Ukkovaari.
Kaksi virstaa vielä lähimpään kievariin, taivas pimeä, sade valui
virtanaan, salamat leimahtelivat taivaanrannalla, ja mikä pahinta,
rokkanaula toisessa etupyörässä pysyi paikoillaan ainoastaan siten,
että kyytipoika piti jalkaansa sen päällä. Oli selvää ettei
matkustaminen saattanut olla hupaista, vallankin kun ajattelee, että
olin kulkenut viisikymmentä virstaa sinä päivänä. Käännyin siis
kyytimiehen puoleen.
"Kuules nyt poikaseni, tässä ei tule muu neuvoksi kuin mennä yöksi
lähimmäiseen taloon, tiedätkö mitään semmoista näillä seuduin." Poika
tiesi ja hetken kuluttua koluutimme oikein erinomaisen huonolla tiellä
yksinäiseen taloon, jonka piikkinen katonharja oli kuin musta varjokuva
sameaa taivasta vastaan. Minua hämmästytti, että osaksi rikkonaisista
ikkunoista näin tulet hohtavan, sillä talonpojat ja merimiehet, jotka
ovat läheisemmässä yhteydessä luonnon kanssa, ovat myöskin paljoa
enemmän kuin henkilöt muista säädyistä luonnon vaikutuksen ja sen
voimien alaiset. Kuka jaksaa vetää unta niinkuin suomalainen
talonpoikamme talvella, mutta kesällä hän siihen sijaan tuskin
ollenkaan nauttii lepoa ja tekee työtä enemmän kuin kukaan muu. Hän käy
levolle kun aurinko laskee, auringon noustessa hän nousee ylös, ellei
ole metsällä eli kalassa tai vietä tanssien lyhyistä pohjolan yötä.
Mutta jos tällä valvomisen ajalla sattuu sateinen, pimeä päivä,
jommoinen nytkin oli, on hän heti yhtä unelias kuin talvisaikaan.
Tämän tietäen minä luulin löytäväni talonväen sikeässä unessa, mutta
näinkin avaraan tupaan astuttuani talonisännän, hänen vaimonsa ja
kuusitoistavuotisen pojan istuvan unisen talikynttelin valossa erään
pöydän ympärillä.
"Hyvää ehtoota hyvät väet, saako märkä ja uupunut matkustaja täällä
yösijaa", tervehdin minä.
Isäntä nousi ylös juhlallisesti ja osotti erääseen nurkkaan päin. Nyt
vasta minä huomasin että siellä nurkassa makasi vanha mies, makasi
kuolinvuoteellaan. Pitkät valkoset hiukset olivat epäjärjestyksessä,
rinta kohoili ja laski, jokainen hengenveto kuului ympäri tupaa ja
kertoi miten vaikeata oli kuolevaisen kamppailla elämästä.
"Se on minun isäni", sanoi talonpoika kuiskaten kuin minä kysyväisesti
katsahdin vuoteesen päin, "hän on yli kahdeksankymmentä vuotta. Rovasti
lähti juuri täältä, kävi ripittämässä; nyt ei hänellä ole muuta
odotettavaa kuin kuolema."
"Mikä vaiva hänellä on, oletteko puhutelleet lääkäriä?"
"Häntä vaivaa vanhuus, herra", sanoi talonpojan vaimo, miellyttävä
neljänkymmenen ikäinen nainen, "me kyllä tahdoimme lähettää lääkäriä
noutamaan, mutta ukkovaari suuttui niin, olisittepa vain nähneet, hän
on niin kiivas ja tulinen. Joutavia, sanoi hän, kahdeksankymmenen vanha
äijä, mitäpä tohtori semmoiselle taitaa, minä olen elänyt aikani, minun
pitää kuolla, hän sanoi; ja vaikkei hän koskaan ennen ole sairastanut
-- hän hakkasi vielä puita Vapunpäivänä ja hoiti itsensä ja
tupakantaimet tallin takana koko kesän ajan -- niin menee tässä yhtenä
päivänä ja paneutuu maaten ja tuossa hän nyt makaa ukko raukka
viimeisiä hengenvetojaan vetäen, Herra Jesta, kukapa olisi tuota
uskonut viikko takaperin, mutta niin se on", jatkoi emäntä huokaisten,
"tänäpänä terve, ja huomenna on kirves puunjuureen pantu".
"Siinä tapauksessa minun täytyy hakea yösijaa toisaalta; ystäväiset,
voitteko sanoa minulle, mistä?"
