VIII.

Saaristossa.

Saaristossa.

Me elimme itämaisen sodan aikana anno 1855. Se oli yksi noita

tavanmukaisia politillisia puistutuksia, jotka alati palaten lyhyiden

ja pitempien välipäiden jälkeen, nyt taas täristyttivät mahtavaa

venäläistä valtiota. Taistelu puolikuuta vastaan tuolla alhaalla

Bosforin rannalla oli vetänyt sodan kauhut meidänkin ylitsemme ja

pitkin Suomenlahden louhuisia rantoja risteili eräs englantilainen

laivasto, komeampi kuin yksikään näillä vesillä sitten Suursaaren ja

Ruotsinsalmen kunniakkaiden taistelujen aikoja. Talonpoikien

saaristossa oli ensi alussa hyvin vaikeaa tottua tuohon uuteen asemaan;

he eivät edes oikein selvästi käsittäneet, kuka oikeastaan vihamies

oli, englantilainen tai venäläinenkö, ja kerrotaanpa aivan tosiasiana,

että kun kirkoissa oli kielletty tekemästä kauppaa vihollisten kanssa,

viemästä heille muonavaroja ja rehuja, kaikki kovan rangaistuksen

uhalla, empivät asukkaat antaa saaristoon majoitetuille venäläisille

joukoille apua, jotavastoin he pitivät ystävällistä yhteyttä

englantilaisen laivastoväen kanssa. Joka siihen nähden, miten

suuresti saaristolaisemme ihailivat kaikkea englantilaista, ainakin

1850-luvulla, olikin helposti selitettävää. Varmaa on, että

englantilaisille kuljetettiin meren antimet ja kaikki mitä mehuton maa

kallioisilla saarilla kykeni kasvattamaan.

Siellä, sotalaivan kirkkaaksi pestyllä kannella, pyörähtelivät

sinitakit toisenkin kerran kopeiden ja pönäköiden ellei juuri kauniiden

saaristotyttöjen kanssa. Tällaiseen huvitteluun oli myös meidän

sisäpiika Katariina, yhteisellä nimellä kaunis Kaisu, sattunut

joutumaan. Hän oli sisämaasta, oli ruskeasilmäinen, tukkansa oli

kiharaista korvallisilta, ja kun hän hymyili, loistivat valkoiset

hampaat raittiisti ja houkuttelevasti. Mutta se, joka väänsi nurin

narin poikien sydämet ja pani tyttötoverien kateudesta kutistumaan, oli

hänen punaset poskensa ja hieno hipiänsä, jota eivät myrskyt ja

merivesi olleet turmelleet.

Se tanssi tuli kalliiksi hänelle. Pitkän päälle ei tuollainen asiain

meno voinut käydä laatuun. Viranomaiset tarttuivat kiinni ja tarttuivat

kovilla kourilla. Ensi koppauksessa sattuivat he paitsi muutamia muita

syntisiä iskemään juuri meidän Katriimme kyntensä.

Sunnuntai saaristossa.

Oli lämmin, kaunis sunnuntaiaamu; saariston yli korkea, mutta pilvinen

suvitaivas, joka siivilöi auringonvalon tasaisesti joka puolelle ja

antoi kaikelle hohtavan hopeoisen loisteen.

Meri, joka pitkin väsynein lainein löi luotoja vastaan, oli muuttunut

valjun opalinkarvaiseksi. Alhaalla rantavierteellä, jossa kasvoi

harmaanvehriäistä nurmea, oli suuri joukko kansaa kokoutunut. He

seisoivat siellä niin hartaina, odottaen mitä tuleman piti, erään

venehuoneen suojassa, jonka ympärillä näki nuottasalkoja ja muutamia

myrskyjen runtelemia petäjiä.

Tämä aallonhuuhtelema ranta on tänään Herran temppeli, -- täällä

pidetään kulmasaarnaa. [Kulmasaarnaksi sanottiin semmoista

jumalanpalvelusta, kuin isojen seurakuntien papit pitivät joskus

pitäjän perillä.] Herra pastori on juuri saapunut. Laajassa

puoliympyrässä istuvat hartaat sanankuulijat hänen ympärillään.

Siinä on luotseja, kalastajoita, merimiehiä, heidän vaimojaan ja

tyttäriään. He ovat kokoutuneet läheltä ja kaukaa ottaakseen osaa

jumalanpalvelukseen. Miehet istuivat erikseen puettuina keltasiin

pyhäliiveihin ja sinisiin takkeihin, naiset kauniissa vanhassa

Viipurilaisessa kansallispuvussa: lyhyet heleäväriset hihattomat

liivit, paidanhihat pöhöllään, käsivarret paljaat, liina kaulassa, hame

tummaraitainen, esiliina leveä, taidokkaasti kirjaeltu raita tai

reikäompelus helmassa. Päässä on naiduilla naisilla kummallinen myssy,

jossa on kaksi niin sanottua sarvea, joka tyyten peittää heidän

hiuksensa.

