Kuisma.
Tällä kertaa pyydän lukijoitani lähtemään kanssani isänmaamme itäisille
rajamaille, käyttääkseni tuota kollektiivista maantieteellistä
nimitystä, jonka "ystävämme", venäläiset sanomalehtimiehet, ovat
suomesta puhuessaan sepittäneet. Tahdomme vaeltaa muutamia päivämatkoja
tuolle puolen pientä vilkasta ja virkeätä Sortavalan kaupunkia, joka
toivottavasti on kerran loistava kuin tähti Itämailla näille
syrjäisille ihanoille seuduille. Tätä toivomme sillä perustuksella,
että Sortavala on ruotsalais-suomalaisen sivistystyön äärimmäinen
etuvartija. Täältä ovat ne miehet nousevat, joiden työnä on yhdistää
isänmaahan ne seutuvat, missä suomalaiset runot ja tarinat kenties ovat
kerran syntyneet ja missä niillä nyt on turvapaikka: heidän tehtävänään
on liittää meidän maahamme laajoja aloja ja heimokuntia, jotka ovat
puoleksi vierähtäneet äidin helmasta, unhoitettuina ja laiminlyötyinä
siskoparvelta.
* * * * *
Sinä olet jättänyt viimeiset ylängöt ja vaarat, ja tuntien, että
jotakin suurta ääretöntä on edessäsi, vaellat sinä tällä autiolla
tasangolla, joka Äänisjärven lisävesien takana muuttuu tundraksi,
äärettömäksi tundraksi, joka menee aina Uralin yli ja Kap Tscheluskinin
takana, siellä kaukana Beringin salmen luona, puristuu Jäämeren rannan
ja Pohjoisasian vuorien väliin. Pienoisen, ylen täyden sisäjärven
matalalla, mutta hiekkaisella rannalla, jossa koivu ja leppä koittavat
juuriaan ruskeassa suovedessä, on kylä yksinään erämaassa, 30 jopa 50
virstaa lähimpään naapuriin.
Kylä on omituisen näköinen; se ei ole samaa laatua kuin muut kyläkunnat
näissä pitäjissä, sen asukkaat ovat nimittäin sitten suuren nälkävuoden
1868 sekoittuneet pohjoiskarjalaisten kanssa Kuopion läänistä.
Irtainta väestöä, jotka nälkävuoden pakoittamina jättivät entiset
asuntonsa ja taistelussaan jokapäiväisestä leivästä löysivät täältä
laihoja ahoja, kalasia järviä ja kadehdittavaa metsästysmaata. Se oli
selvää, ettei tulokkaita katselleet lempein silmin ne, jotka olivat
ammoisista ajoista täällä asuneet.
Mutta aikojenkin kuluessa eivät vanhat ja uudet ainekset voineet sulaa
yhteen ja yhdeksi tulla. Paitsi nurjamielisyyttä, olivat vielä kieli ja
uskonto esteenä. Vanhat asukkaat ovat kreikkalaisia uskonnoltaan;
heidän kielensä on tuota omituista suomea, jota Aunuksen suomen nimellä
puhutaan Laatokan itäpohjois puolisissa pitäjissä. Muuttolaiset
sitävastoin ovat luterilaisia ja puhuvat Savo-karjalais suomea. Nuo
vanhat, kylän, pitäjän, koko seudun ylimykset, olivat maanomistajia,
joiden henkinen elämä oli kehittynyt perustuen taruihin, satuihin ja
lauluihin, jotka olivat jääneet perinnöksi lukemattomalta jonolta
menneitä sukupolvia, aina niiltä ajoilta, kun Kantelen kielet
viritettiin ensi kerran. Erämaan valtaava suuruus oli painanut heidän
luonteesensa surumielisyyden ja ylevyyden leiman, yksinäisyys oli
luonut heihin suoraa vilpittömyyttä ja vierasvaraisuutta, joka on niin
ominaista sydänmaan lapsilla.