"Mutta rajuilma vaan yltyy", jatkoi emäntä hiljaa, "Herra Jesus tuota
salamata ja paukausta sitten, koko tupa tärisee. Ei herra saata lähteä
tänä yönä matkalle. Käykää tuonne toiseen tupaan porstuan takana,
siellä voitte saada yösijaa. Eikä siellä ole syöpäläisiäkään, ja kuivia
olkia kannoimme myös sinne varuilta, että jos ukko olisi kuollut tänä
yönä -- -- --"
"Katri", kutsui ukko tavattoman kovalla vaikka vapisevalla äänellä,
kaikki vavahtivat ja emäntä astui kiireesti kuolevan luo, tarjosi
hänelle kylmää kahvia halkinaisesta sinisestä posliinikupista ja
järjesteli päänaluista.
"Katri", sanoi vanhus vaivaloisesti lausuen joka sanan, "jos ilma
selkenee päivän valjetessa -- niin -- täytyy teidän kaikkien mennä
kauraa leikkaamaan -- kuuletko, kaikkien -- kaikkien."
"Niin, olkaa vaan huoletta hyvä isä, kyllä kaura tulee leikatuksi."
Ei kuulunut enää mitään, vanhus näytti vaipuvan uneen tai
tunnottomuuteen, kenties se oli kuolema.
Minä menin kesätupaan, joka oli, niinkuin tavallisesti tässä osassa
Itä-Suomea, toisella puolen kylmää eteistä, riisuin päältäni ja
laskeuduin olille, jotka oli kannettu tupaan kuolleen varalta.
Pimeä, yksinäisyys, makuusijani, kuoleman läheisyys ja siniset salamat,
jotka aika ajoin valaisivat joka ainoan kolkan tuossa suuressa
huoneessa, mahtavat ykkösenjyrähdykset, kaikki nuo asettivat minut
sellaiseen tilaan, etten, niin väsynyt kuin olinkin, voinut sulkea
silmiäni uneen. Ääretön jono hyödyttömiä, sekavia ajatuksia tuli ja
meni taas, yksitoikkoisesti, itsepintaisesti ja loi ylös aikoja
unhoitetuista tapahtumista toinen toistaan kiusallisempia muistoja. Ei
ollut mahdollista pysähdyttää tuota konetta. Suuressa takassa
leimahtivat muutamat hehkuvat hiilet joka kerran kuin tuuli ulkona
suhisten tunkeutui savupiippuun. Minusta tuntui kuin olisin noissa
leimahtelevissa hiileissä nähnyt kuvan siitä elämästä, joka viereisessä
huoneessa teki loppua. Psalmistan sanat, "ihmisen elinaika on
seitsemänkymmentä vuotta, taikka eninnäkin kahdeksankymmentä vuotta; ja
kuin se paras on ollut, niin on se tuskaa ja työtä ollut" johtuivat
minun mieleeni. Vihdoinkin minä vaivuin raskaasen uneen, josta ei ollut
virkistystä ja jota unet häiritsivät. Kuollut oli tulevinaan minun
luokseni ja hän pyysi minua poistumaan olkivuoteelta, se oli häntä
varten tehty, mutta joku tuntematon voima esti minua nousemasta, ja
kuollut pyysi yhä kiihkeämmin, hän rukoili, hän pakoitti, niin, hän oli
kovaäänisesti kiistelevinään sijasta tuolla kehnolla olkivuoteella.
Samassa minä heräsin hiessä uiden, mutta iloisena että pääsin kiihkeän
vanhuksen käsistä. Aurinko, joka ei ollut näkynyt viikkokauteen,
paistoi suoraan silmiini ja julisti ihanan syyspäivän koittaneen. Takan
luona seisoi isäntä ja hänen perheensä, he olivat kaikki huolestuneen
näköisiä.
"Jos Jumala sentään olisi korjannut hänen tänä yönä!" sanoi vaimo.
"Niinpä niin, mutta Herra on tahtonut toisin. Ei voi jättää ukkoa
tuohon yksinään makaamaan, eikä voi kaurapeltoakaan jättää. Kuules
Pavel, jos sinä sentään jäisit ukkovanhan luo."
"Ei, minä en jää", vastasi Pavel kiivaasti itkussa suin, "jos vielä
kuolee sillaikana niin, niin -- ei, minä en jää -- --"
Nyt lähti isäntäväki tuvasta, minä nousin ylös, puin päälleni ja
ajattelin katkeruudella näitä kiittämättömiä olentoja, jotka
kiistelivät siitä kuka vanhuksen luo jäisi, isän luo, tekemään hänelle
viimeisen rakkauden työn, sulkemaan hänen väsyneet silmänsä. Kuu olin
pukeutunut, astuin varovaisesti ovesta sisälle. Perheen jäsenet olivat
valmiiksi varustetut lähteäkseen muutamiksi päiviksi pois kotoa.