Keskellä viheriäistä ketoa on alttari, muutamia ympyrään asetettuja

vierinkiviä, ja sen keskellä saarnastuoli, s.t.s. mustalla vaatteella

verhottu pöytä.

Nyt alkaa jumalanpalvelus. Lukkari Rouhiainen, vanha pöhöttynyt mies

ilman lauluääntä, aloittaa virren, hänen heikko äänensä tuskin kuuluu

aaltojen yksitoikkoisessa kohinassa; kuitenkin pitää laulua ylhäällä

eräs keski-ikäinen talonpoikaisnainen, kuulu ympäri saaristoa kimakasta

äänestään ja erinomaisesta virrenveisuutavastaan, hän tekee

tremolandojaan, ritardandojaan ja muutamia hullunkurisia ruladeja joka

säkeen perään, kaikki itsetyytyväisellä varmuudella, joka panee lukkari

vanhuksen epätoivoon. Kun sävel silloin tällöin eksyy hietasärkkien ja

salakarien sekaan, huutaa lukkari äänekkään no'n, joka ei ensinkään

loukkaa, eikä suututa ketään. -- Kaikki vaikenevat ja lukkarivaari

johtaa huonolla käheällä äänellään tuon harhaan joutuneen säveleen

vaarallisten, väijyvien liritysten välitse jälleen aukealle merelle.

Siellä sen taas ottaa luotsinvaimo haltuunsa. Se ei kuulunut kauniilta,

mutta siitä ei Herramme juuri taidakaan väliä pitää, ja varmaa on vaan,

että siinä löytyi paljoa enemmän todellista hartautta kuin monessa

koreassa messussa.

Kappalainen on aivan veres ja sen lisäksi vielä maanmoukka. Hän on

kotoisin Ilmolasta, ottaa vertauksensa ja kuvansa Saronin laaksoista ja

Ilmolan tasangoilta, hän puhuu vehnästä ja viinimarjoista, kylvö- ja

leikkuumiehistä. Kukapa kylvää ja leikkaa täällä kallioilla Viipurin

saaristossa. Kerran hän sattuu puhumaan Pietarin kalansaaliista ja

Jonaasta valaskalan vatsassa, silloin loistavat hänen kuulijoidensa

kasvot, tuota he ymmärtävät, nyt he ovat omilla poluilla, mutta sitten

menee herra pastori taasen vanhaan. Sinne eivät häntä seuraa meren

työmiehet, se ei ole tarpeeksi selvää, ei tarpeeksi päälleluotettavaa.

Ja sitten hän puhuu kauheinta pohjanmaalaista; kun hän puhuu itikoista,

tarkoittaa hän karjaa, hänen kuulijansa pitävät itikat itikoina, kun

hän sanoo äijä, tarkoittaa hän iso, korvalla hän taas tarkoittaa koskea

j.n.e.

Nyt näkyy tuolla niemen nenässä venhe, sitä soutaa voimalla ja

pontevuudella kolme miestä ja se kulkee aika vauhtia. Vaahto pursuu

kokan edessä, kun se keinuu aaltojen yli, kaukaa jo ovat rannalla

istujat sen tunteneet, se on kolmen luotsien venhe (poika, isä ja

isänisä, kaikki nimeltään Kristian). Nyt herkeävät haukottelemasta,

suurimmalla uteliaisuudella seuraa seurakunta pikaisia aironvetoja. Ei

koskaan soudeta saaristossa niin kiivaasti, jos ei ole jotain

erinomaista kerrottavaa; joko on vihollinen tullut maahan, ovat hylkeet

näyttäytyneet, hailit ruvenneet kutemaan, tai on myös tullintarkastajan

venhe näkyvissä.

Luotsivenhe tulee sillä välin lähemmäksi, nyt se pysähtyy venhehuoneen

luona. Nuori Kristian hiipii kuulijoiden luo, kuiskasee kauinna

seisovalle sanan, se sana lentää kuin tuli miehestä mieheen, ja

vanhemmat käyvät huomattavan levottomiksi. -- Nyt on herra pastori

lopettanut saarnansa. Ennenkun hän aloittaa rukoukset, kysyy hän hiljaa

lukkarilta: mitä se on?

"Porhi [eräs lahnalaji, lahnanpartti] on tullut", vastaa lukkari

kuiskaten.

"Porhi, mikä se on, onko se laiva?"

"Ei, se on kala, herra pastori." --

Kun herra pastori aloittaa rukoukset, on suuri osa hänen miehisistä

kuulijoistaan hävinnyt. He ovat alhaalla venehuoneen luona, kokoamassa

tulisella touhulla verkkojaan. Ja kun rukoukset ja viimenen virsi ovat

lopussa ja pastori mennyt majailemaan saaren etevimmän kalastajan luo,

rientävät vaimot ja lapset rantaan. Porhi on tullut lahteen, ja

jokainen, jolla on kalavettä, menee pyydyksilleen.

Ahvenruohojen ja liekojen seassa, laivahylyssä, joka vuosisatoja sitten

on koetellut keulaansa saariston kallioita vastaan ja silloin painunut

pohjaan, kitisee lukematon parvi noita hopeankiiltäviä kaloja, jotka

ovat näiden seutujen siunaus.