Vastatulleilla ei ole mitään perintöä säilytettävänä, heidän isänsä oli
köyhyys, he olivat kasvaneet puutteessa. Ilman aineellisia varoja,
ilman henkistä hoitoa on tuo puhtaasti suomalainen rotu näillä seuduin
vaipunut yhä alemmaksi ja alemmaksi ja on kaikkia vailla.
Sellaiset ovat olot, missä vain me liikumme näillä seuduin, jossa kaksi
sivistysvirtausta, idästä ja lännestä, kohtaavat toisensa.
* * * * *
Oli helteinen iltapäivä. Aurinko paahtoi niin, että ilma otravainion
yli pirtin takana näytti värähtelevän kuumuudessa. Itikat ja paarmat
olivat ainoat, jotka uskalsivat päivänpaisteesen. Mutta ne siellä
liehuivatkin oikein halustaan ja iloisesta surinastaan päättäen, oli
niillä oikein hyvä olla, vallankin kulmassa tuvan ja eteisen seinän
välillä, jossa aurinko kuumimmin paahtoi ja jossa muutamat vanhat
saunavastat happanivat helteessä.
Varjossa, rappeutuneiden portaiden katon alla, istui Katri,
yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden vaiheilla oleva nainen, jonka
puute, työ ja pian tapahtuva äitiys tekivät vanhan ja kuihtuneen
näköiseksi. Hänen edessään istui keski-ikäinen mies. Tämän haluttomat
piirteet näyttivät kuumassa melkein veltoilta, joka ei suinkaan tehnyt
häntä kauniimmaksi. Katrilla oli kädessään aapinen ja hän koetti äidin
kärsivällisyydellä opettaa Leander Aholaiselle lukutaidon salaisuuksia.
Leander väisti karkeaa, jäykkää sormeaan riviä pitkin ja piipun
riippuessa toisesta suupielestä, mutisi hän vastahakoisesti tavun tavun
perästä.
Katrin kasvot kirkastuivat joka kerran kun hän arvasi oikein,
jotavastoin niihin kuvautui toivoton väsymys, niinpian kun hänen
ijällinen oppilaansa erehtyi.
Niin he olivat pitkittäneet hetken. Leander oli jo haukotellut,
pudottanut piippunsa ja taas haukotellut. Nyt pistäytyivät päivänsäteet
porstuvankaton alle, säteiden kera tuli helle ja helteen mukana paarmat
ja kärpäset. Leanderin siinä lukiessa, tupakoidessa ja hikoillessa
istahti nenäkäs kärpänen hänen päivettyneelle poskelleen; kerta
kerralta hän sen hätyytti pois, kerta kerralta tuli rauhanrikkoja
takasin, kunnes tuolle häpeämättömälle onnistui oikein kovasti pistää
Leanderia. Kärsimättömyydestä vimmastuneena lennätti Leander kirjan
aidan taa ja vannoi että hän, tapahtuipa mitä tahansa, ei tänä ilmoisna
ikinä avaa tuota kirottua kirjaa. Pappi saa hyljätä hänet kuinka monta
kertaa tahansa, hän ei sittenkään rupea opettelemaan semmoista, joka
kaikissa tapauksissa on tuiki tarpeetonta hänelle. Katri säpsähti, pani
kädet kasvojen eteen ja purskahti itkuun.
Leander tupakoi, eikä ollut tietävinäänkään. Helle oli lisääntynyt,
ukkosen täyttämä ilma tuntui paksulta ja polttavalta, mustia pilviä
keräytyi tuonne lammen kohdalle ja kumea jyrinä ennusti rajuilmaa.
Ukkosenpilvet petäytyivät kokoon myös Leanderin otsalla. Hänen
katseensa synkistyi ja hän vilkasi salavihkaa Katriin.
Nyt iski salama tuolla kaukana. Linnut olivat vaijenneet. Paarmat ja
kärpäset olivat lopettaneet iloisen surinansa. Ja kaikki nuo tuhannet
nimettömät sopusointuiset äänet luonnossa, joita sinä et saata olla
kuulematta kauniina kesäpäivänä, et syvimmässä sydänmaassakaan, kaikki
ne ovat valjenneet, on niin hiljaista, niin hiljaista -- luonto vartoo
ja odottaa. Raskas huokaus Katrin ahdistetusta rinnasta, nyyhkytys
herättää Leanderin hänen ajatuksistaan. Kiukustuneena paiskaa hän
nyrkkinsä portaisin, niin että madonsyömät palkit hyppivät. "Ole
itkemättä!" huusi hän, "ei tässä kyyneleet auta; huomenna, kenties tänä
iltana jo tulee pappi lukusia pitämään ja sinä näet itse, siksi minä en
ennätä oppia lukemaan."
