
kiitosrukoukseen, minä kysyin mitä hän mutisi eilen illalla istuessamme
kuusen latvassa. Mihail ei tahtonut millään muotoa sanoa. Oli aivan
mahdotonta saada häntä edes puhumaankaan siitä. Hän sanoi, että
mahtisanoja ei saa käyttää silloin kun niitä ei tarvita. Olin
pahoillani, etten saanut enkä kenties milloinkaan saa kuulla hänen
runoaan, kun hän iltasella siinä ilojuhlassa ynnä tanssijaisissa
(plätschit), joilla karhun tappaisia vietettiin, pyytämättä ja hiukan
häpeissään luki alkuosan siitä runosta, jonka loppusäkeet minä jo
ylempänä mainitsin. Kirjoitan sen tähän. Eikä minun tarvitse
muistuttaa, että tätä rukousta lukevat hartaudella ja vakavuudella
monet sadat meidän maanmiehiämme, vaikka ovat kasvatetut kristillisen
kirkon helmassa.
Menin mie miehissä metschään,
Urohissa ulkotöille,
Kah'en kolmen koiran kanssa
Kuu'en vii'en villahännän,
Seitschemän schebelikaglan,
Lapin loajalle salolle
Sinisen metschän sisälle.
Kuljin kuusikumburoilla
Viivyin viitarandioilla
Haukkui koirani karhuun.
Tapio metschän kuningas,
Metschän kuldainen kuningas,
Tuo tuolta tuonembata,
Lapin loajalta salolta,
Sinisen metschän sisältä,
Minun koirat pentukoirat,
Ampujat alakätöiset.