Hailien liikkuessa enemmän pinnalla meren, peilaa porhi sen syvyyksiä.

Varmasti kuin muuttolintu ohjaa kulkunsa määrättömien avaruuksien läpi

pohjolaa kohti, yhtä varmasti kiitää hopeavälkkeinen parvi tyyniin

lahdelmiin, joissa se on leikitellyt ensi leikkinsä haaleassa vedessä.

Mikään ei estä sen kulkua. Tosin katkaisee rataa joskus ahnas hauki,

täyttymätön hylje ja nopea kuikka, lukemattomia sortuu matkan

vaaroissa, mutta tuhansia saapuu perille -- kotilahdelmiin.

Porhi oli nyt, niinkuin sanoimme, noussut mataloihin mutapohjasiin

lahtiin -- sitä oli jo kauan odotettu, niin, vanhat ihmiset sanoivat,

että se tuli kolmea päivää myöhemmin kuin koskaan ennen.

Nuo kaisla- ja ruohorantaiset lahdet (ainoastaan sellaisiin tulee kala)

vilisivät kalastajoita näissä Viipurin saaristolle omituisissa

nelikulmaisissa litteissä venheissä, jotka luisuvat niinkuin sukset

lumella vedenpintaa pitkin. Kun kalamiehen terävä silmä huomaa että

ruohosto ei liiku pehmeissä aalloissa, joita tuuli ja laineet

synnyttää, vaan säännöllisissä, lyhyissä, vapisevissa mutkissa, silloin

hän tietää, että kalaparvi on ruohikossa. Joskus ilmaisee kala itse

itsensä. Leikin vallattomuudessa se hyppää menneenvuotisen ruohon

juurille, jotka mustana ja salaperäisenä keinuvat lahden pinnalla. Nyt

on kalastajalla kiire, hiljaa lähestyy hän ruohikkoa. Ensin lasketaan

verkot sen paikan ympärille, jossa kala on näyttäytynyt, sellaista

paulaa sanotaan "apajaksi"; kun apaja on valmis, survoo kalastaja

verkkokehän sisäpuolella eräällä vartavasten tuodulla seipäällä, niin

että mutainen vesi roiskii korkealle. Hetken perästä nostetaan

pyydykset ylös, ja kimpuroivat kalat ovat verkkojen silmukoissa.

Silloin sauvotaan toiseen paikkaan, ja jälleen lasketaan apaja surmaksi

kylmäverisille parville, jotka rakkauden huumauksessa unhoittavat

kaiken vaaran.

Siellä on eloa siellä selällä, ruuhi ruuhen vieressä pistää keulansa

ruohikosta. Kuikka pakenee kauas ja alli pitää kauheaa melua, sillä sen

tuskin lentokuntoiset pojat saavat kärsiä samaa kurjaa kohtelua kuin

poikaset Betlehemissä. Kalastajat tietävät, että missä alli pesii,

sieltä lähtee sorsa kaikoon ja sentähden niitä alati ahdistetaan.

Hyyppä kohottaa surkean huutonsa: fly flio, rantasipi juoksentelee

hoikilla tikuillaan kuin levoton henki, mutta kalastajat vaihtavat

sanoja ja tervehdyksiä matalalla äänellä ja ovat tyytyväisen näköisiä.

Kun he sitten tulevat kotiin, seisovat vaimot ja lapset rannalla

kalalautoineen ja veitsineen, korvoineen ja suolavakkoineen. Välkkyvä

saalis pannaan laudalle ja naurun ja leikkipuheen kaikuessa siivotaan

kalat niin että suomukset vaan kimpoavat kuin hopeavihme ympärille.

Hyvästi suomustettuna ja siivottuna levitetään ne sitten kuivamaan

littosille punertaville graniittikallioille seuraavana päivänä

suolattaviksi.

Niiden joukossa, jotka venheineen kamusivat selällä, oli myöskin

Kristian, nuorin niistä kolmesta, ja meidän Katri, nyt pyhänä käymässä

ystävien ja omaisten luona. Kristian ja Katri olivat niinkuin kihloissa

ja sillä vapaudella, joka saaristossa vallitsee kihlattujen välillä,

olivat he aina yhdessä tällaisilla retkillä. Rakkaus pukeutuu siellä

aivan toisiin muotoihin kuin me olemme tottuneet näkemään, se ei

näyttäydy millään lailla sentimentalisena, haaveilevana tai

alttiiksiantavana, päinvastoin se ilmautuu vallattomuudessa, joka

useinkin muuttuu röyhkeydeksi, ja -- avuliaisuudessa. Nuoret kinaavat

ja kiusottelevat keskenään, yhtä varmasti kuin että he, tarpeen

tullessa, heti auttavat toinen toistaan.