Tuohikontti, maitoleili, kirves ja sirpit, ei mitään puuttunut.
"Aijotteko te jättää ukon yksinään muutamiksi päiviksi", kysyin minä,
mitään vastausta saamatta. Tuolla herrassäädyn itse omistamalla
oikeudella tunkeutumaan talonpoikien asioihin, lisäsin minä noin
suuresta kylmäkiskoisuudesta harmistuneena: "mutta sehän on
tunnottomasti tehty, kuinka te saatatte jättää oman isänne kuolemaan,
yksin kuin koiran, hankkikaa edes joku vieras ihminen, joka jää tänne
ja hoitaa häntä."
Lienen sanonut nuo sanat korkeammalla äänellä kuin tarkoitus oli, vai
lieneekö vanhan kuulohermot olleet erinomaisesti jännitetyt ja herkät,
sillä nyt kuului vuoteelta vapiseva:
"Ei tarvitse, maksaa vaan -- suotta -- kuolen kohta."
Isäntäväet näyttivät epätietoisilta; oli kuin olisi kuoleva arvannut
heidän ajatuksensa, viimeisellä voimien ponnistuksella nousi vanhus
vuoteessaan nojautuen vapisevien käsien varaan. -- Kylmä aamuvalo
lankesi keltasille ryppyisille kasvoille, ja karvaselle ankarasti
läähättävälle rinnalle. Hän avasi syvälle painuneen suunsa puhuakseen,
mutta ei tullut ääntäkään kokoonkuivaneiden huulien yli, leuka vain
tärisi ja lokatti. Vihan ilmaus levisi kuin pilvi lukemattomien
ryppyjen uurtamille kasvoille, ja hän osoitti vapisevalla kädellään
ovea kohti saaden vihdoinkin vaikeasti kähistyksi "ulos", jonka jälkeen
hän taas vaipui vuoteelleen.
Me menimme heti eteiseen säikähtäneinä ja värisevinä. Oven takana
kuunteli emäntä vielä hetken, mutta kun ei kuulunut mitään, menimme
ulos ja rupesimme hevosta valjastamaan. Ei virkettu koko ajalla
sanaakaan. Hiljaa ja unisena istui Pavel tuvanportailla ja järsi
reikäleipää isännän taluttaessa hevosta tallista ja emännän asetellessa
evässäkkiä ja työkaluja tilaviin nelipyöräsiin kärryihin, joita
yleisesti Itä-Suomessa käytetään.
Kun hevonen oli valjastettu, nousimme kaikki kärryihin ja ajoimme
äänettöminä kuin hautajaisissa. Seutu oli synkkää ja autiota. Tiemme
kulki surkeata rämeistä maata pitkin. Oli aikainen aamu, usvat
leijuivat kosteilla paikoilla molemmin puolin tietä. Laihoista
petäjistä, jotka kasvoivat missä maa oli kuivinta, kuului mustan tikan
heleä valittava ääni. Rääkkäsorsat, jotka olivat kokoutuneet suuriin
laumoihin lähteäkseen syysmatkalleen vetivät pitkiä kiiltäviä viiruja
kirkkaisiin vesilätäköihin kun ne kärryjen raminaa säikähtäen
piiloutuivat raatteeseen, saraheiniin ja pajupehkoihin, joita kasvoi
mättäiden välissä.
Ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa koko välillä. Kun me sitten
hiljankin lähenimme kievaritaloa, oikasi emäntä itseänsä pari kertaa,
nykäsi esiliinaansa ja huiviansa ja sanoi viimein ikäänkuin
puolustellen:
"Ukkovaari on niin kiivas, näettekös, ja sitten on asianlaita
semmoinen, että metsäpellot ovat meidän omiamme, ne lunastettiin
keväällä valtiolta."
"No, entäs talo, kenenkäs se on sitten?"
"Se on lahjoitusherran, me olemme lahjoitustilallisia, vielä
kuukaudenajan", hän lisäsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Appivaari
on ollut aina herrojen alla, hän kyllä halusi, hänkin, omaa, mutta ei
saanut koskaan, isä raukka: ja kun me nyt lunastimme itsellemme omaa,
oli hän visu siitä, että se tulisi oikein hoidetuksi -- nähkääs."
Nyt olimme kievarissa. Minä sanoin hyvästit isäntäväelleni, jotka
ajoivat eteenpäin.
Neljän päivän perästä minä palasin samaa tietä takasin, ukko oli
kuollut, hautaussaatto tuli vastaani.