"Entäs minä raukka sitten", sanoi Katri nyyhkytyksien lomassa, "miten
on minun käypä? Sinä tiedät itsekin miten minä olen, neljäntoista
päivän perästä, sanovat kylän vaimot, olen minä äiti, ja jos et sinä
siksi ole ripillä käynyt, ei meitä kuuluteta eikä vihitä -- --" Leander
vääntelihe levottomasti penkillä -- "sinä tiedät mitä silloin sanotaan
kylällä minusta ja lapsesta, sinun lapsestasi" -- Leander kynsi
miettiväisenä korvallistaan -- -- --
"Ja kaikki vaan", jatkoi Katri, "sentähden ettet sinä viitsi opetella
lukemaan. Jos sinä lukisit edes käskysanat, niin pastori ehkä -- --"
"Anna tänne katkismus sitten", mörähti Leander. Katri haki katkismuksen
ja nyt sai Leander suurella vaivalla soperretuksi käskyt ja "mitä se
on". He olivat juuri ennättäneet kuudenteen käskyyn, kun suuria
raskaita sadepisaroita rupesi tippumaan. Koivu kummulla aitan vieressä
vavahteli, ja kumea suhina kuului sen latvasta. Opettaja ja hänen
oppilaansa kiiruhtivat tupaan. Tuskin he olivat oikein päässeet
keskeytettyyn lukuun käsiksi, kun rajuilma puhkesi valloilleen kauan
tukehdutetun voiman vimmalla. Ilma pimeni ja virtanaan vuoti sadevettä
pirtin hajanaiselle katolle. Salamat sinkoilivat, ukkonen jyrisi.
Kahden ukkosenpamauksen välissä kuulivat he ajopelien tulevan tuimaa
vauhtia rämisten ylös kartanolle.
Leander ja Katri riensivät eteiseen katsomaan kuka tuo tulokas saattoi
olla. Se oli pastori, pitkä hoipperoinen olento, jonka pieni haukanpää
rankkasateesta huolimatta retkahteli suloisessa unessa sinne ja tänne
olkapäiden välissä; kyytipoika, joka oli kiepaissut ryijyn ympärilleen,
puisteli itseään ja sanoi nauraen puoliääneen: "Leander, tule auttamaan
pastoria kärryistä, asia on niin, että hän on -- -- -- juovuksissa."
"Juovuksissa!"
"Niin juuri."
Pastori heräsi.
"No, minne sinä viet minua, poika?" Hän katseli ympärilleen tylsin
katsein -- -- -- "Leander -- ei, sinä torvelo, vie minut Ivanoffiin,
starostin taloon. Luuletko sinä, että minä tahdon maata Leanderin
likaisessa hökkelissä. Kuuletko, vie minut Ivanoffiin!"
"Kuulkaapas, herra pastori", sanoi Katri nöyrästi, "milloinka lukuiset
ovat?"
"Lukuiset -- niin, niitä ei ole hyvälle aikaa, minun täytyy tuonne --
tuonne -- niin, se on yhden tekevää." Mutta kun hänenkin sumeat
katseensa huomasivat Katrin levottomat kysyväiset kasvot, lisäsi hän:
"no, kolmen viikon päästä."
"Kuules poika", hän kääntyi kyytipojan puoleen, "aja Ivanoffiin." -- Ja
sateen virratessa ja kyytipojan rattaille kiivetessä, vaipui pastori
jälleen vanhurskaan uneen.