Kristianilla ja Katrilla oli ollut hyvä saalis, kerta kerralta he

olivat tyhjentäneet verkkonsa, heidän ainoastaan kuuden tuuman

korkuiseen alukseensa ei voinut mahtua enempää, oli jo aika ajatella

kotimatkaa. Juuri kun he olivat pääsemässä matalasta lahdesta syvempään

kotirantaan, näkivät he vanhan Kristianin, isän, venheen ja kokonaisen

pienen laivaston kalastajavenheitä ympäröityinä englantilaiselta

meriväeltä, jotka kiihkeästi tinkivät ostaakseen kaloja. Vanha

Kristian, joka ei ollut täysimielinen, ei tahtonut päästä selville

meriväen kanssa, mutta kun useimmat luotseista, niiden joukossa nuori

Kristian, melskasivat tai ymmärsivät englannin kieltä, sovittiin

piankin kaupoissa, kalat otettiin ja annettiin hyvällä hinnalla,

lastattiin isoihin venheisiin ja nyt lähdettiin englantilaiseen

laivastoon. Komea 7 jalkaa pitkä englantilainen laivamies, jolla oli

vaalea parta ja iloiset silmät, otti kaunista Katria leuasta ja kutsui

häntä selvimmällä viittomapuheella maailmassa mukaan, hän nosti hänet

nimittäin varsin näppärästi venheesensä ja antoi hänelle kaikkien

nähden läjähtävän suudelman.

Katri rimpuili vastaan, nauroi ja oli vihainen, mutta se, joka oli

vimmattu, eikä syyttä suinkaan, oli Kristian, sulhasmies. Hän aikoi

juuri ryyätä venheeseen kostamaan naisenryöstöä, kun hyvästi osattu

potkahdus hänen pienen aluksensa laitaan sai sen kallistumaan ja

Kristianin suin päin putoamaan, ei toki kovin syvään, veteen. Märkänä,

äkäisenä ja nolona alkoi hän kahlata maalle päin, jolla välin pieni

venheistö souti naurun ja ilon, leikin ja laulun kaikuessa

englantilaista laivastoa kohti. Kun Kristian oli päässyt kuivalle

maalle, seisoi hän kauan aikaa rannalla ja vannoi kostavansa tämän

häväistyksen. Kaikki pahat intohimot olivat joutuneet liikkeeseen hänen

sielussaan ja ne yltyivät yhä enemmän naurusta ja laulusta, joka kuului

aaltojen takaa. Pahinta kaikista oli, että joka kerran kun tämä remakka

kuului hänen korvaansa, hän oli tuntevinaan kauniin Katrin iloisen

naurun. Mustasukkaisuuden, loukatun itserakkauden ja ylpeyden intohimot

kiehuivat hänen sydämmessään. Katri, Katri, sinä olet katuva kerran

tätä päivää, ja hänen vihansa kääntyi ensisijassa tyttöä kohtaan, joka

oikeastaan oli viaton hänen onnettomuuteensa.

Hitaasti hän astuskeli kotiin päin, hän näytti miettivän jotakin ja

sydämessään taistelevan kovaa taistelua. Hänen muotonsa oli kalpea, hän

puristeli silloin tällöin vimmassa nyrkkiään ja hapuroitsi levottomasti

vyötään, jossa hänen puukkonsa tavallisesti riippui.

Kotiin tultuaan muutti hän kuivat vaatteet päällensä ja meni jälleen

alas rantaan, hänen vihansa kiihtyi hänen istuessaan siellä ylhäällä

kallioilla ja kuunnellessaan kuinka rykmentinmusiikki kajahteli tuolta

kaukaa fregattilaivasta. Iltatuuli kantoi aaltoja pitkin pitkiä

kappaleita iloisista lauluista ja rajuista tanssisäveleistä; silloin

tällöin kuului riemukas hurraahuuto eli muu hoilotus, viimein hän ei

enää jaksanut kestää kauempaa, hän hyppäsi alas kalliolta, työnsi

vesille parhaan purren, pystytti maston ja levitti purjeen. Taistelu

oli taisteltu. Niistä monista tunteista, joita hänessä liikkui, oli

yksi voittanut, se oli viha, kosto. Hän tunsi tällä hetkellä vainoa,

niinkuin ampiainen tuntee vihaa, se tietää, että siltä menee henki, jos

se pistää, mutta se pistää kumminkin.

Kun merivesi kohisi kokan edessä ja venhe liukui aalloilla, tuntui

hyvältä hänen sielussaan, hänen mielensä rauhoittui, hän epäili vielä

kerran -- mutta ei, sanoi hän itsekseen ja laski ulomma mustenevalle

merelle. Hän purjehti mantereelle ja ilmoitti nimismiehelle mitä hän

oli nähnyt.

Yö oli jo melkein puolessa, kun iloiset kalastajat ja luotsit palasivat

naisväkineen englantilaisesta laivastosta.

Näkki.

Minä olen esitellyt sinulle luotsia, merimiehiä ja kalastajoita, mutta

löytyypä vielä yksi olemus, joka kuuluu saaristoelämään yhtä varmasti

kuin kalan ja tervan haju. Ja se on Näkki. Sinä et usko häntä olevan.

