Ylimys sekin.
Vanha Tobias Savolainen oli kuollut, mutta häntä ei surenut kukaan. Ja
totta puhuen ei kenelläkään ollutkaan syytä surra häntä. Hän oli ollut
ankara isäntä, joka viimeiseen asti puristi voimat siltä, joka oli
hänen palveluksessaan. Saamisensa kiskoi hän armotta, hän ei koskaan
odottanut eikä säälinyt ketään. Nyt hän makasi tuolla alhaalla
ranta-aitassa, suorana ja jäykkänä, kuolema oli hellittänyt ankaroita
piirteitä suun ympärillä, mutta kulmat olivat yhtä tuiman näköiset kuin
konsanaan eläessään ja se oli kai siitä syystä kun talonväki, joka
kerran kun oli rantaan asiata, tekivät pitkän kierroksen ranta-aitan
kohdalla. Hän lepäsi kimröökillä ja tuoreella maidolla maalatussa
arkussa puettuna valkoisiin alusvaatteisiin ja keltasiin pitkävartisiin
saappaihin; kädet, nuo käsnäiset kädet, jotka olivat pitäneet
aurankärkeä jäykästi vaossa monella kivikkoisella pellolla, olivat
asetetut ristiin vanhan virsikirjan ympärille. Syksytuuli, joka
puhalteli hataran seinän raoista, liehutti hänen pitkää harmaata
tukkaansa, joka oli silitetty kahdenpuolen päätä, jakaus keskellä.
Tobiaalla oli ollut myrskyinen elämä elettävänä, hän oli koettanut sekä
yhtä että toista tässä maailmassa, ennenkuin onni rupesi hymyilemään
hänelle. Lapsena olivat nälkävuodet ajaneet hänet kodostaan Savossa ja
hän oli jo viidenkymmenen vanha, ennenkuin pääsi oman katon alle, mutta
sitten kun hän kerran oli päässyt onnenpolulle, näytti oikkuinen
kohtalo päättäneen ammentaa hänelle lahjojaan. Hän joutui onnelliseen
avioliittoon, hän sai kaksi vankkaa poikaa, mutta alituiset
myötäkäymiset kahdenkymmenen vuoden ajalla olivat paaduttaneet hänen
sydämmensä ja kun onnettomuus kaksi vuotta ennen hänen kuolemataan
astui hänen majaansa, tappoi hänen vaimonsa ja lapsensa isoon rokkoon,
teki hän kuin vanha Job, hän kirosi syntymähetkeään, hänen sydämmensä
kävi kovaksi kuin pii, mielensä taipumattomaksi, ja kun hän viimeinkin
vaelsi isiensä luo, veti hänen ympäristönsä helpotuksen, jopa
tyytyväisyydenkin huokauksen. Mutta kaikista tyytyväisin oli hänen
veljensä Matti, hidas harvapuheinen ja itsepintainen savolainen, joka
vilkkaiden puheliain karjalaisten joukkoon soveltui yhtä huonosti kuin
"kärpänen keittoon". Tyttärensä Anna Liisan kera hän oli nälinkuoliaana
tullut savuisesta pirtistään Savossa, neljätoista päivää, kenties kolme
viikkoa sitten. Siellä hän oli mäkitupalaisena ja päivämiehenä
viettänyt kurjaa oloa. Jokaista hermoa, jokaista jänterettä
ponnistamalla hän oli hankkinut itselleen ja tyttärelleen elontarpeet,
nyt hän oli tullut Egyptin lihapadoille, hän oli perivä Tobiaan talon
ja tavarat. Tobias oli lentänyt isänkodista, ennenkun Matti näki päivän
valon, Matin ei siis nyt tarvinnut pukea päälleen tavanmukaista synkkää
hautajaisnaamiota. Tyytyväisenä ja myhähdellen hän siellä seisoi
ikuisesti palava piippunysä toisessa alasvedetyssä suupielessä,
toisesta taas tuprusi niinkuin palavasta suosta ilmaan paldurin tai
vinterskin [virginialaisen tupakan] haju. Silloin tällöin hän tarttui
tanakasti piipunkoppaan, täytti sitä tuvantakaisilla ja syljeskeli
varmuudella ja voimalla ympärilleen.
"No naapurimiehet", sanoi Matti ottamatta piippua suustaan, "missä ovat
naulat ja vasara nyt, kenties käymme naulaamassa kannen kiinni ja
lähdemme sitten hautausmaalle!"
Ivallisesti hymyillen Matin huonoa käytöstä, sillä perillinen ei saa
koskaan peijaisissa jouduttaa lähtöä, vaan hänen pitää virrenveisuulla
ja ruoalla viivytellä vieraita niin kauan kuin suinkin, nousi nyt
itsekukin, vieraat tyhjensivät "piskaryypyn", joka annettiin
sokeripalaisten kanssa, kiristivät vöitään, kohottivat ylös pitkän
karjalaisen takkinsa, ja lakit kädessä vaelsi joukko ranta-aittaan.
Kansi pistettiin vasemmalta puolelta ruumisarkun alle, vedettiin pois
oikealta ja sitten vasta se naulattiin kiinni, se oli tuottava
kuolleelle rauhaa. Arkku nostettiin nelipyöräsiin karjalaiskärryihin,
ajaja istahti arkunkannelle ja hänen viereensä eräs kuuluisa
virrenveisaaja, joka ruumista kartanosta vietäessä lauloi kovalla ja
vapisevalla äänellä virren. Kun lähestyttiin kyläkuntaa, torppaa,
ihmisasuntoa, lauloi laulaja värssyn tuosta virrestä -- muulloin hän
lepäsi. Ruumiskärryjä seurasi Matti ja Anna Liisa sekä pitkä jono
kutsuvieraita, jotka hiljaa ajaen saattoivat hyvin-ymmärtäväistä
talollista Tobias Savolaista hänen viimeiseen lepokammioonsa.