Vesi lotisi, kärryt koluuttivat taakkoineen tiehensä. Katri purskahti
katkeraan itkuun, mutta Leander puki päälleen harmaan sarkatakkinsa,
parhaan hattunsa, ja Katrin itkusta, rankkasateesta ja ukkosesta
piittaamatta astui hän miettiväisenä ulos ja katosi aitan taa, joka oli
jo vanhuuttaan harmaa ja nyt sateesta musta kuin uunin arina.
* * * * *
Pari tuntia oli kulunut. Sade oli tauonnut. Tunti vielä ja pääskynen,
joka oli sadetta paeten kätkeytynyt pesäänsä räystään alla, livahti
ulos sujuvilla siivillä ja selitti iloisella sirpatuksella, että nyt
oli rajusää lakannut. Revittyjen pilvien välitse pilkotti laskeva
aurinko, itikat ja polttiaiset liehuivat auringon säteissä, jotka
vinosuuntaisesti puikahtivat kultareunaisten pilvien takaa ja pienissä
osissa valaisivat uudesta elpynyttä maailmaa. Iltatuuli oli herännyt ja
luikui hupaisesti leppien oksitse, pakoitti ohran taipumaan tuulessa,
niin että peltotilkku oli kuin hienointa kullankellertävää satiinia.
Tuuli irroitti tuohilevyn, jonka Leander oli pannut rikkonaiseen
tuvanlasiin, kävi kutsumatonna pirttiin, puisteli vanhaa nokea orsista
ja näki kauhistuen, miten Katri raukka oli muutamissa tunneissa
muuttunut.
Hän istui siinä kalpeana, silmäterät suurena ja kuihtuneilla kasvoilla
sanomattoman veltto ilme. Säikähtyneenä tunki tuuli ovesta pihalle,
juurikun Leander astui, mieli mustana, kyynäränkorkuisen kynnyksen yli.
"Leander", sanoi Katri synkästi katsellen alaspäin, "ei ole enää
neljäätoista päivää, minä tunnen sen."
"Se on yhdentekevää, nyt."
"Yhdentekevää nyt" -- ja viha leimahti solvaistun naisen kasvoille --
"yhdentekevää, sanot sinä?" -- --
"Niin, yhdentekevää juuri. Huomenna meidät vihitään, tahi jos sinä
tahdot" -- sanoi hän viipyen, pitkään katsellen vaimoa -- "tai tänä
iltana."
"Mitä sinä sanot", sanoi Katri ja kavahti pystyyn, "oletko puhutellut
pastoria?" Ilon säde välähti raukeissa itkusta punoittavissa silmissä.
"Sano, oletko puhutellut häntä; oliko hän selvä -- -- no, sano, mitä
hän arveli?"
"Niin, se tahtoo sanoa" -- -- -- siellä oli jotakin Leanderin kulkussa,
joka ei tahtonut tulla ulos -- -- -- "niin, minä olen -- -- --
puhutellut pastoria, venäläistä pastoria."
"Mitä sanot -- -- -- venäläistä pastoria?"
"Niin, sen minä olen tehnyt, minä olen lukenut hänelle 'Otse nas'. Nyt
minä olen ripillä käynyt. Huomenna sunnuntaina tapahtuu vihkiminen."
Katrin pää vaipui toivottomasti rinnalle, isoja kyyneleitä vieri hänen
poskiaan pitkin. Siinä he sitten istuivat molemmat, tuntikausia,
virkkamatta ainoaa sanaa. He tunsivat molemmat, että nyt ei enää ollut
mitään apua, heidän kohtalonsa oli ratkaistu.
Mitä ei luterilainen pappi kerinnyt, sen oli ortodoxilainen tehnyt.
* * * * *
Seuraavana päivänä toimitettiin vihkiminen venäläisessä kirkossa, ja
seuraavana päivänä suuteli Katri ylen onnellisena pientä pyylevää
poikaa, jonka venäjän pappi kastoi Kuismaksi. Neljä viikkoa senjälkeen
kulki luterilainen sielunpaimen kylän kautta ja vihki varmuuden vuoksi
vielä kerran tuon parikunnan. Ja kun vihkimistoimi oli päätetty, ajoi
Leander pastorin ovesta ulos. Mutta pikku Kuisma, hän ei ollut mikään
lehtolapsi.