Tule saaristoon, kuulustele ja kysele, ja sinä olet ainoa, joka

epäilet. Kaikki se, joka on eriskummallista, mahdotonta edeltä arvata,

ymmärtää ja käsittää, kaikki se, joka on mahtavaa, suurta, kesytöntä ja

selittämätöntä, herättää taikauskoa -- kaikkea tätä on meri, ja siksi

se synnyttää taikauskoa. -- Syvässä sen sisustassa asuu salaisia

voimia, ne vihaavat kalastajoita, jotka ahdistavat aaltojen asukkaita,

ja merimiehiä, jotka eivät pelkää aaltojen valtaa; -- vuosi vuodelta he

väijyvät kalastajaa, asettaen pauloja hänen tielleen ja useimmiten

ottavat häneltä hengen. -- Kulkuväylä on selvä. Vuosikymmeniä on siinä

laivoja kulkenut, eräänä päivänä tulee kalliisti lastattu laiva

kaukaiselta maalta, se keinuu komeimmalla kuparikeulalla koko

saaristossa, se tarttuu karille ja uppoaa juuri siinä, jossa ei koskaan

ole luotoa ollut; se on Näkin kosto. Silloin sanoo kansa, että laivalla

löytyy mies, jota Näkki on katsellut, ja se, jota Näkki on katsellut,

se on kuoleman oma. Jaala on uusi kuin kevätaamu ja sitkeä kuin

syksyinen jää, se ei ole koskaan vuotanut, ei sen vertaa kuin

tapinreikä ankkuripahasessa. Kenen on syy, että se vuotaa kuin

kala-arkku ja painuu pohjaan, kuin riippakivi, ensi kerran kun se on

vesillä. Näkin on syy -- tämä on katsellut sitä. Kuka johtaa kalaparvia

meren laitumilla, joskus tuhansittain lahtiin ja poukamiin, joskus ulos

meren selälle, niin että kalastaja-raukka ei saa nähdä ainoaa

hopeanhohtavaa pyrstöä pitkään aikaan, -- se on Näkki. Näkki on ainoa

skandinavialaisesta jumala-maailmasta, joka on saanut jalansijaa

Suomessa, ja vieläpä enemmänkin, joka on karkoittanut Vellamon neitoset

ja Ahdin taikasauvan. Kymmenen kertaa, kaksikymmentä kertaa voit sinä

nähdä Näkin, hän ei tee sinulle mitään, hän ei ole sinua näkevinään,

niinkuin ei sinua olisi olemassakaan -- mutta jos hän kerran iskee

sinuun keltavihreät silmänsä ja hymyilee ohuilla kelmeillä huulillaan,

silloin sinä olet hänen miehiänsä -- silloin olet merkitty. Vuosia voi

kulua, sinä saatat unhoittaa hänet, mutta se, jota Näkki on silmäterään

katsonut, se on kerran, ennemmin tai myöhemmin, tunteva hänen

kyntensä...

Nuoren Kristianin urotyö oli kantanut hedelmiä, nimismies oli

kymmenkunnan sotamiehen seuraamana tullut herraskartanoon. Nämä olivat

kaapanneet hänen morsiamensa ja hänen isänsä, he istuivat nyt

välisessä. Katri itki päivät päästään, mutta löyhämielinen luotsi istui

pimeässä nurkassaan ja nauraa virnotti ja hyräili, joka vielä enemmän

peljästytti Katri raukkaa. Kaikki ihanuus, jota Kristian odotti

kostonsa tyydyttämisestä, oli rauennut tyhjään. Hänen morsiamensa ja

isänsä olivat ainoat, jotka oli vangittu. Kukapa välitti lähteä sinne

kauas ulkosaariin, jossa kalastajat ja luotsit asuivat? Näön vuoksi

otettiin mitä ottaa täytyi, muut saivat jäädä. -- Katuen tekoaan,

häpeissään, vimmastuneena itseensä ja muihin, meni hän synkkämielisenä

ja hoiperrellen venheelleen, hän tahtoi pois tältä saarelta, joka oli

vietellyt häntä muinoin kuin lukkarin viulu kisapaikassa, kuin

Itä-Indiassa purjehtivan laivan sileä kansi, niinkuin koti houkuttelee

sitä, joka on ollut kauan muilla mailla. Torroksissa, niinkuin olisi

unessa kulkenut, tuli hän rantaan. Siinä oli hänen venheensä, luotsien

itsensä rakentama; oli käynyt kova myrsky silloin kun hän tuli saarelle

ja hän veti venheensä korkealle maalle, nyt oli vesi alennut, ja hänen

purtensa oli ainakin neljä kyynärää merestä. Hän kumartui alas, tarttui

kokkaan työntääkseen venhettä vesille -- mahdotonta! Hän tarttui vielä

kerran, mutta ei, sama venhe, jota hän oli lukemattomia kertoja

käsitellyt, oli nyt siinä, niinkuin olisi ollut lyijyä perässä.