Hautauksen jälkeen lähti koko joukko takasin peijaistaloon, nyt hurjaa
menoa ajaen. Eräällä kankaalla pysähdyttiin, siellä oli tien
risteyksessä vanha komea honka. Paksut kierteiset juuret levisivät
laajalti kanervamättäiden välissä. Runko kohosi arpisena ja
sammaltuneena sekä kannatti tuuheaa latvaa. Se oli haltian mänty, se
oli kuin joku heraldinen sukupuu, sillä sen kuori oli peitetty
lukemattomilla punasilla, sinisillä, keltasilla ja mustilla
laudanpalasilla, joihin oli koverrettu nimikirjaimia. Eräs nuori mies
kiipesi honkaan ja naulasi sen kylkeen loistavansinisen pienen taulun,
jossa oli vainajan puumerkki, kuolinpäivä ja vuosi -- että haamu, jos
se ei saisi rauhaa haudassaan, muistaisi sen nähdessään miten asiat
ovat, palaisi takaisin hiljaiseen asuntoonsa eikä häiritseisi
onnellisia perillisiä. Tämän viimeisen velvollisuuden täytettyä
ajettiin Matti Savolaisen perintötaloon, ja nyt siellä pidettiin
sellaista kestinkiä, että kuollut varmaankin olisi kääntynyt
haudassaan, jos se olisi ollut tietoinen siitä. Hernekeittoa,
hirssiryynipuuroa, vehnäleipää ja paloviinaa siellä annettiin.
Miehet istuivat pöydän ympärillä, naiset, jotka pitivät huolta
tarjoilemisesta, sieppasivat suuhunsa palan sieltä, palan täältä ja
söivät seisten mitä mistäkin saivat.
Viipurilainen on ylipäätään raitis, mutta tällaisessa tilaisuudessa
täytyi tietysti pitää puoliaan, vallankin oli perillinen mielestään
oikeutettu maistelemaan vähän enemmänkin. Hän oli juonut pari pikaria
n.s. talonpoikaisrommia ja se oli antanut ukolle rohkeutta, niin että
hän vähä väliä sanoa tokasi tupakan höyryjen välissä tuon kumoamattoman
totuuden "että savolainen ei ole pässi".
Hokien tätä "ei ole pässi" ja rakas piippu hampaiden välissä nukahti
hän penkille uunin vieressä. Kun hän viho viimeinkin heräsi, oli tupa
tyhjä, vieraat olivat menneet jo aikoja sitten. Ilta oli tullut, yököt
lepakoivat ja kehrääjälintu lenteli pehmosilla siivillään levottomissa
aaltomaisissa juovissa pitkin maan pintaa. Syksyinen kuu paistoi
lepikon yli suorastaan avonaisesta ovesta eteiseen Matin talossa.
Kuunvalo väistyi suuressa suorakulmiossa pitkin koloista permantoa,
valaisi nukkuvaa vierasta, joka kestitsemisestä raskaana oli uupunut
yhteen nurkkaan, väistyi taas hiukan ja paistoi kissaan, joka korvat
törössä ja käpälä ylhäällä jännittävässä odotuksessa tuijotti erääsen
hiirenkoloon, mutta kun kuutamo ennätti syvimmälle vastapuoliseen
nurkkaan, heloitti se kahta kirkkaammalla loisteella, sillä siellä
istui eräällä pölkyllä Anna Liisa ja Juho renki, vaihtaen suudelmia ja
ikuisia lupauksia ja uneksien keväisiä unelmia kodosta ja konnusta,
pienistä lihavista, möntivistä lapsista ja navettakartanosta täynnä
kirjavaa karjaa. Valitettavasti ei kuu ollut ainoa, joka näki nuo
punahohteet, jotka tulivat ja poistuivat Anna Liisan poskipäillä, ei
ollut kuu ainoa, joka kuunteli tuota kuiskivaa puhetta. Matti
Savolainen seisoi tuimana ja unisena tuvanovella ja seurasi vihaisilla
silmäyksillä noita kahta nuorukaista.
Matti oli elämänikänsä reutonut päivätyöläisenä, kukapa olisi uskonut,
että tuossa nöyrässä köyhässä miehessä löytyi hitunenkaan ylpeyttä.
Neljä päivää oli kulunut veljen kuolemasta, vielä neljä päivää sitten
hän oli elänyt veljensä armoilla. Ylpeys oli levännyt kuin pieni
kuivettunut siemen hänen sisimmässään, se oli levännyt kuin kalliolla.
Nyt oli yhtäkkiä tullut kaikkia kuin tarvittiin, että se rupesi
itämään, myötäkäymisen tuulet olivat kantaneet siemenen soveliaampaan
maahan, onnenpäivien aurinko oli lämmittänyt sitä, paloviina
kostuttanut ja neljässä päivässä se oli itänyt ja kasvanut komeaksi
puuksi. Matti oli nyt maata omistava ylimys, joka asui omalla pohjalla
omassa pesässä -- ja moinen mies naittaisi tyttärensä rengin kanssa,
päivätyöläisen -- ei ikinä. -- Kuutamokulmio oli tuskin ennättänyt
siirtyä eteisestä ja levitä mustalle tuvanseinälle, ennenkun renki Juho
tuli ulos vauhdilla, ja tuvanovi paiskattiin kiinni hänen jälkeensä.
Ijäksi olivat haihtuneet Anna Liisan onnelliset kevätunelmat.