Kiihottuneena ihmetteli hän mikä venhettä vaivasi. Vielä kerran hän

tarttui voimainsa takaa keulaan, hän kumartui alas ja nosti, niin että

veri syöksähti päähän, silloin hän näki, miten Näkki venheenlaidan yli

iski häneen veristyneet viheriäiset silmänsä. Ne olivat, hän näki sen

selvään, ulkona päästä niinkuin kravulla, hän kuuli miten merenhaltija

maiskutti ohuilla verettömillä huulillaan, nauroi ja kiiti pyöreine

päineen ja ruumiineen, joka oli kuin köysivyyhti, alas aaltojen väliin,

ja samassa luiskahti venhe irti ja kiiti kuin nuoli vesille; mutta

Kristian kaatui rannalle kuin halvauksen saanut, hän oli katsonut

Näkkiä silmästä silmään.

Miten kauan lienee maannut, sitä hän ei tietänyt, mutta hän heräsi

siitä, että vesi, joka taasen oli noussut, kasteli hänen päätänsä siinä

suinpäin maatessaan rannalla. Unimielisenä katseli hän ympärilleen,

tuolla oli hänen uusi venheensä ja hankasi kylkeään kallion kulmaan.

Nyt hän muisti kauhean näkynsä. Hänen kohtalonsa oli ratkaistu,

mahdoton välttää. Ja kuitenkin, hän ei joutunut Näkin uhriksi. Kaksi

viikkoa sen jälkeen, kun englantilaiset ampuivat Uuraansalmen tuleen,

oli Kristian osallisena pelastustyössä. Sovittaakseen mitä oli

rikkonut, teki hän mitä ihminen tehdä voi toista auttaakseen. Ollen

väsymätön, rohkea, melkein uhkarohkea, joutui hän luultavasti liekkien

saaliiksi, vaan ei ole koskaan saatu tietää, milloin ja miten. Sen ilon

hän kuitenkin sai kokea, että näki muutamia päiviä ennen kuolemataan

heikkomielisen isänsä vapaana.

Osip.

Mätäkuun kuumuus lepäsi raskaana ja painavana saariston yli. Aurinko

paahtoi niin että maapaakut kesantopellolla halkeilivat, ja

kullankarvainen valo verhosi puutarhat, kedot ja metsät, tasaisesti

kuin vernissa taululla.

Välisen luona käveli Osip Sidorovitsch edes takasin päivänpaahteessa,

jokseenkin alakuloisena tai oikeammin surumielisenä. Hän käveli,

vartioiden kahta ruskeaa silmää, kahta punaista huulta ja

siroa hauskanrattoisaa pystynenää, joka alinomaa lumoavalla,

selittämättömällä tavalla johti hänen ajatuksensa ensin suoraan

väliseen ja sitten tuon nokisen huoneen kautta eteenpäin, aina kauas

valoisaan maailmaan, kauas kauas pois erääsen paikkaan, jota hän ei

koskaan enää tahtonut muistella ja jonka hän oli monta kertaa

hukuttanut viinatulviin. Sitä hän ei tällä kertaa voinut tehdä, sillä

ensiksikin hän oli vahtina ja toiseksi ei ollut viinaa saatavana: siksi

tulivat muistot niin rajusti hänen ylitsensä. Hän voihki ja huokaili,

kävellessään siinä päivänpaisteessa. Hänen edessään surisivat

ampiaiset ja mehiläiset kukkivassa seljapuussa, joka tuuheana ulottui

puutarha-aidan yli ja levitteli kukkaissatoaan takapihan kirjavan

yleisön nähtäväksi. Nuo ruskeat silmät ja seljakukkien tuoksu johtivat

hänet kauas pois pyhään Venäjän maahan. Hän oli näkevinään kukkivaa

aroa, niin kauas, niin kauas kuin silmä kantoi. Ja kauimpana näkymön

rajalla näytti aivan kuin lämpöistä, sinertävää kukkaistuoksun

synnyttämää huurua olisi levinnyt tuon loistavan maiseman yli.

Ainoastaan yksi puu, yksi ainoa, kasvoi etäällä kukkulalla, ja sen

suojassa oli muutamia majoja, joiden harmaiden saviseinien välissä

seljapuu kukki. Siellä oli Osip asunut kerran, aikoja sitten, siellä

hänellä oli ollut isä ja äiti ja ruskeasilmäinen morsian. Nyt olivat

kaikki kadonneet, aro, kylä, koti, isä ja äiti sekä morsian! Mitäpä

siis auttoi heitä ajatella! Hän koetti karkoittaa näitä ahdistavia

ajatuksia hyräilemällä hupaista sotamiehenlaulua, mutta turhaan. Tuoksu

kukkivasta seljapuusta toi ne jokaisen tuulenpuhalluksen kera jälleen

takasin; ja kuvat olivat hänen muistossaan yhtä selvinä, kuin jos hän

olisi nähnyt ne balagai-panoraamassa Moskovan markkinoilla. Kyyneleitä

ja itkua, kuumat suudelmat seljapuun oksien alla, ero ijäksi päiväksi.

-- Sillä se, joka siihen aikaan puki sotilastakin päälleen, hän heitti

melkein ikuiset jäähyväiset elämälle; nuorena, voimakkaana otettiin

hänet omaisten luota, ja kun hän raihnaisena, murtuneena vanhuksena

palasi kotikylään, silloin oli yksi miespolvi mennyt Manalan majoille,

ja tuskin löytyi ainoaa, joka hänet nimeltä tunsi. Juuri niin oli

käynyt ja oli Osipille käypä. Kaksikymmenvuotiaana hän oli lähtenyt

isänkodista, viisitoista vuotta hän oli palvellut, ja yhtä monta

hänellä oli vielä palveltavana. Mitä kaikkia hän olikaan nähnyt, mitä

kaikkia hän oli kärsinyt sitte, mutta aina oli lapsuudenkoti tuottanut

hänelle katkerimmat kärsimykset.

Kun hän eräänä lämminnä kesäaamuna seisoi vahtina, ja muisto

voimallisesti valtasi hänet ja kangastuksessaan näytti hänelle hänen

isänsä majan, hänen iloiset siskonsa, kukkivan seljapuun, pääskyset

räystään alla ja sitten aron ... aron! silloin häneltä unohtui

"oikeaan", "vasempaan" -- ja häntä rangaistiin. Eräänä päivänä olivat

entisyyden muistot vietelleet hänet karkaamaan palveluksesta, ja

vuosikausia hän oli saanut siitä kärsiä. Kuka siis saattaa ihmetellä,

että hän viimein koetti paloviinaan hukuttaa näitä muistoja? Ja hän oli

vähitellen onnistunut.

Mutta tämä päivä -- tämä valoisa paisteinen heinäkuun päivä -- ja

kauniit suruiset silmät siellä sisällä herättivät jälleen eloon kaikki

entiset unelmat, niin että hän, kun vapaavuoronsa vihdoin tuli, heti

käytti tilaisuutta mennäkseen välisen pienen ikkunan alle vankia

lohduttelemaan.

Siinä hän istui käsi-harmonikoineen ja houkutteli ilmoille suloisimpia

ääniä kuin suinkin taisi, hyräillen kotimaansa säveleitä ja antaen

silloin tällöin kuuntelevalle Katrille huonon suomennoksen runon

hehkuvimmista säkeistä.

Mutta ei mikään näyttänyt voivan lohduttaa huolestunutta tyttöä.

"Miten luulet sinä Osip, että kaikki tämä on päättyvä? Sano, Osip,

tuleeko rangaistus olemaan kova? Herra Jumala, en minä olisi uskonut,

että iloiset tanssihuvit luetaan semmoiseksi rikokseksi. Ja sitten se

ei ollut minun syyni, että jouduin mukaan tuona onnettomana iltana, se

oli laivamies, se pitkä laivamies, joka narrasi minut. Niin, usko minua

tai älä, mutta minulla on vieraita miehiä siihen, että hän otti minut

käsivarrelleen niinkuin pienen lapsen ja nosti venheesen".

"Suuteliko hän sinua myös", sanoi Osip synkistyen.

"Niin, kyllä hän sen teki. Mutta herra jesta, ei suinkaan laki siitä

rankaise, sehän olisi hirmuista. Mitä sinä luulet Osip? Ajattele, jos

minä joudun vankeuteen tai ajattele..." Hän viittasi kädellään ja

vaikeni. -- "Silloin, silloin, minä menen järveen".

Osip jatkoi tyynesti ja suopeasti: "Selkään, selkään. -- Mitä se tekee?

Kuka ei ole selkäänsä saanut? Selkäänsä on koko maailma saanut, kaikki

ovat saaneet selkäänsä, minä olen saanut monta selkäsaunaa, se on

paljoa helpompaa kuin istua huoneessa, usko minua".

"Oletko sinä saanut selkääsi, Osip? Mutta sehän on kauhea häpeä. Ei

kukaan ihminen tahdo olla tekemisissä sellaisen kanssa, joka on

seisonut kaakinpuussa. Kukapa koko saaristossa tahtoo naida minut, jos

minä -- ei, se on mahdotonta!" Ja hän puhkesi katkerasti itkemään.

"Naida sinut, -- sen juuri minä kyllä teen! Selkäsauna on kyllä

vaikeaa, mutta vaikeampaakin löytyy, ja se on kun näen sinun itkevän.

-- Mutta älä nyt itke, pikku kyyhkyläiseni, älä itke, ole rohkea, vielä

ei ole mitään tapahtunut, joka voi huolestuttaa sinua. Kuivaa

kyyneleesi, kultalintuseni! Osip tahtoo laulaa ja tanssia sinulle,

katsoppas minua!" Ja Osip alkoi harmonikka kädessä hyppiä, juosta ja

tanssia hullunkurisia venäläisiä tanssiansa päivänpaisteisella mäellä,

niin että hiki helmeili otsalla ja hymynvarjo palasi jälleen Katrin

huulille.

Kun Osip huomasi, että hänen ponnistuksillaan oli menestystä, tuli hän

vallan mielettömäksi ilosta, nousi tyhjän tynnyrin päälle, joka oli

aukon alla, ja alkoi lämpimin sanoin taivuttaa "ja ljublju'ansa". Hän

tahtoi paeta Katrin kanssa kauas pois arolle, siellä he kätkeytyisivät

piiloon pahalta maailmalta ja kovilta kohtaloilta, jotka vainosivat

heitä molempia.

Siinä näin sydäntään purkaessaan, kuuli hän nimeään mainittavan, --

hänen täytyi mennä pois katteininsa luo.

* * * * *

Oli loppupuoli elokuuta. Punaisena ja häpeissään siitä, ettei ollut

niin pitkään aikaan näyttäytynyt, oli kuu juuri nousemaisillaan, mutta

kätkeytyi vielä puoleksi hennon, läpikuultavan pilven taa ja näytti

odottavan, että iltatuuli ensin sammuttaisi viimeisen punakeltasen

valon, joka vielä vilkkui muutamista pilvenhattaroista kauinna

lännessä. Sen ei tarvinnut odottaa kauan. Hitaasti se kohosi ja antoi

leveän valojuovan hohtaa aalloilla, kumotti vanhaan kuusimetsään,

ketojen yli, niin, vieläpä pimeään väliseen se heitti nelikulmaisen

valoruudun, kirkkaan kuin kuvastin, ja keskellä valoa istuivat Osip ja

Katrina. Tyttö puhui ja viittilöi käsillään, vuoroin itkien ja vuoroin

rukoillen vienoilla, hellillä sanoilla, ja hän, hän taipui

taipumistaan.

Ei kukaan saa tietää miten hän on karannut! Hän ei anna sitä koskaan

ilmi! He repivät yhdessä pois kattolaudat, viskaavat nuoran roikkumaan

katonrajasta ja silloin he luulevat, että hän on karannut, eikä tiedä

kukaan koska ja kenen vartiotunnilla. Katri kyllä niin piiloutuu, ettei

kukaan löydä, ja kun sota loppuu, -- ei kai sitä voi ijankaikkisesti

kestää -- niin, silloin hän rupeaa Osipin vaimoksi, sillä kukapa

silloin muistaa Katrinaa. Osip itki ja suuteli häntä, ei luvannut,

mutta auttoi häntä kuitenkin koko ajan kuin tottelevainen lapsi ja teki

niinkuin hän pyysi. Kun kaikki oli valmisna, pusersi Osip häntä rajusti

rintaansa vasten ja rukoili niin liikuttavasti: "älä petä minua, älä

minua unhoita". Hän tunsi miten levoton Katri oli päästäkseen irti

hänen syleilystään, hän tunsi vaistomaisesti, että hän, niin pian kuin

pääsee vapaaksi, ei ole näyttävä hänelle ruskeita silmiään enää, niin,

nyt hän näki jo, miten hän kaikista välipuheista huolimatta hiipi

isojen kivilohkareiden välitse rantaan. Nyt ei ollut enää epäilemistä,

hän petti hänet. Kaikki oli sovittu toisen kanssa. Milloin ja miten,

sitä hän ei tietänyt, mutta venhe odotti rannassa, ja tuolla hän kiiti

pois kahden vankan käsivarren soutamassa venheessä, joka köykäisenä ja

nopsana kuin kuikka viilsi kimaltelevien aaltojen yli. Heti syttyi viha

hänen mielessään, hän tarttui pyssyynsä, viritti hanan -- mutta mitäpä

se auttaa -- vielä yksi onneton lisää -- ei. Hän paiskasi kiinni

välisen oven ja alkoi kävellä edes takasin vartiopaikallaan. Mutta

hetkisen kuluttua hän asetti pyssynsä nurkkaan, veti esille

paloviinapullon ja alkoi sillä tehdä temppujaan.

* * * * *

Kaikki kylän pojat olivat kokoontuneet katsomaan Osipia. Hän oli vasta

ihana nähdä. Vanki oli poissa, ja Osip lauloi ja tanssi kuin mieletön.

Tuon tuostakin keikahutti hän voitonriemuisesti tyhjää paloviinapulloa.

Poika parka, hänellä oli vielä toisenlainen leikki leikittävänä,

sitäkin olimme me pojat katsomassa. Mutta viina sekä lievensi

lemmentuskat että paransi haavat, sanoi Osip.

Suuressa rauhankokouksessa Parisissa 1856 lienevät hallitsijat panneet

rauhansopimukseen salaisen väliehdon meidän Katristamme, sillä hänen

kavala juonensa suudella erästä kuningattaren laivamiestä ja tanssia

englantilaisen lipun alla, oli ja jäi rankaisematta. Hän meni naimisiin

erään luotsin kanssa, asui ulkona saaristossa, ja puheli vielä viisi,

kuusi vuotta sitten kaikenmoisissa tilaisuuksissa ja missä vain oli

vähänkin aihetta 1855 vuoden vaiheistaan.